torstai 28. kesäkuuta 2012

Krimplenen kahinaa

Tämän blogin ei ole tarkoitus olla muoti- tai tyyliblogi, mutta koska tämä on enemmän tai vähemmän yleinen hömppä-lifestyle-blogi,  otan nyt vapauden esitellä myös vaatteita. Löysin nimittäin muutama viikko sitten aivan täydellisesti minulle istuvan 60-luvun mekon! Olen jo pitkään haaveillut oikean vintage-mekon löytämisestä ja viimein sopiva yksilö osui vastaan. Samalla esittelen myös pari muuta vaatekaappini vintage- tai melkein vintage-aarretta.

Tämä ei kuitenkaan ole pelkkä tyylipostaus, koska mekko päätyi seinälle!
Kuten sanoin, olin jo pitkään haaveillut vintage-mekosta, varsinkin 50-luvun kellohelmaisesta unelmasta. Kovin aktiivisesti en kyllä etsinytkään, mutta paremman puutteessa päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja tehdä itselleni toiseksi parhaan vaihtoehdon. Löysin upean ruusukuvioisen, 50-lukua henkivän kankaan ja tilastin netistä aitoja 50-luvun kaavoja. 

Yläosan tein muistaakseni vasemman puoleisen  ja alaosan oikeanpuoleisen kaavan mukaan.
Lopputulokseen olin varsin tyytyväinen. En ole mitenkään aktiivinen ompelija, mutta halutessani saan suhteellisen siistiä jälkeä ja perustaidot ovat hallussa. Lisäksi kehityin projektissa huimasti, sillä 50-luvun easy-kaavat eivät olleet kyllä yhtä iisejä kuin nykyaikaiset. 

Rypytystä riittää! Kengät ovat hääkenkäni värjättynä yhden silkkihameeni värisiksi. 
Alushame on joskus ollut muhkeampikin, mutta tylli on painunut kasaan kaapissa. Täytyykin vähän pöyhiä sitä, kun ensi kerralla laitan päälle.
Mekon alle piti tietysti saada kohotusta ja sitä minulla oli jo omasta takaa (en tarkoita lantiota). Blogin bannerista kuplan päältä kurkkaava rusetti oli hääautomme koristeena ja sehän koostuu muistaakseni 20 metristä pinkkiä tylliä. Siitä askartelin monikerroksisen alushameen mekolleni kiinnittämällä tylliä vanhan alushameen reunaan kerroksittain. Tämä melkein-vintage-mekko on nähnyt jo monet juhlat ja se on aina yhtä ihana pukea päälleen.

Eikä tähän edes mennyt kaikki 20 metriä!
Täysin äkkiarvaamatta vaatekaappini kuitenkin päätyi  oikea vintagekaunokainen, kun olimme shoppailukierroksella äitini kanssa. Jahkailin hieman astuako sisään Butik Lilianiin, mutta onneksi päätimme mennä. Liike oli aivan ihana ja vaatteita oli juuri sopivast esillä: ei liikaa eikä liian vähän. Kokeilin kolmea mekkoa, mutta yksi oli ylitse muiden. Rekistä löytyi hopeankimalteleva 60-luvun a-linjainen mekko, joka ei ollut edes ylihinnoiteltu. Kunnon voisi määritellä "near mintiksi", lähes täydelliseksi. Mekko on myös vuoritettu, joten krimplene ei kutita. 

Tadaa! Viidellä eurolla ostetut yo-juhlakengätkin käyvät mekkoon sopivasti.
En tiedä tarkkaan, mistä mekko on peräisin. Merkki on "Artella", joten nimenperusteella mekko voi hyvin olla sekä suomalainen että ulkomaalainen. Äitini arveli, että mekon on joskus ostanut joku hieno turkulaisrouva cocktail-kutsuille. Mekko voi kuitenkin olla kulkenut vaikka kuinka pitkän matkan Butik Lilianiin ja sieltä minun kaappiini (tai siis seinälle). Joka tapauksessa se on oikea aarre, täydellinen 25-vuotismekoksi. 

"Ei ilmeellä niin väliä, mä rajaan sen pois". Noh, ehkä olis kuitenkin voinut hymyillä...
Materiaali on helmenharmaata ja siinä on paisley- ja muita koristekuvioita. Äitini sanoi heti, että se on krimpleneä (tai crimpleneä), materiaalia, joka ei rypisty millään. Äitini kertoi, että hänen lapsuudessaan jotkut mummot olivat jopa nukkuneet krimplenemekot päällään herättäjäjuhlilla majoittuessaan. Käytännöllistä, mekonhan voi ottaa vaikka matkalle mukaan! Käytönnössä mekko on siis muovia, mutta mitä sillä väliä. Onhan se kaunista, vanhaa ja hyvin kestänyttä muovia, joka istuu päälläni kuin hansikas. 

Lähikuva krimplenestä ja kuvioista.
Kaapistani löytyy myös toinen vintage-vaate, mutta tämän vaatteen tarinan sen sijaan tunnen. Se on äitini ja se on vuodelta 1972, sillä äidillä oli se päällään, kun hän aivan ekan kerran tapasi isän. Materiaali on intianpuuvillaa ja se on ehkä hieman kellastunut vuosien saatossa, mutta kunnossa ei ole mitään varsinaista vikaa. Hihojen kuminauhakiristykset äiti tosin laittoi uudestaan, koska ne olivat lientyneet.

Boogie-woogie! Tällä paidalla taidettiin kyllä tanssia jossain lavatansseissa.
Kokeilin paitaa jo joskus lukioiässä, mutta silloin se ei vielä sopinut tyyliini. Kun ostin krimplenemekon, muistin kuitenkin tämän ihanuuden ja halusin sen pikimmiten vaatekaappiini käyttövaatteeksi. Kokokin on juuri sopiva, vaikka moni äidin nuoruudenvaate on minulle aivan väärän mallinen. Olemme suurin piirtein yhtä pitkiä ja painokin on ollut tässä iässä varmaan melko sama, mutta yllättävän paljon vartalon malli silti vaikuttaa, mikä vaate sopii. Tämä kuitenkin sopii onneksi täydellisesti.

Hillitty tanssityylini taisi hurmata minun miehenikin. 
Haluan pitää arkityylini suhteellisen modernina, enkä haaveile täyspäiväisestä vintage-pukeutumisesta, mutta juhlavaatteita ja joitain arkimekkoja aloin janota näiden myötä. Siispä suuntaamme miehen kanssa elokuussa Tukholmaan katsastamaan vintageputiikkeja! Saa nähdä mitä aarteita sieltä löytyy.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Juhannus ol' meillä herttainen...

Viime vuosina olen alkanut arvostaa juhannusta aikaisempaa enemmän. Olemme viettäneet juhannukset miehen sedän mökillä koko yhdessäolomme ajan. Mökille saapuu aina sekalainen joukko miehen serkkuja, heidän perheitään ja muita sukulaisia. Näitä mökkijuhannuksia edelsivät teini-iän juhannukset Raumanmeren juhannus -festareilla, mikä ehkä selittää osittain juhannuksen arvonnousua silmissäni. Meillä ei ole mökkiä, eikä ole koskaan ollutkaan, joten olosuhteiden erityisyys on myös osansa juhannuksen taikaa. Toisaalta olisi kyllä kiva olla myös kahdessa paikassa yhtä aikaa, sillä minunkin sukulaisilla on mukavat juhannuksenviettoperinteet. 

Jo toinen piilokuva. 
Matkaan lähdettiin rakkaalla kuplalla, mikä teki jo matkasta juhlaa. On ihan eriasia körötellä sitruunankeltaisella volkkarilla kuin harmaalla möhkäle Fordilla!

Bertta-koira löhöilee auringossa. Nuorimmat juhannuksen viettäjät köllivät viltilläomenapuun varjossa.
Perillä odotti jälleen tunnelmallinen miljöö punaisine rakennuksineen ja omenapuineen. Mökki on ollut perheellä jo 30 vuotta, joten siihen liittyy monia muistoja. Minullekin niitä on kertynyt täältä sentään jo kuudelta juhannukselta. 

Päärakennus.
Mökillä ei ole kaikkia nykyajan mukavuuksia, mutta sen sijaan sitä ei ole siustettu perinteiseen mökkityyliin. Ihailen aina paikan rennon huoletonta ja romanttistakin sisustusta. 

Salin sisustusta. 
Tänä vuonna pääsimme myös vähän kruisailemaan moottoriveneellä. Minä ja mies tosin olimme vain kyydissä. Suurimmista roiskeista ei tosin tullut kuvaa, kun piti suojella kameraa. Mukana oli myös lapsia, joiden riemua oli hauska seurata.

Säälittäviä pieniä tyrskyjä.
Pöytä katetaan aina tunnelmallisesti rantaan ja kaikki mahtuvat saman pöydän ääreen. Minä vien joka vuosi sellaisia täytettyjä tortillarullia, joihin tulee tuorejuustoa, salaatinlehteä, leikkelettä ja juustoa. Ne leikataan kuuteen osaan siten, että ihan päät syötetään miehelle matkaeväänä, koska niissä ei juuri ole täytettä. 

Joskus pöytään on tuotu myös hopeisia kynttilänjalkoja, mutta nyt koristeena olivat syreenin oksat. 

Grillimestarin valtakunta. Tuota viimeistä makkaraa ei olisi kyllä pitänyt syödä, jos olisi halunnut välttää ähkyn. 
Tänä vuonna tarjolla oli ainakin salaattia, tsatsikia, uusia perunoita, makkaraa, naudanlihaa, lohta halloumijuustoa ja maissia. Minäkin toin oikein kaksi pakettia maissia, kun tuntuu, että se joka vuosi loppuu kesken. Nyt sitä jäi kuitenkin syömättä ainakin kolme pakettia!

On lautasella sentään muutakin kuin karsinogeenejä.
Tykkään kovasti uida ja saunoa ja tänäkin vuonna päätin heittää talviturkin nyt juhannuksena. Sain saunaseuraksi tällä kertaa miehen serkun lapsia ja kyllä heidän seurassaan se talviturkki lopulta lähtikin. Vaikka oli se kylmää!

Puusauna ilta-auringon paisteessa.
Kun tulin saunan jälkeen sisälle mökin tupaan, siellä odotti riemukas näky. Iltakahvin lomassa laulettiin yhteislauluja vanhasta kansakoulun laulukirjasta, joka oli kuulunut appiukolleni ja tämän sisaruksille. Ukulelen säestyksellä laulettiin niin Puttepossun nimipäiviä kuin maakuntalalujakin. Yhteiseen lauluhetkeen oli hyvä päättää ilta ja lähteä köröttelemään kuplalla takaisin kotia kohti. 

Tätä laulua ei laulettu, mutta sen sijaan laulettiin otsikon "Juhannus on meillä herttainen".
Täytyy sanoa, että meillä oli kyllä aika herttainen juhannus! Ajantaju katosi ja hetkestä oli helppo nauttia. Ihanien ihmisten tapaaminen on tietenkin yksi parhaista jutuista. Vähän kuin esimakua taivaasta.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Ruudun takaa

Olkkarin kesäväristystä. En osannut päättä, mitkä tyynyliinat laitan, joten sohvan toisessa päässä on vihreä ja pinkki tyyny.
Olen lomaillut nyt pari viikkoa ennen kesätöiden jatkumista. Minusta lomassa on ihanaa se, ettei tarvitse tehdä mitään. Ja koska ei tarvitse tehdä mitään, voi tehdä jotain sellaista, jota ei muuten ikinä ehtisi tai viitsisi tehdä. Tällä kertaa valitsin ikkunoiden pesemisen. Meillä se ei olekaan mikään ihan yksinkertainen homma, sillä vanhat ikkunat ovat moniruutuiset, koreat ja lisäksi ne eivät kaikki aukeakaan niin kuin pitäisi.

"Ruudun takaa, ruudun takaa, ruudun takaa Karkkis se kurottaa..."

Itse en yleensä ole sitä tyyppiä, joka ahdistuu ikkunoidensa likaisuudesta, kun ensimmäiset keväiset auringonsäteet paljastavat jokikisen pölyhiukkasen. Minun ikkunanpesuprojektini käynnisivätkin kaksi valtavaa linnunläjää, jotka jotkut linnut olivat roiskaisseet ikkunoihin. Ensimmäinen löytyi jo kun palasimme Italiasta keittiön ikkunasta. Kiva kotiintulotervehdys. Jostain syystä linnut jatkoivat hieman myöhemmin myös makkarin ikkunoiden pommitusta. Tietysty kaikkein hankalimpaan paikkaan yläikkunoihin. Harmi etten ottanut mojovan kokoisista roiskeista kuvia!

Bongaa meidän kesäauto. Vinkki: se ei ole musta.
Aloitimme äitini kanssa urakoinnin jo kesäkuun alussa ja saimme putsattua keittiön läjän ja aloitettua makuuhuoneen alaikkunoiden putsausta. Ajattelimme, että yläikkunoihin tarvitsee miehen mittaista henkilöä. Näytti varmaan aika mielenkiinoiselta, kun vuorotellen roikuimme ikkunasta ja yritimme ulottua vasemman puolisesta ikkunasta oikeaan tai toisin päin. Keskimmäinen ikkuna ei nimittäin aukea, ainakaan kovin helpolla. 

Jatkoin urakkaa kuitenkin yksin ja sain kuin sainkin kaikki yläikkunatkin jotakuinkin pestyä. Tulos ei tosin ole täydellistä sillä kuroteltuna lasta ei vetänyt ihan täydellisesti kaikkia roippeita pois. En myöskään viitsinyt toistaa käsittelyä hirveän montaa kertaa, kun sain jo nyt selän kipeäksi. Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen, vaikka osaa ikkunoista ei tosiaan saa auki ja väliin on kertynyt myös pölyä. Yhdessä on jopa joltain muinaiselta pesukerralta jäänyt huonosti lastalla vedetty kohta ikkunoiden välissä, jota vaan ei saa pois. 

Keittiön ikkunan hieno avausmekanismi ja villiintyneet villiviinit. Mekanismi ei valitettavasti toimi.
Ikkunat ovat yksi suosikki asioistani tässä asunnossa. Ruudut on mielestäni jaettu kauniisti ja ikkunanpokat ovat juuri sopivan koristeelliset, mutta kuitenkin suoraviivaiset. Niitä vain ei ole kunnostettu ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Hakaset ja salvat ovat rikkinäisiä ja osa ikkunoista on maalattu kiinni. Jos minulla olisi rahaa ja valtaa, minä entisöisin kotimme ikkunat perusteellisesti niin, että kaikki niiden hienot mekanismit toimisivat. Onneksi ne ovat nytkin kuitenkin kauniit ja tapeeksi ikkunoita saa auki tuuletusta varten.

Näitä, eteisen katonrajassa olevia ikkunoita en edes yrittänyt pestä. Siihen tarvittaisiin jo ammattilainen.
Viimeisenä pesin kuistin ikkunat, jotka ovat eri aikakautta ja tyyliä kuin asunnon muut ikkunat. Ah, miten helppoa olikaan pestä näitä matalia, yksinkertaisia (parissakin eri mielessä) ikkunoita! Kannatti jättää nämä viimeisiksi, niin sai vain nauttia kun näkee oman työnsä jäljen ilman suurempia kurotteluita. Ja nyt voi ihailla kirkkaita ikkunoita ja vehreitä maisemia melkein jokaisessa kotimme huoneessa. 

Pelakuut ovat muuttaneet väliaikaisesti rapunpieleen ottamaan aurinkoa. Kuva ei ole vinossa vaan ikkuna on. Ihan totta!

Melkein kaikki lukijat taitavat jo olla juhannuksen vietossa. Siitä huolimatta toivotan kaikille hyvää juhannusta!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Keittiön design-turhakkeita ja miten niitä voi hyödyntää

Värikkäiden astioiden hylly ja design-turhakkeiden (?) hylly
Vuosien varrella keittiööni on kertynyt jos jonkinlaisia design-klassikoita ja vähemmän klassikoita. Olen usein  pohtinut onko niissä "form over function" vai ei, eli ovatko ne saavuttaneet klassikon aseman vain ulkonäöllään (tai brändillä) vai ovatko ne myös käytännöllisiä ja toimivia. Täytyy tunnustaa, että suurimman osan olen halunnut pelkän ulkomuodon perusteella ja osan myös klassikko-statuksen takia, mutta kaikki eivät ole lainkaan pelkkiä turhakkeita, kuten otsikko väittää. Toki saman funktion saisi halvammallakin, mutta ei ehkä niin tyylikkäästi. Esittelyn lisäksi kerron myös, miten osaa näistä tuhakkeista voi hyödyntää esimerkiksi tekemällä sitruunaleivoksia.

Juicy Salif ja vanhempieni häälahjaksi saatu Opa-nekka ja -sokerikko (ja minä tuplana).

Design-turhakkaitteni esittelyn saa aloittaa itseoikeutetusti Alessin Juicy Salif -sitruspuserrin. Sen on suunnitellut Philippe Starck vuonna 1990 ja se on noussut lähes kulttiesineeksi. Vaikka Philippe Starck onkin  kuulemma sanonut puristimesta, että sitä ei ole tarkoitettu sitruunoiden puristamiseen, vaan keskustelujen herättämiseen, olen kokeillut sitä sen nimensä mukaisessa käytössä niin sanotusti paremman (?) puutteessa. Itse puristinosan malli on toimiva ja puristaa hyvin, mutta ongelmana on puristimen kolme jalkaa: se ei pysy tukevasti pystyssä! Silti se on minulle vähän sellainen "must have" esine, enkä kadu sen hankkimista (ts. lahjaksi saamista).

Jos haluat tehdä sitruunaleivoksia, älä käytä Juicy Salifia, vaan tyydy esimerkiksi Orthexin muoviversioon. 
Yhdessä vaiheessa olin varsinainen Alessi-fani, kuten tästä postauksesta ja kuvista voi päätellä. Toinen mieluisa designesine on Alessin parmesaaniraastin, joka on hankittu yo-lahjakorttirahoilla. Raastin on seinonut  pitkään hyllyllä, vaikka olen sitä joskus oikeasti käyttänytkin. Viime viikolla otin sen jälleen käyttöön jostain päähänpistosta. Ja voi miten sulavasti parmesaani siinä liukuikaan! Hieman kalteva muoto antaa täydellisen tuen ja puuosasta saa hyvin otteen. Päätin ottaa sen jälleen vakikäyttöön, vaikka sen peseminen onkin hieman hankalaa.
Tässä kuvassa ei ole yhtään turhaketta: Momasta ostettu nekka toimii, Nooralta saatu kannu toimii ja raastinkin toimii!

Jos haluat tehdä sitruunaleivoksia, parmesaaniraastimella voi raastaa myös sitruunankuoret. Lisäksi voit asetella keittiövälineitä jälleen värikoodatusti. 
Kotikaupungissani oli joskus muutama vuosi sitten aivan ihana pieni sisustusliike, joka myi juuri tämän tyyppistä tavaraa, kuin tässä postauksessa esittelen. Erään joulu alla äkkäsin sieltä niin veikeän pannunalusen, että oli pakko pyytää sitä joulupukilta. Onneksi pukilla on silmää hyvälle designille ja paketista paljastui alla oleva pannunalunen, sekin Alessin. Se koostuu siis neljästä kuusisakaraisesta häkkyrästä ja niitä yhdistävästä ketjusta ja sitä voi asetella suureksi tai pieneksi astian koon mukaan. Se on kyllä toimiva, mutta asettelu vaatii hieman viiteliäisyyttä, eikä sitä voi vaan iskeä nopeasti keittiötasolle ja kuumaa peltiä sen päälle. Se on silti ihana, myös koristeena. 

Jos haluat tehdä sitruunaleivoksia, pannunalustaa voi viitsiessään hyödyntää, kun otat vuoan pois uunista. Halutessasi voit myös pyykiä hyllyltä pölyt samalla kun otat alusen esiin.

Vaikka menimmekin naimisiin muista syistä kuin häälahjojen toivossa, niin täytyy myöntää, että olihan se kiva listata jos jonkinnäköisiä toiveitaan häälahjalistaan. Sinne päätyivät myös Alessin Il Conico -teepannu ja Steltonin klassikko termoskannu. Il Conico on muodostaan ja merkistään huolimatta niin "peruspannu", ettei se voi muuta kuin toimia (no jos se on ihan täysi, niin kaataminen voi olla vähän vaikeaa) ja se onkin ollut monesti juhlissa käytössä. Steltonin pirteän kannun pelkäsin yhdessä vaiheessa jäävän hyllynkoristeeksi, vaikka sen halusinkin. Mutta kun kerran huomasin ottaa sen käyttöön eräissä isommissa juhlissa, huomasin sen laadun. Kahvi pysyi kuumana monta tuntia kestäneiden juhlien ajan ja vielä aamullakin se oli höyryävän kuumaa! Loistava kapistus siis.

Jos haluat tarjota sitruunaleivosten kanssa kahvia tai teetä isommallekin vierasjoukolle, niin voit  hyödyntää näitä. 
Viimeinen design-turhake ei  löydy keittiön hyllyltä, vaikka vakituisesti keittiössä sijaitseekin. Se on Eva Solon lattiaharja ja sihveli, joista oli äärimmäisen vaikea saada fiksua kuvaa. Ideana siis on, että harja on ontto, jolloin sen saa sihvelin varteen pystyyn. Tämäkään ei itseasiassa ole turhake, vaan ihan käyttökelopoinen esine. Plussaa se saa siitä, että harjan saa irti, jolloin se on helppo pestä. Valitettavasti näinkään tyylikäs harja ei ole alkuinnostuksen jälkeen parantanut laiskuuttani putsata keittiön lattiaa... Tämä ei tosin ole oikeastaan tuotteen vika.

Jos haluat (ja et ole laiska) voit sitruunaleivosten leipomisen jälkeen siivota keittiön lattian lattiaharjalla. 
Kaikki design-tuotteet eivät siis ole täysin turhia hyllynkoristeita, vaikka osassa onkin ehkä tärkeämpää ulkonäkö, kuin käyttötarkoitus. On silti hyvä suhtautua kriittisesti siihen, mitä tarvitsee ja mitä voi oikeasti käyttää. Olen kuitenkin äidiltäni oppinut, että esineen funktio voi myös olla kauneus ja siihen funktioon nämä kaikki esineet ainakin omasta mielestäni yltävät! Mutta, jos haluat oikeasti tehdä sitruunaleivoksia, niin tässä vielä resepti. Alkuperäinen resepti on täältä, mutta itse hyödynsin tuttavani kääntämää ja desilitroiksi muuttamaansa reseptiä. Kiitos Kaum tästä!


Sitruunaleivokset

2 sitruunaa
noin 1,8 dl jauhoja
noin 1,8 dl sokeria 
1/4 tl suolaa
Reilu 100g voita
2 isoa munaa
1,2 dl tomusokeria

Ota voi/margariinit lämpenemään huonelämpöön. Raasta sitruunoiden kuoret ja purista mehut.  Kuoriraaste ja mehu jäävät tässä vaiheessa odottamaan.

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen ja voitele noin 20 x 20 cm uunivuoka tms (itse käytin isompaa, noin 30x30). 

Sekoita jauhot, sokeri, suola ja pehmennyt rasva joko koneella tai käsin (itse käytin sähkövatkaimen taikinakoukkuja). Sekoita toisessa astiassa munat, 2.5 tl sitruunan kuorta ja 2 rkl sitruunan mehua ja lisää tämä seos jauhoseokseen. Sekoita esim. yleiskoneen medium-tehoilla tai taikinakoukuilla pari minuuttia, kunnes on tasaista.

Kippaa ja levitä seos voideltuun uunivuokaan. Laita uuniin, paista 25 minuuttia. Lopputulos on reunoilta vähän ruskeampi, muuten vaalea (voi kokeilla tulitikulla keskeltä, jääkö siihen kiinni jotain). Anna jäähtyä kunnolla. 

Kuorrutteeseen sekoita 1 rkl sitruunan mehua ja 2 tl kuorta tomusokeriin. Koostumusta voi muokata oman mielen mukaan. Minä esimerkiksi laitoin enemmän sitruunamehua, jolloin jähmettyminen kesti jopa seuraavaan päivään. Parhaita olivat silloin, mutta hyviä myös tuoreempana. 



No viimein niitä sitruunaleivoksia!

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Kassillinen nostalgiaa

Olen joskus maininnut, että viime aikoina minut on vallannut suuri nostalgian huuma. Lapsuuteni 90-luku alkaa jo olla sopivan kaukana, että sitä voi kaiholla muistella. "Ai niin silloin tuli telkkarista Tinytoons ja leikittiin trolleilla!" Nostalgian janoani olen saanut sammutettua esimerkiksi täällä, mutta se ei taida kyllä kokonaan koskaan sammua. Ja se taitaa olla nostalgian ideakin, että aina voi vähän haikailla, mutta kuitenkin pysyä tässä päivässä.

Viime viikolla kotiimme saapui tuulahdus nostalgiaa, kun isäni löysi työpaikkansa varastosta ryppyisen paperikassin. Paljastui, että se sisälsi kasan vanhoja laukkujani 90-luvulta ja 2000-luvun alusta. Äiti kysyi tuovatko he minulle vanhoja laukkujani säilöön. Kuvittelin, että ne olisivat jotain muutaman vuoden takaisia, jotka voisin ottaa uudestaan käyttöön. Yllätys oli melkoinen, kun sainkin ihasteltavaksi vanhoja aarteita. Nyt pääsette katsomaan laukkujen kautta, millainen tyylilyyli minä olen ollut noin 4-13-vuotiaana.

Nämä voisi vaikka ottaa käyttöönkin. 
Ylläolevat punaiset laukut ovat vanhimmasta ja tyylikkäimmästä päästä. Kirjekuorilaukku on äidin vanha ja sain sen jossain vaiheessa leikkeihini mukaan. Huomaa tyylikkäät, abstraktia taidetta muistuttavat kontaktimuovin palat. Liimasin laukkuun aikoinaan Tiku ja Taku -kohotarran, mutta revin sen irti. Laukkuun jäi komea jälki, jota yrittettiin paikata tuolla upealla asetelmalla. Pyöreämmän laukun sain mammalta joskus pienenä ja se on ihan "oikea" laukku, jonka hihna on lyhennetty. Jos vain minun käsilaukkuni pakollinen tavaramäärä olisi pienempi, niin voisin jopa käyttää sitä.

Tästä laukusta suorastaan huokuvat pallomeret ja seisovanpöydän lihapullat ja ranskikset.
En tiedä onko Viking linen "merimieslaukku" ollut jokin ilmaislahja vai onko se ihan ostettu. Jostain syystä sitä on säilytetty kaikki nämä vuodet, vaikken muista käyttäneeni sitä kovin paljon. Onko muuten jollain nuoremilla lukijoilla ollut tämmöinen? Jotenkin minulla on sellainen mielikuva, että tällaisia olisi ollut monella.

Ti-Ti-Ti-Tiku ja Taku
Sitten päästäänkin tyylikkyyden ytimeen -vyölaukkuihin! Ne olivat jossain vaiheessa hienointa, mitä tiesin. Ylläoleva punainen vyölaukku taisi olla ihan ensimmäinen. Kaikki tärkeä kätevästi vyötärön ympärillä ja käden ulottuvilla. Ah, mikä käytännöllisyyden riemuvoitto! Valitettavasti tämä ei enää mahtunut vyötäröni ympäri. 

Minni-hiiri, lapsuuteni ihanne. Mikkikin on aika cool. 
Vihreä-oranssi Mikki ja Minni -vyölaukku sen sijaan mahtui ympärilleni! Pitäisiköhän ihan ottaa käyttöön? Muistikuvieni mukaan minä ihan oikeasti käytin näitä vyölaukkuja. Muistaakseni tämä laukku oli mukana jollain ulkomaanmatkalla, joko Italiassa tai Ranskassa (ne ainoat, jotka teimme 90-luvulla Ruotsin reissujen lisäksi).

Tämä yksilö on varsin käytännöllisen kokoinen. Kai sinne jotain pennosia ja markkoja mahtui, eikä tuolloin ollut edes kännyköitä. 
Käytännöllisistä laukuista puheen ollen, toinen Mikki-aiheinen laukkuni on, jos mahdollista, vielä käytännöllisempi kuin Mikki-vyölaukkuni. Pyöreä "olkalaukku" mahtuu kämmenelle. Se on varmaan ostettu kotikaupunkini eräästä laukkukaupasta. Se on näistä laukuista yksi suosikeistani söpöydessään.

Ensimmäinen koulureppuni oli tätä samaa Mikki-sarjaa.
Suurin osa 90-luvulla eläneistä varmasti muistaa niin sanotut pikkureput. Ne olivat ihan tavallisen repun näköisiä, mutta pienempiä. (Pienin reppuni taisi olla joku suunnilleen lompakon kokoinen pehmolelu, mutta sitä ei tässä laukkusatsissa ollut). Pikkureppujen epäkäytännöllisyyttä on jälkeenpäin parjattu, mutta noin 10-vuotiaalle diabeetikkotytölle ne olivat pelastus. Ne olivat muodissa ennen kuin olin "käsilaukkuiässä" ja kun lähti jonnekin, insuliinit ja eväät sai kätevästi matkaan. 

Soljessa on kiinni nimilappu. Tämä laukku taisi matkata ainakin Särkänniemessä.
Paperikassista löytyi myös omia tekeleitäni. Oi, niitä muistoja! Punainen puolukkapussi taidettiin tehdä kolmannella luokalla luistinpussiksi. Jäin tekemään sitä koulun jälkeen niin myöhään, että äiti ehti jo huolestua ja lähteä vastaan. Musta, äärettömän tyylikäs pussi on tehty partioleirillä. Kiinalainen merkki tarkoittaa muistakseni koiraa.

Olisi nämä voinut silittääkin valokuvaavarten, mutta olin laiska.
Askartelin innokkaasti myös vapaa-ajalla ja alla-olevan kassin olen tehnyt erään huopa-askartelukirjan ohjeen mukaan. Kyseinen kirja löytyy edelleen hyllystäni ja kaivoin sen huvikseni esille. Noh, on tuo minunkin laukkuni aika siististi tehty, mutta ei se ihan samalta näytä kuin kirjassa. 

Vastavärien lumoa. Olin varmaan juuri oppinut koulussa, että keltainen on violetin vastaväri. 
Sokerina pohjalla on todellinen helmi: ensimmäiseltä kunnon ulkomaanmatkalta, Italiasta, ostettu neonoranssi, muovinen, läpinäkyvä pikkureppu. "Quanto costa questa borsa?" muistan kysyneeni (ehkä) opaskirjan ohjeiden mukaan. Vastaukseksi sain jotain, mitä en enää ymmärtänytkään. Äiti varmaan klaarasi tilanteen lopulta enkuksi. Reppu oli silloin niin hieno ja onhan se älyttömyydessään aika upea edelleen. Se sai jopa jäädä näkyville. Jospa sille keksisi jonkin käyttötarkoituksen. Muovi on kovettunut sen verran, että laukkuna sitä ei voi käyttää. Kuva ei tee laukun upeudelle oikeutta!

Näitä oli myös neonkeltaisina ja -pinkkeinä, mutta oranssi vei voiton. 

Tämä oli juuri sopiva annos nostalgiaa kerralla minulle. Ei tullut ähkyä. Mikä saa sinut nostalgisoimaan? 

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Triffidien kapina ja muuta kasvillisuutta

Sain vihdoin kameran takaisin reissussa ollelta mieheltäni ja pääsin taas kuvaamaan ja bloggaamaan! Tällä kertaa kuvasin kasveja, joita on viime viikkoina kertynyt kotiimme. Lisäksi esittelen vähän tambuurin eli kuistin kesäilmettä, sillä se on viimein saanut vähän piristystä sisustukseensa.

Yrttejä ja Karkkiksen värisiä purkkeja.
Aloitan tuoreimmasta lisäyksestä kotimme kasveihin. Sain tällä viikolla vakiolukijaltani Virpiltä ihania yrttejä mahtavissa kirkkaissa ruukuissa! Olen myös itse aloittanut yrttien kasvatuksen, mutta ne ovat vielä niin aluillaan, että oli mahtava saada vähän pidemmälle edenneitä. Kiitos vielä näistä Virpi! Purkit ilahduttavat nyt keittiön pöydällä, vaikka ne oli tarkoitettu tambuuriin. Pöydällä on kuitenkin otollisemmat aurinko-olosuhteet ja lisäksi tambuuri alkaa olla täynnä, kuten kohta näette.

Mutta ensin triffidien kapinaan. Vanhempani ovat kertoneet elokuvasta ja tv-sarjasta, joka kertoo triffidi-kasveista. Triffidit ovat verenhimoisia lihansyöjä kasveja, jotka syövät myös ihmisiä. Tarina perustuu näemmä johonkin Scifi-kirjaan ja siitä on tehty nyt nelosella näyttettävä uusi versiokin. No, sarjan/elokuvan seuraksena, meillä kotona sanottiin aina vuorenkilpiä triffideiksi, koska ne olivat isoja ja ottivat paljon tilaa pihalla. No, aasinsiltana päätin ristiä myös vähän aikaa sitten istuttamani kesäkurpitsan taimet myös triffidien alalajiksi. Ne nimittäin ainakin alkoivat kapinoida ja kävi näin:

Vedenhimoiset triffidini järjestivät nälkälakon. Tiedä sitten onko syynä väärä multa vai mikä. (Tässä vaiheessa olin kyllä jo lakannut näiden hoitamisen jo vähän aikaa sitten).
En lannistunut, vaan ostin valmiit taimet torilta. Nämä triffidit ovatkin jo alkaneet villiintyä purkeissaan ja edessä taitaa olla isoihin purkkeihin siirtäminen jahka saan sopivat purkit ja sopivaa multaa. Toivottavasti saisin näistä edes muutaman valmiin kesäkurpitsan!

Näitä alkoi olla vähän vaikea kuvata, kun lehdet sojottavat joka suuntaan. 
Toinen triffidin taimi hyökkäsi kättäni kohti, mutta viime hetkessä sain vedettyä sen pois.
Mainitsin jo aikaisemmin, että tambuuri on saanut uutta ilmettä. Italiassa näin niin paljon kauniita pelargoni istutuksia, että päätin ottaa riskin ja ostaa kuistillekin pelakuita. Ne kaiketi tykkäisivät vähän aurinkoisemmasta, siksi sanoin ottaneeni riskin. Ehkä niille riittää, että aina ne nähdessäni kukat saavat osakseen aurinkoisen hymyni! ;D Pienenä en pitänyt pelakuiden hajusta enkä oikein edelleenkään, mutta nyt siihen kiteytyy niin paljon puutaloidylliä, että kestän sen. 

Halusin pelakuita eri vaaleanpunaisen ja pinkin sävyissä. Ikean pitsipurkit ovat suorikkejani. 
Kukkien lisäksi kuisti on saanut harmaan kuramaton tilalle kaksi vanhaa räsymattoa. Nyt portaita ei ehkä tarvitsekaan maalata, kun kuluneimmat kohdat peittyvät niiden alle. Matot on kutonut äitini lapsuudenkodin naapurin Fanni-täti 60-luvulla. Kyllä kelpaa rampata nyt rappusia!

Kuva on hieman epätarkka, mutta idea näkyy kuitenkin.


Lisää kuistin... eikun tambuurin kesälookia. 

Tällä hetkellä Hesarin välissä tullut Jaffa-juliste koristaa varmaan monen seinää. Meillä se löysi paikkansa kuistin tyhjältä seinältä. Värit menee muuten täydellisesti yksiin maton kanssa!
Kuisti alkaa minusta olla valmis. En halua sinne liikaa tavaraa. Mitä mieltä olet? Vieläkö jotain puuttuu?


p.s. Äiti, koita kestää. Kohta tulee nostalgia-postaukset.