sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Syyte: surkea käsitöissä

Aina silloin tällöin olen esitellyt blogissa käsitöitä tai askarteluja laidasta laitaan. Olen aina ollut kova askartelija ja erityisesti ala-asteella kaapit täyttyivät milloin mistäkin projekteista. Kun olin yhdeksänvuotiaana viikon sairaalassa, huoneeni täyttyi mitä erilaisimmista mobileista ja muista paperivekottimista. Sittemmin askartelu into kanavoitui esimerkiksi erilaisiin kortteihin. 

Vaikka olenkin ollut aina askartelija en ole kovin pitkään ollut käsityöihminen. Näillä käsitteillä on mielestäni se ero, että askartelija käsittelee pääasiassa paperia, liimaa ja erilaisia kovia materiaaleja ja käsityöihminen puolestaan puikkoja, neulaa, lankaa ja kangasta. Siitä, etten ole aina ollut käsityöihminen, on runsaasti todistusaineista, mutta tärkein todiste tästä on "kissa". 

I have always been quite crafty and enjoyed making things like birthday cards using paper, glue and scissors. However, crocheting and knitting have only been my hobbies for a few years. Especially crocheting was very, very hard for me for many years. I simply could not understand how to put the hook through the right sticthes and what an earth was the difference between single and double crochet. As evindence of my struggles see exibit A, "a cat" I made when I was nine. During the last few years I've managed to improve my crocheting skills. Just this week I finished making a dalmatian for my husband's nephew. 

Exhibit A.
Kolmannella luokalla meillä alkoivat käsityönopettajan vetämät tekstiilityön tunnit. Melkein ensimmäisenä tehtävänämme oli opetella virkkaamaan. Muistan kuinka mukava opettajamme piirsi taululle "jäätelötötteröitä", joista virkattu neulos koostui. Minä en ymmärtänyt niistä hölkäsen pöläystä. Oman mausteensa soppaan toi se, että olen vasenkätinen, jolloin opettajan piti aina vähän miettiä itsekin, että miten se nyt menikään. Lisäksi käsialani oli niin tiukka, että sain runnoa virkkuukoukkua oikein kunnolla silmukoista läpi. Jos siis ylipäätään hahmotin, missä silmukat oikein kulkivat.

Huomaa tasainen käsiala ja suorat rivit.
Tarina kertoo, että virkkasin tuota säälittävän pientä pyyhekumin kokoista olentoa puoli vuotta. Todellisuudessa ehdin syyslukukauden aikana tehdä lisäksi ainakin puolukkakankaisen luistinpussin. Ainakin useamman kuukauden siis väänsin tuota otusta. Korvissa ja silmissä ei liene mennyt kovin pitkään, mutta hännän ja pään tekeminen on kaltaiselleni hiturille ollut varmasti melko aikaa vievää.

Vuosia kului enkä tainnut joutua virkkaamaan oikein mitään (paitsi ehkä yhden koiran pään ja  norsun pään, näkemisenarvoisia nekin). OKL aikoina meidän piti käsityötunneilla virkata mallitilkkuja johonkin portfolioon ja muistan kuinka itku silmässä tungin taas sitä virkkuukoukkua silmukoiden läpi ja ohi. Kevät 2009 muutti tilanteen, sillä päätin vakaasti virkata miehen vastasyntyneelle veljentytötölle Fröbelin ensimmäisen leikkilahjan eli kuusi virkattua palloa. Motivaatio taisi olla riittävän suuri, sillä opin kuin opinkin virkkaamaan kunnolla ja ilman tuskaa. Sen jälkeen olen hänelle virkanut mm. lankakakkua ja muffinsseja.

Vastalause! Todisteena hieman ujosteleva pieni dalmis.

Tänä vuonna virkkasin myös ensimmäisen kerran miehen veljenpojalle, joka täytti keväällä vuoden. Päätin tehdä hänelle dalmatiankoiran, sillä ne ovat söpöjä ja lähellä sydäntäni (meillä oli dalmis elämäni ensimmäiset viisitoista vuotta). Eipä uskoisi, että sama ihminen on virkannut tämän ja tuon "kissan", vaikka sekin on rääpälyydessään aika söpö. 

Uteliaisuus voitti, nyt pitää vähän nuuhkaista kameraa. Kuten oikeistakin dalmiksista, tästä saattaa lähteä vähän karvoja.
Nykyisin virkkaan näitä elukoita käytännössä ilman ojetta silmukoita lisäillen ja kaventaen vähän oman näkemyksen mukaan. Se tekee työstä siinä mielessä hankalaa, ettei koskaan voi oikein tietää lopputulosta ja  voi olla vaikea toistaa työ samanlaisena. Tämän kertainen dalmis näytti todella pitkään täysin keskeneräiseltä, mutta viimeistelyt tekivät siitä oikein eloisan näköisen hauvelin. 

Nyt saa jo rapsuttaa! Huomaa kaulapannan kultainen solki.
Mitäs tuolla sitten on? 
Säälittävistä tuotoksista huolimatta en saanut koskaan erityisen huonoja käsityönumeroita. Ehkä tämä johtui pikemminkin hyvästä käytöksestä kuin taidoista. Ja sitkeydestä, en nimittäin koskaan jättänyt töitä kesken. Hauskaahan se oli istua luokan nurkassa kikattamassa muiden hidastelijoiden kanssa ja viimeistellä milloin mitäkin käsityötä ties kuinka monennetta kuukautta. Äitini sanoi joskus ala-asteen käsityön opettajalleni, ettei Karkkis taida oikein olla käsityöihminen. Tämä opettaja vastasi ponnekkaasti, että "On Karkkis käsityöihminen, hänellä on vain oma tahti!". Nykyisestä käsityöinnostuksestani ehkä näkee kannustavan opetuksen merkityksen. En kyllä edelleenkään ole kovin nopea virkkaamaan tai kutomaan.

Kyllä tässä saikin jo poseerata! Otetaas torkut ennen paketointia.
Onko sinulla karvaita käsityömuistoja tai säälittäviä patalapuntekeleitä kaapeissasi? Vai oletko aina ollut innokas ja taidokas käsitöiden ystävä?

11 kommenttia:

  1. Molemmat eläimet ovat varsin ilmeikkäitä. Kehitystä on tapahtunut ja onneksi nopeuskin on kasvanut.

    Tiedän henkilön, joka teki alakoulussa luodinkestävän patalapun. Oma patalappuni taas oli pikemminkin täynnä suurempia ja pienempiä reikiä. En millään saanut tasaista jälkeä aikaan vaan lanka löystyi ja pingottui vuorotellen aivan hallitsemattomasti. Tuskaisia tunteja, kun opettajakaan ei ollut kovin ymmärtäväinen.

    Ava

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkun patalappusi olenkin nähnyt, mutta en tiedä olenko nähnyt tuota reiällisintä.

      Minä kuulun pikemminkin tuohon luodinkestävään koulukuntaan enkä tuohon hallitsemattomaan. Paitsi virkkaus oli kyllä vähän hallitsematonta.

      Poista
    2. Sinä olet nähnyt vain loisteliaimman tuotokseni. Siitä reikäisestä paistoi päivänvalo läpi, joten ei sillä mitään pataa voinut nostaa. Olisipa se tallella.

      Poista
  2. Voi että, ai onko karvaita käsityömuistoja... :DD Noh. Alakoulusta en muista ainuttakaan onnistunutta tuotosta, enkä yläkoulustakaan. Taisin vääntää lapasia koko vuoden, siinä kun muut ompelivat jo ties mitä, ja niistä lapasistakin tuli kierteiset ja eri kokoiset :D Lapasten lisäksi taisin saada tehtyä yhdet housut, jotka nekään eivät päässeet ikinä käyttöön asti, kun eivät IHAN onnistuneet... Mutta käsityökärpänen iski sitten lukiossa ja myöhemmin valmistuin tekstiiliartesaaniksi, joten en usko että "toivottomia" tapauksia on olemassakaan. On vain erilaisia asenteita oppia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En olisi kyllä muistanut, että sinä olet jossain vaiheessa ollut "huono" käsitöissä! Minä olen nähnyt vain hienoja juttuja ja nykyäänhän osaat vaikka mitä.

      Samis, minäkin tein yläasteella lapasten lisäksi ne yhdet housut. Jouduin käyttämään lasten kaavoja, koska olin vielä niin pieni! Ei tullut kyllä koskaan niitä housuja käytettyä.

      Poista
  3. Kissimirri vei sydämeni ja dalmiksen kaulapannan kultainen solki on ihanuuden huippu!!! Kuinka ihanaa, että mirri on säilynyt!
    Minulla ei ole mitään karvaita muistoja käsityötunneilta (niitä on vain pesäpallotunneilta, mutta se ei kuulu tähän) vaan ne oli kivoja, osasin aina ja hyvää tuli. No se oli ehkä kurjaa, että ei tehty mitään IHAN oikeita vaaatteita. Vaikka tehtiin jotain housuja ja puseroita, niiden mallit ja värit oli niin kamalia, ettei niitä voinut pitää. Omille lapsille tein sitten itse vaatteita, kunnes he tulivat siihen ikään, että kaupan vaatteet oli "hienompia" kuin äidin tekemät.
    Mutta siinä olen taitamattomampi kuin sinä, että ilman täsmällisiä ohjeita en saisi yksinkertaistakaan tekelettä onnistumaan, saati sitten kolmiulotteista dalmatiankoiraa. Sinä ole tosi taitava!
    t. VE

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa kuulla, että olet tehnyt paljon vaatteita itse! Minäkin toisaalta haluaisin ja silloin tällöin teenkin, mutta pidän enemmän kutomisesta ja virkkaamisesta. Vaatteita minäkään en osaisi tehdä ilman ohjetta, mutta tuossa virkkaamisessa opin aika nopeasti minäkä näköistä tulee jos lisää minkäkin verran silmukoita.

      Poista
  4. Dalmis on aivan mahtava! Ja kyllä se kissakin on äärimmäisen hellyyttävä. Itse en osaa käsitöitä lainkaan ja ihailen suuresti kaikkia, jotka pyöräyttävät lapaset, sukat tms. tuosta vain. Karvas käsityömuistoni on kolmannelta luokalta, jolloin piti virkata pieni neliönmuotoinen patalappu, ja minun patalapustani tuli kolmio... No, meninkin sitten teknisiin töihin, ja siellä sain onnistumisen kokemuksia. :)

    MB

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käyttääkö joku muukin nimimerkkiä MB kuin minun tuntemani MB? Minun tuntemani MB on nimittäin itse tehnyt itselleen upean SÄNGYN ja kauniin PUISEN ARKUN ja mestarityön: KUOKAN joten hän osaa käsitöitä vaikka kuinka ja tosi hyvin!!! Jos siinä joku lankatyö sai vähän taiteellisen muodon neliöksi kolmioksi niin se taiturille sallittakoon!
      T. VE

      Poista
    2. Sama tyyppi. Ajattelin tässä käsityötä tekstiilityön synonyymina, vaikka kyllähän käsityö tietysti voi olla mitä vain käsillä tuotettua :)

      MB

      Poista
    3. Minäkin yleensä ajattelen käsitöistä tekstiilityön synonyyminä ja erikseen sitten puukäsityöt tai tekninen työ, vaikka käsitöitähän ne kaikki on.

      Minä taas ihailen valtavasti sitä, että joku osaa tehdä teknisiä töitä! Se oli toisaalta hauskaa, mutta siellä olin vielä enemmän sormi suussa kuin tekstiilitöissä. Eikä tunneilla voinut istua luokan nurkassa hihittämässä. :)

      Poista

Hauskaa kun kävit ja kiva kun kommentoit! :) Karkkis tykkää kovasti.