sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Esiäitienpäivä

Olen viettänyt tänään esiäitienpäivää kahdella tapaa. Koska emme tänä vuonna kutsuneet äitejä kylään tai vierailleet kotikodeissa, päätin (onnittelusoittojen lisäksi) juhlistaa äitienpäivää muistelemalla erityisesti esiäitejäni eli isoäitejäni. Esiäitienpäivän voi ymmärtää myös sillä tapaa, että minä en ehkä ihan vielä ole äitienpäivän sankarin roolissa, mutta melkein kuitenkin, joten vähän esimakua siitäkin sain maistaa. Hassu ajatella, että ensivuonna minä olenkin sitten jo ihan oikeasti äiti!


Palaanpa sitten esiäiteihini, tosin vain parin sukupolven taakse. Minulla oli kaksi mammaa, sillä en ollut kummankaan suvun ensimmäinen lapsenlapsi ja nimitykset oli lyöty lukkoon jo vuosia aiemmin. Itseasiassa minulla oli kaksi pappaakin, mutta isovanhemmat erotettiin toisitaan sitten asuinpaikkojen mukaan. Sain tuntea mammani monta vuotta, mutta molemmista jouduin luopumaan jo ennen aikuisuutta. Äidinäiti kuoli ollessani yhdeksän ja isänäiti ollessani 13. Molemmista mammoista jäi minulla hyvät muistot ja erityisesti isänäidistä minua muistuttaa eteisen lipasto, jonka uumenista sain aina jonkun setelin. Setelin suuruus ei ollut se juttu sinänsä vaan tilanteen jännittävyys ja erityisyys. 

Mustanpuhuvia juuria. 
Päätin kunnioittaa mammojeni muistoja tällä kertaa reseptien kautta. Oma äitini kokeili joitain viikkoja sitten mustajuurikeittoa. Samalla hän tuli kertoneeksi, että mamma (eli äidinäiti) oli nuorena emäntäkoulussa tehnyt mustajuurikeittoa ja ajatellut, että hänellä on joskus puutarha, jossa hänkin viljelee kaikkia hienoja kasveja, muun muassa mustajuurta, ja valmistaa niistä sitten hienoja ruokalajeja. No, kävi sitten niin että mamma päätyikin vähän yllättäen maatalon emännäksi ja siat ja muut eläimet sekä lapset taisivat viedä kaiken ajan mustajuurilta. Ehkä mamma olisi kuitenkin mielissään, että hänen lapsenlapsensa nyt bloggaa mustajuurikeiton reseptistä. Tuskin alan kuitenkaan kasvattaa, voisi tulla miniatyyrimustajuuria

Sisältä ne ovatkin ihan valkoisia, mutta ilmeisesti mustenevat, ellei niitä laita kylmään veteen. 
Valitsin kaikkein yksinkertaisimman keittoreseptin, sillä äiti sanoi tehneensä hyvin simppelillä reseptillä hyvää keittoa. Tein muuten aivan Valion reseptin mukaan, mutta kerman sijasta laitoin noin 150g ranskankermaa. Eli käytännössä kuoritaan mustajuuret ja laitetaan ne heti kylmään veteen (muuten kai mustuvat). Kuoritaan ja pilkotaan perunat ja purjo ja laitetaan kasvisliemeen kiehumaan mustajuurien kanssa puoleksi tunniksi. Sitten soseutetaan. Lopuksi maustetaan ja lisätään (ranskan)kerma. Ja aivan viimeiseksi herkutellaan. Sen verran sanon, että kannattaa valita kaupassa paksuja mustajuuria. Minä onnistuin ottamaan tosi ohkaisia, mikä teki kuorimisesta työlästä. Helpompaa se kuitenkin oli kuin maa-artisokkien kuoriminen. 

Muut keiton ainekset ovat pääosin tässä. Puuttuu vain kasvisliemi, raskankerma ja mausteet. 
Lopputulos oli samettisen herkullinen. Maku oli mieto, mutta kuitekin makua oli riittävästi. Rakenteesta tuli helposti hyvä. Otin hieman lientä pois ennen soseuttamista ja ohensin keittoa sitten tarpeen mukaan. Paahdetut kurpitsansiemet (joita muuten olen tässä raskausaikana napostellut joka päivä) sopivat keittoon erinomaisesti. Suosittelen kokeilemaan! Keitto on vaivan arvoinen, vaikkei ehkä ihan arkiruokaa. 

Naminam! Melkein isoäitien tekemää ruokaa. 
Keiton kaveriksi päätin tehdä leipää. Se sopi hienosti myös esiäititeemaan, sillä mieleeni on jäänyt voimakkaana muistona isänäidin tekemä leipä. Leipä oli jännän hapanta, mutta kuitenkin vaaleaa ja se paistettiin ihan oikeassa leivinuunissa. Muistaakseni leipä laitettiin uuniin ja otettiin uunista sellaisella pitkällä leipälapiolla. En yhtään tiedä, mitä tuossa leipätaikinassa oli, mutta samanmakuista leipää en ole koskaan myöhemmin maistanut. Ehkäpä taikinassa oli jokin vanha, nyt jo hävinnyt juuri. Joskus pääsin leipomaan avuksi ja sain kotiin viemisiksi oman leivän. Joku käntty päätyi myös leikkeihini (!) ja muistan, kuinka se vähitellen homehtui. Ei se mitään, leikin, että leluni saivat siitä supervoimia. Ymmärrettävästi se kuitenkin aika pian heitettiin pois. 

Kohonneet leipäset. Alunperin ne olivat suipot ja sitruunanmalliset. Lisäsin unikonsiemeniä koristeeksi.
Mamman leipää en edes yrittänyt lähteä tavoittelemaan. Jotain hapanta taikinassa sai kuitenkin olla ja sattumalta törmäsinkin tähän sitruunaleivän reseptiin. Laiskana en sitäkään ala tähän kirjoitella, mutta sen sanon, että kannattaa laittaa vähintään kahden sitruunan kuori, sillä muuten maku jää kovin miedoksi. Ainakin tällaiselle sitruunafanille. Muuten leivät onnistuivatkin melko täydellisesti ja vaikka vähän pelästyin leipien lässähtämistä, kun siirsin ne uuniin, ne nousivat sielä uudestaan kauniiksi pyörylöiksi. 

Minullakin on leipälapio! Tosin vähän pienempi malli. 

Rakastan leipomista ja yhdessä vaiheessa teinkin kaiken vaalean leipäni itse. Enää en sitä ehkä jaksaisi, mutta silloin tällöin on ihana saada aikaan leipiä. Pidän eniten leivistä, jotka nostatetaan edellisestä päivästä saakka, mutta ne vaativat hieman etukäteissuunnittelua. Usein leivät ovat kuitenkin suhteellisen vaivattomia tehdä, sillä kohotus tekee tehtävänsä.  Ehkä vielä jonain päivänä löydän reseptin, jolla saan tehtyä mamman leipää. Haaveilen myös uunista, jolla saisi oikein rapeakuorista leipää. Eivät tunnu mitkään kotikikat oikein tavallisessa uunissa auttavan. 


Tämän olisi voinut syödä vaikka kokonaan, mutta valitettavasti piti vähän rajoittaa.

Sain minäkin osani äitienpäivästä. Mies on perheen lätty- ja pannukakkumaakari, joten ehdotin että hän tekisi meille uunipannaria äitienpäivän kunniaksi. Vielä emme jotenkin kokeneet ajankohtaiseksi viettää äitienpäivää pitkän kaavan mukaan minun kunniakseni (ensi vuonna sitten onkin näin tietysti ;)), mutta jotain erityistä oli kiva saada. Pannari onnistui erinomaisesti, kuten aina. Ja Bonsku Bonskulainen möyri mahassa. Hihii! 

Kermaa ei ex-tempore pannariin saatu nyt päälle, mutta rakkaudella tehty pannukakku maistui pelkällä hillollakin. 

Hyviä äitienpäivän viimeisiä tunteja! Millaisia muistoja sinulla on isoäideistäsi? 

8 kommenttia:

  1. Ihanaa äitienpäivää!

    Miun molemmat isoäidit ovat vielä elossa. Toisesta on jäänyt mieleen helmikaulakorut, satukirjojen lukeminen ja yhdessä leipominen, toisesta ääretön lämpö ja positiivisuus. Isoäidin äitini kuoli viisi vuotta sitten, hän oli karjalainen tahtonainen, joka oli äärettömän avarakatseinen vaikka oli jo yli yhdeksänkymmenen. Ellu on saanut toisen nimensä hänen mukaansa.

    Oma mammani leipoi ennen syksyistä halvaantumistaan vaaleaa leipää joka kuulosta kovasti mammasi leivältä. Leipä on siis rieska ja happamuus ainakin meidän mamman leivässä tuli taikinaan käytetystä piimästä.

    Ensi vuonna olet tähän aikaan jo aika ison lapsen äiti - aika ihanaa ja ihmeellistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myöhästyneet kiitokset! On kyllä käsittämätöntä, että nyt Bonbon on vielä vasta vatsassa ja ensi vuonna hän onkin jo varmaankin melkoisen touhukas vauvataapero. Touhukas on toki jo nytkin. :D

      Mahtavaa, että olet saanut tuntea isoisoäitisi ja tietysti myös isoäitisi niin pitkään! Ja toivon mukaan myös Ellu saa tuntea isoisoäitinsä vielä pitkään. Sukupolvien ketju on hieno asia.

      Poista
  2. Hieno idea viettä esiäitienpäivää muistelemalla heitä! Minä en tuntenut isänäitiäni, mutta äidinäidin muistan, hän oli oikea heino vanha lady! Perin sittemmin hänen upeat kultaiset korvarenkaansa, mutta surukseni korvani eivät kestäneet reikiä, enkä voinut niitä käyttää, mutta on hauska katsella niitä tyttäreni korvissa.
    Rauman Ketunleipä-leipomossa myydään vaaleaa leipää, joka onkin hapanta. Se on ihanan rapeaa, tuo happamuus on kuitenkin minusta niin otuoa, että en tykkää. Mutta olisiko siinä sinulle kokeilemisen arvoinen tuttavuus, Jos olen oikein ymmärtänyt, he käyttävät vanhoja perinnereseptejä ilman lisäaineita.
    Mustajuurta en ole koskaan kokeillut, täytyy maistaa. Kirjoitit, että maa-artisokkien kuoriminen on vaikeaa. Kuoritko ne raakoina vai keitettyinä? Kun me keksimme, että ne vain pestään hyvin ennen keittämistä ja kuoritaan keitettyinä, niin johan helpotti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että olet saanut korvakorut eteenpäin tyttärellesi!

      Ketunleivän jotkut muut leivät ovatkin tuttuja, pitänee maistaa tuota vaaleaakin. Voi tosin olla, että mamman leivän maku oli erityistä paitsi leivinuunista myös itsessään mammasta johtuen.

      Olen kuorinut maa-artisokat raakana. Jos joskus vielä innostun niistä, niin täytyy kokeilla kuorimista kypsänä.

      Poista
  3. Olipa herkullisen näköistä pannukakkua ja hyvin nousseita leipiä!! Minun mustajuurikeitossani käytetään kanaliemikuutioita ja käytän yleensä salottisipuleita purjon sijaan koska niitä minulla on aina kaapissa. Niissä on myös aika mieto maku niin kuin purjossakin. Olen koristellut keiton muutamalla tipalla vihreää oliiviöljyä. Näin sellaisen koristelun eräässä ravintolassa. Muuten ainesten suhteet ovat aika samanlaiset kuin sinun reseptissäsi.

    Mustajuuren maku on täyteläinen, täyteläisempi kuin esim. maa-artisokan. Mahtaako mustajuuria saada ympäri vuoden vai ainoastaan näin keväisin?

    Esiäitipostaus oli hyvä idea!

    Ava

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sipulin ja liemen laadulla ei varmaankaan ole kovasti väliä. Tuo keiton koristelu oliiviöljyllä onkin hyvä idea! Olen joskus tehnyt niin tomaattikeitolle.

      Luulisi, että mustajuuria saisi syksyisin. Ehkä olen tainnut tavata niitä myös torilla. Nämä yksilöt olivat valitettavasti belgialaisia.

      Poista
  4. Kiva postaus! Oli pakko tulla vinkkaamaan, että tällä Sikke Sumarin reseptillä jopa minä saan rapeakuorisia leipiä (sämpylöitä) aikaiseksi :) Kopisevat kunnolla, ja vitsi miten helppoa tehdä!

    http://sikkesumari.blogspot.fi/2013/02/rapeakuorisia-sampyloita-aamuksi.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Rapeakuorisen leivän vinkit otan aina ilolla vastaan! Toistaiseksi olen onnistunut parhaiten pata- tai kattilaleivän reseptillä.

      Poista

Hauskaa kun kävit ja kiva kun kommentoit! :) Karkkis tykkää kovasti.