Etanoista, sammakoista...

Huh, onneksi pienet pojat eivät ole oikeasti tehty etanoista ja sammakoista, sillä saattaisin muuten kiljua joka kerta, kun katson Bonbonia. Tai ehkä hänet on tehty pelkistä koiranhännän tupsukoista! Totesin tänään että taidan olla vieraantunut luonnosta. Molemmat vanhempani ovat maalta kotoisin, mutta kumpikin on aina ollut mieleltään kaupunki-ihmisiä. Pienenä minä juoksin lähimetsässä harva se päivä ja tutustuin myös maaseutuun sukulaisten välityksellä. Viime vuodet olen kuitenkin viettänyt melko tiiviisti cityelämää. 

Tänään menin lähes paniikkiin, kun eräs naapureistamme halusi tulla kylään. He ovat yrittäneet sitä jo useamman kerran, viimeksi pääsi kuistille asti, mutta lähti sitten rappuset alas juosten. Tänään kuitenkin naapurimme Curre Von Puolala pääsi sisälle asti makuuhuoneen ikkunasta. Niin söpöjä kuin oravat ovatkin kaukaa, niin näin läheistä tuttavuutta en haluaisi näihin naapureihini tehdä. 

Cecilia Von Puolala halusi tulla kuokkimaan ristiäisiin. Hänen puolisonsa Curre on toinen läheinen naapurimme. Lapset Cicero ja Catriina ovat vipeltäneet kesällä pihalla kovasti. Anoppi nappasi kuvan ristiäisissä.

Toinen merkki luonnosta vieraantumisesta liittyy synttärilahjaan, jonka sain heinäkuussa mieheltäni ja se on tämän postauksen varsinainen aihe. Olin toivonut Tregenin Genie -keittiöpuutarhaa yrttejä varten. Kesällä yrttimme menestyivät varsin huonosti, kun toisaalta villiviini varjosti kotiamme liikaa, toisaalta iltapäivän aurinko paahtoi kukkapöydälle ja saatoin myös vauvan ensiviikkoina vähän laiminlyödä niiden kastelun. Kuitenkin talvella niitä yrttejä ei ainakaan saa kasvamaan, joten siksi toivoin kasvilampulla varustettua miniminipuutarhaa (minimini- siksi, että minipuutarha löytyy jo rapunpielestä). 

Kasvivalo ja miniminipuutarha valmiudessa. Kun oikein tarkasti katsoo, voi tosin siitäkin löytää kutsumattoman vieraan.

Mintut kurottelevat jo kilpaa lamppua kohti. 

Muutama viikko sitten sain vihdoin puutarhan pystyyn ja yrtit vaikuttivat viihtyvän siinä. Purkkiin mahtuu kolme yrttiä ja minä valitsin basilikan, mintun ja timjamin. Osa yrttien lehdistä kurkotteli vielä ikkunaa kohti, mutta toiset olivat selvästi havainneet kasvivalon vaikutuksen. Vesikin täytyy vaihtaa vain kolmen viikon välein, sillä ruukussa oleva pumppu hoitaa veden kiertämisen ja kastelun. Mahtavaa! 

Mitäs täältä löytyykään?

Sitten eräänä päivänä aloin perata hieman huonoksi menneitä basilikan varsia pois, kun käteeni osui - tan - tan -taa- etana! Kiljuin niin että Bonskukin pelästyi, sillä inhoan noita niljakkaita yli kaiken. Sain vietyä etanan ulos talouspaperiin käärittynä ja luulin ongelman poistuneen. Pari päivää sitten huomasin etenkin basilikan lehdille ilmestyneen mustia pieniä pallosia. En tiennyt mitä ne ovat, ovatko ne etanan kakkaa? Asia selvisi pitäessäni taukoa tämän postauksen kirjoittamisesta. Menin tutkimaan yrttiruukkua, kun näin, että jokin liikahti - valtava vihreä toukka! 

IIIIIIIIIK! 

(Tällä kertaa Bonsku ei enää hätkähtänyt. Äiti nyt vaan ilmeisesti kiljuu joskus.)

Minun piti demonstroida, miten yrttipuutarhaa käytetään ja vaihtaa vesi ensimmäisen kerran. Mutta taidankin odottaa, että mies tulee kotiin. Tai tuikata koko roskan tuleen. Joko mainitsin, että toukat ovat kolmantena ällölistallani etanoiden ja sammakoiden jälkeen? Ne aiheuttavat minussa valtavia puistatuksia. Sen sijaan ampiaisiin ym. pistiäisiin, hämähäkkeihin (alle sentin kokoisiin) sekä vaikka käärmeiden näkemiseen suhtaudun melko tyynesti. Yöperhoset ovat taas vähän ällöjä. Toukan hännänpään (tai siis toisen pään) voi muuten bongata tuosta ekasta kuvasta, kun oikein tarkasti katsoo. 

Tämän verran luontoa on sopiva. Pysykööt lasin toisella puolella... No ei nyt sentään!

Totta puhuakseni olen aina inhonnut etanoita, samakoita ja niitä toukkiakin. Pienenä pelkäsin mennä enoni mökillä yöllä vessaan, kun maassa oli sammakoita, kiljuin löytäessäni etanoita pieneltä viljelypalstaltani ja niin edelleen. Silloin en kuitenkaan ollut vieraantunut luonnosta, vaan ne vaan luonnostaan (heh) ällöttivät minua. Ehkä en siis edelleenkään ole toivoton tapaus. Olen sentään jo monta kertaa edistänyt Bonbonin luontosuhdetta viemällä hänet metsään joko mustikkaan tai suunnistamaan (laji, jossa olen lähes yhtä aloittelija kuin Bonskukin). Toivon silti, ettei Bonbon ala hyönteis- tai sammakkoharrastajaksi. Tai ehkä väkisin oppisin sitten sietämään näitä inhotuksia. 

Kerropa vähän luontosuhteestasi! Oletko metsäläinen, sykkiikö sydämesi maaseudulle vai nyrpistätkö nenääsi lannan tuoksulle? Entä siedätkö ötököitä vai kiljutko nähdessäsi sellaisen?