perjantai 30. lokakuuta 2015

Koukussa kantamiseen

Ennen kun Bonbon syntyi, minulla oli ajatus, että haluan hankkia kantorepun. Kantoliinaa en etukäteen edes harkinnut, sillä se tuntui jotenkin liian hipiltä ja miten se vauva muka pysyy siinä ja niin edelleen. Toisaalta jännitin kovasti, miten Bonsku viihtyisi kantorepussa, sillä olin kuullut monen sanovan, ettei vauva viihtynyt kantorepussa tai -liinassa ja oli siksi kokenut kantamisen hankalaksi. Jostain syystä mielessäni ei edes käynyt, että vauva ei viihtyisi vaunuissa. Kaikki vauvat nyt vaunuissa viihtyy! 

Äidin kyydissä.

No, toisin kävi. Ihan pienenä Bonsku kyllä köllötteli vaunuissa ihan tyytyväisenä ja nukkui niissä päiväuniakin, kunhan ympärillä oli meteliä ja/tai vaunut olivat liikkeessä. Ulkopäiväunia Bonbon ei koskaan nukkunut yksin vaunuissaan. Sitten vähitellen, enenevissä määrin Bonbon alkoi saada vaunuissa raivareita ja itkukohtauksia. Vain syliin ottaminen ja kantaminen rauhoitti hänet. Sitten hän olikin itse aurinko, kun sai katsella ympärilleen. Tulkitsimme, että vaunuissa oli yksinkertaisesti tylsää, kun ei nähnyt mitään ja vanhemmatkin ovat kaukana. Kantorepussa ja trikooliinassa Bonbon sen sijaan viihtyi. Tai no, aluksi saattoi hieman venkoilla, mutta rauhoittui nopeasti ja yleensä myös nukahti. Niinpä  yhä useammin lähdin kotoa Manducan kanssa, etenkin jos lähdin jonnekin yksin. Emme me kokonaan vaunuja ole heivanneet, mutta niiden käyttöaste on huomattavasti suunniteltua pienempi.  

Ekaa kertaa trikooliinassa. Liina oli kuuma ja Bonsku oli ihan punainen, kun otin hänet hellepäivänä pois kyydistä. 

Vaikka alunperin en ajatellut hankkivani kantoliinaa, sain trikoisen liinan käytettynä. Ja onneksi sain! Rohkaistuin kokeilemaan sitä netin video-ohjeiden avulla kun Bonsku oli viikon. Se tuntui hyvältä vaihdoehdolta Mancducalle, sillä sidonnan pystyi säätämään heti itselle sopivaksi. Huomasin, että ei se vauva siitä myöskään mihinkään tipu. Jossain vaiheessa trikoinen liina alkoi kuitenkin venyä ja paukkua liikaa ja siinä kantaminen alkoi tuntua raskaalta. Aloin harkita kudotun kantoliinan hankkimista. Aikani jahkailtuani otin yhteyttä tuttavaani, jonka tiesin käyttävän kantoliinoja. Konsultoin häntä ja sain hyviä vinkkejä ensimmäisen liinan hankkimiseksi ja pääsyin Didymoksen Indio puuvilla-hamppuliinaan. 

Didymoksen indio flamenco herätti heti ihastusta. 

Ja se oli menoa se. Liina oli aivan ihana ja se tuntui aivan erilaiselta kuin trikoinen liina. Opettelin erilaisia sidontoja ja löysin niistä suosikkeja ja opin vähitellen sitomaan paremmin. Ilmojen kylmetessä aloin pohtia, miten kantaisin Bonbonia sitten talvella. Facebookin kantoväline-ryhmässä opin, että on olemassa erilaisia kantosuojia, kantoopaneeleita takkeihin sekä ihan varta vasten kantamiseen tehtyjä takkeja. Jälleen hetken jahkailtuani sijoitin Liliputi mamacoat -kantotakkiin, sillä se näytti hyvältä myös tavallisena takkina ja tarvetta oli myös uudelle talvitakille. Olin taas astetta syvemmällä kantokoukussa. 

Tässä kuvakulmassa näyttää söpöltä, edestä päin on vähän hassumman näköistä, kun jalat törröttää sivuille.
Aika pian tuli tunne, että halusin kokeilla myös toisenlaista kantoliinaa, kun huomasin, että alkoi oppia omia mieltymyksiä liinan ominaisuuksien suhteen. Tykkään, että liina on itsessään tukeva, mutta kuitenkin helppo sitoa. Myös ajatus käsin kudotusta, suomalaisesta liinasta alkoi houkutella. Yksi sopiva oli myynnissä käytettynä, mutta jälleen jahkailin jonkin aikaa. Hintaa käsinkudotulle liinalle tulee tietysti enemmän kuin koneellisesti kudotulle (ellei ole kyse jostain superhienosta merkkiliinasta), mutta uskaltauduin hankkimaan senkin, sillä kantoliinojen jälleenmyyntiarvo on verrattain hyvä. Niinpä siirryin lähes heti kättelyssä koviin aineisiin ja kyllä kannatti! Muutama päivä sitten saapunut Hilla slings -merkkinen kotimainen liina on aivan ihana ja sillä jaksaa kantaa todella hyvin. 

Kaunis, yksinkertainen ruutukudonta ja raikas väri ihastuttivat. Väri on oikeasti vielä makeamman turkoosi. 

Liinoissa on siis oikeasti eroja, sen huomaa jo näiden kahden liinan omistajana. Pinkki Indio on selvästi liukkaampi ja ohuempi, vaikka melko tukeva sekin. Se toimii tietyissä sidonnoissa paremmin kuin turkoosi Hilla, vaikka jälkimmäinen nousikin nopeasti suosikikseni. Toisaalta minusta pinkin liinan sidonta antaa enemmän myöten ja se on kiristettävä huolellisemmin, jotta se pysyy paikallaan. Turkoosi liina puolestaan on hieman haastavampi sidottava siinä mielessä, että se on karheampi ja sen kiristämisessä on käytettävä enemmän voimaa. Toisaalta se myös pysyy paremmin, kun sen kerran saa päälle, eikä sidonta ole niin justiinsa. Molemmat ovat niin sanottuja pitkiä liinoja, kooltaan vitosia, mutta pinkki on vain 430 cm ja turkoosi taas lähes 4,5 metriä. Tällä hetkellä haluaisin kasvattaa pinoani ainakin vielä jollain lyhyellä liinalla, joka olisi taas nopea sitoa ja helppo ottaa mukaan vaikka päiväunia varten. 

Niin, olen oppinut tässä lyhyen ajan sisällä, että liinapino on oma osansa harrastuneiden kantoliinailijoiden elämässä. Joillain liinoja on aivan valtavat määrät eri tilanteisiin ja tarkoituksiin. Minäkin ajattelin ensin, että hankin yhden, monikäyttöisen ja pitkäikäisen liinan. Nyt niitä kuitenkin on jo kaksi. Lähipiiri toppuuttelee jo tässä vaiheessa, sillä eivät kantoliinat ole mitään ihan halpoja. Silti minua kutkuttaisi hankkia vielä ainakin liina tai pari. Koska olen kiintyjä tyyppiä, en ehkä pysty vaihtamaan liinoja kovalla tahdilla, kuten jotkut tekevät. 

Eka pinokuva! Pino se on pienikin pino. Trikooliina ei ole enää käytössä, joten jossain kohdassa lahjoitan sen varmaan eteenpäin. 

Osa kantoliinojen viehätystä on tietysti esteettinen puoli. Vielä jokin aika sitten luulin, että kaikki kantoliinat ovat vain hieman hippimäisiä ja (väärällä tavalla) sateenkaarenkirjavia. Nyt olen oppinut, että mukaan mahtuu kaikkea niistä raitaliinoista rouheaan käsinkudottuun ja tyylikkääseen ja näyttävään High endiin. Itse olen mieltynyt suhteellisen yksinkertaisiin, mutta kirkkaan värisiin liinoihin (ylläri). En panisi pahakseni, jos vaikkapa keltainen aripoppe pinostani löytyisi, mutta halvemmallakin saa kauniita ja toimivia liinoja. 

Todellisuudessa säilytän liinoja jotakuinkin näin. Tosin sileinä ne on helpompi sitoa. 
Vaikka Bonbon valitsi kantamisen vähän niin kuin minun puolestani, niin olen erittäin tyytyväinen hänen ratkaisuunsa. Nyt kantaminen tuntuu todella luontevalta. Lapsi ja äitikin saa läheisyyttä, päiväunille voi nukuttaa missä vain, kädet ovat vapaana, kaupungilla on helppo liikkua, eikä vaunuja tarvitse koota uloslähdettäessä. Vaikka tulisikin itku, niin vauva on jo valmiiksi sylissä. Suunnistus ja metsässä samoilu onnistuu helposti (siellä tosin käytän yleensä Manducaa). Periaatteessa lasta voi kantaa niin kauan kuin aikuinen jaksaa ja lapsi haluaa, siis ikänsä ja kokonsa puolesta. Kantaminen on myös ergonomista, kun sidonnan tai repun säädöt saa kohdilleen: herkästi kipeytyvä selkäni on kestänyt hyvin, kun vaan jumppaa ja venyttelee joka ilta. En kuitenkaan kanna Bonskua ihan jatkuvasti, sillä kotitöiden tekemistä kantoliina ei helpota, ainakaan jos Bonbon on hereillä: liinassa pitää olla jatkuvasti liikkeessä!

Bonuksena olen huomannut, että vauvaa kantaessa saa ihania kommentteja tuntemattomilta ja ihmiset tulevat epäsuomalaisen innokkaasti juttelemaan. Kantotakki on saanut hieman ihmetteleviä katseita etenkin nuorilta miehiltä, mutta en ole välittänyt siitä. Minusta on hauskaa, että vanhat herrasmiehetkin sanovat ystävällisesti, että onpas siinä vauvan hyvä olla.

Tämä oli minun kokemukseni kantamisesta. Suosittelen lämpimästi ainakin kokeilemaan, vaikka vähän isommankin vauvan kanssa! Ilman liinahifistelyjäkin selviää (ellei jää koukkuun). Kantoliinayhdistyksen nettisivuilta saa lisätietoa ja kantovälineitä voi myös saada lainaan kokeiltavaksi kantovälinelainaamoista

perjantai 23. lokakuuta 2015

Pallerosta päristelijäksi: Bonbon 4 kk!

En ole tehnyt Bonskusta kovin systemaattisesti kuukausipostauksia, mutta voisin ehkä ainakin silloin tällöin pistää tänne muistiin, millainen Bonbon minkäkin ikäisenä on ollut. Ainakin hän on koko ajan hauskempaa seuraa! Ja voi miten isolta hän jo tuntuukaan. Neuvolassa selviää, paljonko hän on taas kasvanut, mutta tuntuu, että tosi paljon. Myös henkistä kasvua on tapahtunut, jos niin voi sanoa. 

Kerran käytiin Ruissalossa näyttämässä Bonskulle avaraa maailmaa. 

Tällä hetkellä Bonbonin elämään kuuluu seuraavanlaista:
- Voihan pärinä! Päristely on ihanaa! Bonbon oppi viime viikolla päristelemään ja nyt päristelee huuliaan ja kieltään jo kilpaa vanhempien kanssa. Ja tietysti päristellään takaisin. Välillä kulmat jälleen kurtistuvat, kun pitää oikein miettiä, miten äidin tai muun päristelykumppanin kieli milloinkin on. Siitä onkin tullut mieleen tämä uusi tutkimus. On hienoa seurata tätä kielen ja kommunikoinnin oppimista!

- Peili on uusi pyöräilykypärä eli enää ei naureskella äidin pyöräilykypärälle, vaan omalle peilikuvalle. Luultavasti Bonbon ihailee, kuka on noin söpö vauva, joka minulle hymyilee takaisin. Ja välillä kulmat kurtistuvat ihmettelemään, miten äiti voi olla tuossa, vaikka olenkin tässä hänen sylissään.

Lampaanvillaa on kiva tunnustella ja vähän nyhtää pieniin nyrkkehin. 

- Aistit ovat kovassa käytössä: Bonbon tykkää katsella silmät ymmyrkäisinä koko ajan ympärilleen. Hän tykkää kuunnella musiikkia ja etenkin, kun äiti laulaa. Eri materiaalinen tunnusteleminen on myös huippua. Äidin vaatteet, sohvan pinta, shaalin hapsut ynnä muut matskut ovat päässeet pienten sormien rapsuteltaviksi. 

- Bonbonin suosikkikappale on Mikki Hiiri merihädässä, äidin laulamana. Paras kohta on meripeikko, jonka äiti luonnollisesti laulaa hassulla matalalla äänellä. Kun Bonbon kuulee kohdan "HAA!", viimeistään siinä kohtaa innostus alkaa, kun kohta tulee meripeikko. Muita suosikkeja ovat Lastenmusiikkiorkesteri Ammuun kappaleet (tai sitten ne ovat äidin suosikkeja). Torvimusiikki on puolestaan kovin nukuttavaa, mikä tuli todettua kun käväisin orkesteriharjoituksissa näyttämässä Bonskua.

Evästauko. Bonbon ei onneksi tarvinnut kylmänä päivänä evästä kesken reissun. 

-  Vaunut on ihan tylsä paikka, joissa voi korkeintaan nukkua, kun on ihan väsynyt. Kuomun pitää ainakin olla auki, sitten Bonbon saattaa viihtyä hetken katselemassa pilviä. Niinpä kantoliinailu ja -reppuilu on todettu hyväksi kuljetusmuodoksi. Ja äitikin taitaa olla pikkuisen hurahtanut... Siitä ehkä myöhemmin lisää. 

- Vaikka läheisyys on edelleen pop, Bonbon viihtyy nykyisin hetken myös ihanalla leikkimatolla, johon yhdistetty kahden eri leikkimaton lelut. Todellinen turboleikkimatto siis. Kääntymistä harjoitellaan, mutta ei se vielä ihan hirveästi houkuttele ja vähän häntä turhauttaa, kun johonkin pitäisi päästä, muttei pääse.

Turboleikkimatto ja melkein vintage-haalarit. En muista onko haalareista ollut kuvaa, mutta ostin ne pehmolelun vaatteeksi Aix-en-Provencesta vuonna 1998. 

- Jos monessa asiassa olemme päässeet helpolla ja Bonbon on aivan ihana vauva, niin hampaat ovat kyllä aiheuttaneet itse kullekin harmia. Vaikka vanhemmat kärsivät iltahuudoista, lyhyistä päiväunista ja hieman aiempaa repaleisemmista öistä, niin eniten kyllä kärsii varmasi Bonsku, jonka ikeniä on kutittanut jo melkein kuukauden! Alahampaat ovat ihan pinnassa, mutta eivät vielä läpi. Yöhulinointia on myös ollut ilmassa, eikä päiväunillekaan malttaisi rauhoittua, vaikka kuinka väsyttäisi. Maailmassa on niin paljon katsottavaa!

Ikenien rapsuttajat. Mumilta saatua Sohvi-kirahvia Bonbon osaa jo hetken pidellä itsekin, mutta väsyneenä uusi mummun tuoma rapsuttelija sopii väsyneisiin hetkiin. 
- Bonbon on selvästi huomannut, että meitä on täällä kaksi hoitajaa. On hauskaa katsella vuorotellen äitiä ja isää ja vähän naureskella. Isälle kerrotaan erilaisia juttuja, kuin äidille. Myös isovanhemmat ovat päässeet hoitamaan ja hauskuuttamaan Bonskua ja kävin jopa kampaajalla tällä viikolla ihan raitoja laittamassa. Hyvin olivat pärjänneet, mutta minä sen sijaan tulin juoksu jalkaa kotiin...

Yritin kuvata raitoja, mutta eivät ne oikein tule tässä esiin. Joukossa on punertavaakin, kuten Bonbonin niskahaivenissa. Mallikin on taas uusi ja lyhyt.
No, voisin jatkaa tätä listaa vaikka loputtomiin, mutta ehkä kuitenkin pitää jossain vaiheessa lopettaa, sillä kukaan ei jaksa kuulla toisen lapsen kehumista loputtomiin. Uskaltanen silti julkaista tämän, sillä aina voi hypätä tekstin yli ja ihailla pelkkiä kuvia. Hehheh...




maanantai 19. lokakuuta 2015

Ei niin kaunista

Pari viikkoa sitten tein ruokaa, joka oli sekä hyvää että kaunista. Mainitsin alustuksessa, että läheskään aina tekemäni ruoat eivät ole kauniita, vaan panostan etenkin arkena enemmän makuun kuin ulkonäköön. Silti ruoka voi mielestäni olli oikein herkullista, eikä ruoan rumuus vähennä sen houkuttelevuutta. Lasagne on yksi suosikkiruoistani, mutta sen tekeminen täydellisen kauniisti on mielestäni ylivoimaisen vaikeaa. Mielestäni italialaisissa ravintoloissakin lasagne on usein esillepantu varsin yksinkertaisesti ja kotoisasti. Silti maku on vienyt kielen mennessään. 

Näin siinä käy, kun unohtaa kuvata kurpitsan ennen kuin leikkaa. Sitten pitää tasapainoitella puolikasta kurpitsaa pöydällä. 

Tällä kertaa päätin kokeilla tehdä lasagnen ilman lasagnelevyjä. Olen kuullut versioista, joissa pasta on korvattu kesäkurpitsalla, joten syksyn hengessä päätin kokeilla, miten toimisi pallokurpitsa. Se olisi sopivan kellertävää ja jämäkkää. Kesäkurpitsa pehmenee mielestäni helposti liikaa ja levyjen kuitenkin mielestäni tulisi olla riittävän ohuita. Kurpitsan avulla lasagnesta saa kuitenkin helposti gluteenittoman ja vehnättömän version, mitä tällä kertaa ajoin myös takaa.

Lasagnelevyt ja muita kasviksia. 

Karkkiksen kurpitsalasagne

  • 1 pienehkö pallokurpitsa (myös muut kurpitsat, esim. myskikurpitsa käy hyvin)
  • 1 tölkki tomaattimurskaa
  • 250 g jauhelihaa (tai enemmän, minä pidän vähälihaisesta versiosta)
  • 1 sipuli
  • 2 valkosipulin kynttä
  • 2-3 porkkanaa
  • pala juuriselleriä
  • n. 5 dl (täys)maitoa
  • n. 100 g juustoa (esim. parmesania) 
  • 3 rkl jauhoja 
  • 50 g voita ja öljyä paistamiseen ja valkokastikkeeseen
  • Tuoreita tai kuivattuja yrttejä maun ja fiiliksen mukaan
1. Lämmitä uuni 200 asteeseen. Voitele uunivuoka.

2. Pilko sipulit, porkkanat ja selleri pieniksi paloiksi. Kuullota niitä öljyssä hetki paistinpannulla. Lisää sitten jauheliha ja ruskista. Halutessasi voit lisätä mukaan lorauksen valkoviiniä.

3. Lisää tomaattimurska, ripaus suolaa ja pippuria ja anna hautua. Kastike saa olla paksua, sillä kurpitsasta irtoaa nestettä, toisin kuin lasagnelevyistä. 

Tässä kastike on vielä liian vetistä. Sen piti antaa hautua ilman kantta aika kauan, jotta se redusoitui sopivasti. 

4. Valmistele "lasagnelevyt" eli kuori kurpitsa (ihan kuorimaveitsi toimi tässä hyvin, kun pilkkoi kurpistan ensin paloihin). Siivuta kurpitsa sitten ohuiksi siivuiksi. Minä käytin noin puolikkaan keskikokoisesta kurpitsasta. En osaa sanoa tarkkaa määrää. 

5. Tee juutokastike. Raasta juusto valmiiksi. Sulata ja kuumenna kattilassa voi ja öljy. Lisää joukkoon jauhot. Sitten lisää vähitellen maito ja anna kastikkeen suurustua. Lisää lopuksi juustoraaste.  Kannattaa tehdä kastikkeesta aika paksua,jotta lasagnesta ei tule vetistä, sillä kurpitsasta irtoaa nestettä. 

Näin siisti kokki olen. Leikkuulauta ei millään riitä. 

6. Kasaa sitten lasagne: ensin valkokastiketta, sitten kurpitsaa, sitten jauhelihakastiketta. Toista niin monta kerrosta kuin tavaraa riittää. Lopeta juustokastikkeeseen. Halutessasi voit lisätä pinnalle vielä lisää juustoraastetta ja yrttejä. 

Tässä vähän kerroksia. Tein valkokastikkeesta hiukan liian vetistä, joten nestettä kertyi aika paljon. 

7. Paista lasagnea uunissa noin 40 minuuttia kunnes pinta on saanut kauniin värin. 

Hyvältä näyttää, vaikkei ehkä niin kauniilta!
Kasaa lasagnea lautaselle ruma keko ja nauti! Jos lasagnen antaa vetäytyä seuraavaan päivään, on mahdollista saada vähän kauniimpia annoksia. Makukin paranee vanhetessaan, mutta uunituoreessa lasagnessa on tietysti oma hohtonsa. 

No on tämä pala sentään oikeastaan aika kauniskin. Tai ainakin herkullista!

Ja jos ajattelit, että tämä olisi tämän syksyn virallinen kurpitsapostaus, niin olit väärässä. Sitä joutuu ehkä vielä hieman odottelemaan, sillä tämän vuoden kurpitsan satokausi on vielä edessä. Jännityksellä jäämme odottamaan, saanko tänä vuonna kurpitsavaunut tai -kesämökin. 

perjantai 16. lokakuuta 2015

Mikä sotku !/?

Meillä asustaa nykyisin passiivinen sotkija. Passiivisella sotkijalla tarkoitan tietysti Bonskua, joka ei itse vielä aktiivisesti sotke (jos ei pukluja lasketa), mutta aiheuttaa sotkua puklurättien, vaatteiden ja lisääntyneen tavamäärän muodossa sekä siten, että siivoaminen herkästi keskeytyy, kun hänen korkeutensa vaatii jotain. Siedän pientä epäjärjestystä melko hyvin, mutta välillä tulee kyllä päiviä, jolloin se, että kaikki on vinksin vonksin, alkaa ahdistaa.  Joo, joo tiedän, että on näitä juttuja, että seuraavista saa valita kaksi: onnelliset lapset, mielenterveys ja siisti koti. Mutta joskus vaan se siisti koti on mielenterveyden edellytys! 

Inhorealismia eiliseltä. Bongaa nukkuva Bonbon, 

Eilen oli sellainen päivä, että sänky oli petaamatta ja tavarat hujan hajan vielä miehen tullessa kotiin. Aina tämä ei minua haittaa, mutta eilen harmitti ja piti oikein varoittaa sekasorrosta miehen astuessa eteiseen.Onneksi sain antaa Bonbonin miehen hoteisiin ja tartuin tuumasta toimeen. Päätin, etten saa siirtyä edellisestä huoneesta seuraavaan, ennen kuin se on siivottu. Ja yllättävän nopeasti se sitten lopulta kävi ja koti siistiytyi ainakin pintapuolisesti. Se riittää minulle! Kymmenen minuuttia ei ehkä ihan riittänyt, mutta varmaan korkeintaan kaksikymmentä minuuttia siinä meni. Pienen siivouksen jälkeen mieli oli heti seesteisempi ja koti oli valmiina ottamaan vieraita vastaan. Vieraiden jälkeen koti oli tietysti taas vähän heikun keikun, mutta sellainen sotku ei haittaa ollenkaan, vaan sitä on ihan ilo siivota. 

Vähän seesteisempää tunnelmaa. Tummemmat tyynyt sekä Piskett- ja Pollar-koirat ilmestyivät syksyllä sänkyymme.
Siivouksen huumassa ajattelin esitellä muutamia uusia sisustusjuttuja, joita kotiimme on tullut. Suurimmaksi osaksi sisustus on ollut kesän jälkeen melko pysähtyneessä tilassa, mutta jotain hidasta liikehdintää sentään on tapahtunut. Enkä nyt ylipäätään millään muotoa ole mikään sisustusbloggaaja, jonka koti täyttyisi joka sesongin uutuuksista muutenkaan!


Keväällä hankittu taulu on saanut ympärilleen hempeän neutraalin asetelman. 

Makuuhuoneeseen on ilmestynyt uusia tauluja. Bonsku sai kaksi taulua ristiäislahjaksi: enkelitaulun minun kummeiltani ja tavallista hienomman kastetodistuksen omilta kummeiltaan. Tasapainoisen kokonaisuuden sain laittamalla seinään jääneeseen ylimääräiseen koukkuun tuon Bonbonin ylisöpön juhlahaalarin. Kyllä sitä vaan pojillekin löytyy söpöjä vaatteita seinälle ripustettavaksi, ei pelkästään röyhelömekkoja tytöille. 

Vanhaa ja uutta vähän vahingossa. 

Olohuoneen lamppu sai pakon edessä hieman modernimman ilmeen, kun yksi lampun kuvuista otti ja mäiskähti lattialle ihan yllättäen, ilman, että kukaan edes koski siihen. Vaikka varmaan vanhantavaranliikkeistä saisi tuollaisia kupuja ostettuna, hankin ensihätään Clas Ohlssonilta tuollaisen ison lampun. Lampun sisälle tuli halogeeni, joka on erittäin kirkas. Siihen aikaan Bonsku tykkäsi katsella lamppua, joten sitä piti himmentää jotenkin. Niinpä maalasin lampun alaosan sellaisella askartelukaupan "huurremaalilla". Hyvin toimi, vaikka maali oli jostain yli kymmenen vuoden takaa!

Lippuja ja nappuloita. Taustalla on Bonbonin lahjaksi saama kehys. Siinä oli kätevästi yksivuotiskuvakin valmiina, joten niitä ei tarvitse enää ottaa! (oikeasti en ole vaan vielä saanut aikaiseksi kuvien tilaamista täyttääkseni kehyksen Bonskun kuvilla)

Kesällä kävin ensimmäistä kertaa Kasvihuoneilmiössä, jonne olin halunnut jo päästä monta ketaa. Koskaan vaan tauko ei osunut sopivasti siihen kohtaan. Nyt oli onneksi Bonbon, jolle tuli nälkä ja pääsin tähän legendaariseen kauppaan ja kahvilaan. Sieltä tarttui mukaan opettavainen ja hauska lippupalapeli, joka  myös näyttää aika kivalta. Ja sopii noihin kynttilänjalkoihin! 


Nukkuva nalle sai unimyssyn imetystyynystä!

Aloin jossain vaiheessa kaivata erinäisille irtotavaroille jotain helppoa ja nopeaa säilytyspaikkaa, johon ne saisi nopeasti lytättyä piiloon. Ensin käytin äitiyspakkauksen laatikkoa, mutta sen päälle pesiytyi aina jotain muuta tavaraa (kuten rumpusettien peltejä), joten se ei ollut kovin nopea paikka säilyttää esimerkiksi ylimääräisiä peittoja, kantoliinaa ynnä muita tavaroita. Leluilekin olisi tulevaisuudessa kiva olla jokin piilo. Bongasin Glorian kodista hauskat Tellkiddon  pahvisäkit ja tilasin niitä kaksi. Säkit ovat vallan söpöjä ja ihan käytännöllisiä säilytyspaikkoja, mutta innostuksissani en selvittänyt niiden materiaalia ihan tarpeeksi tarkkaan. Kuvittelin, että ne olisivat sellaista repeytymätöntä paperia, mutta ne ovatkin ihan tavallista paperipussikartonkia eli ylihinnoiteltuja perunasäkkejä. Ehkä ei taaperon lelulle paras paikka. Olen miettinyt, että voisin vuorata ne sisältä esimerkiksi kontaktimuovilla, jotta ne kestäisivät paremmin. Söpöjä ne ovat kyllä!


Hereillä oleva nalle sai kaverikseen Bonskun kummin kutoman Liikerin eli leijonan ja tiikerin yhdistelmän. 

Välillä uusia sisustusjuttuja syntyy ihan vahingossa. Äitini bongasi huimasta alennuksesta aivan ihanan Marimekon pikku Boboo-haalarin. Se on niin söpö, ettei sitä vaan voi säilöä kaapinperukoille. Hän ehdotti, että laittaisin sen eteiseen esille. Siirsin pyöräilykypärän toisaalle ja laitoin Bonbonin haalarit naulaan. Nyt voin ihailla sitä myös ennen talvikautta!

Boboo on yksi suosikkikuoseistani, joten tämä haalari oli varsinainen löytö.

Vähän olen jo suunnitellut sitäkin, miten Bonbonin kasvaminen vaikuttaa sisustukseemme. Vähän olen jo raivannut kirjahyllyn alahyllyjä ja ajattelin suosiolla antaa ne Bonbonin haltuun. Toistaiseksi hänen valtakunnakseen tosin riittää leikkimatto... tai oikeastaan kyllä koko koti!

perjantai 9. lokakuuta 2015

"Ootappa vaan..."

Kuva eräästä kauniista syyspäivästä.
Voin sanoa suoraan, että minua jännitti hirveästi hankkia lapsia, eikä minulla ollut varsinaista vauvakuumetta. Siitä huolimatta minä jotenkin ajattelin, että haluan silti kokea lapsiperhe-elämän iloineen ja suruineen. Yksi suuri syy kaikkeen jännitykseen, murehtimiseen ja asian vatvomiseen oli se, että kaikkialla tuntui kuuluvan viestejä, miten kauheaa ja raskasta se lasten hankkiminen on. Että ootappa vaan. Jos joku hehkutti olevansa onnellinen lapsestaan, tuli joku kommentoimaan, että ootappa vaan, kyllä se siitä harmiksi muuttuu. Eikä sitä omaa aikaa sitten ole. Ja parisuhdekin menee. Olen sivunnut asiaa ennenkin ja pohdin pitkään, milloin uskaltaisin kirjoittaa aiheesta. Eihän minulla ole äitiydestä ja vauva-arjesta kokemusta kuin kolme ja puoli kuukautta. Uskaltanen silti jotain aiheesta kirjoittaa. Älkää kuitenkaan kommenteissa vaivautuko sanomaan, että "ootappa vaan"...


Maastoutumisharjoitus nro 1. 

 Olin etukäteen tietoinen monista hankaluuksista, mitä eteen voi tulla ja jännitin niitä. Suurin osa ei meidän kohdalla pitänyt paikkaansa ja niistä, jotka pitivät, on selvitty. Osa hankaluuksista on tullut myös puun takaa. Realismi on hyvä asia, mutta minusta tuollainen "ootappa vaan"-tyyppinen varoittelu ei palvele tarkoitustaan. Jos nyt menee hyvin, niin miksi jonkun on todettava, että kohta ei ehkä menekään? Vauvat ovat yksilöitä, joten on turha murehtia etukäteen jotain sellaista, mikä ei ehkä osukaan omalle kohdalle. Ja toisaalta on hyvä tiedostaa, että kohdalle voikin osua niin haastava vauva, ettei siihen oikein voikaan varautua. Varoittelulla tilanteeseen ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Etukäteisvaroittelujen sijaan olisi minusta järkevämpää kertoa, että hankalia hetkiä varmasti tulee, mutta niistäkin selviää ja se kaikki hyvä ja ihana jää kuitenkin päällimmäisenä mieleen. Miksei koskaan sanota, että "Ootappa vaan, kuinka hauskaa sitten on, kun lapsi tekee sitä tai tätä. 

Maastoutumisharjoitus nro 2. 

Tässä esimerkkejä 3,5 kuukautta vanhalta Bonskulta:

Ootappa vaan kun hymyt sen kun lisääntyvät ja jutteluhetket pidentyvät! Mikään ei ole hauskempaa kuin se, että näin pieni vauva osaa vuorotella ja keskustella. "Gii! Lee! Glee!", sanoi Bonsku. "Ai jaa, onpa sulla hauskoja juttuja tänään", vastasi äiti. "βəɮæɑ! ǂ !", jatkoi Bonsku. (Tuo viimeinen on muuten palatoalveolaarinen klikki -äänne, jonka Bonbon tuottaa sujuvasti.)

Ootappa vaan, kun vauva oppii tykkäämään jostain, mitä on aikaisemmin inhonnut. Ihan pikkuvauvana vaipan vaihto aiheutti niin sanottua "vibraattoitkua", joka on Bonbonin itkuista se kaikkein radikaalein. Vähitellen Bonbon kuitenkin tottui tilanteeseen ja nyt hän hymyilee jo innoissaan, kun mennään hoitopöydälle ja hän hoksaa, mitä tapahtuu. Kylpemiselle ei ole vielä käynyt samoin, mutta nyt kylvyssä saattaa jo tulla pieni hymykin, vaikka se on vähän jännittävää. Itkua kylpy ei sentään onneksi aiheuta. 

Eräillä päikkäreillä  nukkui kolme kaverusta. Mahtaa olla muotiasu tuo pussimainen alaosa!

Ootappa vaan sitä fiilistä, kun tulee se kerta, että vauva nukahtaakin pitkästä aikaa ilman iltahuutoa. Ihan yhtäkkiä tuosta noin vain. Ohhoh. Siitä osaa nauttia ihan eri tavalla ja se antaa voimaa seuraaviin iltahuutoihin. Että ei niin, että "No ootappa vaan, nuo huudot voivat jatkua sitten siihen asti kun se muuttaa pois kotoa", vaan, että ootappa vaan, kyllä niitä helpompia iltoja ja kausia taas tulee. 

Pöllöjä ja metsäneläimiä on kiva huitoa... Pitänee jossain kohtaa opettaa, ettei se ihan niin mene. 

Ootappa vaan niitä kaikkia hauskoja kehitysvaihteita. Bonbon on löytämässä käsiään. Nyt hän osaa jo vähän tarttua ja on selvästi haltioissaan siitä, että käsillä voi hipelöidä ja tunnustella kaikkea. Se on niin hauskan näköistä! Leikkimattojakin olemme saaneet lainaan peräti kaksi kappaletta ja niitä lelujakin voi jo vähän heiluttaa.

Ootappa vaan, kun vauva alkaa tunnistaa tuttuja lauluja ja pieniä leikkejä. Tällä hetkellä Bonskun suosikki on Mikki Hiiri merihädässä. Toisin kuin voisi kuvitella, Meripeikon ääni on kaikkein hauskin. Ilmeisesti on hassua, kun äiti puhuu ja laulaa oikein matalalta. 

Ja niin edelleen. Kyllä uskoisin, että suurimalla osalla ne positiiviset jutut kuitenkin jyräävät ne negatiiviset. Ja onnellisuus ei ole aina sama asia kuin helppo elämä. 

Millaisia positiivisia "Ootappa vaan"-neuvoja sinä antaisit? Eikä tarvitse olla omia lapsia, sillä lapsista saa kokemusta muutenkin!

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Hyvää ja kaunista

Kun kokaan, etenkin arkiruokia, en piiperrä annosten tai ruokien kauneuden eteen kovin paljon. Maun täytyy olla kohdallaan, mutta muuten olen aika suurpiirteinen. Sen vuoksi blogiin päätyy aika harvoin arkiruokia. Niiden kuvaaminen kauniisti olisi aika haastavaa, eikä sitä yleensä edes muista siinä kohtaa, kun pötyä on saatava pöytään. Viime viikonloppuna onnistuin kokkaamaan kuitenkin kerrankin oikein kaunista ja näyttävää ruokaa. Se oli niin kaunista, että kuva siitä päätyi tuohon uuteen banneriinkin. 

Syksyn satoa. Miten kauniita juureksia sitä onkaan olemassa!

Syksy on ruoanlaiton suhteen inspiroivaa aikaa. Torilla tekisi mieli ostaa maalaisten pöydät tyhjiksi ja usein teenkin torilla heräteostoksen tai pari ja päätän vasta siellä, mitä ruokaa tarjoan. Viikko sitten heräteostoksena ostin raita- ja keltajuuria. Kun kuuluin luomupiiriin, niitä oli usein tilattavissa, mutta jostain syystä en koskaan tilannut niitä. Nyt kuitenkin houkutteli kokeilla. Punajuuren maku ei ole suosikkini, mutta olin utelias kokeilemaan, kuinka paljon maku eroaa. Olin törmännyt Hannan soppa -blogissa ihanan kuuloiseen punajuurirataouillen reseptiin. Se näytti herkulliselta, joten päätin korvata punajuuret kelta- ja raitajuurilla ja sovelsin vähän muutenkin. Alkuperäisessä reseptissä oli myös fenkolia, jonka jätin pois. 

Kotona totesin sen, minkä olin arvannutkin: raitajuuri on maailman kaunein juures. Keltajuuri taas tietysti on minun lempiväriäni, mutta kuvionti tulee niin upeasti esiin raitajuuressa, että se on selkeä voittaja. Ratatouilleen kesäkurpitsa toi näiden juuresten rinnalle raikkautta niin maun kuin värinkin puolesta. Miten kaunis voikaan olla yksinkertainen ruoka!

Tämä ruoka on mielestäni kuin taideteos. 

Raitakeltaratatouille

  • 3 pientä raitajuurta 
  • 3 pientä keltajuurta 
  • 2 pientä kesäkurpitsaa
  • 2 isoa tomaattia (ens kerralla laitan enemmän)
  • 3 valkosipulinkynttä
  • 1 sipuli
  • 1 rkl oliiviöljyä
  • 3 rkl voisulaa
  • tuoretta timjamia
  • suolaa & mustapippuria

Kuutioi tomaatit. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet ja sipulit. Kuumenna pannulla oliiviöljy ja freesaa sipulisilppua, kunnes pehmenee. Lisää sekaan tomaatit ja paista vielä muutama minuutti. Mausta tuoreilla timjaminlehdillä, suolalla ja mustapippurilla. Levitä seos uunivuoan (n. 15 x 25 cm) pohjalle tasaisesti.
Kuori kelta- ja raitajuuret ja pese kesäkurpitsat. Siivuta kaikki ohuiksi viipaleiksi. Asettele juurekset ja kesäkurpitsat vuorotellen kauniisti lomittain. Kaada päälle voisula ja mausta suolalla, mustapippurilla ja reilulla määrällä tuoretta timjamia.
Paista 200 asteessa n. 45 minuuttia, ensimmäinen puoli tuntia foliolla peitettynä ja sitten ilman. Tarjoile heti.

Kauneuden lisäksi raitakeltaratatouille oli myös hyvää. Raitajuuri oli kuin olikin hieman erimakuinen kuin punajuuri, miedompi ja minusta miellyttävämpi. Joskin uudelleen lämmitettynä siinäkin alkoi maistua se punajuuren maku, mistä minä en pidä. Punajuurikin on ihan hyvää juuri kypsennettynä, mutta ei uudelleen lämmitettynä. Keltajuuren maku oli vielä tätäkin miedompi ja ehkä enemmän omaan makuuni. Ensi kerralla laitan vielä enemmän tomaattia, sillä sen maku taittoi juuresten makua kivasti. 

Eikä ruoka näin paistettunakaan huonolta näytä. Keltajuurten raidat tulivat paistettaessa hauskasti esiin. 

Tarjosin ratatouillea ahvenfileiden kaverina ja oikein hyvin ne sopivatkin yhteen. Valitettavasti tästä annoksesta ei ole kuvaa, sillä ateriointi olikin varsinaista hulinaa, kun mukana oli Bonbonin lisäksi Bonbonin yksi kummitädeistä sekä kahdeksankuinen kummiveli. Eikä se juureskasa nopsasti kasattujen ahvenfileidenvieressä enää niin kaunista olisikaan ollut, vaikka hyvää olikin!

Räpsy vilkkaista jaloista. 

Panostatko sinä ruoan ulkonäköön vai riittääkö, että ruoka maistuu?