Koukussa kantamiseen

Ennen kun Bonbon syntyi, minulla oli ajatus, että haluan hankkia kantorepun. Kantoliinaa en etukäteen edes harkinnut, sillä se tuntui jotenkin liian hipiltä ja miten se vauva muka pysyy siinä ja niin edelleen. Toisaalta jännitin kovasti, miten Bonsku viihtyisi kantorepussa, sillä olin kuullut monen sanovan, ettei vauva viihtynyt kantorepussa tai -liinassa ja oli siksi kokenut kantamisen hankalaksi. Jostain syystä mielessäni ei edes käynyt, että vauva ei viihtyisi vaunuissa. Kaikki vauvat nyt vaunuissa viihtyy! 

Äidin kyydissä.

No, toisin kävi. Ihan pienenä Bonsku kyllä köllötteli vaunuissa ihan tyytyväisenä ja nukkui niissä päiväuniakin, kunhan ympärillä oli meteliä ja/tai vaunut olivat liikkeessä. Ulkopäiväunia Bonbon ei koskaan nukkunut yksin vaunuissaan. Sitten vähitellen, enenevissä määrin Bonbon alkoi saada vaunuissa raivareita ja itkukohtauksia. Vain syliin ottaminen ja kantaminen rauhoitti hänet. Sitten hän olikin itse aurinko, kun sai katsella ympärilleen. Tulkitsimme, että vaunuissa oli yksinkertaisesti tylsää, kun ei nähnyt mitään ja vanhemmatkin ovat kaukana. Kantorepussa ja trikooliinassa Bonbon sen sijaan viihtyi. Tai no, aluksi saattoi hieman venkoilla, mutta rauhoittui nopeasti ja yleensä myös nukahti. Niinpä  yhä useammin lähdin kotoa Manducan kanssa, etenkin jos lähdin jonnekin yksin. Emme me kokonaan vaunuja ole heivanneet, mutta niiden käyttöaste on huomattavasti suunniteltua pienempi.  

Ekaa kertaa trikooliinassa. Liina oli kuuma ja Bonsku oli ihan punainen, kun otin hänet hellepäivänä pois kyydistä. 

Vaikka alunperin en ajatellut hankkivani kantoliinaa, sain trikoisen liinan käytettynä. Ja onneksi sain! Rohkaistuin kokeilemaan sitä netin video-ohjeiden avulla kun Bonsku oli viikon. Se tuntui hyvältä vaihdoehdolta Mancducalle, sillä sidonnan pystyi säätämään heti itselle sopivaksi. Huomasin, että ei se vauva siitä myöskään mihinkään tipu. Jossain vaiheessa trikoinen liina alkoi kuitenkin venyä ja paukkua liikaa ja siinä kantaminen alkoi tuntua raskaalta. Aloin harkita kudotun kantoliinan hankkimista. Aikani jahkailtuani otin yhteyttä tuttavaani, jonka tiesin käyttävän kantoliinoja. Konsultoin häntä ja sain hyviä vinkkejä ensimmäisen liinan hankkimiseksi ja pääsyin Didymoksen Indio puuvilla-hamppuliinaan. 

Didymoksen indio flamenco herätti heti ihastusta. 

Ja se oli menoa se. Liina oli aivan ihana ja se tuntui aivan erilaiselta kuin trikoinen liina. Opettelin erilaisia sidontoja ja löysin niistä suosikkeja ja opin vähitellen sitomaan paremmin. Ilmojen kylmetessä aloin pohtia, miten kantaisin Bonbonia sitten talvella. Facebookin kantoväline-ryhmässä opin, että on olemassa erilaisia kantosuojia, kantoopaneeleita takkeihin sekä ihan varta vasten kantamiseen tehtyjä takkeja. Jälleen hetken jahkailtuani sijoitin Liliputi mamacoat -kantotakkiin, sillä se näytti hyvältä myös tavallisena takkina ja tarvetta oli myös uudelle talvitakille. Olin taas astetta syvemmällä kantokoukussa. 

Tässä kuvakulmassa näyttää söpöltä, edestä päin on vähän hassumman näköistä, kun jalat törröttää sivuille.

Aika pian tuli tunne, että halusin kokeilla myös toisenlaista kantoliinaa, kun huomasin, että alkoi oppia omia mieltymyksiä liinan ominaisuuksien suhteen. Tykkään, että liina on itsessään tukeva, mutta kuitenkin helppo sitoa. Myös ajatus käsin kudotusta, suomalaisesta liinasta alkoi houkutella. Yksi sopiva oli myynnissä käytettynä, mutta jälleen jahkailin jonkin aikaa. Hintaa käsinkudotulle liinalle tulee tietysti enemmän kuin koneellisesti kudotulle (ellei ole kyse jostain superhienosta merkkiliinasta), mutta uskaltauduin hankkimaan senkin, sillä kantoliinojen jälleenmyyntiarvo on verrattain hyvä. Niinpä siirryin lähes heti kättelyssä koviin aineisiin ja kyllä kannatti! Muutama päivä sitten saapunut Hilla slings -merkkinen kotimainen liina on aivan ihana ja sillä jaksaa kantaa todella hyvin. 

Kaunis, yksinkertainen ruutukudonta ja raikas väri ihastuttivat. Väri on oikeasti vielä makeamman turkoosi. 

Liinoissa on siis oikeasti eroja, sen huomaa jo näiden kahden liinan omistajana. Pinkki Indio on selvästi liukkaampi ja ohuempi, vaikka melko tukeva sekin. Se toimii tietyissä sidonnoissa paremmin kuin turkoosi Hilla, vaikka jälkimmäinen nousikin nopeasti suosikikseni. Toisaalta minusta pinkin liinan sidonta antaa enemmän myöten ja se on kiristettävä huolellisemmin, jotta se pysyy paikallaan. Turkoosi liina puolestaan on hieman haastavampi sidottava siinä mielessä, että se on karheampi ja sen kiristämisessä on käytettävä enemmän voimaa. Toisaalta se myös pysyy paremmin, kun sen kerran saa päälle, eikä sidonta ole niin justiinsa. Molemmat ovat niin sanottuja pitkiä liinoja, kooltaan vitosia, mutta pinkki on vain 430 cm ja turkoosi taas lähes 4,5 metriä. Tällä hetkellä haluaisin kasvattaa pinoani ainakin vielä jollain lyhyellä liinalla, joka olisi taas nopea sitoa ja helppo ottaa mukaan vaikka päiväunia varten. 

Niin, olen oppinut tässä lyhyen ajan sisällä, että liinapino on oma osansa harrastuneiden kantoliinailijoiden elämässä. Joillain liinoja on aivan valtavat määrät eri tilanteisiin ja tarkoituksiin. Minäkin ajattelin ensin, että hankin yhden, monikäyttöisen ja pitkäikäisen liinan. Nyt niitä kuitenkin on jo kaksi. Lähipiiri toppuuttelee jo tässä vaiheessa, sillä eivät kantoliinat ole mitään ihan halpoja. Silti minua kutkuttaisi hankkia vielä ainakin liina tai pari. Koska olen kiintyjä tyyppiä, en ehkä pysty vaihtamaan liinoja kovalla tahdilla, kuten jotkut tekevät. 

Eka pinokuva! Pino se on pienikin pino. Trikooliina ei ole enää käytössä, joten jossain kohdassa lahjoitan sen varmaan eteenpäin. 

Osa kantoliinojen viehätystä on tietysti esteettinen puoli. Vielä jokin aika sitten luulin, että kaikki kantoliinat ovat vain hieman hippimäisiä ja (väärällä tavalla) sateenkaarenkirjavia. Nyt olen oppinut, että mukaan mahtuu kaikkea niistä raitaliinoista rouheaan käsinkudottuun ja tyylikkääseen ja näyttävään High endiin. Itse olen mieltynyt suhteellisen yksinkertaisiin, mutta kirkkaan värisiin liinoihin (ylläri). En panisi pahakseni, jos vaikkapa keltainen aripoppe pinostani löytyisi, mutta halvemmallakin saa kauniita ja toimivia liinoja. 

Todellisuudessa säilytän liinoja jotakuinkin näin. Tosin sileinä ne on helpompi sitoa. 

Vaikka Bonbon valitsi kantamisen vähän niin kuin minun puolestani, niin olen erittäin tyytyväinen hänen ratkaisuunsa. Nyt kantaminen tuntuu todella luontevalta. Lapsi ja äitikin saa läheisyyttä, päiväunille voi nukuttaa missä vain, kädet ovat vapaana, kaupungilla on helppo liikkua, eikä vaunuja tarvitse koota uloslähdettäessä. Vaikka tulisikin itku, niin vauva on jo valmiiksi sylissä. Suunnistus ja metsässä samoilu onnistuu helposti (siellä tosin käytän yleensä Manducaa). Periaatteessa lasta voi kantaa niin kauan kuin aikuinen jaksaa ja lapsi haluaa, siis ikänsä ja kokonsa puolesta. Kantaminen on myös ergonomista, kun sidonnan tai repun säädöt saa kohdilleen: herkästi kipeytyvä selkäni on kestänyt hyvin, kun vaan jumppaa ja venyttelee joka ilta. En kuitenkaan kanna Bonskua ihan jatkuvasti, sillä kotitöiden tekemistä kantoliina ei helpota, ainakaan jos Bonbon on hereillä: liinassa pitää olla jatkuvasti liikkeessä!

Bonuksena olen huomannut, että vauvaa kantaessa saa ihania kommentteja tuntemattomilta ja ihmiset tulevat epäsuomalaisen innokkaasti juttelemaan. Kantotakki on saanut hieman ihmetteleviä katseita etenkin nuorilta miehiltä, mutta en ole välittänyt siitä. Minusta on hauskaa, että vanhat herrasmiehetkin sanovat ystävällisesti, että onpas siinä vauvan hyvä olla.

Tämä oli minun kokemukseni kantamisesta. Suosittelen lämpimästi ainakin kokeilemaan, vaikka vähän isommankin vauvan kanssa! Ilman liinahifistelyjäkin selviää (ellei jää koukkuun). Kantoliinayhdistyksen nettisivuilta saa lisätietoa ja kantovälineitä voi myös saada lainaan kokeiltavaksi kantovälinelainaamoista.