lauantai 25. kesäkuuta 2016

Rymyäjästä rummuttajaksi: Bonbon 1-vuotta!

Huoh. No nyt on sen 1-vuotispostauksen aika. Voi että, vähän yllättävänkin haikeaa ja toisaalta helpottavaa. Enää ei tarvitse vauvan ikää kertoa kuukauden tarkkuudella koko ajan ja miettiä siten ajankulua. Kuluu se aika itsestäänkin hirveää vauhtia. On myös tavallaan helpottavaa, että kehitys tästä ehkä hieman tasaantuu.On niin hengästyttävää, kun koko ajan tulee uutta.

Näissä kuvissa Bonskun juhannustunnelmia kummiltaan saamassa uima-altaassa.
Nyt on meneillään taas ihan hirveän kiva vaihe Bonbonin kanssa. Tämmöinen yksivuotias on jo ihan superhauska tyyppi ja huumorin- ja tilannetajua löytyy vaikka muille jakaa. Naistennaurattajanakin hän on kunnostautunut. Tosin vieraassa tilanteessa hän on aina aluksi hieman keskimääräistä varautuneempi, mutta vapautuessaan näyttää todellisen luontonsa.

Aluksi varovainen varpaiden kastelu. Kohta jo vesi roiskui. 

Kun vertaa edelliseen kuulumispostaukseen, muutos ei ole touhuamisessa ja tutkimisessa yhtä silmäänpistävä. Toisaalta on tapahtunut paljon sisäistä kehitystä. Puheen ymmärtäminen yllättää joka päivä. "Ai sinä ymmärsit tuonkin?" Kun sanoo sanan "musiikki", alkaa välittömästi hytkyä ja saattaa kontata cd- tai levysoittimen luokse. "Annatko halin Vaaleansiniselle Hyypiölle (Bonskun lempilelu)?" Ja välittömästi hän halaa pehmoa ja sanoo "Aaaa". Nyt on alkanut myös osoittelu ja kaikki sanat kiinnostavat hurjasti. Muutamia sanoja hän sanoo jo itsekin. "Ätti" (= äiti) tuli ensimmäisen kerran sopivasti äitienpäivänä, joka päivä on juhlahetki, kun "tittä" (= iskä) tulee kotiin. "Ma(mmo)" oli myös yksi ensimmäisiä sanoja, eikä se suinkaan tarkoittanut maitoa vaan ykkösherkkua mangoa! Nyt sitä on kuultu kyllä harvemmin ja sen on korvannut joka ruokailun paras juttu: "tettä" (=vettä). 

Touhua riittää vaan...

Kovin vilkas ja touhuavainen hän on ja joka päivä kodin tavarat on käännetty vähintään kertaalleen ympäri. Pesupallo löytyy makuuhuoneesta, legoja vessasta ja uunipadan kahva olohuoneesta. Ehkäpä hän haluaisi kovasti aloittaa meillä konmari-projektin. Kodin soittimet ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän ja tällä hetkellä on projektina harjoitella sitä, ettei djembeä tai kitaraa soiteta legopoalikalla vaan kädellä. Myös iskän sähkörumpuja pitää päästä soittamaan säännöllisesti ja sitä Bonbon vaatii käskevällä äänellä. Toisaalta mikä tahansa tavara muuttuu tarvittaessa rummuksi, mikäli Bonbon niin haluaa. Isänsä on ihaillut Bonskun rentoa rumpukapulan ja marakassin heilutusliikettä.

Pieni rumpalipoika osaa jo vaatia päästä soittamaan rumpuja.

Touhuamisen lisäksi Bonbon tykkää kovasti kirjoista. Parhaita kirjoja ovat sellaiset, joista lähtee jokin ääni, mutta muutkin kelpaavat. Tosin aivan viime aikoina touhuaminen on mennyt lukemisen edelle ja kirjat ovat tupanneet jäämään kesken ennen kuin ovat alkaneetkaan. Sitten vaan uutta putkeen. 

Konttaaminen on edelleen pop, mutta tukea vasten kävelykin kivan jännittävää. 

Liikunnallisessa kehityksessä Bonsku ei ole edennyt kaikkein nopeiten, jos nyt ei mitenkään hitaastikaan. Jokin aika sitten hän oppi kävelemään tuettuna työntämällä meidän olohuoneen pöytää. Sitten asia ei kiinnostanutkaan vähään aikaan, mutta yhtäkkiä kaverilta lainaan saatu taaperokärry alkoikin kiinnostaa ja nyt sillä huristellaan edestakaisin suurella riemulla. Ilman tukea kävelemisestä ei ole vielä merkkejä, mutta ehkä tapansa mukaan Bonbon aloittaa sen aivan yhtäkkiä. 

Kooltaan Bonbon on pikkuinen, eikä ihme sillä on hän varsin pieniruokainenkin. Kahdeksan kiloa ei mennyt neuvolassa rikki. Pikku kulinaristi maistelee rohkeasti kaikkea ja nauttii syömisestä, mutta vain rajallisen ajan ja osan ruoista sylkäisee makustelun jälkeen ulos. Kai siinäkin jotain ravintoaineita sitten imeytyy. Tämä syöminen ja pienuus aiheuttavat vähän huolta, mutta ei mitenkään hirveänä ryöppynä kuitenkaan, kun Bonbon on muuten terve ja virkeä tapaus.

Smoothiekakkua oli kiva lähinnä mössätä.

Terveydestä puheen ollen. Koko ensimmäisen vuotensa Bonbon on minusta ollut melko terve, siis flunssien sun muiden puolesta. Muutama ärsyttävä nuha on ollut, mutta ei mitään sen pahempaa. Kunnes sitten tuossa pari viikkoa sitten hänellä oli vauvarokko, ripulia, oksentelua ja nuhaa sekä puhkesti neljä hammasta lähes yhtä aikaa. Oli aika tiukka viikko, mutta siitäkin selvittiin.

Leikkipuiston touhuvaapero.

Joidenkin määritelmien mukaan Bonbon on nyt kai sitten taapero, mutta minä en ihan vielä suostu tähän. Lapsuus kestää muutenkin liian vähänä aikaa, joten kyllä minä pidentäisin vauvuutta vielä puoleentoista vuoteen. Käytänkin mielelläni sanaa "vaapero", joka yhdistää kivasti vauvan ja taaperon. Minun vaaperoni! 








maanantai 20. kesäkuuta 2016

Tuhannen ja yhden tarinan matot

Kesä on saanut aivoni pehmenemään nostalgisiksi. Säälisitte lähipiiriäni, jos tietäisitte kuinka paljon he joutuvat kestämään nyt muistelua siitä, että vielä vuosi sitten Bonbon oli mahassa ja voi kun hän oli niin pieni jne.jne. Vielä ei ole kuitenkaan aika vuodattaa näitä muisteloita tänne blogiin vaan kerron toisenlaisesta nostalgiasta. Kerron teille tuhannen ja yhden raidan tarinoita vanhoista räsymatoista.

Bonbon tutkailee uusia mattoja.
Kun olen nyt päässyt kangaspuilla kutomisen makuun, on arvostus entisaikojen käsillä tekemistä kohtaan kasvanut hurjasti. Oli aika, jolloin en pitänyt räsymatoista. Sitten aloin pitää niistä ja vuorasimme kuistin rappuset kauniilla vanhoilla matoilla. Nyt suorastaan rakastan niitä! Ne kertovat niin monta tarinaa, etten ole edes osannut ajatella asiaa. Ne on joku kutonut omin käsin. Niiden kuteet koostuvat vanhoista vaatteista, lakanoista, mistä vaan. Niilläkin on tarinansa, jota kukaan ei enää muista.

Räsymatotjen värit tulevat lähikuvissa eri tavalla esiin. Mitäköhän nämäkin kuteet ovat ennen olleet?

Kuistillamme oli pitkään äidin lapsuuden naapurin, Fanni-tädin kutomat matot. Hyviä kuvia matoista löytyy vaikkapa tästä postauksesta. Luultavasti ne on värjätty kasviväreillä eli varsinaista käsityötä alusta alkaen. Sellaista on nykypäivänä vaikea käsittää. Tietysti nykyäänkin on paljon käsityöläisiä ja arvostan todella heidän työtään, mutta että ennen se oli arkipäivää. Vau. Nyt nämä matot alkoivat kuitenkin olla niin täynnä pölyä, simaa, puklua, kuraa, pikkukiviä ja mitä kaikkea nyt kuistin mattoihin voi tarttuakaan, että ne kaipasivat kipeästi pesua. Pesussa turvauduimme moderneihin metodeihin mattolaiturin sijaan ja matot pestiin kummieni luona painepesurilla. 

Rappusia on mukava kävellä, kun matot pehmentävät askeleita. Sini-punainen matto on äitini kutoma. 

Edellisten mattojen tilalle tarvittiin liukkaille portaille kuitenkin varamatot. Isovanhempieni entisessä talosta löytyi hyllyllinen räsymattoja, joista valita. Osa matoista valittiin vähän summamutikassa sopivan mitan perusteella, mutta pari oikeaa löytäkin siellä oli. Mukaan ei tainnut osua niitä mattoja, joita isovanhempieni luona pienenä ihmettelin. Niiden kuteissa kun oli mukana jotain hopeista ja kultaistakin. Edelleen minulle on mysteeri, mitä ne metallinhohtoiset matonkuteet olivat. 

Erilaiset kuteet tekevät mattoihin myös erilaista tekstuuria. Punainen pörröraita on hauska yksityiskohta. 

Puna-siniraitainen matto on minun äitini nuorena kutoma. Osa raidoista on oikein perinteistä, vaatteista tehtyä maton kudetta, mutta osa kuteista on kuulemma ostettu kaupasta. Kauniit värit joka tapauksessa. Matto laitettiin tietysti paraatipaikalle kuistin ylätasanteelle. Siinä on mukavasti modernia henkeä vanhan vastapainoksi. 

Pyykkipojat taisivat kiinnostaa mattoa enemmän. Tässä kuvassa näkyy ero itse tehdyn ja valmiin kuteen välillä. Vasemmalla itse leikattua.
Toinen aarrematto oli pieni raidallinen matto, jonka äiti tunnisti matoksi, joka oli kudottu hänen toiveidensa mukaan. Hän oli halunnut lapsena maton, jossa on pelkkää raitaa. Ei siis isoja yksivärisiä alueita välissä vaan pieniä raitoja koko maton mitalta. Matto oli melko lyhyt, mutta halusin sen ehdottomasti mukaani. Siitä tuli passeli kesämatto olohuoneeseen. Äidilläni on muuten toinenkin lapsuuskertomus mattoihin liittyen. Matonkuteet tehtiin pitkälti vanhoista vaatteista. Niinpä hän oli pienenä osoitellut maton raitaa ja sanonut ensimmäisenä sananaan "(h)ame". 

Raitoja vierivieressä.

Nyt minä sitten nautin näistä kätten töistä kuistilla ja olohuoneessa. On hauska tutkailla eri värisiä kuteita ja vierekkäisten raitojen leikkiä. Vähän alkaa tehdä taas mieli itsekin kutomaan, jospa tällä kertaa kantoliinan sijaan vaikka mattoa, johon kutoa oman tarinan.

Raitamatto on loistava pieni kesämatto. Tykkään pitää pöydän alla mattoa, jotta pöytää on helppo siirrellä. 

Onko sinulla räsymattotarinoita?

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Takamettän valtiatar

Kuvittele tähän moderni vapaa-ajan asunto meren rannalla, suuret ikkunat, kivilattiat ja etualalla parveke. 

Välillä on kausia, jolloin heittäydyn oikein nostalgiseksi fiilistelijäksi. En ole varsinaisesti haikailija, mutta menneiden muistelu on välillä kivaa. Viime viikonloppuna olin käymässä lapsuuden kodissa ja pitkästä aikaa lähdin samoamaan pikkuruiseen lähimetsään, jonka kiistaton valtiatar olin lapsuudessa ja nuoruudessa. Ja koska ilmeisesti kukaan yksittäinen lapsi ei selvästikään ole suistanut minua vallasta, voin kutsua itseäni varmasti edelleen takamettän nukkehallitsijaksi. "Takamettä" on minun lapsuuteni yksi tärkeimmistä paikoista ja on se ollut merkityksellinen myös varhaisaikuisuudessa. Tässä hieman nostalgista paatosta ja luontokuvia teillekin. 

Näetkö polun? Tästä se kulki, Peikkopolku tarkemmin sanoen. 

Lapsuudessa meillä oli dalmatiankoira Akseli, joka vaati lenkitystä ylhäisessä yksinäisyydessä, sillä tämä ei tullut toimeen muiden (uros)koirien kanssa muuten lempeästä luontestaan huolimatta. Niinpä takamettässä kulki aina siistit ja nätit polut reiteillä, jolla koiraa lenkitettiin. Minäkin pääsin kulkemaan noita polkuja jo varhain. Ensin vanhempieni kanssa. Eräät varhaisimmista muistoistani liittyvät takamettään. Kävimme äidin kanssa syömässä eväitä "pöytä ja penkki" -nimisellä paikalla, jossa oli ikään kuin pieni penkki, tuoli ja pöytä. Muistan nytkin sellaisen pienen rahkajälkiruoan maun. Aprikoosia, vadelmaa tai mansikkaa. Toinen varhaislapsuuden tärkeä paikka oli keppipaikka. Muistan sieltä löytyneen sinisen linnun munan. Muistan lätäkön, jonka pohjassa oli jäkälää. Varhaisimmat muistot ovat varmaankin kolmen vuoden kieppeiltä. 

Vähän kanervia kun raivaisi, niin löytäisi penkin ja pöydän. 
Keppipaikasta löytyy edelleen monenlaisia keppejä. Kenenköhän spice girsin asunto tämä mahtaa olla?

Samoilla paikoilla on ollut eri ikäisenä eri merkityksiä. Jos keppipaikka oli ihan pienenä hauska puljaamispaikka, niin myöhemmin se oli vaikkapa Spice-bussi tai orpolasten majapaikka. Kun kävelen mettässä, mieleeni nousee lukuisia erilaisia juonellisia roolileikkejä, joita rakastin pienenä. Metsä tarjosi mahtavat ja turvalliset puitteet näille leikeille. Irronnut männyn oksa saattoi olla "riistaa" tai neulaset seteleitä. Leikkipaikkoja vaihdeltiin leikin mukaan ja uusia paikkoja etsittiin  hieman syrjäisemmistä kolkista. Eksymisvaaraa ei ollut, sillä joka reunalta tulee pienen matkan päästä talot ja tutut kadut vastaan. Täydellinen leikkipaikka siis. 
Tämä puu on dramaattisesti nimetty "vanhaksi hirttopuuksi". Leikeissä ei kyllä koskaan hirtetty ketään.
Eikö tässä aivan selvästi olekin Peikkopolku 13, tuo peikkojen omistama kylpylä? Taustalle jää pieni suo, jossa tietysti on peikkojen erilaisia kylpyaltaita. 

Tietysti metsässä keksittiin kaikkea jännittävää ja taianomaistakin leikkiä. Olen piirtänyt metsästä useita "karttoja", joihin olen merkinnyt erilaisia kohteita. Valitettavasti en muistanut etsiä käsiini yhtään tällaista karttaa. Olisi ollut hyvä vähän virkistää muistia. Monille paikoille olen antanut nimet. Metsästä löytyy mm. Marjamaa, Pimeämetsä, Vanha hirttopuu, Peikkopolku ja Peikkopolku 13:ssa on peikkojen kylpylä sekä Hyvänhengen lampi ja sen vastaparina Pahanhengen lampi. Osa paikoista vaatii aikamoista mielikuvitusta, jotta ne saa näyttämään nimensäveroiselta, mutta siinä taitaa olla koko homman juju. 

Tässä näette Hyvänhengen lammen. Tietysti sen vastaparina oli myös Pahanhengen lampi, jota myöhemmin kutsuttiin suolalammeksi. Tämän leikin muistan elävästi. 

Myös majanrakennuskulttuuri on aina kukoistanut takamettässä. Välillä tosin siihen on liittynyt ikäviä lieveilmiöitä: roskaamista, ruosteisia nauloja, ja puiden sahaamista. Muistan kyllä monet majat, jotka metsään on rakennettu. Mieleen palautuu tosin myös vaikea kostonkierre, joka syntyi, kun vuorotellen tuhosimme naapurinpoikien ja ystäväni kanssa toistemme majoja. Ne alotti. Nytkin mettästä löytyi ainakin yksi maja. 


Takamettässä on näemmä elämää. 
Kuoppamaja, jota ennen varjosti komea mänty oksineen. Nyt mänty on katkottu, joten myös majan katto on tuhoutunut. 


Rakennettujen majojen lisäksi metsässä oli monia ihania "luonnonmajoja". Kuoppia ja kallionkoloja, joissa voi leikkiä kotia ihan ilman rakentamisen vaivaa. Legendaarisin näistä taisi olla kuoppamaja (ks. yllä), joka oli ihanasti vieläpä puun suojassa. Muistan sisustuskärpäsen iskeneen jo silloin, sillä ainakin vähän vanhempana muistan miettineeni leikin lomassa majojen interiöörejä. Välillä kallio oli moderni kesämökki suurin ikkunoin ja parvekkein, välillä taas noitien pieni mökkeröinen metsän siimeksessä. 

Toinen hieno leikkipaikka, mutta jostain syystä en tästä paikasta muista mitään erityistä leikkiä. Tämä taisi olla poikien valtaamaa aluetta. 

Olisi jännä tietää, miten aikojen saatossa nuo kallioisen metsikön muodot ovat muotoutuneet. Kalliossa on hienoja halkeamia ja kallioiden väliin jää paljon irtolohkareita. Kallion lisäksi pikku takamettä tarjoaa kuitenkin myös metsän antimia. Sieltä on kerätty mustikkaa, puolukkaa ja hyvinä vuosina sieniäkin. 

Näihin hienoihin kallionkoloihin hukkasin kerran legoja.

Vaikka suurin osa muisoista takamettästä liityy lapsuuteen, niin on siellä tapahtunut merkittäviä asioita myös varhaisaikuisuudessa, kuten tuolla ylempänä jo mainitsin. Päätän tämän nostalgiapläjäyksen paikkaan, jossa olimme mieheni kanssa toisilla treffeillämme kohta kymmenen vuotta sitten. Ja vuosi niistä treffeistä menimme tällä paikalla kihloihin. Siksi se on tietysti nimetty Kihlapaikaksi. Keppipaikka ja Kihlapaikka, takamettässä on monenmoista. Muistoa muiston päälle. 

Monet piknikit on myös takamettässä vietetty. Tällä paikalla kaksi aivan erityistä sellaista. 

Onko sinulla jokin erityinen paikka lapsuudesta, joka on jäänyt sydämeesi?

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Leluelämää

Äidin vanhat palikat. Vähän niissä oli koiran (ja hiiren) puremia, mutta pesun jälkeen toimivat hyvin. Kaikki oleelliset kirjaimet löytyivät.
Elämä pyörii tällä hetkellä vahvasti Bonbonin ympärillä, kuten arvata saattaa. Aina ei aivoista pysty repimän kovin syvällistä bloggauksen aihetta. Siispä on pakko antautua ja blogata vaikkapa leluista. Sillä välin kun isä ja poika olivat kylvyssä (tai poika lähinnä), aloin katsella ympärilleni, että meillä on oikeastaan aika hauskan näköisiä leluja. Vietin siinä sitten hetken leluja kuvaten ja leikkejä pohdiskellen. 

Vintage-legoukkoja. Pidän enemmän näiden vanhojen muotoilusta. Uudet ovat liian hoikkia. 

Bonbon on aikamoinen leikkijä. Tai oikeastana olen ottanut käyttöön Harmaa ja muut iloiset värit -blogin Minnalta oppimani "puljata"-sanan. Bonsku jaksaa puljata lelujensa kanssa pitkät pätkät. Hän tutkii niitä ja pistää suuhunsa, mutta nykyään myös jo vähän leikkii. Tyhjentää ja täyttää astioita, rullailee autoja edes takaisin ja yrittää laittaa legoja kiinni toisiinsa, tässä kuitenkaan onnistumatta. On jännittävä seurata, milloin hän hoksaa että lelut esittävät jotakin: on autoja, ukkeleita, nukkeja, eläimiä... 

Uutta ja vanhaa sekaisin. Traktori on uudempaa tuotantoa, mutta peräkärryt ja eläimet minun vanhojani. 

Meillä on ollut onnea, sillä olemme saaneet valtavan paljon Duplo-legoja sekä omista varastoista että eräältä tuttavalta. Ne ovat mielestäni oikein oivia leluja jo vauvoille, kun ihan pienimmät osat on korjattu pois. Eläinhahmot ja ukkelit ovat minun vanhojani ja ne eivät ole menneet miksikään. Iloisen värikkäät Duplot ovat oikeastaan kivoja katsoakin, vaikka mielelläni  minä kyllä korjaan ne joka ilta hetkeksi piiloon. Kunnes aamulla ne taas yhdessä rysäyksessä levitetään uudestaan. 

Eläintarhasettejä myydään nykyäänkin. En tosin tiedä, ovatko eläimet vaihtuneet tai muuttuneet. 

On ollut hauska ottaa käyttöön muitakin "vintageleluja". Eipä sitä mitään moderneja härpäkkeitä tarvita, kun kasarilelut toimivat edelleen! Voi olla, että minun ponini ja barbieni jäävät Bonskulta sivuun (vaikka eihän sitä tiedä), mutta onneksi isänkin varastoista löytyy kaikkea hienoa. Oikein odotan innolla, mahtaako Bonbon innostua isänsä vanhasta pikkaraisten kodista. Nykyisin pikkaraiset taidetaan tuntea paremmin Sylvanian families -nimellä. Minun suosikkejani lapsuudessa olivat myös pehmolelut, joita kohtaan Bonbon ei ole osoittanut erityistä kiinnostusta toistaiseksi. Niitä odottaa kyllä varastossa monta laatikollista, jos kiinnostusta riittää. 


Aurinko-palikka on hävinnyt ja heppa-kuva vaihtuu toiseen joskus ja jouluna, mutta muuten kelpo peli tämä viihdekeskus. 

Missäköhän vaiheessa lelut muuttuvat kiinnostavammiksi kuin "oikeat esineet"? Yhdessä vaiheessa kaikki lelut olivat ihan tylsiä ja kaikki muu kiinnosti kovasti. Nyt taas lelutkin ovat saaneet suosiota, vaikka tietysti myös muiden asioiden tutkiskelu kiinnostaa. Etenkin se, mllainen ääni niistä lähtee. Yksi suosikkipuuha on kolistella rytmikapulaa metallipurkissa. Samalla voi vaikka soittaa marakassia. 

Musisointi on lähellä Bonbonin sydäntä- 

Meidän lelumäärämme ovat toistaiseksi pydyneet kohtuullisissa rajoissa. Toivotaan, että pysyy jatkossakin, vaikka tietysti määrä varmasti todellisuudessa kasvaa eksponentiaalisesti seuraavien vuosien aikana. Varsinaisia huteja ei ole vielä tullut juuri hankittua. Kurkkumopo kiinnostaa Bonbonia kovasti, vaikka sillä ajeleminen on vielä hieman jännittävää. Taaperokärry on kokeilulainassa, sillä eräänä kauniina päivänä Bonbon alkoi käyttää meidän kahvipöytäämme taaperokärrynä ja työnteli sitä ympäri olohuonetta. Nyt kun taaperokärry nököttää nurkassa, se homma ei kiinnosta enää ollenkaan. No, ehkä sellainen kuitenkin hankitaan omaksikin jahka hän innostuu kävelemisestä enemmän. 

Brion taaperokärry ei ole kiinnostanut, mutta Pötsi-kurkkumopo on kiva. 

Vaikka leikkien sisältöön ei aivan vielä pääse sisälle (esimerkiksi miksi on olennaista ensin lastata palikoita purkkiin ja sitten yhtäkkiä ottaa palikat pois ja laittaa tilalle Hello Kitty -legot), niin joitain Bonskun aivotuksia voi jo seurata. Erimerkiksi hänellä on selvästi tiettyjä suosikkileluja, jotka hän valitsee. Kylpyleluistaan hän valitsee aina oranssin "Funk-ankan" eli Fankan, vaikka tarjolla olisi myös Punkkariankka-Ankkaripunkka sekä Balladiankka Eero S., vinkuva pingviini, pikkuankka ja kelluva sammakko. Sängynkoristeena olevista pehmoleluista hän pitää hauskimpana kummisedältä saatua Ikean hassua kyklooppihahmoa. 

Saanko esitellä: Fankka.
Vielä toistaiseksi me vanhemmat olemme saaneet päättää lelujen laadusta ja määrästä. Minä esimerkiksi kaavailen Bonbonille Brion junarataa (vinkvink) ja tyylikästä polkuautoa, vaikken tiedä olisivatko ne hittejä vai huteja. Kauhulla ja innolla odotan, millaisia leluja hän tulevaisuudessa toivoo. Pysytäänkö klassikkolinjalla vai onko saatava muodinmukaan vaihtuvat sesonkilelut? Varmaankin sekä että. Nyt täytyy nauttia siitä, että vintage-legot ja kurkkumopot kelpaavat mukisematta - kunhan kaiken saa leivittää mahdollisimman laajalle alalle.  

Siellä se puljaa. 

Millaisista leluista sinä pidit pienenä? Entä sinun lapsesti tai tuttujen lapset, kiinnostavatko vanhat lelut enää seuraavaa sukupolvea?