7. päivä

Varoituksen sananen, että nyt tulee vähän pumpulihöttöä. Viikko sitten vietimme miehen kanssa 7. hääpäivää. Nyt takana on se kuuluisa seitsemäs vuosi avioliitosta, jonka pitäisi olla se kriisivuosi. En tiedä onko ajatuksessa mitään perää, ainakaan itsestä ei tuntunut siltä. Toisaalta mikään ei ole muuttunut, mutta myöskään ei tunnu siltä, että koskaan olisi tasaisen tylsää. Ehkä arkemme on sitten vaan niin vaihtelevaa, ettei sellaista pääse sattumaan. 

Ei aivan hääkimpun värejä, mutta oivat hääpäiväkukat kuitenkin. Kerrankin sain ostaa kukkia Tallinnan ihanista kukkakojuista, kun olimme peräti viikon!

Samalla 7. avioliittovuotemme oli myös esikoisen vauvavuosi, mikä sekään ei ajanut suhdetta karille. Tosin jonkun tutkimuksen mukaan 1-vuotiaiden vanhemmat vasta onnettomia ovatkin. Joskus teininä muistan suunnitelleeni, että 7. aviovuosi ja vauvan syntymä kannattaa ajoittaa päällekkäin, niin ei ainakaan tule tylsää. No, tähän ei varsinaisesti tähdätty, vaan se vain kävi niin, mutta taisi sopia meille. Perhe-elämä ei ole köyhdyttänyt parisuhdetta, vaan rikastanut. Ajan jakaa toki kolmaskin henkilö, mutta onneksi tarpeeksi riittänyt vain meille. Tietysti helponpuoleinen vauva on varmasti yksi syy tähän. Rikkonaisina öinä riidatkin paisuvat ja jos niitä olisi ollut isompi prosentti kaikista öistä, olisi varmasti parisuhde ollut enemmän koetuksella. 

Pääsimme viettämään laatuaikaa ravintolan romanttiselle sisäpihalle. 

Tänä vuonna hieman aiemmin meillä tuli myös täyteen 10 yhteistä vuotta. Se kuulostaa jo joltain! Vaikka esihän se ole mitään verrattuna vaikkapa omiin vanhempiin, mutta jotenkin täysi vuosikymmen tuntuu juhlavalta. Tässä sitä ollaan, onnekkaina ja kiitollisina siitä, että yhteen kasvaminen on onnistunut ja suurilta kriiseiltä on vältytty. Niin monenlaisia tarinoita on seurannut läheltä ja kaukaa, että tajuaa, ettei se ole kellekään itsestäänselvyys. Aina ei mene niin kuin suunnittelee tai tahtoo. 

Mitähän kaikkea tässä oli? Jänistä ainakin. 

Hiukan ehkä iski annoskateus. Tuo leipä muuten oli superhyvää. 

Vietimme hääpäivää oikein ravintolaillallisella Tallinnassa, kun siellä muutenkin reissussa oltiin. Mukana olleet isovanhemmat huolehtivat Bonskusta. Mahduimme tuurilla Von Krahli Aediin ilman pöytävarausta. Ravintola oli sen verran täynnä ja palvelu kesti, ettemme viitsineet ottaa jälkkäreitä jotta pääsimme taas Bonskun luo, mutta mikäs siinä oli jutellessa ja ollessa ihan vain me kaksi. Palvelu oli siis muuten hyvää ja samoin ruoka. Villahääpäivän kunniaksi otin lammasta. Se muistutti myös siitä, että häissämme en jättäny tarpeeksi tilaa herkulliselle pääruoka-lampaalle, vaan ahdoin itseni täyteen alkupaloja. Oli melkein yhtä hyvää, muttei aivan yhtä mureaa kuin häissä. 

Miehellä oli joku kukkakaalihässäkkä. Hän valitsee annokset yleensä sillä perusteella, että niissä on sieniä. Tässä kanttarelleja.

Opin postausta tehdessä, että orzotto eli ohrarisotto on ihan oikea italialainen ruoka. Tässä lammasta ohratolla siis. 

  Avioliittovinkkejä en sentään ala ladetta - tai ehkä yhden. En tiedä olettaako kukaan oikeasti että toinen puoliso muistaa vaikkapa hääpäivän ja yllättää jenkkityyliin. Ja jos ei yllätä niin toinen osapuoli (yleensä vaimo) suuttuu. Ainakin suosittelen luopumaan tällaisesta tavasta, jos se aiheuttaa suuttumusta. Paljon hauskempaa on suunnitella hääpäivää yhdessä! 

Nyt vaan kohti kahdeksatta vuotta ja uutta vuosikymmentä!