torstai 29. syyskuuta 2016

Laiskan äidin värimömmöt


Olen ollut monessa suhteessa paljon "enemmän äiti", kuin kuvittelin etukäteen ja äitiys on sopinut minulle. Kuvittelin kuitenkin, että järjestäisin lapselle paljon enemmän kaikkea tekemistä ja puuhaa, kuten maalausta ja askartelua jo pienestä piten. Tässä suhteessa olen kuitenkin ollut hyvin laiska ja olen maalannut Bonbonin kanssa ehkä kaksi kertaa hänen elämänsä aikana. Tietysti hän on vielä pieni, mutta ihailin ennen lapsen saantia aina äitejä, jotka järjestivät lapsilleen sormivärituokioita jo pienestä pitäen harva se viikko ja kuvittelin itsekin tekeväni niin. Olen ihan tyytyväinen tällaisenakin, enkä pode asiasta huonoa omatuntoa, mutta hauskaa se silti välillä on järjestää vähän jotain erilaista puuhaa. 

Mitä lie mömmöjä nämä on.


Niinpä syksyn ensimmäisenä sadepäivänä päätin googletella kotitekoisten sormivärien ohjeita, sillä tiesin, että se olisi helppoa ja halpaa. Käytännössä tehdään kiisseli, johon sekoitetaan elintarvikeväriä. Kokeilin tehdä sormivärejä Mitä mä tekisin?-blogin ohjeella. Muuten meni hyvin, mutta koska multitaskasin ja tein samalla lounasta, sekoitin maissitärkkelyksen (plus vähän perunajuahoja, kun maissitärkkelys loppui) ajatuksissani vedenkeittimellä kuumennettuun veteen, jolloin kävi vähän hassusti. Ei tullutkaan kiisseliä, vaan ryynimäistä geeliä! 

Aloitetaan tällä vihreällä, joka näyttää joltain sammakonkudulta.
Ei se mitään, ryynigeelillä mentiin. Jaoin sen muovikippoihin ja värjäsin elintarvikeväreillä. Sininen elintarvikeväri on muuten ikävää tavaraa ja värjäsin samalla puolet sormistani sinisiksi. Onneksi nyt seuraavana päivänä on jo lähtenyt aika hyvin. "Sormigeeleistä" tuli varsin mielenkiintoisia ja näitä voisi tehdä vaikka kaikenlaisiin aisti-tutkimusjuttuihin (sensory play) ihan tahallaankin. Koska pelkäsin värien tarttuvan joka paikkaan ja halusin, että Bonsku saa puljata vapaasti, vuorasin kylppärin lattian jätesäkillä ja laitoin värit ja paperit sinne. Varoiksi myös öljysin Bonskun vauvaöljyllä, jotta hän ei olisi seuraavana päivänä neuvolassa aivan sininen. 

Punainen voisi olla vaikka granaattiomenan siemeniä. 

No mitä Bonsku tykkäsi? Uskoakseni oikein paljon! Maalata hän ei tahtonut, eli kaikki värit, mitä paperille levisivät olivat äidin kädenjälkeä, mutta sen sijaan mömmön tutkiminen, sekoittaminen ja ihmettely olivat loistavaa tekemistä. Hän jaksoi leikkiä värimömmöjen kanssa istuen rauhassa melkein tunnin! Se on mielestäni aika paljon 1v3kk ikäiseltä. Ja äitikin jaksoi keskittyä puljaamiseen karkaamatta välillä someen... Värikylvyn jälkeen Bonsku pääsi vielä vaahtokylpyyn ja onneksi kaikki väri lähtikin nätisti pois, varmaankin öljyämisen ansiosta. Omat käteni olivat vielä aika hurjassa kunnossa nimittäin.

Minä "taiteilin", Bonsku tyytyi tutkimaan. Purkkien rutistelu oli myös hauskaa. 

Ehkä ensi kerralla yritän kuitenkin saada aikaan ihan oikeita sormivärejä. Ainakin tietää, että Bonsku tykkää ja pieni vaivannäkö kannattaa! Jossain vaiheessa ehkä saadaan jotain taidettakin koteihin. 

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Maailman kaunein mummula

Monen vuosikymmenen leluja ja monen vuosisadan esineitä. 

Anteeksi vaan muut mummut, mutta väitänpä tässä postauksessa, että Bonbonilla on maailman kaunein mummula ja minulla maailman kaunein anoppila. Minun on jo monta kertaa pitänyt kirjoittaa postaus aiheesta, mutta aina on jäänyt kuvat ottamatta, kun olemme vierailleet appivanhempieni luona miehen lapsuuden kodissa. Nytkään kuvat eivät tee oikeutta, mutta näissä on ehkä mukana ripaus arkirealismia verrattuna niihin sisustuslehtien kuviin, joita olen kodista nähnyt. 


Tässä keinutuolissa on istuttu imettämässä ainakin kahta sukupolvea, ikänsä puolesta varmaan historia voisi olla pidempikin. 

Kuvia on rajattu, mutta arki saa kodissa näkyä. Tässä pöydälle on jäänyt mummun herkullisia uuniomenoita.

Mummula on aivan uskomaton paikka. Kaikki on, ainakin minun silmissäni, aivan viimeisen päälle mietittyä ja harkittua. Lähes kaikki on vanhaa ja taidolla kunnostettua, mutta silti ei tule olo, että olisi museossa tai pitäisi varoa jotakin. Näin on ollut aivan alusta saakka, silloinkin kun 19-vuotiaana tyttösenä vähän jännittäen kävin enisimmäisiä kertoja visiitillä. Ehkä muodon vuoksi varoin kuitenkin vähäsen. Nyt rötvään kyllä rauhassa antiikkisohvien tyynyvuorten päällä ja Bonsku saa puljata rauhassa pitkin lattioita.  

Bonbonia ei taida yhtään kiinnostaa, miten hienossa ympäristössä hän leikkii. 

Koti on kunnioitettavan tarkkaan kunnostettu. Useimmissa asuinhuoneissa on anopin itsesekoittamilla perinnemaaleilla kuvioidut tapetit. Sabloni sablonilta maalatut. Näitä ihailen ehkä kaikkein eniten koko talossa. Tietysti talon kunnostus vaatii harrastuneisuutta, eikä mikään ole koskaan kokonaan valmista. Se ei silti tarkoita, etteikö kaikki olisi kaunista! 

Tässä sabluunalla maalattuja tapetteja eri huoneista. Aivan huikeita!

Itse en haaveile näin mittavasta remonttikohteesta, kuin mitä talo on alunperin ollut, vaikka tykkäänkin sisustaa ja laittaa kotia. Olen myös hyvin paljon sisustustyyliltäni eklektisempi ja yhdistelen surutta jugendia, modernia ja 50-lukua. Appivanhempien kautta olen kuitenkin ehkä enemmän ja enemmän alkanut arvostaa vanhaa ja alkuperäisen kunnostamista verrattuna nykyaikaistamiseen. Lähes kaiken ikäisissä taloissa minua viehättävät alkuperäisten yksityiskohtien säilyttäminen. Niin moni talo on remonteilla pilattu. Nämä taitavat olla suuressa määrin tosin makukysymyksiä.

Mummun sylissä on mukava soittaa. Pianon päällä on kuulemma "kakka" eli ankka. 

Kunnostustyö on jatkuvaa. Pönttöuunit on melko vastikään maalattu marmoroimalla. 

Tietysti mummulassa on kaikki nykyajan mukavuudet, ei siellä aivan edellisillä vuosisadoilla elellä. Moni nykymykavuus on kuitenkin kekseliäästi ja tyylikkäästi piilotettu tai muuten saatu sopimaan muuhun sisustukseen. Lankapuhelinkin toimi pitkään oikein kunnolla vanhassa puhelimessa! Nykyisin liittymää ei tosin taida enää olla. Taloa on muutettu myös perheen käyttöön sopivammaksi ja yläkerran vinttiin on rakennettu "poikien huone", joka toimii nykyään työhuoneena. 

Vielä jokin aika sitten puhelin toimi. Puhelimen takaa portaat vievät yläkerran huoneeseen. 

Ei taida Bonbon vielä tajuta, miten erityisessä mummulassa hän saa vierailla. Tai eipä sillä kyllä lapselle taida olla merkitystä. Ehkä Bonbon kuitenkin oppii arvostamaan kaunista mummulaansa ja kunnioittamaan vanhoja rakennuksia vierailuillaan. Tai sitten ei. Mieheni nimittäin ei ole saanut kunnostuskärpäsen pistoa, eikä hänen aikansa kyllä remontoimiseen riittäisikään. Vanhaa ja kaunista osaa hänkin kyllä arvostaa. 

Kirjaston kakluuni on uudelleen muurattu tähän minun aikanani. Ennen siinä taisi olla pönttöuuni.

Vaikka olen tottunut vierailemaan tutussa anoppilassa, eikä tietenkään kotia jaksa joka kerta ihastella samallan intensiteetillä kuin alkuaikoina, aika usein tulee kuitenkin huomattua jokin uusi kaunis yksityiskohta, jota ihastella. Turhan harvoin ehkä sanon näitä ihastelujani ääneen. No, nyt ainakin tässä postauksessa on tullut toistettua, etten voi käsittää, miten uskomattoman kaunis ja upea anoppila ja Bonskun mummulla meillä on. 

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Oodi seitsemälle kukkulalle

En tietenkään kirjoita nyt Roomasta vaan Suomen Pariisista, Turusta. Näin Turun päivänä on hyvä vähän ylistää tätä nykyistä kotikaupunkia, Bonbonin synnyinkaupunkia ja entistä pääkaupunkia. Varmasti Turkua voi myös parjata, mutta nyt keskityn hyviin puoliin. Viime syksynä aloitin kunnianhimoisen projektin kiertää ja valokuvata kaikki Turun keskustan seitsemän kukkulaa, mutta homma jäi kesken, kun osa mäistä unohtuivat aina kuvata. Hyödynnän tässä postauksessa kuitenkin vanhoja ja uusia kuvia Turun kauniilta kukkuloilta. 

Oh, odotan jo että Puolalanmäki näyttää tältä! Kuva on viime syksyltä. 
Kaunista on vuoden ympäri. Tämä on puolestaan toissakevään kuvia. 

Oma kokemukseni Turusta rajoittuu melko tiukasti keskustaan, mutta toisaalta keskustan eri puolet tunnen mielestäni hyvin, enkä esimerkiksi pelkkä Hansakorttelia ja Wiklundia. Yksi ihanimmista asioista keskustassa ovat sen puistot. Ei ole vain yhtä keskuspuistoa vaan useampi vihreä keidas keskellä kaupunkia, joissa kävellä. Jokaisessa puistossa on myös leikkipaikka, mitä nykyään arvostan ihan eri lailla kuin ennen. Meidän lähikukkulalla Puolalanmäellä leikkipaikkoja on jopa kolme! Valinnanvaraa löytyy siis sekä aikuisille että lapsille. 


Iso-Puolalan talo on niitä harvoja, jotka ovat säilyneet sekä Turun palolta että purkuvimmalta.

Turun keskusta on arkkituurin puolesta melko hmmm... kerroksellista. Pieniä rippeitä on säilynyt Turun palolta, edelleen on pystyssä upeita jugend-taloja, puutaloja ja paljon on myös sellaista viimevuosisadan puolenvälin rakennusta, joihin silmän ehkä kestää tottua. Turun keskustan yleisilme ei ole siis kovin yhdenmukainen. Pidin tätä joskus ikävänä ja Turkuun muutettuani ajattelin, ettei tämä ole kovin kaunis kaupunki. Nyt ehkä osaan nähdä monipuolisuuden myös hyvänä asiana, sillä eikö kerroksellisuus tee sisustuksestakin mielenkiintoista? Miksei siis myös kaupungista! 


Aninkaisten mäen sopukoista löytyy kauniita jugendtaloja vähän piilossa. Tämä on Candolinien palvelukoti. 

Aninkaisten mäellä sijaitsee funtionalistinen konserttitalo. Etenkin iltavalaistuksessa se on minusta yksinkertaisuudessan kaunis ja myös sisätilat miellyttävät minimalismipuoltani. 

Mielestäni kulttuuritarjonta Turussa on varsin hyvää. Varmasti enemmänkin voisi olla ja rahaa on liian vähän jne. jne., mutta minun näkökulmastani valinnanvaraa ja kaikkea mielenkiintoista on juuri sopivasti. On pieniä gallerioita, monta mielenkiintoista museota, teatteria, konsertteja, jazzia ja klassista. Erityisesti minun täytyy kehua Turun Filharmonisen orkesterin mainontaa ja brändäystä. TFO mainostaa pilke silmäkulmassa ja antaa ymmärtää, ettei klassinen musiikki ole välttämättä niin vakavaa, vaikka tietyllä tapaa onkin muodollista. Itse saan kuitenkin eniten irti Turku Jazz orchestran ja Flame jazzin järjestämästä musiikkitarjonnasta. Ja pääsinpä viime perjantaina ihan itsekseni kuuntelemaan funkia ja souliakin. Myös harrastelijamuusikolle riittää vaihtoehtoja Turussa. 

Kaunis patsas Aninkaisten mäellä, Puutorin laidalla. 

Tämä patsas sijaitsee puolestaan Samppalinnanmäellä. 

Turku on sopivan kokoinen kaupunki. Ei liian pieni, muttei liian iso. Täällä on tietyllä tapaa riittävän anonyymi, mutta tuttuihin törmää sopivan usein kaupungilla ja leikkipuistoissa. Minä en halua, että kaikki tuntevat kaikki, mutta toisaalta ehkä en osaisi ihan suurkaupungissakaan asua. Jo siksikin, etteivät suuret kaupungit ole näin kompakteja kuin Turku. Keskustassa kaikki tärkeä on kävelyetäisyydellä, mikä on hyvä asia myös silloin jos joskus ei itse asu keskustassa. 


Samppalinnan mäellä voi paitsi uida (toivottavasti taas ensi kesänä!), myös kulttuurikuntoilla rappusia ylös alas. 

 Minä olen ollut tyytyväinen myös Turun tarjoamiin liikuntaelämyksiin. Olen tosin liikunnan suhteen melko rajoittunut - en juurikaan tykkää ryhmäliikunnasta tai joukkuelajeista. Impivaaran uimahalli ja Samppalinnan maauimala ovat vakkareitani, toinen talvella, toinen kesällä. En malta odottaa, että Samppalinnaan taas pääsee, sillä vaikka Kupittaankin maauimala on mukava, tykkään Samppiksen 50 metrin altaasta enemmän. Onneksi lähes joka talvi Turussa on uskomatonta kyllä myös päässyt hiihtämään ainakin Nunnavuoren kuntolenkkiä. 

Kerttulinmäeltä löytyi vain tämä yksi kuva. Kuvassa on entinen kotitalomme. Muita kauniita rakennuksia Kerttulinmäellä ovat Kerttulin lukio sekä vanha Sirkkalan kasarmi. 

Muutin Turkuun opintojen perässä ja siellä sijaitsee siis myös alma mater - Turun yliopisto. Yliopisto ja myös tietysti ammattikorkeakoulut tuovat kaupunkiin haalaribileiden lisäksi myös paljon hyviä asioita ja vireyttä. Voi olla, että aika on kullannut muistot, mutta minusta ainakin Turun yliopisto oli hyvä paikka opiskella - vaikka välillä kadehdimmekin Turun toisen yliopiston, Åbo Akademin, opiskelijoita ja esimerkiksi heidän tilojaan. Itse opiskelin lähinnä moderneissa 2000-luvun rakennuksissa Yliopistonmäen juuressa, mutta mäellä on aivan oma tunnelmansa. Minä pidän näistä 1950-luvun rakennuksista ja aivan erityisesti syvän sinisestä suihkulähteestä, joka on parhaimmillaan keväisin. 


Kelmeänä syyspäivänä  Yliopistonmäen suihkulähde ei ole ehkä parhaimmillaan, mutta sinisiä laattoja voi silti ihailla. 

Nämä portaat ovat aina viehättäneet minua. En ole niitä päässyt harmikseni koskaan käyttämään!

Onhan Turussa varjopuolensakin (enkä nyt tarkoita entisiä vankiloita sun muista salamyhkäisiä paikkoja), mutta ainakin minä olen ollut toistaiseksi tyytyväinen myös kaikkiin kokeilemiini julkisiin palveluihin. Tai ainakin niiden toimivuuteen, vaikka joskus jotkut neuvolan neuvot sun muut olisivatkin harmittaneet. Varmasti joku kokee toisin, mutta epäilen, että harvassa ovat ne kunnat ja kaupungit, joissa kaikki toimii täysin moitteettomasti ja rahaa riittää joka paikkaan. 

Näihin Kakolanmäen kappelin kuviin palaan aina silloin tällöin, vaikka ne on otettu jo keväällä 2012. Valaistus sattui olemaan täydellinen!

Kappeli on myös sisältä erittäin kaunis ja valoisa. 
Näin ruusunpunaisten lasien läpi minä näen kotikaupunkini. Ja hyvänen aika, Bonbonhan on todellakin paljasjalkainen turkulainen! Se on joskus vaikea käsittää, ettei hän olekaan syntyisin samalta paikkakunnalta kuin me miehen kanssa. No mutta onneksi on hyvältä paikkakunnalta kuitenkin - eikä esimerkiksi Porista. ;)

P.S. Lisään pari kuvaa Vartiovuorenmäeltä, kunhan kerkiän sinne Bonskun päikkäreiden jälkeen puistoilemaan. JOS muistan ottaa kameran. 

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Villiä menoa

Karkkiksen kokeileva keittiö pihisee ja höyryää jälleen! Tällä kertaa ollaan erittäin villeissä ja eksoottisissa tunnelmissa, sillä erään tuttavan vinkistä sain päähäni kokeilla villihiivaa ja luontaisesti gluteenitonta leipää. Projektissa vierähti pitkä tovi, sillä villihiiva ei synny päivässä, sitten piti leipoa se leipä ja lopulta vielä muistaa ja ehtiä blogatakin aiheesta.

Kolmisen viikkoa sitten pohdittiin, mitä näistä aineksista tulee vai tuleeko mitään. 

Instagram kertoo, että hullu projektini alkoi noin kolme viikkoa sitten. Julkaisin mystisen kuvan ainesosista, joita villihiivaan tarvitaan: hunajaa, sokeria, kuivattuja aprikooseja (tai viikunoita), vettä ja lasipurkki. Ainekset sekoitetaan keskenään, purkki laitetaan löysästi kiinni ja jätetään hieman huoneenlämpöä lämpimämpään paikkaan. Sitten jännityksellä odotetaan, mitä tuleman pitää. Tai no, aamuin illoin purkkia pitää muistaa ravistella. Noin 4-6 vuorokauden jälkeen hiiva on valmista.

Tässä lähtötilanne. Arvatkaa vaan muistinko kuvata lopputuleman! 

Villihiiva (ohje edellä tekstin joukossa)

  • 125 g kuivattuja aprikooseja tai viikunoita
  • 50 g hunajaa
  • 25 g sokeria
  • 250 g haaleaa vettä


Tästä vähän näkee tuon hiilihapon. En ole varma, olisiko sen pitänyt kuplia vieläkin enemmän. 

Villihiiva on valmista kun hedelmät ovat nousseet pintaan, niitä ympäröi valkoinen vaahto ja purkissa poreilee kuin limsalaissa hiilihapon noustessa pintaan. Minä pöljä unohdin ottaa kuvan lopputuloksesta, mutta hedelmät tosiaan nousivat pintaan ja purkissa poreili, mutta minkäänlaista vaahtoa ei kyllä syntynyt paitsi purkkia heiluttaessa. Päättelin kuitenkin hiivan olevan valmista, kun poreilu oli sen verran voimakasta. Hiiva säilyy jääkaapissa lasipurkissa parisen kuukautta. Jääkaapista hiiva tulee ottaa huoneenlämpöön jo edellisenä iltana.

Tässä vaiheessa luulin tekeväni liisteriä. 

Tässä vaiheessa näytti sentään vähän paremmalta. 

Sitten alkoi seuraava jännittävä osuus, leivän leipominen. En valitettavasti tiedä mistä kirjasta alkuperäinen resepti on, mutta kyseessä on ransakaistyyppinen levain-leipä, joka tehdään tattari-, maissi- ja riisijauhoista. Leivontavaiheessakaan mikään ei synny käden käänteessä, vaan leipää kohotellaan vaikka kuinka ja kauan ja taikina tehdään vaiheittain. Ensimmäisen vaiheen jälkeen taikinaa kohotetaan neljä tuntia, kuten myös toisen vaiheen jälkeen. Kolmannessa vaiheessa luin ensin, että taikinaa kohotetaan kymmenen minuuttia, kunnes huomasin että reseptissä lukikin kymmenen tuntia! Leipominen siirtyikin siis seuraavaan päivään.

Eh - onpa herkullista?

Luontaisesti gluteeniton levain-leipä

1. vaihe

125 g villihiivaa
80 g riisijauhoja
80 g tattarijauhoja

2. vaihe

100 g kylmää vettä
50 g tattarijauhoja
50 g maissijauhoja
½ rkl karkeaa psylliuminkuorijauhetta

3. vaihe

500 g kylmää vettä
200 g tattarijauhoja
150 g maissijauhoja
2 rkl psylliuminkuorijauhetta
1 tl suolaa

1. Vaihe: sekoita villihiiva ja jauhot kulhossa. Alusta taikinaa 5 minuuttia sähkövatkaimella tai yleiskoneessa. Anna taikinan levätä tuorekelmulla peitetyssä kulhossa 4 tuntia

2. Vaihe: Sekoita taikinaan 2. vaiheen ainekset. Alusta jälleen 5 minuuttia valitsemallasi koneella. Anna taikinan jälleen kohota tuorekelmulla peitetyssä kulhossa 4 tuntia.

3. Vaihe: Sekoita taikinaan 3. vaiheen ainekset. Vaivaa taas 5 minuuttia kuten edellä. Anna taikinan levätä 10 tuntia (sic!). 

4. Lämmitä uuni 250 asteeseen (tai 275 jos onnistuu, meillä ei onnistu). Muovaa taikinasta leipä. Ripottele tattarijauhoja päälle ja tasoita pinta. Paista 30-40 minuuttia. Laske lämpö 225 asteeseen, kun paistoajasta on kulunut noin puolet. Anna leivän jäähtyä kokonaan ennen leikkaamista. 

Onneksi pienellä jauho-tyttylöinnillä sai aikaan kohtalaisen näköisen leivän...

Minusta tekovaiheessa taikina haisi todella kummalliselle ja liimaiselle. Vielä viimeisessäkin vaiheessa olin erittäin epäuskoinen sekä maun että hiivan toimimisen suhteen. Kuitenkin kun tökkäsin sormella kohonnutta taikinaa, siinä oli selvästi ilmaa. En siis kipannutkaan taikinaa roskiin vaan muotoilin sen leiväksi ja laitoin pizzakiven päälle uuniin. Pizzakivi oli oma lisäykseni ihan vaan rapeutta tuomaan. Jälleen jäin jännityksellä odottamaan.

... joka oli uunissa muuttunut täydellisen kauniiksi ja ihan leipomoleivän näköiseksi. 

Leikkuupinta oli vähintäänkin kohtalainen. Hieman limppumainen rakenne. 

Yllätyksekseni ulos uunista tuli kaunis, kullanruskea ja rapeakuorinen leipä. Kun leipä oli jäähtynyt, uskalsin leikata sitä ja rakenne oli varsin onnistunut. Ei kylläkään niin kuohkea kuin gluteenillinen leipä, mutta hiiva oli kuin olikin toiminut. Kuori säilyi mukavan rapeana ja makukin oli kohdallaan. Liimaisesta mausta ei ollut tietoakaan, mutta ehkä tattari maistui minun makuuni aavistuksen liikaa. Tämä on helppo korjata korvaamalla osa tattarista jollain miedommalla maulla. 

Maistui välipalaleipänä vallan mainiosti!

Oli siinä urakkaa, mutta olin kyllä tyytyväinen, kun sain aikaiseksi näin maukasta (luontaisesti) gluteenitonta leipää. Toki täytyy myöntää, että vielä ei ihan "tavallisen" leivän tasolle ylletä maussa eikä rakenteessa. Näitä hauskoja kokeiluja on silti kiva aina välillä tehdä, vaikkei pakko olekaan (ei siis ole keliakiaa, mutta muita syitä, joita en lähde avaamaan).

Villihiiva?!? Meinaatko kokeilla?


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Maailman nopein hauvabongari

Kukapa vanhempi ei tahtoisi puhua lapsestaan, joten päätin jatkaa näitä Bonskun kuulumispostauksia vielä, vaikka ajattelin jättäväni ne 1-vuotispostaukseen. Mutta hei, minähän kirjoitin niitä vain joka toinen kuukausi, joten vuosi jäi vallan vajaaksi. Nyt Bonbon on ollut jo jonkin aikaa 1 vuotta ja 2 kuukautta, joten on hyvä sauma kirjoitella kuulumisia. 

Kuten aavistelinkin, ei kuukausien täyttyminen nyt yli 1-vuotiaana tunnu niin dramaattiselta kuin ensimmäisenä vuotena. Minun pitää välillä ihan miettiä, että mitenkäs vanha se Bonsku nyt oikein olikaan. Mutta kyllä kehitys on edelleen melko huimaa. Viimeksi pohdiskelin termejä vauva, vaapero ja taapero ja kyllä kovasti näyttää siltä, että vähitellen Bonbonista on sukeutumassa pesunkestävä taapero. Tosin edelleen äidin vauva hän tietysti on, mutta mikään vauvanpötkylä hän ei kyllä ole oikein ollenkaan. Vain nukkuessaan ja maitohuikkaa ottaessaan hän on edelleen ihan pikkuruinen vauva. 

Hiekkalaatikko on pop. Äidilläkin pitää olla aina lapio kädessä. Jos sillä unohtaa tehdä jotain, seuraa vaativia äännähdyksiä. 

Bonbon ei vielä kävele, joten siinä mielessä hän ei täytä taaperon tunnusmerkkejä. Ihan hilkulla se on, mutta mahatauti ja flunssa aiheuttivat takapakkia. Ensimmäiset yksittäiset askeleet Bonbon otti jo heinäkuun lopulla ja Viron reissulla, mutta nyt vasta hän on uudestaan uskaltanut ottaa pieniä askeleita. Tukea vasten hän kyllä jo on kävellyt pitkäänkin ja hän nousee hyvin seisomaan ilman tukea. Konttaamisen ohessa hän on kehittänyt myös "puolikävelyn" eli hän pitää toisen jalan koukussa ja toisella vetää itseään eteenpäin. Näin hän liikkuu etenkin, kun hän kuljettaa tavaroita käsissään. Voitte arvata, että sen koukkujalan puoleiset housunlahkeet ovat polvesta puhki...

Tässä ei ihan näy puolikävelyä, vaan Bonsku taitaa olla polvillaan. 

Sanoja Bonskulla on jo useita, mutta niistä valikoituvat kerrallaan käyttöön lähinnä suosikit. Tällä hetkellä suosikkijuttuja ovat pappa, (h)auva, (v)auva, (v)että ja uusimpana kakka. Lisäksi "prumprum" tarkoittanee ainakin rumpua ja huulitäry merkitsee mitä tahansa pyörällä liikkuvaa. Välillä sanavarastoon ilmestyy jotain mystistä, jonka tarkoitus sitten vähitellen aukenee meille aikuisillekin. Muutama viikko sitten Bonsku alkoi yhtä mittaa hokea "pappa, pappa", kun halusi kenen tahansa syliin. Pappa eli minun isäni on kyllä myös tärkeä sana ja ihmettelimme, miten hän yleisti sen kaikkiin syleihin. Yhtäkkiä kuitenkin tajusin sanoneeni usein "hoppaa", kun olen ottanut Bonbonin syliin eli pappa ja "oppa" olivatkin eri sanoja. Samoin hauvan ja vauvan ero on välillä hiuksen hieno, mutta sormiosoitus-testin perusteella Bonbon erottaa vauvat ja hauvat toisistaan.

Ja hauvat, ne vasta tärkeitä ovatkin. Bonbon bongaa kaikki lähistön koirat salamannopeasti. Bonsku bongaa heiluvan koiranhännän puun takaa monen sadan metrin päästä ja kauan ennen kuin aikuinen huomaa, missä koira on. Koiria tietysti näkee kaupungilla ja puistoissa paljon ja tästä syystä myös kaikki muut eläimet ovat hauvoja. Esimerkiksi puluja Bonsku kutsuu sujuvasti hauvoiksi, mutta kyllä ne oikeat hauvat kiinnostavat eniten. On niin hauskaa, kun hänellä alkaa olla ihan oikeita kiinnostuksen kohteita ja hän osaa myös ilmaista kiinnostuksensa.

Veijari on taas kääntänyt äidin vaatekaapin. Näistä saa hauskat mikki hiiren korvat.

Koirien lisäksi kulkuneuvot kiinnostavat, etenkin isot autot, moottoripyörät ja polkupyörät. Kaikki ne pärisevät, myös polkupyörät. Bonbon tykkää itsekin matkustaa polkupyörän kyydissä ja pyytääkin sitä aina välillä osoittaen käskevästi seinällä roikkuvaa kypärää. Kirjat kiinnostavat edelleen, erityisesti kaikki missä on läppiä. Ja koiria. Ja autoja. Samoin musiikki on tärkeää ja Bonbon pyytää joka päivä, että kuunnellaan musiikkia ja sitten pitää tanssia. Hän jammaileekin varsin uskottavasti niin jazzin kuin itämaisen musiikin tahdissa (kiinalaisessa ravintolassa todettua). Muskarinkin Bonsku on aloittanut, siellä hän tosin istuu äidin sylissä tiiviisti, kunnes loppulaulun aikana lämpiää. 

Isä-poika-rumpuhetki.

Leikit ovat selvästi muuttuneet pelkästä puljaamisesta astetta jäsentyneempään suuntaan. Tosin vain astetta, sillä edelleen koko huushollin kaapit ratsataan vähintään viidesti päivässä. Nyt kuitenkin leikeissä on välillä mukana vaikkapa auton kuljetusta ja päristelyä ja legojakin hän yrittää vähän koota. Kasseihin ja pusseihin pitää saada pakata tavaraa ja kerran isän sukasta löytyi yllätyksiä kuin jouluna konsanaan. Hauska seurata, mihin leikit tässä kehittyvät,

Onneksi edes joku pyyhkii pölyjä meidän huushollissa.

Nyt viimeisen parin kuukauden aikana Bonbon on myös alkanut syödä enemmän. Ovathan annokset vielä ihan tosi pieniä, mutta pieni hän on itsekin. Nyt ruokaa on kuitenkin lattian sijaan alkanut päätyä yhtä enemmän mahaankin ja herkkua ovat esimerkiksi risotto (ihan valkoviiniliemeen tehtynä), lohi, leipä, mango ja banaani. Välillä ruoan maistuminen tuntuu riippuvan kuun ja tähtien asennosta, mutta ainakin käänne parempaan on tapahtunut. Tai sitten se on se suola, jota olen alkanut maltillisesti lisätä ruokiin nyt kun Bonbon on jo yli 1-vuotias. Valitettavasti ruokahalun lisääntyminen ei ole näkynyt painossa (tarpeeksi), mikä vähän aiheuttaa huolta ja seurailua.

Innokkaasti leivän kimppuun!

Jälleen kerran en voi kuin ihmetellä, miten ihmeellinen pieni tyyppi täällä kasvaa. Bonbon on niin vitsikäs, veikeä ja hauska pieni poika. Yhtä aikaa mahtava nähdä sitä persoonan esiin kuoriutumista ja haikeana seurata kasvua. Onneksi hän on vielä ihan pieni. 




perjantai 2. syyskuuta 2016

Satokauden parhaat: Vispaa, baby, vispaa!

Kesällä unohdin onnellisesti kaikki satokausireseptini, mutta eivätköhän kaikki osanneet hyödyntää kesän ihania herkkuja ilman postauksianikin. Ja nyt syksyllähän se varsinainen satokausi vasta alkaakin! Ehkäpä postaan tässä kuussa kaksi satokausireseptiä, jos muistan. Tämä ensimmäinen on kyllä perinteisistäkin perinteisempi ruoka, tosin modernilla tvistillä. Minna kirjoitti taannoin siitä, miten huomaamattaan on alkanut uudestaan tehdä lapsuudesta tuttuja arkireseptejä. Minä kommentoin, että en minä kyllä vaan - ja sitten huomasin tekeväni vispipuuroa.


Puolukat ovat niin kauniita - pienenä leikin, että Pocahontas luuli niitä rubiineiksi, kun maissia hän ajatteli kullaksi.

Pidän puolukoista vain harvoissa ruokalajeissa, mutta vispipuuro on ehdottomasti yksi niistä. En kyllä muista, että meillä kotona oltaisi koskaan tehty vispipuuroa alusta asti. Kukaan ei meidän perheessä ole ollut mitenkään erityisesti puolukoiden ystävä, joten niitä ei ole ollut pakkasessa varastossa. Mutta kaupan vispipuuroa söin aina silloin tällöin koulun jälkeen välipalaksi ja minusta se oli ihanaa! Ja alusta asti tehty vispipuuro se vasta ihanaa onkin! Niinpä keräsin sienireissulla lisäksi pienen määrän puolukkaa, joka riittäisi juuri sopivasti vispipuuroon. 

Puolukoiden kerääminen ja perkaaminen on niin helppoa verrattuna mustikoihin! Eikä suttaakaan. Harmi, etten pidä niistä niin kovin.
Koska meidän perheessä on nykyisin vehnänvälttelijä, piti mannasuurimoiden tilalle keksiä jotain muuta. Onneksi korvaava aines oli helppo keksiä: maissista tehty polenta. Muitakin vaihtoehtoja olisi, esimerkiksi karkea riisijauho, mutta polentaa sattui löytymään kaapista. Myös sokerin halusin korvata jollain toisella makealla, joten päätin jälleen kokeilla hunajaa, joka lienee kaikkein ekologisin makeutusaine. Tietysti ilmankin sokeria vispipuuron voisi keittää, mutta hyh sitä happamuutta! Makeutta ei tarvitse paljoa, mutta vähän täytyy taittaa puolukan happoa. 

Kattilan poreilu ja nesteen punertuminen on kaunista ja kotoisaa katseltavaa. 

Polenta-vispipuuro puolukoista

  • 1 l vettä
  • 3 dl puolukoita (tai muita sopivia marjoja)
  • 1,5 dl polentaa
  •  vajaa 1 dl hunajaa
  • ripaus suolaa


Keitä ensin hetki puolukoita ja vettä. Lisää sitten hunaja ja anna sen liueta joukkoon. Lisää polenta ja suola. Keitä seosta välillä huolellisesti sekoittaen n. 10-15 minuuttia. Anna puuron jäähtyä kunnolla ja vatkaa se sitten kuohkeaksi vispipuuroksi. Parhaan vatkaustuloksen saa mielestäni sähkövatkaimella. 

Joskus yksinkertainen on kauneinta. Tuoreet puolukat ovat kuvausrekvisiittaa. 
Minä syön vispipuuron aina maidolla ja ripauksella sokeria. Kokeilin myös mantelimaitoa ja sen pehmeys sopi kivasti puolukan kirpeyteen. Bonbon ei arvostanut vispipuuroa vaan irvisti, joten meille vanhemmille jää siis enemmän. Naminami! Ehkäpä täytyy käydä hakemassa vielä lisää niitä puolukoita pakkaseen. 

Tässä tavallisella maidolla, mutta mantelimaito käy yhtä hyvin. 

Pullisteleeko sinun pakastimesi puolukoista vai ovatko liian happamia? Entä vispipuuro, lapsuuden kauhistus vai herkku?