perjantai 20. lokakuuta 2017

Melkein kuin lomalla - lisää vain kuvat!

Olin alkuviikon koulutuksessa Helsingissä. Odotin reissua jo pitkään, sillä olin päättänyt ottaa reissun hotelliyöpymisineen omana pienenä lomamatkana. Koulutuskin oli sen verran mielenkiintoinen, ettei se tuntunut työltä vaan kivalta vaihtelulta. Valitettavasti myös puhelimeni muistikortti otti lomaa ja hävitti kaikki reissulta ottamani kuvat. Koska postaus oli mielessäni jo lähes valmis, päätin silti kirjoittaa sen.

Kuvittele tähän kuva, jossa on näkymä hotellihuoneen ikkunasta kohti Helsingin luonnontieteellistä museota. Kirahvit  vilkuttelevat pparvekkeella. 

Päivää hieman vajosti ärsyttävä yskä, joka oli jäljellä pienestä flunssasta sekä aikainen herätys, sillä en raaskinut lähteä matkaan edellisenä iltana. Onneksi koulutuspäivä ei vienyt mehuja, vaan suuntasin hotellihuoneeseen kirjautumisen jälkeen suoraan syömään ysttävän kanssa. Kävimme Kampin yläkerran Beijing8-ravintolassa, jossa tarjoillaan mm. dumplingsja.  En muista ennen syöneeni ja olivat oikein maukkaita! Siinä jutellessa ystäväni onnistui puhumaan minut ympäri ja lähtemään illemmalla salsatunnille, vaikka ensin vastustelin. Ei sitä aina pääse ex tempore salsaamaan!

Kuvittele tähän kuva herkullisesta annoksesta, jossa on suloisia pieniä dumplingeja (mykyjä?), höyrytettyjä edamamepapuja ja hauskat dippipurkit. 

Ennen salsatuntia ehdimme vähän käydä kaupoissa ja haahuilla Helsingissä. Minä rakastan kulkea päämäärättömästi Helsingin keskustassa ja muistella ihan ensimmäistä opiskeluvuotta, jolloin kävin silloisen poikaystävän (nykyisen miehen) luona Helsingissä. Oi nostalgiaa! Muistelun lisäksi halusin käydä Nudgessa, jossa myydään kaikkea mielenkiintoista ja oikeastaan paljon kaikkea edellisen postauksen pohdintoihin liittyvää eli eettistä ja/tai kotimaista vaatetta ja tavaraa. Kings of indigon mustat pillifarkut oliva jääneet kummittelemaan mieleeni joskus alkuvuonna tehdyllä Helsingin reissulla. Päätin raaskia ostaa housut, joita olin siis jo yli puoli vuotta miettinyt! Mukaan tarttui kokeeksi myös pari muuta mielenkiintoista juttua. Kehuttu eko-dödö (jotai kohtaan olen hieman skeptinen) ja Bee's wrap mehiläisvaha liinan, jollaista olin myös pidempään halunnut kokeilla. 

Sitten salsaan! En ole mitenkään erityisen hyvä tanssimaan, mutta silloin tällöin on ihan hauska ylittää itsensä. Tai no, ei se ehkä omalta osaltani tanssia ollut, mutta mieli virkistyi ja opin uutta. Tunti oli alkeistunti, mutta aika pitkiä sarjoja piti pitää mielessä. Oli myös upea katsoa edistyneiden tanssijoiden vauhtia, kun kuljin toisen tanssisalin ohi. Elämys sekin!

Kuvittele tähän kuva iloisista ihmisistä salsaamassa. Siitä ei kyllä oikeasti ollut yhtään kuvaa, mutta kuvitellaan että oli. 

Salsatunnin jälkeen minulla oli vielä hetki aikaa kierrellä kaupoissa ja käydä kävelyllä. Samalla juttelin puhelimessa miehen ja Bonskun kanssa. Bonsku kertoili hauskasti päivän tapahtumista. Olikin hauska kuulla, miltä hänen äänensä kuulostaa puhelimessa!  Kävin hakemassa vähän iltapalaa ja vetäydyin hotellihuoneeseen katsomaan rauhassa Netflixiä ja sen jälkeen nauttimaan yöunista aivan yksikseni. Onneksi yskäkään ei vaivannut pahasti, kun nukuin hotellin muhkeiden tyynyjen tukemana. 

Kuvittele tähän kuva pehmeästä ja houkuttelevasta hotellivuoteesta. 

Aamulla tietysti parasta oli hotelliaamiainen. Siinä meinasi tulla vähän kiire, joten nappasin kahvin mukaan koulutukseen. Koulutuksen toinen päivä oli yhtä mielenkiintoinen kuin ensimmäinenkin ja sen jaksoi hyvin loppuun asti. Lisää en kyllä olisi kyennyt ottamaan vastaan kerralla, opiskelukestävyys on selvästi alentunut! Olin varannut junaliput vasta parin tunnin päähän koulutuksen loppumisesta, jotta ehtisin vielä hetken fiilistellä Helsinkiä ja käydä parissa putiikissa. 

Kuvittele tähän kuva hieman sateisen suhmuraisesta Kalliosta ja pienistä kivijalkaliikkeistä. 

Olin jo pitkään halunnut käydä kahdessa Kallion vintageliikkeessä: Ansa second handissa ja Mekkomaniassa. Edellisen facebook-sivuja olen ihaillut usein ja jälkimmäisestä taas vinkkasi ystävä muutamia vuosia sitten. Ansasta en löytänyt tällä kertaa mitään houkuttelevaa (ja ehkä asiakaspalvelussa olisi ollut toivomisen varaa). Mekkomaniasta sen sijaan löysin itselleni aivan ihanan kimaltelevan hameen ja 60-luvun villajakun tulevaan juhlakauteen. Ne meinasivat jäädä huomaamatta, mutta onneksi ystävällinen myyjä vinkkasi, että vaatevalikoima jatkui huoneen takaosassa! Vintagelöydöistä jää aina hyvä mieli. Nyt en malta odottaa, että pääsen käyttämään niitä!

Kuvittele tähän kuva värikkäistä vintagevaatteista aseteltuna vasten syvän turkoosia seinää. Alla senkki, jonka päällä on vanhoja koruja. 

Putiikkikierroksen jälkeen siirryin rautatieaseman tienoille ja kävin vielä kahvilla ihan rauhassa. Vaikka reissu oli kiva, niin kyllä oli kiva myös lähteä kotiinkin. On ihana mahdollisuus välillä reissata yksin ja viettää erikoispäiviä, mutta onneksi voin todeta olevani tyytyväinen myös arkipäiviin. Ja Bonskua alkoi olla ikävä!

Kuvittele tähän kuva höyryävästä cappucinosta, jonka pinnalla latte art -sydän on väärin päin vasenkätiselle. 

Milloin sinä olet viimeksi ottanut irtioton arjesta? 

torstai 12. lokakuuta 2017

Mekko hyvin, kaikki hyvin

Äitini motto on joskus leikillisesti ollut "Tukka hyvin, kaikki hyvin". Minä taas olen enemmän ollut tarkka vaatteista, enkä juuri koskaan kulje kotonakaan "rönttävaatteissa", koska minulla on itselläni kivempi olo näteissä vaatteissa. Tukka taas ei ole niin justiinsa. Minun on ollut tarkoitus jo pidempään kirjoittaa postausta työvaatteistani ja tyylistäni. Minulla on meneillään mekkokausi, joten esittelen nyt parhaat mekkoni. Samalla pohdin vähän vaateasioita tyylin ja eettisyyden näkökulmasta.

Marimekon ruutumekon sain 30-vuotislahjaksi ystävältä, mekko on 2nd handia. Vihreä villamekko on vintage-ostos Tallinnasta. 
  
Muistan monta kertaa ajatelleeni, että "no nyt minä löysin oman vaatetyylini, tällaisia vaatteita käytän hamaan tulevaisuuteen". Kunnes taas jonkin ajan päästä huomaan, että vaatteita pitäisi kuitenkin uudistaa, eivätkä vanhat vaatteet enää sovikaan siihen omaan tyyliin. Esimerkiksi vuosia käytin melko paljon minihameita, eivätkä ne tuntuneet ollenkaan liian lyhyiltä. No, jotenkin viime vuosina kuitenkin helmat ovat pidentyneet vähintään maltillisiksi, vaikka edelleen osa hameista minihameen kriteerit ehkä täyttävätkin. Toiseen suuntaankin on tapahtunut muutosta. Erilaiset legginssit eivät vielä jokin aika sitten päätyneet päälleni kuin korkeintaan kesäisin. Nyt taas ne näyttävät oikeastaan aika kivoilta.

Äitini tekee usein nappiostoksia. Grey woolf -merkkinen mekko on Gdanskin tuliainen. Tilasin muutaman muunkin merkin mekon verkkokaupasta, mutta ne eivät olleet niin laadukkaita kuin tämä. 

Lähes väistämättä myös muoti vaikuttaa jonkin verran omaan tyyliin, vähintään alitajuisesti. Väittäisin silti jo kauan sitten löytäneeni oman tyylini, johon sovellan muoti-ilmiöitä. En ole tehnyt rajuja tyylimuutoksia, vaan kaikki muutos on ollut vähittäistä. Tyyliin kuuluvat tietysti värit, hameet, mekot, tietty graafisuus ja leikkisyys. Tykkään vaatteissa melko klassisista, istuvista leikkauksista, mutta välillä on kiva pukea myös jotain erikoisempaa. Vintage-vaatteitakin käytän myös arkena, mutta usein ne ovat tyyliltään melko moderneja. 

Oravaisten verkatehtaan ruskea raitamekko on Pelastusarmeijan kirppikseltä, punainen mekko 60-lukuhenkinen repro-mekko Espanjasta ja mustavalkonen mekko Tommy Hilfigerin 70% alelöytö. 

Suurimpana muutoksena pidän sitä, että olen pyrkinyt ottamaan askeleen eettisemmän vaatekaapin suuntaan. Tämäkin lienee trendi, mutta tärkeä sellainen. Muutama vuosi sitten aloin ostaa enemmän ja enemmän vaatteita käytettynä. Yhtenä sysäyksenä tähän mainittakoon vaateidolini Turun Tilda, jonka tyyliä suorastaan kadehdin varhaisaikuisuudessa. Ensin vaatteiden ostaminen kirpputoreilta ja second hand liikkeistä tuntui vaikealta, mutta vähitellen helpottui ja silmä kehittyi. Tällä hetkellä käyttämistäni vaatteista varmaankin 60-70% on ostettu käytettynä. Melkeinpä käytetyiksi voisi laskea myös ne vaatteet, joita olen itse käyttänyt jo vuosia. Vanhimmat edelleen käytössä olevat vaatteeni ovat yli kymmenen vuoden takaa. 

Nopeasti huomasin kuitenkin myös kirppisosteluiden ongelman. Suurimmassa kirppisinnossani tein melko paljon hutiostoksia "kun ei sen kerran maksa kuin muutaman euron". Tiedostin myös sen ongelman, että shoppailemalla 2nd handia, mahdollistan myös jonkun toisen jatkuvan 1st hand shoppailun. Ja välillä kippasin myös itse hutiostokseni eteenpäin keräyksiin. Valitettavasti ei kovin kestävä ratkaisu sekään.  Piti siis hillitä ostohimoja myös käytettyjen vaatteiden saralla. Edelleen kyllä ostan käytettynä vaatteita, mutta hieman tiukensin suodatinta. Ostan käytettynä surutta myös halpismerkkejä, joiden kauppoja muuten pyrin välttelemään. Ja ihan konkreettisesti välttelen tiettyjä kauppoja, sillä esimerkiksi Zarassa on usein niin ihania, juuri minun tyylisiäni vaatteita, että on vaikea vain ihastella. Toisaalta, kyllä minä saatan hankkia edelleen vaatteita myös uutena "halpisketjuista", jos vaate tuntuu hyvältä ja laadukkaalta. Yksi parhaista kesämekoistani on henkkamaukalta ja se on juuri yksi niistä yli kymmenen vuotta kestäneistä vaatteistani.

Papun pinkki kantomekko, suoraan pyykkikopasta revittynä. Taustalla Henkkamaukan puuvillamekko, joka kerää edelleen yli kymmenen vuoden jälkeen kehuja. 

Tänä vuonna olen ottanut askeleen myös muulla tavoin kestävämmän vaatekaapin suuntaan, sillä minua ovat alkaneet kiinnostaa kotimaiset pienmerkit, kestävän kehityksen huomiovat merkit ja vaatteiden laatu. Vielä en oikein tiedä, mitä nämä askeleet vaatekaapilleni tekevät, mutta ainakin olen miettinyt asioita. Olen päättänyt, että pyrin ostamaan vaatteita entistä harvemmin ja yritän löytää vaihtoehtoisia keinoja tyydyttää "uuden hankkimisen tarve". Toisaalta vielä minusta tuntuu pahalta laittaa paljon yli sata euroa yhteen vaatekappaleeseen. Siinä täytyy olla jotain todella erityistä, jotta uskallan maksaa niin paljon. Jännittää, onko laatu varmasti hyvää ja miten se kuluu käytössä? Toisaalta tiedän, että jos kotimainen yrittäjä haluaa saada jotain itselleenkin, täytyy vaatteen maksaa jonkin verran. Halpavaateketjut ovat vääristäneet käsitystä vaatteiden hinnoista. Onneksi löytyy myös hieman edullisempia vaihtoehtoja, jotka ovat melko eettisiä tai joita löytää käytettynä hieman edullisemmin.  

Minimalistiseen capsule wardrobeen tuskin koskaan pyrin, vaikka ostoksia harventaisinkin. Kaipaan vaihtelua, eivätkä kaikki vaatteeni millään sovi yhteen, enkä haluakaan niiden sopivan. Ehkä löydän jonkinlaisen kultaisen keskitien.

Millaisia tyyliajatuksia sinulla on? 

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Älä osta kurpitsaa säkissä osa 5

Hui kauhistus, tajusin, että viime vuonna ei kurpitsarintamalla tapahtunut mitään! Saatoin jonkun myskikurpitsan kiikuttaa kaupasta kotiin, mutta unelmani vuosi vuodelta suuremmasta kurpitsasta jäi unholaan. Tänä vuonna otan vahingon takaisin ja kurpitsasaga jatkuu! 

Tylsä, mutta herkullinen, ihan tavallisen kokoinen myskikurpitsa. 

Kerrataan vielä kurpitsahankintojeni vaiheet tähän mennessä. Vuonna 2012 tilasin Turun yliopiston luomupiirin kautta kokonaisen pallokurpitsan. Odotin ehkä jalkapallon kokoista kurpitsaa, mutta kävikin ilmi, että tilaamani kurpitsa painoi yhdeksän kiloa! Kiikutin sen Turun keskustan halki pyörän tarakalla. Mahtoi olla näky! Seuraavana vuonna olin varustautunut ottamaan vastaan kymmenkiloisen yksilön ja lähdin matkaan autolla. Vastassa odottikin 20 kilon kurpitsa!!! Sen kuljettaminen parkkipaikalta kotiin osoittautuikin vähän haasteelliseksi, mutta onneksi siitä tuli oiva koti  Pikku Myylle ja minulle aimo annos kurpitsasosetta. 

Blogissa arvuuteltiin, miten kurpistojen koko kasvaisi seuraavana vuonna. Aritmeettisesti vai geometrisesti? Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan hupsista keikkaa, sumea logiikka puuttui peliin ja sainkin yhden jättikurpitsan sijaan viisi minikurpitsaa. Voi pettymys! Onneksi seuraavana vuonna Bonskua lykäsi ja hän sai kurkkumopo Pötsin. Kurpitsat kuuluvat kurkkukasvien sukuun, joten aika lähellä oltiin jo. 

Tänä vuonna turvauduin kurpitsa hankinnoissani Turun kauppatoriin, eikä se pettänyt minua tälläkään kertaa. Oi ihana kauppatori, sieltä saa mitä vain! Kuten vaikka...

Tarina ei kerro, miten kurpitsa kuljetettiin parkkipaikalle. 

Vihdoin saan kurpitsavankkurit! Nyt vaan kovertamaan, suunnittelen tekeväni penkkien ylijäämämateriaalista kurpitsakeittoa. Mutta pitääköhän meidän hankkia parkkilupa kurpitsalle? Entä mitä seuraavana vuonna? Joko saamme kurpistakesämökin järven rannalla?

Joo, joo, ihan oikeasti se oli meidän oikean Kuplan kokoinen!

Mitä arvelet, että kurpitsaostoksilla sattuu ensi vuonna? 

lauantai 30. syyskuuta 2017

Neljännesvuosikatsaus eli Bonbon 2v3kk

Harvennan jälleen hieman Bonskun kuulumispostausten tahtia nyt kolmannella ikävuodella. Neljännesvuosittainen katsaus tuntuu kuitenkin olevan paikallaan. Edellisen kerran kerroin Bonskun kuulumisia tarkemmin tasan kaksivuotiaana. Jotenkin taas tuntuu, että siitä on niin vähän aikaa, ettei mitään muutosta voi olla tapahtunut. Mutta kyllä vaan tuota postausta lukiessa huomaa, miten kehitys kulkee koko ajan eteenpäin. 

Unelma-ammatti, ainakin yksi niistä, on jo tiedossa. Palomiehillä oli myös "happonaamareita". 

Bonsku on itsenäistynyt hurjasti viimeisen kolmen kuukauden aikana. Ainakin siinä mielessä, että hän on jo monta kertaa ollut puistokerhossa ihan itsekseen, leikkinyt kavereiden kanssa ja jäänyt itkuitta leikkimään, kun äiti tai isä ovat lähteneet asioilleen. Mitä ihmettä?!?! Aika ihanaahan se on kyllä, että hän on viihtynyt kerhossa niin hyvin ja on ilmeisesti saanut oikein kavereitakin. Hän on leikkinyt siellä myös isompien seurassa ja välillä kuulemma ollut oikein leikinjohtajan elkeitäkin. Välillä hän viihtyy myös itsekseen ja saattaa kuulemma keskittyä pitkäksi toviksi vaikka kokkailemaan leikkiastioilla. Puistotädit ovat tulleet tutuiksi ja lähtiessään hän vilkuttaa iloiset heipat. "Nähnään pian!" 

Palomieskypälä oli ihan sairaan siisti juttu. 

Jos muutama kuukausi sitten vanhempia käskytettiin leikkimään ja rakentamaan Bonskun ollessa työnjohtaja, nyt hän on alkanut leikkiä pitkiä pätkiä myös itsekseen ja rakentaa leikkiä minusta melko pitkäjänteisesti ikäisekseen. Suosikkileikkejä ovat paloasema- ja junarataleikit, legot sekä ukkeleiden laittaminen autoihin. Välillä myös kokkausleikit ovat edelleen suosiossa ja tiskaaminen se vasta jotain on. Leikkiminen on niin kivaa, ettei sitä malttaisi lopettaa sellaisten turhien asioiden vuoksi kuin syöminen, nukkuminen, potalla käyminen tai vaipan vaihto. "Minä EI tule syömään. Minä leikin nyt", ilmoitetaan ponnekkaasti ennen jokaista ateriaa. Päiväunille hän simahtaa yleensä kohtuullisen helposti, mutta illalla taas leikit vetävät puoleensa. Leikkimisinto ja oma tahto ovat vaatineet vanhemmilta pinnan venyttämistä näissä tilanteissa. Muutenkin uhmaa on ilmassa, mikä lienee normaalia. 

Puistokerhossa käy muuan työmies. 

Juttua Bonskulla on riittänyt jo pitkään ja edelleen koko ajan enemmän. Hän osaa hienosti kertoa menneestä ja muistaa asioita hämmästyttävän kauan. Hän muisti tällä viikolla muun muassa kokanneensa äidin työpaikalla leikkikeittiössä, jossa hän on käynyt viimeksi pari kuukautta sitten! Kyselykausi on painottunut "Missä?"-kysymyksiin. "Missä loulupukki on?" "Missä mumipappa on?" "Missä mummuvaali on?" (huomatkaa isovanhempien nimitykset yhdistyneenä toisiinsa) "Missä luolonleikkuli on?" "Missä lehtipuhallin on?" Ja kun kysymystä on toistettu kymmenen kertaa ja siihen on joka kerta vastattu, voi vielä kerran kysyä silmät ymmyrkäisinä, kuin ei olisi vastausta kuullutkaan, että "Missä?" 

Bonbon osaa korjata rattaiden renkaan melkein itsenäisesti. 

Musiikki on selvästi Bonskun juttu myös. Muskarissa hän on alkanut viihtyä oikein hyvin. Viime syksynä hän istui varovaisena sylissä, keväälläkin vielä aika pitkälti, mutta nyt hän soittaa ja tanssii reippaasti mukana ja välillä jopa laulaa! Kotona hän laulaa sitäkin enemmän. Hänen bravuureitaan ovat mm. seuraavat:


"Jänis istui maassa, tuttulin. Tuttulin. Mikäs on jänönen, ... hyppele ... hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois. Hei!"


"Tuiki, tuiki tähtönen, iltaisin kasselen. Korkeella loistat vaan. Kassot alas maailmaan. Tuiki, tuiki tähöen, iltaisin kasselen. Hei!"

"Hiiri mittaa mailmaa männyn neulasella, hiiri mittaa maailmaa männyn neulasella. Heinänkorrella punnitsee. ... miettii mittailee ... käyttää, isolta maailma näyttää! Hei!" 

Homma hoidossa!

Jälleen on tullut todettua, että kyllä se parhaillaan kuluva ikäkausi tuntuu parhaalta ja hauskimmalta. On tuo pikkutyyppi niin mukavaa seuraa ja seurattavaa! Tietenkin on myös haasteita, mutta päällisinpuolin menee oikein mukavasti. Ja se nyt ollaan huomattu, että Bonsku on tietysti nero ja lahjakkuus kaikilla elämän osa-alueilla: mestarikokki, taiteellisesti lahjakas, musikaalinen, motorisesti huipputasoa, laskee kolmannen asteen yhtälöitä päässään ja hänen esikoisteoksensa on pian Finlandia-ehdokkaana. Eli hän on aivan kuten kaikki tämän ikäiset äidin ja iskän kullanmussukat. 






maanantai 25. syyskuuta 2017

Tuttifrutti Banaanivaahtokarkki

"Vihdoin se on (melkein) va"

Pientä hienosäätöä, sitten se on valmis! Paitsi että korjailuvaihe on se kaikkein tylsin.

Näin aloitin perjantaina kirjoittamaan postausta, joka sitten jäikin syystä tai toisesta kesken. Välillä on vaikea löytää arjesta sellaista yhtenäistä hetkeä, jolloin jaksaisi tai saisi kirjoittaa rauhassa. Mutta toisaalta olen myös melko hyvin tottunut tekemään asioita pätkissä. Osoituksena siitä on tämän postauksen varsinainen aihe, Tuttifrutti-loimeni ensimmäinen liina, jonka sain kudottua tällä viikolla! 

Tässä kuvassa eri värit näkyvät aika hyvin. 

Ja kyllä se on jokaisen kymmenen senttiä kerrallaan kudotun pätkän arvoinen! Loimen värit tulevat kuniisti esiin ja toisaalta valkoinen kude tasoittaa voimakkaita värien vaihteluita. On ihana nähdä kaikki loimen värit, kun kutoessa niistä on nähnyt vain pienen pätkän verran kerrallaan. Paljon liinassa on pinkkiä ja vihreää, mutta myös ilahduttavan paljon mystistä turkoosia, jota itse väriaineissa ei ollut mukana. Keltaista on melko vähän, mutta kyllä niitäkin kohtia on näkyvissä. Kude on värjäämätöntä, banaanikuidusta tehtyä lankaa ja siitä juontuu myös nimi. Lisäksi värit ovat vaahtokarkkimaisen pehmeät, joten miksikäs muuksi liinan ristisi. Bonskun kanssa kutsumme sitä tuttavallisesti Banskuliinaksi. 

Hapsut ovat kuin pieniä karkkitankoja! Niitä oli ihana tehdä, niin rentouttavaa. 

Liina on melko pitkä ja olen tyytyväinen, että jaksoin kutoa sen loppuun saakka. Ensin minulta loppui kude kesken ja jouduin tilaamaan lisää banaanilankaa. Sitten juuri kun pääsin jatkamaan työtä, tein huolimattomuusvirheen pingottimen kanssa ja räks - YHDEKSÄN loimilankaa katkesi aivan työn reunasta. Meinasin heittää pyyhkeen kehään ja lopettaa työn siihen,  mutta onneksi jaksoin korjata langat. Korjauskohta jäi melko siistiksi ja onneksi tein liinan ihan vain omaan käyttööni. Muutamia muitakin huolimattomuusvirheitä liinassa on näkyvissä, kun tarkasti katsoo, mutta onneksi aika harva katsoo.

Yllättävän vähän huomaa korjauslankoja. Katkenneet langat pitää vielä pujotella loimeen. 

Kanto-ominaisuuksiltaan liina on aivan mahtava! Se on melko ohut, mistä tykkään, mutta banaanikude tekee siitä myös tietyllä tavalla painavan. Se on letkeä ja helppo sitoa, mutta nyppyinen banaanilanka antaa liinalle tahkeutta niin, ettei se kovin helposti valu sidonnasta. Se on kuohkea ja siksi hellä hartioille - se ei pureudu hartioihin taaperonkaan kanssa. Pituus on minulla riittävä muumio-sidontaan, jossa liina toimiikin loistavasti. Pienellä vauvallakin liina toimisi varmasti hyvin kietaisuristissä.

Yksityiskohta kudonnasta. 

Halusin liinaan hapsut, jotka tuntuvat nyt olevan kovasti muotia käsinkudotuissa kantoliinoissa. Juuri tähän liinaan hapsut sopivat minusta ihanasti, sillä loimen värit tulevat kirkkaasti esiin ja satumaisen väriseen liinaan hapsut sopivat myös tyylillisesti. Ulkoisesti liina on minun makuuni melko täydellinen. Värit ovat sopivan kirkkaat ja sopivan pehmeät, kuvio ei ole liian "esittävä", mutta kuitenkin erilainen kuin klassiset kalanruodot ja muut. 


Liina paketissa. Käyttökuvia löytyykin jo instasta, mutta blogiin en tähän hätään saanut ketään kuvaamaan. 

Tuttifrutti-loimea on vielä jäljellä ja tällä hetkellä niisin sitä uudestaan, sillä haluan toiseen liinaan eri kuvion. Siitä tulee myös aivan eri värinen kuin Banskuvaahtiksesta. Toivottavasti pääsen taas pian kutomaan!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hetken koti on siisti

Auringonkukkia siistin kodin ja syksyn kunniaksi.

En ole erityisesti suomirockin tai -popin ystävä. Liian melankolista ja ankeaa minun makuuni. Mutta on tilanteita, joihin suomalainen kevyt musiikki sopii hienosti. Alan aina siivotessani pyöritellä päässäni pieniä laulunpätkiä, joihin olen kehittänyt omia sanoja. Perjantaina siivosin raivokkaasti Bonbonin leikkiessä puistokerhossa. Ah, ihanaa, kun sai siivota rauhassa! Mutta valitettavasti ei se siisteys kovin pitkään kestä. Se, jos mikä, saa minut tuntemaan syvää tarvetta laulaa suomirockin klassikoita. Tässä kuvitusta viime perjantailta niistä ohikiitävistä hetkistä, kun koti oli siisti ja itse siivousprosessista. Jos et keksi tai tunne oikeaa säveltä, kappaleen esittäjä, nimi ja linkki youtubeen löytyvät kappaleen alta valkoisella fontilla.

Junaradan jätin, se oli sen verran hieno etten raaskinut korjata pois.


Ja moppi kädessä kuljen mä taloon autioon
ja se minua niin ravistaa
Ja tää hetki saa minut pian aivovaurioon
kun legon päälle mä astun nyt taas...


Kyllä, legojen päälle astuminen on tullut tutuksi täälläkin. Se sattuu vietävästi! Ja lattiahan lainehtii kaikesta pikkuroinasta, jonka korjaamme pois säännöllisesti, koska muuten missään ei voi kävellä. Moppia tosin en ole oikeasti heiluttanut vähään aikaan, mutta ehkä pitäisi.

Pieniä epätäydellisyyksiä, mutta en enää edes taida yrittää saada kovin täydellisen blogikelpoisia kuvia. 

Mun kämppä
Milloin siitä tuli näin hirveä?
Liian kovalla radio soi 

Anna rättien pyörii, huuda wou, wou, wou
kaikki sotkut poistaa kunnon siivous-show
Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua
Ehkä tänään saat sä vähän siivottua
Tai ehkä en, ehkä en


Aina ei vaan ehdi ja jaksa siivota, vaikka nautin kovasti siististä kodista. En ole sellaista tyyppiä, joka siivoaa ja puuna koko ajan. Koska silloin pitää siivota ja puunata koko ajan. Minä mieluummin annan kodin mennä vähän huonoon kuntoon ja sitten kertarysäyksella siivoan enemmän. Ja kuuntelen radiota liian kovaa. Siivoamisen ja sotkun välillä vallitsee kauhun tasapaino. Minkä verran kestän sotkua? Minkä verran jaksan siivota?

Lähes tyhjä tiskipöytä, wuhuu! No, usein 

Ei tavaraa, ei sotkuukaan, 
ei mihinkään me kompastuta
niin hetki pien on koti siisti asua



Niinpä niin. Ja sehän siinä pahinta on, ettei se siisteys kestä kuin pienen hetken. Ihan käsittämättömän pienen. Onhan se nopea siivota taas pois, mutta sitten taas hetken päästä kaikki on levällään. Eivätkä siinä mitkään Konmarit auta, kun ne kaikki levällään olevat tavarat ovat juuri niitä, mitä eniten käytetään. 

Niin pienen hetken koti on taas siisti, puhtoinen, 
on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen. 
Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois
vaan päivän mittaan leviää ja sekoittuu se pois

En voinut vastustaa kiusausta. Tuo sängyllä oleva sotku ei haitta yhtään. 

Tähän suurimpaan inhokkikappaleeseeni on hyvä lopettaa. Tällä kertaa jätin lauantaisiivouksen tekemättä ja keskityin tähän postaukseen. 

Oijoijoijoi...

Se oli lego. 







keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Muodon vuoksi

Ihailen usein hyvää ja kekseliästä muotoilua ja olen keräillyt joitain design-klassikoita itsellenikin. Jotkut design-esineet taas siintävät vain kaukaisissa haaveissani. Varmasti löytyy monia, jotka eivät ollenkaan tajua intoani ihailla ja ostaakin asioita vain muodon vuoksi. Hymähtelen joskus omallekin innolleni, kun oikein alan miettiä, että mikä tekee jostain esineestä niin erityisen, että olen valmis siihen satsaamaan tai parhaimmillaan haaveilemaan vuosia ja sitten lopulta hankkimaan sen tai pyytämään lahjaksi. Kun halvemmalla saisi jotain ihan yhtä hyvää, ehkä jopa käytännöllisempää.

Keittiössä on aina muurahaisia. Näitä emme yritä myrkyttää.
Eräänä päivänä havahduin siihen, että mitä ihmeellistä oikeastaan on keittiömme Muurahaistuoleissa, noissa Arne Jacobsenin klassikoissa, joita meillä on peräti kaksi kappaletta. Ensimmäisen sain ylioppilaslahjaksi ja toinen on oikeastaan mieheni. Nämä eivät ole niitä alkuperäisiä, hieman kiikkeriä kolmijalkaisia versioita, vaan oikein hyvin ruokapöydän tuoleiksi sopivaa nelijalkaista lajia. Mikä tekee siitä niin erityisen, että halusin sellaisen itselleni? Kirppis-pinnatuolit ovat ihan yhtä mukavia ja halpiskopioita muurahaisesta on myynnissä pilvin pimein. No, halpisversio on helppo kuitata sillä että minulla taisi sellainen joskus ollakin, mutta se hajosi nopeasti. Suurin syy on varmasti tuolin hauska ja kekseliäs muoto: miten joku saa muotoiltua muutamalla yksityiskohdalla tuolista muurahaisen, eikä pelkkää tavallista selkänojaa. Kuitenkaan tuoli ei huuda "muurahainen", vaan muoto on sopivan abstrakti. Tykkään Muurahaisesta enemmän kuin Seiskasta juuri tämän esittävyyden ja esittämättömyyden leikin vuoksi. Mutta haluaisinko Muurahaisen silti, vaikkei se olisi klassikko, vaan tulisi vastaan kirpparilla tusinatuolina? Jaaa-a. Vaikea sanoa, mutta ainakin muotokieli miellyttää, kun yritän katsoa tuoli objektiivisesti.


Block-lampun anatomia.

Pikkulamput, nuo sisustuksen kulmakivet, ovat tietysti myös muotoilunharrastajan herkkuja. Minulla on kaksi modernia klassikkovalaisinta, jotka ovat minusta molemmat sen verran hauskoja tai kekseliäitä muotoilultaan, että ansaitsevat klassikkostatuksen ja löytynevätkin melkein jokaisesta sisustusharrastajan kodista. Block-lamppu oli haaveissani jo lukiolaisena. Kuin hehulamppu jääkimpaleen sisällä, onhan se nyt hauska idea! Mutta lamppuna se on kyllä melko hankala. Painava kuin mikä, valaisee heikosti ja polttimo pitää aina etsiä jostain erikoislamppujen joukosta. Muistaakseni siinä toimii hyvin uunin lampun polttimo. Toinen design-lamppuni on Eero Aarnion Tuplakupla, joka sekin muistaakseni löytyy lukioaikoina tehdystä haaveiden vihosta. Se valaisee hyvin ja pehmeää valoa, eli toimii hyvin myös lamppuna. Mutta kyllähän se kieltämättä näyttää vähän jonkun sienen ja lelun risteytykseltä.

Tuplakupla. Onko se puu? Onko se sieni? Onko se jähmettynyt laavalamppu?

Yhdet pahimmista design-turhakkeistani ovat nämä ylihintaiset perunasäkit, jotka ovat kyllä söpöt, mutta joiden hankkiminen vähän harmittaa. Nämä eivät ehkä ihan ole muotoilun klassikoita, mutta trendikkäitä tuntuvat ainakin olevan. Ajattelin saavani oikein paksut ja repeämättömät säkit lelujen säilytykseen, mutta nämä Tellkiddon säkit olivatkin niin ohutta paperia, ettei niitä ole voinut jättää lapsen armoille ollenkaan. Huoneen nurkassa ne eivät ole lasta onneksi kovin paljon kiinnostaneetkaan. En kyllä tiedä, miten nämä kestävät niissä lukuisissa blogilastenhuoneissa, joissa näitä tuntuu näkyvän. Ehkä niissä perheissä ostetaan joka kuukausi uudet repeytyneiden tilalle?

Näin ryhdikkäästi seisoo Tellkiddon-trendisäkki aseteltuna blogikuvaan.

Ja näin ryhdikkäästi se edustaa normaalisti. Ehkänä se on kyllä pysynyt, mutta tässä ei kyllä silti hauska muotoilu kohdannut laatua. 
Ykköspalkinnon design-klassikkoturhaikkeiden joukossa pokkaa kyllä vuosi toisensa jälkeen Alessin Juicy Salif - sitruspuserrin, jolla ei voi puristaa sitruksia. Tai voi, mutta se on äärimmäisen hankalaa. Silti haaveilin siitä vuosia ja hankin sen(kin) ylioppilaslahjaksi. Olen aiemminkin kirjoittanut, että sen tehtävä on ilmeisesti olla enemminkin keskustelun herättäjä, eikä niinkään funktionaalinen esine. En ole aivan varma, onko sitä käytetty kummassakaan käyttötarkoituksessa. No, ainakin parissa blogipostauksessa!

Juicy salif kerää katseita ja pölyä. Mikä into muotoilijoilla muuten on kolmijalkaisiin esineisiin? Hirveän epäkäytännöllistä ja -tasapainoista!

Silti minä pidän näistä keräilemistäni aarteista. Kaikesta huolimatta näissä kaikissa esineissä on kekseliäs ja hauska muotoilu, jota tykkään ihailla. Äitini on aina todennut, että esineen funktio voi olla myös kauneus ja miksei siis myös hauska ulkomuoto. Hymähtelen näille design-hömpötyksilleni kuin hymähdellään hyväntahtoisesti läheisen ihmisen erikoisuuksille. Edelleen minulla on haaveita, esimerkiksi Hang it all -naulakko. En ole aivan varma onko naulakon ylisuurissa pampuloissa mitään järkeä, sillä eihän niihin saa edes takkia järkevästi roikkumaan. Silti se on niin söpö, että haaveilen joskus saavani sellaisen omakseni, värikkäänä versiona totta kai. 

Ehkä on hyvä kyseenalaistaa välillä omia haaveitaan ja hankintojaan. Mutta kyllä minä silti jatkan tällä linjalla. Hauskaa klassikkomuotoilua, vanhaa ja värikästä sekoittaen.

Mikä on sinun suhteesi design-klassikoihin? Millaisesta muotoilusta sinä pidät? Kekseliäästä vai käytännönläheisestä?

torstai 7. syyskuuta 2017

Arvonkorjausta

Ikkunat ovat yksi tämän asunnon kauneimmista asioista. 

Minä pidän monenlaisista taloista ja monelta eri vuosikymmeniltä. Pidän 20-luvun klassismin suoraviivaisuuden ja romantiikan yhdistelystä, pidän funkistaloista, pidän 50-luvun kodikkuudesta ja yksinkertaisuudesta ja parhaimillaan myös 60- ja 70-luvun talot voivat olla todella tyylikkäitä. Ehkä silmäni tottuu myöhemmin myös 80- ja 90-lukujen arkkitehtuuriin. Modernit ja yksinkertaisetkin talot miellyttävät usein silmääni. Pidän myös tyylien sekoittelusta ja onhan meidänkin jugend-kotimme täynnä huonekaluja varmaan seitsemältä eri vuosikymmeneltä.


Yksinkertaiset, mutta pieni jippo tuo koriste yläikkunassa. Yksi pieni ruutu oli rikki, sekin on nyt korjattu. 
Siitä en kuitenkaan pidä, ettei vanhoja, hyvin toimivia ratkaisuja arvosteta, vaan ne halutaan korvata ihan turhaan jollain modernilla. En tarkoita sitä, ettei jugendhuoneistoon saa rakentaa vesivessaa, vaan esimerkiksi sitä, että muodin mukaan 60-luvulla puretaan hienot kakluunit pois, kun nehän ovat turhia vesikeskuslämmityksen saavuttua. Tai sitä, että  hyvät puiset alkuperäiset ikkunanpokat vaihdetaan vanhassa talossa uusiin ja alumiinisiin ja lasit suupuhalletuista tehdasvalmisteisiin. Tylsiin ja hengettömiin. 

Tässä näkyy kauniisti maalattu ja huollettu ulkoikkuna. Ikkunalautoja ei vielä kunnostettu. 

Tietysti näissä ratkaisuissa on monesti kyse rahasta. Tulee varmasti halvemmaksi vaihtaa ikkunat uusiin, kuin kunnostaa ne asiantuntijalla. Minä en ole joutunut asiaan perehtymään, mutta näin uskoisin. Luulisi kuitenkin, että alkuperäiset kakluunit ja ikkunat sun muut nostaisivat asunnon arvoa enemmän kuin uudistetut ratkaisut. 

On ihana ihailla tätä maisemaa...
...verrattuna tähän. Onneksi ikkunat kunnostettiin niin, että ikkunat oli peitetty vain yhdellä puolella asuntoa kerrallaan. 

Olenkin erittäin tyytyväinen, että meidän taloyhtiössä päätettiin lopulta ikkunoiden uusimisen sijaan kunnostaa vanhat ikkunat. Vaikka tietysti hiukan remontti aina hankaloittaa elämistä, oli silti hienoa seurata sitä huolellista ja varsin jouhevaa ja huomaamatonta työtä, jota ikkunankorjaajat tekivät talossamme nyt alkuvuoden ajan. Olihan se vähän tylsää, että jonkin aikaa maisemat peittyivät muovien alle, mutta lopputulos oli sen arvoinen. On upea ihailla taidokkaasti ja huolellisesti tehtyjä maalaustöitä ja moni ikkuna aukeaa nyt aiempaa paremmin.

Yksityiskohta. 

Meidän kodin sisäikkunoita ei tosin huollettu, mikä joidenkin ikkunoiden osalta hieman harmittaa. Makuuhuoneen ikkunoihin on edellinen asukas muun muassa suojannut talvella falskaavat ikkunat ilmastointiteipillä. Niinpä pokissa on teipeistä jäljet, jotka eivät lähde sitten millään. Eivätkä ikkunat edes juuri falskaa minusta! Ymmärrän kuitenkin ratkaisun, sillä meidän sisäikkunat ovat kuitenkin muuten melko hyväkuntoiset. 

Tässä näkee uuden ja vanhan eron. Äh, miten ihmeessä saisin nuo hirveät ilmastointiteippijäljet pois. 

Uskoisin, että kunnostaminen olisi myös ekologinen ratkaisu. Vanha, hyvä puu on kestänyt yli sata vuotta, joten miksei se kestäisi jatkossakin. Miksi turhaan tehdä uusia, kun vanha toimii? Toivoisin, että voisin itsekin tehdä joskus tulevaisuudessa kestäviä ratkaisuja ja kunnostaa enemmin kuin uusia. Tietysti uusimisellekin on paikkansa, mutta aina kun mahdollista. Mutta saa nähdä, aina ihanteet eivät kohtaa todellisuutta. 

Oletko sinä enemmän kunnostaja vai uudistaja, vai kenties sekä että?


perjantai 1. syyskuuta 2017

Karkkiarki 15/52: Vapaus vapaalla tyylillä

Pieni suuri elämää helpottava tekijä, verensokerisensorin lukulaite. 

Kryptinen otsikko viittaa Freestyle libre -verensokerisensoriin, josta olen saanut nyt nauttia puolisen vuotta. Ja tänään selvisi, että saan jatkaa sen käyttöä! Jipii! Minulla on siis ykköstyypin diabetes, josta olen aina silloin tällöin blogissa maininnut. Minun on ollut aina suhteellisen helppoa pitää hyvää hoitotasapainoa, mutta nyt se on helpottunut jatkuvan verensokerin seurannan myötä entisestään.

Tässä kampauspöytäpostauksen kuvassa näkyy tuo itse sensori, jonka yli lukulaite pyyhitään, kun mitataan sokeri. Arkipuheessa kyllä sensorit ja lukulaitteet menevät iloisesti sekaisin. 

Ennen mittasin sokerin monta kertaa päivässä sormenpäästä. Ihan helppoa, kun siihen oli tottunut, mutta tietysti ei kertonut jatkuvasti tilannetta ja vei aikaa. Raskausaikana sain käyttää jatkuvaa sensoria, joka oli oikein hyvä, mutta melko kankea ja vanhanaikanen. Sen jälkeen mittasin taas puolisentoista vuotta sormenpäästä, kunnes nyt alkuvuodesta minulle ehdotettiin nykyistä sensoria kokeiltavaksi. Sain sen siitä syystä, että vaikka hoitotasapainoni on hyvä, minulla on myös melko paljon alhaisia sokereita. Niiden seurauksena välillä keho ylikompensoi ja heittää sokerin korkealle. Tavoitteena oli vähentää tätä heittelyä.

Matkainsuliinit kulkevat nykyään kauniissa, japanilaisessa silkkipussukassa. Sensori vähentää myös mukaan otettavan krääsän määrää, kun ei tarvitse kantaa liuskoja, mittaria ja sitä nippaisinta, jolla tehdään reikä sormeen. En edes muista sen nimeä!

Ja kyllä tuo sensori on nimensä mukaisesti lisännyt vapautta! Sillä pystyn seuraamaan, mihin suuntaan sokeri on menossa ja reagoimaan laskevaan tai nousevaan sokeriin paljon aiemmin kuin ennen. Minä voin vaivihkaa mitata sokerin vaikka silloin, kun minulla on asiakkaita töissä ilman että työ keskeytyy verensokerimittarin kanssa näpräämisen vuoksi. Ainoat huonot puolet tässä mittarissa ovat hieman kökkö kosketusnäyttö ja se, että hiilihydraattimäärien syöttminen on melko työlästä. Se ei myöskään ilmoita etukäteen laskevasta sokerista, sillä se vaatii "skannauksen" sensorin päältä lukijalaitteella. Lisäksi toivoisin, että verensokeritilastojen koontia varten olisi sovellus älylaitteelle, sillä tietokoneella tulee oltua nykyisin niin vähän. Pieniä juttuja kuitenkin verrattuna siihen näppäryyteen ja helppouteen, mitä se tuo elämään ja arkeen. 

Kotona insuliinitarvikkeet majailevat edelleen kauniissa laatikossa. Vihko on sokeriseurantaan tarkoitettu ilmaisvihko, jonka olen päällystänyt. En ole siirtynyt vielä käyttämään sovellusta, sillä edelliseen puhelimeen ei ollut tarjolla tarpeeksi näppärää vaihtoehtoa. 

Toivottavasti nämä sensorit yleistyvät entistä enemmän! Uskoisin, että tulevaisuudessa tällaisia on vielä paljon useammalla diabeetikolla. 


torstai 24. elokuuta 2017

Karkkiarkikuvat 14/52: Arkilattarit

Meilläkin alkoi elokuun alussa arkirumba-, -samba ja -salsa, mitenkä sitä nyt haluaakaan arkeaan rytmitellä. Meidän arkijärjestelymme eivät muuttuneet aivan totaalisesti, mutta melko paljon kuitenkin. Päiväkotiarki ei vielä alkanut, mutta meillä on monia askeleita sovitettavana.

Bonsku on suuri apu arjessa - hän on erinomaisen innokas siivooja. (Kuvat: Mummu)
Vuoden ensimmäisen puolikkaan ja vähän päälle Bonsku oli isän hoidossa kotona ja kaikki sujui ihanan mallikkaasti. En edes muistanut tehdä tilannepäiväitystä aiheesta, sillä arki vain rullasi mukavasti eteenpäin, ainakin minun osaltani. Loppukeväästä ja alkukesästä Bonsku alkoi välilä jättää päiväunia väliin, mikä hieman toi haasteita miehen päiviin ja toisaalta kyllä minun iltoihinkin, sillä Bonsku kyllä tarvitsi vielä ne päiväunet. Kaikenkaikkiaan kuitenkin oli aivan ihanaa, että isä oli Bonskun kanssa kotona! Heillä oli hauskoja yhteisiä juttuja ja oli mukavaa, että isä ja Bonsku oppivat toimimaan hyvin itsenäisesti. Minun oli helppo käydä töissä ja oli ihanaa, että sinne piti vain saada itsensä, eikä pukea ja syöttää ketään aamuisin. Työtkin maistuivat, mikä oli tietysti tärkeä juttu arjen kannalta. Nyt kun mies on palannut töihin ja tehnyt paljon myös musiikkitöitä ja Bonsku on ikävöinyt isää usein. Oli ihanaa, että hoitovapaa auttoi heitä hitsaantumaan vielä paremmin yhteen. 

Bensaakin hän hakee jo itsenäisesti. 

Mutta entä nyt? Haimme kyllä Bonskulle päivähoitopaikkaa syksyksi, mutta lopulta päädyimme isovanhempien aloitteesta ratkaisuun, että yhden päivän viikosta hoidan minä, yhden päivän isä ja loput kolme arkipäivää jakaantunvat isovanhemmille eli 1-2 päivää viikossa. Nyt alkusyksystä minun äitini on vielä töissä, joten päivät eivät jakaannu ihan tasan, mutta pian kyllä. Tämä on toistaiseksi ollut oikein ihana järjestely, sillä nyt hieman hitaasti lämpiävä Bonsku saa vielä hetken kasvaa kotona ja tutustua ryhmäelämään vain pienen hetken päivästä puistokerhossa. Järjestely on kyllä aikamoista luksusta! Bonsku nauttii isovanhempien seurasta kovasti ja minäkin saan olla yhden päivän enemmän hänen seurassaan. 

Bonskulla on arjessa sotilaallinen kuri ... tai sitten ei. 

On aivan mahtavaa, että pienten lasten vanhempien on mahdollista (usemmissa tapauksissa) lyhentää työviikkoaan. Vaikka nautin työstä, on ihana saada viettää Bonskun kanssa vähän enemmän kiireetöntä aikaa. Silloin myös viikonloppuna malttaa ja on energiaa tehdä enemmän kivoja asioita ja toisaalta myös siivota ja hoitaa juoksevia asioita. Minun kotipäiväni on perjantai, mikä sopii minulle hyvin. Toisaalta huomasin kyllä, että vaikka kotona on taas kiva olla, en kaipaisi vielä kokonaan kotiarkea. On mukana käydä myös töissä.

Miehen Hollannissa asuva serkku kommentoi meidän hoitomalliamme varsin hollantilaiseksi. Siellä on hyvin yleistä, että molemmat vanhemmat lyhentävät työviikkoaan ja isovanhemmatkin hoitavat jonkun päivän viikossa lastenlapsiaan. Viikkoon saattaa mahtua vaikka vain yksi päivä päiväkodissa. Siellä tosin tämä arkirumba alkaa jo vauva-aikana, joten ihan hyväkin, että ihan täyttä viikkoa ei tarvitse viedä hoitoon, vaikka en tiedä miten hyvin yksi päivä viikossa päiväkotia toimii tottumisen kannalta. No, me nautimme nyt tästä "hollantilaisesta lastenhoitomallista" taaperon kanssa hyvillä mielin ja kiitollisena mahdollisuudesta.

Meidän arkilattareidemme askeleet ovat nopeat, mutta kevyet. Täynnä läpystä vaihtoja, mutta myös monta syliä.

Millainen arki teillä alkoi?

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Se ovi, jonka edessä on eniten kukkia

Olen jo vuosia kertonut meille ensimmäistä kertaa saapuville, että meidän ovi on se, jonka edessä on eniten kukkia. Toistaiseksi kukaan ei ole osunut harhaan ja väite on aina pitänyt paikkansa. Meillä on aina niin paljon kukkia, että eräs naapuri toistuvasti kysyy minulta, olenko kukkakaupassa töissä.

Tuttu näkymä. Ruusubegoniat ja pelakuut toimivat vuodesta toiseen, kuten myös siniset ruukut. 

Tänä vuonna minipuutarhaan on päätynyt monia minulle vieraita kukkia. On löytynyt uusia suosikkeja ja toisaalta havaittu hyviksi vanhoja tuttuja ja turvallisia. En ole aiemmin ehtinyt raportoida rapunpielen kukkien kuulumisia. Tällä kertaa se ei onneksi johdu siitä, että kaikki kukat olisivat nuupahtaneet kuivuudesta, sillä minulla on nykyisin innokas kasteluapuri. Vähän liiankin innokas kyllä välillä, mutta toistaiseksi liialta kosteudelta on vältytty.


Minipuutarha kokonaisuudessaan.
Minipuutarhani helmi on tänä vuonna Mustasilmä-Susanna. Olen niitä ihaillut varmaan aiemminkin, mutta jostain syystä en ole ostanut. Ehkä tarjolla ei ole ollut yhtä näyttäviä yksilöitä kuin tämä, jonka mies osti minulla syntymäpäivälahjaksi. Keksin kiertää sen kasvamaan pitkin kettinkiä, joka roikkuu amppelia varten seinästä. Tuli sillekin kerrankin hyvää käyttöä, eikä sitä tarvinnut piilottaa amppelin sisälle. Amppelissa on kesäharso, joka ei ole viihtynyt aivan yhtä hyvin kuin Susanna. Siitä on puolet oikein rehevää ja puolet aivan kuivaa. Tiedä sitten miksi. Luultavasti en toiste osta tätä söpöläistä kuitenkaan.

Hortensia on parhaat päivänsä nähnyt, mutta Mustasilmä-Susanna puskee uusia kukkia säännöllisesti. 

Koko kesän sokerilaatikossa on sinnitellyt ikisuosikkini hortensia. Nyt se on jo ruskea ja kuivahtanut, mutta en ole saanut aikaiseksi heittää sitä pois ja hankkia uutta tilalle. Se on ollut harvinaisen sitkeä yksilö, sillä se pääsi alkukesästä kuivahtamaan moneen otteeseen ja aina virkosi, kun sille antoi uudestaan vettä. Se oli alunperin valkoinen, mutta vaihtoi väriä vihertäväksi jo heinäkuussa. Muita ikisuosikkeja ovat olleet ruusubegoniat, jotka viihtyvät aina erinomaisesti rapunpielessäni. Myös pelakuut ovat kukkineet jo pariin otteeseen, kun en ole yrittänytkään viedä niitä varjoisalle kuistille vaan suoraan aurinkoiseen ovenpieleen.

"Mikä tää on?", kysyisi Bonsku. Ja lisäisi perään "Pinkki!"

Kuistille sain jonkun aivan uuden tuttavuuden, josta en ole muistanut kysyä tai selvittää, mikä se edes on. Se ihastutti torilla, kun valitsin miehen veljen vaimon kanssa synttärilahjakukkia. Se on toiminut minin ei-niin-hellässä hoidossani myös hyvin. Se on myös kaunis ja näyttävä ja täyttää koko "makaronilaatikon". Nappi hankinta siis!

Puolikas harso ja illalla valaisevat sudenkorennot. 

Syksyä kohti mentäessä varmaankin ostan rapunpieleen taas krysanteemeja, joita saa niin ihanissa väreissä. Vielä kuitenkaan en halua luopua kaikista kesäkukistani. Toisaalta elokuun illoissa pääsevät oikeuksiinsa hauskat sudenkorentolamput, jotka keräävät aurinkokennoihin päivällä energiaa ja loistavat illan pimetessä. Clas Ohlsonilta tekee välillä erinomaisia löytöjä! 

Syksyn varalle on jo yksi krysanteemi ja lyhty odottamassa kynttilän sytytystä. Myös Clasun ledi-kynttilöille vahva suositus!

Millaisista kesäkukista sinä pidät? Oletko löytänyt uusia suosikkeja vai pitäydytkö vanhoissa tutuissa?

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Kalkkis Kalkkinen

Hahaa, oli pakko tehdä postaus otsikolla, jonka äitini keksi onnistellessaan minua 30-vuotispäivänäni. Niin osuva! Vaikka en kyllä tiedä, olenko oikeasti Kalkkis Kalkkinen. Joo ja ei. On sitä tietysti tullut huomattua, etten ole aina joka paikassa se nuorin, jos nyt en vanhinkaan. En olekaan työpaikan juniori, vaan jo ihan selkeästi aikuinen. Tuntuu se vähän omituiselta.

Kolmenkympin lätkä pääsi käyttöön muutaman vuoden tauon jälkeen. Nyt se on aika pistää eteenpäin. 
Kun aloimme mieheni kanssa seurustella, olivat melkein kaikki hänen kaverinsa ja sukulaisensa minua selkeästi vanhempia. Ja toki mieskin 3,5 vuoden ikäerolla tuntui niin hurjan paljon aikuisemmalta (hah hah haa). Nyt yhdentoista vuoden päästä erot ovat kaventuneet huimasti ja viimeistään nyt, kun kaikki ovat kolmekymppisiä (paitsi osa kyllä nelikymppisiäkin jo), ei ikäero enää tunnu juurikaan. Elämäntilanteetkin ovat muuttuneet lähemmäs toisiaan.

Hienostunut kolmekymppinen. 
Ja tosiaan, yksitoista vuotta! Koko aikuisikäni olen ollut yhdessä mieheni kanssa, yli kolmasosan elämästä. Se tuntuu jo aika pitkältä ajalta, vaikkei olekaan toki mitään verrattuna vaikkapa omien vanhempien yhteisiin vuosiin. Tässä sitä on saanut aikuistua yhdessä. Aika ihanaa, varsinkin kun se on edennyt varsin kivuttomasti samaan suuntaan. 

Takamettän kuningatar esittelee valtakuntaa kruununprinssille. 

Elämäkin on uomissaan. On lapsi, vakkari työ ja vuotuinen lomamatka. Näistä mikään ei ole tietenkään itsestäänselvyys. Omakotitaloa ei vielä kyllä ole, mikä sekin sopii toistaiseksi. Välillä meinaa nousta kiitollisuuden rinnalla pintaan ajatus, että "tätäköö tää nyt on", mutta oikeasti elämässä on kivasti myös vaihtelua tasaisen arjen rinnalla. Eikä elämä muusikko-päivätyöläisen ja vauhtitaaperon kanssa oikein koskaan pääse liian tasaiseksi.

Onneksi koskaan ei ole liian vanha pelleilyyn.
Ehkä olen aika mielelläni Kalkkis Kalkkinen. Nyt kun pääsee vielä uuden iän totutteluvaiheessa eteenpäin, voi soljua kymmenen vuotta siinä tunteessa, ettei oikein edes muista, minkä ikäinen tarkalleen olikaan. Kolkyt jotain. Ehkä neljän kympin kolkutellessa sen iän taas hetken muistaan. Siihen on kuitenkin vielä aikaa.

Nyyh, en saanut kolmeakymmentä kynttilää! 

Oletko sinä kokenut ikäkriisejä? Minkä ikäinen kolmekymppinen sinusta on? (Onpa filosofista!)