lauantai 5. elokuuta 2017

Kauan etsitty löytö

Uusin kirppislöytöni esittelyssä. Kuvat hyvin, hyvin lavastettuja. Ei tällä hetkellä todellakaan voi todellakaan pitää pöydällä mitään näistä tavaroista. 

Niin siinä usein käy, että kun lopettaa etsimisen, se kauan etsitty asia tulee vastaan. Tai no, ei välttämättä heti, mutta joskus. Tai sitten ei ollenkaan. Hahaa, ei tainnut tämä klisee nyt oikein toimia aloituksessa. Niin minulle kuitenkin tuossa muutama viikko sitten kävi, että löysin jotain, jonka etsimisen suhteen olin jo aikoja sitten luovuttanut. Rauman pitsiviikon pihakirppiksiä kolutessani vastaan sattui aivan täydellinen 50-luvun kampauspöytä!


Kampauspöydän ääressä voi tuntea itsensä vanhanajan filmitähdeksi. 

Vintagemekot sopivat hienosti pöytään. Pöydän pinta on lähes täydellinen, vain pientä kulumaa kuten etualalla näkyy. 


Haaveilin kampauspöydästä silloin, kun muutimme tähän kotiin kuusi (!) vuotta sitten. Muistan, kuinka toivoin saavani sellaisen makuuhuoneen nurkkaan. Sen uumeniin voisi piilottaa kaikki korut ja ehkäpä valmistautua juhliin. Arkiaamuina makuuhuoneen nurkkaan vääntäytyminen kylppärin sijaan ehkä kuulosti jo silloin liian vaivalloiselta. Muutamia yksilöitä löysinkin, mutta niissä oli aina jotain vikaa. Väärä väri, väärä hinta, huono kunto... Kampauspöydän suunnitellulle paikalle löytyi nimetön-lipasto, johon koruni sujahtivat täydellisesti. Koti täyttyi muilla huonekaluilla. Ehkä kampauspöytää ei tarvitsekaan. Onhan se melko epäkäytännöllinenkin...

Kampauspöytä löysi paikkansa. Toki sen ympärillä on normaalitilanteessa hieman enemmän tavaraa. 

Mutta nähdessäni kampauspöydän pihakirppiksellä unohdin samantien, että meille ei ole sille enää paikkaa, eikä kampauspöytään voi laittaa mitään meikkejä tai koruja taaperon armoille. Niin suloisena ja täydellisenä se odotti minua, kun leikkipuistoretkellä piipahdimme vielä yhdessä pihassa. Hintakin oli varsin kohtuullinen. Minulla oli vain puolet hinnasta käteisenä, mutta appivanhemmat kipaisivat hakemassa puuttuvan puolikkaan, sillä onneksi he asuivat lähellä. Ensin minulla oli paikka, muttei kampauspöytää, nyt minulla oli kampauspöytä, muttei paikkaa.

Carmenit ovat parisenkymmentä vuotta kampauspöytää nuoremmat, mutta sopivat tyyliin. 

Onneksi kolmekymppiskarnevaalien jälkeen tuli vähän rymsteerattua ja sovittelin kampauspöydälle paikkaa. Ensin tietysti laitoin sen paikalle, johon sen alunperin olin ajatellut. Mutta eihän se ollut lainkaan hyvä! Peileistä heijastuivat kaikki makuuhuoneen sotkut, kun olohuoneesta katsoi kampauspöytää! Eikä Nimetön-lipasto näyttänyt millekään olohuoneen puolella. Äkkiä takaisin. Päädyin varasuunnitelmaan ja siirsin Bonskun telttaa toisaalle (ja mahdollisesti puran sen, sillä hän ei ole vähään aikaan siellä leikkinyt). Teltan paikalle kampauspöytä sopikin hyvin.

Yritys lavastaa muutamia kampauskuvia päättyi pienen uteliaan ihmisen leikkeihin. 

Käyhän se näinkin. (Valkoinen täplä kädessä on verensokerisensori, ei ihan autenttista 50-lukua, onneksi). 

Kaiken lisäksi huomasin, että paikka on melko valoisa, joten voi olla, että siinä voi oikeastikin laittautua juhliin. Oi, näen itseni sieluni silmin istumassa pöydän ääressä ja kähertämässä hiuksiani Carmeneilla (jos niitä näin lyhyisiin hiuksiin edes saa kiinni). Kyllä tämä oli hyvä ostos!

Oletko sinä joskus etsinyt jotain ja löytänyt vasta, kun olet luopunut toivosta?

16 kommenttia:

  1. Juuri noin kävi minulle Artekin Espa tuolin kanssa, jota ei enää valmisteta. Ihastuin siihen erään ystäväni luona ja yritin aikani etsiä sitä nettikirppiksiltä ja huutonetissä. Sitten unohdin koko asian kunnes ammattilehden pikkujoulut uskossa tolla näin myynti-ilmoitus.

    Hienot kuvat 50-lukua henkien.

    Ava

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistankin Espan tarinan! Hieno tuoli!

      Poista
  2. Siis ammattilehden pikkuilmoitus-osastossa. Tabletin "oikolukija" teki tepposet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, olisi ollut kyllä vaikea päätellä, jos ei tunne tarinaa!

      Poista
  3. Tutun näköinen pöytäsysteemi. Ettei olisi mummilla ollut täsmälleen samanlainen? Nuo kaappien kahvasysteemitkin näyttävät tutuilta, että olisin tuollaisia pienenä räplännyt. Mutta olisiko siinä versiossa ollut kuitenkin myös keskellä laatikko, jossa olisi ollut samanlainen vedin, vai muistankohan nyt ihan omiani...

    Kiinnitin huomion myös verensokerihärpäkkeeseesi. Mieskin on tuontapaisista puhunut ja pohtinut, miten ja mistä niitä oikein saa. Vastauksen oletan kuitenkin olevan kuntakohtainen, joten et varmaankaan kovin konkreettisesti pysty siinä asiassa auttamaan.

    A-T

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noita vastaavia vetimiä olen nähnyt muissakin ajan huonekaluissa, meilläkin eteisen lipastossa. Varmaan siihen aikaan monella oli samantapainen kampauspöytä, ehkä vain pienillä eroavaisuuksilla.

      Verensokerihörpäke on kyllä loistava! Se on nyt kokeilussa ja toivottavasti kaupunki katsoo, että olen siitä hyötynyt riittävästi. Täällä on ilmeisesti suhteellisen tiukat kriteerit, kuka tällaisen saa.

      Poista
  4. Todella hieno löytö! Anopillani oli aivan samanlainen peilipöytä, en tiedä mihin se on joutunut. Olihan hänellä myös samanlainen kaappi kuin teillä on ja se kaappi on nyt meillä. Mieheni lapsuudenkodissa oli siis koko kalustus juuri tuota "sarjaa" , jos se nyt mitään sarjaa siihen aikaan oli, mutta sitä tyyliä kuitenkin kaikki.
    Minä olen huomannut sellaisen ilmiön, että kun etsii jotain, löytää jotain muuta, jota ei aikaisemmin löytänyt vaikka etsi. Oletko huomannut tämän luonnonlain?

    Kommenttejani ei ole pitkään aikaan täällä näkynyt, sillä jostain syystä en saa kommentteja kännykällä toimimaan. Kommentti katoaa julkaisuvaiheessa. Tällä kertaa luen blogiasi poikkeuksellisesti tietokoneella ja tässä kommentointi (yleensä) onnistuu ilman ongelmia.
    VE

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä samaa tyyliä on ollut 50-luvulla paljon. Minä pidän niistä, sillä huonekalut ovat siroja, mutta eivät liian pieniä. Muotokielessä on jujua, vaikka se on eleetöntä.

      Ja kyllä välillä tosiaan löytää jotain juuri sellaista, mitä on joskus aiemmin etsinyt, kun oikeastaan hakee jotain muuta!

      Minulla onkin ollut ikävä kommenttejasti! Pitää tarkistaa, onko blogipohjassa jokin bugi, joka estää kommentoinnin.

      Poista
  5. Hei ihan pakko kysyä, olitteko eilen Bonskun kanssa Puolalan puistossa? En kehdannut tulla sanomaan mitään, koska voi olla, että Turussa on toinenkin äiti-taapero-kaksikko, joka näyttää ihan samalta kuin te valokuvissa, mutta olin miltei varma, että näin teidät siellä. :D

    viikarivartti.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein bongattu! Siellä meitä voi bongata usein. Istuitteko jossain siellä nurmikolla?

      Poista
    2. Hahaa, me käveltiin portaita Puolalankadulta ylös ja mentiin taidemuseon lähelle istuskelemaan. :D

      Poista
  6. Apua miten hieno!

    Mä olen myös hulluna kaikkiin viiskytlukuisiin huonekaluihin ja sisustusjuttuihin. Ihan vahingossa saatoin tänään huutaa hulluna av'ta ja yv'tä facebook-ryhmässä, kun vastaan tuli vanhoja putkiradioita. Jotka ei edes toimi. Mutta kun ne on niiiiin kauniita... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhat radiot on hauskoja! Muistan pienenäkin jo ihastelleeni niitä. Ja 50-luvun huonekaluissa on jotain täydellisen sopusuhtaista.

      Poista
  7. Kaunis löytö ja ihanat lavastukset! Tulipa nostalginen olo nuista Carmeneista, semmoisilla äiti kiharsi hiuksia muinoin 70-luvulla.

    VastaaPoista

Hauskaa kun kävit ja kiva kun kommentoit! :) Karkkis tykkää kovasti.