tiistai 13. elokuuta 2019

Varsinais-Suomea lapsilla ja ilman

Päätin yrittää ympätä kolme päiväreissuamme yhteen postaukseen, sillä sainhan kolme päivää Tampereellakin mahtumaan yhteen postaukseen. Uudet kesäkohteeni tänä kesänä olivat Kaiturin tila Maskussa, Seilin saari sekä Matihildedalin ruukkikylä. Kahdessa ensimmäisessä kävimme yhdessä ystävän ja hänen poikiensa kanssa ja Mathildedaliin pääsimme piipahtamaan miehen kanssa ihan kahdestaan. Kaikki paikat olivat mukavia päiväkohteita ja etenkin Seilissä ja Matildedalissa viihtyisi varmasti pidempäänkin. Kaikki kohteet sopivat myös mainiosti sekä lapsille että aikuisille, vaikka esimerkiksi ehkä kotieläintilalle ei pelkässä aikuisporukassa tulisi lähdettyä. Tässä siis postauksellinen vinkkejä Varsinais-Suomen kotimaanmatkailukohteisiin, jos ei tälle niin ensi kesälle.

1. Kaiturin tila

Pojat pupuja syöttämässä. On niin hauskaa, kun läheisellä ystävällä on näin saman ikäiset pojat! 

Lehmät tykkäsivät harjaamisesta. 

Pohdimme ystävän kanssa retkikohteita poikiemme kanssa ja pohdimme kohteeksi jotain kotieläinpihaa. Ensin katsoimme hieman kauempana Alastarossa ja Kustavissa sijaitsevia paikkoja, sillä ne olivat ystävälleni entuudestaan tuttuja. Päädyimme kuitenkin kummallekin vieraaseen Kaiturin tilaan, sillä se oli lähempänä ja minä halusin minimoida Bonskun autoon nukahtamisriskin. Tilalla opastus kuuluu hintaan ja on niin sanotusti "pakollinen". Eläimiä ei siis voi vaan mennä pällistelemään ja silittelemään, vaan ensin tilan emäntä kertoi meille eläimistä ja niiden hoidosta. Osa eläimistä oli myös hieman kauempana laitumella, joten samalla nähtiin hieman paikkoja. Loppujen lopuksi kierros oli vain hyvä juttu ja itseasiassa siinä oppi itsekin paljon uutta eläimistä ja niiden hoidosta. Oli myös hauskaa, kun possuille sai syöttää "possutikkareita" eli tikun nokkaan pisteltyjä tomaatteja tai muita herkkuja. Osalle muistakin eläimistä sai antaa syötävää luonnosta, antaa lampaille hierontaa ja harjata lehmiä.

Ja lampaat hieronnasta. Kädet jäivät rasvaisiksi!

Possukioski tikkareineen oli niin hauska keksintö!

Eläinten lisäksi tilalla oli muutakin kivaa lapsille. Aittaan oli sisustettu suloinen leikkikoti, josta löytyi kaikkea jännää vanhaa kodintavaraa leikkeihin. Pojat intoutuivat muun muassa siivoamaan ja kokkaamaan ja Tintti joukon nuorimpana tutki innoissaan tavaroita. Lisäksi pihapiirissä oli keppihevostalli ja pihalla esteitä rataa varten. Tallissa oli oikeita ratsastustarvikkeita, jotka innostivat poikia leikkiin. Me valitsimme vierailupäiväksi sopivasti keskiviikon, sillä silloin tarjolla oli myös maittava ja varsin kohtuuhintainen lounas. Söimme lihakeittoa, mutta myös kasvisvaihtoehto olisi ollut. Lapset oli huomioitu ja perheen pienimmille oli tarjolla ruokalaput talon puolesta. Huithapeliäiti kiittää, sillä sen ruokalapun muistaminen on välillä melko vaikeaa... Kaiken kaikkiaan retki Kaiturin tilalle oli erittäin onnistunut ja hauska.

Pienessä leikkituvassa oli oikeita vanhoja välineitä. 

2. Seilin saari

"Pitäkää hatuistanne kiinni!" Nämä veijarit olivat melko vauhdikkaita reissulla, joten valokuvia ei tästä syystä tullut näpättyä kovin montaa. 
Seilillä on synkkä historia lepraparantolana ja mielisairaalana ja varmaan osittain tämä historia lisää saaren kiehtovuutta. Nykyisin vanhassa sairaalarakennuksessa on Saaristomeren tutkimuslaitos. Lapsille kohde esittäytyi puhtaasti hauskana saaristoreissuna ja sitähän se pitkälti olikin. Yhteysalus Seiliin lähtee Turun jokirannasta. Pojat jaksoivat matkan hyvin. Vaikka jokirannassa ja matkalla paleltiin, oli Seilissä kuitenkin ihan kesäpäivä. Päätimme ottaa mukaan omat eväät, sillä ravintolan sivuilla ei kerrottu mitään lasten lounaan hinnasta tai lounaan sisällöstä. Pelkäsin joutuvani maksamaan kympin niistä parista lihapullasta ja leivänpalasta, jotka Bonsku syö, joten päätimme ottaa omat eväät mukaan. Trangialla valmistettu pasta-ateria oli myös hauska ohjelmanumero, joten sikälikin se kannatti. Myöhemmin sitten kävimme ravintolassa kahvilla, jonka nautimme vanhojen sairaalarakennusten reunustamassa kauniissa pihapiirissä. 

Ruoanlaittonäytös trangialla. Tuo kaasuversio on muuten ihan ehdoton. Niin helppo ja nopea!

Saarella olisi ollut mahdollisuus opastukseen, mutta me skippasimme sen. Opastus oli maksullinen, minkä toki ymmärrän, mutta lasten opastusmaksu oli melko kova. Yli kolmevuotiaista olisi mennyt 5,5 euron maksu, mikä tuntui liian korkealta hinnalta. Perhelipulla olisimme säästäneet jonkin verran (2+2 yht. 23 e), mutta epäilimme, että emme olisi lasten kanssa saaneet ihan koko rahan edestä opastuksesta kaikkea irti. Myös kirkon skippasimme rahan vuoksi, sillä sinnekin "perheenä" olisi maksanut 8,5 euroa sisään. Seili ei siis lasten kanssa ole mikään halpa retkikohde, sillä matkaliput saarelle olivat myös suhteellisen hintavat (36 e/22e). Tämä tuntuu rahasta urputtamiselta ja piheilyltä, mutta valitettava tosiasia on se, että etenkin näin hoitovapaalla on välillä pakko miettiä saako rahoilleen vastinetta. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää olisiko lapset huomioitu opastuskierroksella siten, että siitä olisi kannattanut maksaa. Onneksi saarella oli myös opastetauluja, joissa kerrottiin saaren luonnosta ja historiasta ja niistä luimme myös lapsille sopivia paloja. Lisäksi vanhaan sairaalarakennukseen pääsi tutustumaan ja kurkkaamaan oikeaan entiseen potilashuoneeseen. Myös audio-opastusta olisi ollut tarjolla. Jos mukana olisi ollut useampi aikuinen, se olisi voinut olla hyvä vaihtoehto. Nyt emme kahden aikuisen ja neljän lapsen kanssa uskaltaneet uppoutua kuulokkeisiin. 

Kirkko oli ainakin ulkoa kaunis. 

Hinnoista huolimatta retki oli silti onnistunut ja lapsille oli järjestetty kiva leikkipaikka vanhaan ulkorakennukseen. Siellä pojat leikkivät mm. legoilla (heh, koska kotona ei saa tarpeekseen) ja tarjolla oli myös erilaisia pihapelejä. Vessat olivat hyvät ja luonto kaunista. Saarella voi myös yöpyä, ja pohdimmekin että ehkä sinne olisi mukava palata yön yli reissulle. Majoitusvaihtoehdot vaikuttivat nopealla vilkaisulla mielenkiintoisilta (ja kohtuuhintaisilta, kun nyt kerran tästä aiheesta jo paasasin). 


3. Mathildedalin ruukkikylä ja Teijon kansallispuisto

  
Meillä tuli tänä vuonna miehen kanssa kymmenen avioliittovuotta täyteen ja halusimme juhlistaa sitä ihan kahdestaan. Emme ole olleet Bonskusta yhdessä yötä erossa kuin kahdesti ja toisen siitä enterorokon kourissa. Tintistä erossaolo hieman jännitti, mutta kahdenkeskinen aika vei kuitenkin voiton ja päätimme, että yhden yön Tintti pärjää isovanhempien hoivissa. Oikeastaan olisin haaveillut reissusta Bengtskärin majakalle tai jonnekin muualle kauemmas saaristoon, mutta majakkasaari tuntui kuitenkin liian radikaalilta paikalta, jos jotain kuitenkin olisi tapahtunut yön aikana. Ehkä sitten joku toinen vuosi sinne. Onneksi bongasin Mathildedalin, joka vaikutti oikein sopivalta romantic getawaylta. Niinpä varasimme yösijan ja huristelimme hääautollamme, Sitru-kuplalla viettämään hääpäivää (hieman ennakkoon).

Tunnelmallinen majapaikkamme. Rakennuksen nimi oli Raasepori, mutta pohdimme, että voisi tuottaa liikaa vääriä hakutuloksia, jos sen olisi ottanut majapaikan nimen osaksi. 

Mathildedal ei pettänyt odotuksia. Tai ehkä yhdessä asiassa. Etukäteen vitsailimme, että kyseessä on varmasti Suomen hipsterein kylä pienpanimoineen ja juurileipureineen, mutta oikeasti paikka tuntui mukavalta ja kotoisalta koko perheen kohteelta. Yövyimme B&B Sypressissä ja se oli minusta todella ihana. Talo oli yksi Mathildedalin vanhimmista ja kunnostettu vanhaa kunnioittaen. Huone oli mukava ja aamiainen ihanan kotoisa ja hyvä. Erityisherkkua aamiaisella olivat vastapaistetut letut! Uskon, ettei kovin pahasti voi mennä vikaan missään muussakaan majapaikassa, sillä kaikki katselemamme vaihtoehdot vaikuttivat sympaattisilta.
Mathildan Marina oli moderni ruokapaikka upealla näköalalla. 

Petri's chocolatessa oli kyllä sellaiset herkut ettei tiennyt mistä valita. Isovanhemmille ostettiin kiitokseksi konvehteja. 

Olimme paikassa sunnuntain ja maanantain välisen yön, joten kaikki paikat eivät olleet vierailuaikanamme auki. Esimerkiki leipomo jäi kokonaan käymättä, mutta se ei oikeastaan haitannut. Ruukkialue itsessään oli kaunis ja siellä oli kiva kierrellä. Alueesta oli tehty hyvä opaslehtinen, jossa oli juuri sopivasti kerrottu eri rakennuksista. Maanantaina kävimme myös ruukin historiasta kertovassa pienessä näyttelyssä. Söimme Mathildan Marinassa, hotellin kahvilassa, Kyläravintola Terhossa ja Petri's Chocolate roomissa eli ehdimme käydä melkein jokaisessa tarjolla olevassa ravintolassa. Mathildedal oli juuri sopiva tällaiselle päivän-parin retkelle, mutta miksei pidemmäksikin aikaa, jos haluaa rauhallisen ja idyllisen loman.

Näyttely ruukin historiasta. Vesi virtasi näyttelytilan läpi, kuten ruukin aikoihinkin. 

Ja alpakoita! Ei näistä voi tulla kuin hyvälle mielelle. 
Minuun teki ehkä kuitenkin vielä ruukkialuettakin suuremman vaikutuksen Teijon kansallispuisto, jossa kiersimme kaksi lyhyttä reittiä, Nenustan ja Matildanjärven kierrokset. Nenustan kierroksesta vaikuttavan teki metsätyyppien tarkkarajaiset vaihtelut. Mies osasi kertoa metsätyypeistä tarkemmin ja sitä oli hauska kuunnella. Matildajärven kierroksella olisi tehnyt mieli hypätä kauniiseen kirkkaaseen järveen, mutta sitä en tällä kertaa tehnyt (vaikka uimarantakin olisi ollut). Reitit vaikuttivat sopivan helpoilta vaikka lastenkin kanssa kierrettäviksi, joten ehkä joskus otamme lapset mukaan. Ja reittejä olisi kierrettäväksi vielä enemmänkin.

Hyvät maisemat. 

Paljon reissattavaa jää tuleviin kesiinkin ihan vaan Varsinais-Suomessakin. Seuraavaksi haaveilen pienestä pätkästä saariston rengastietä (joka on vähän kyllä hankala pyöräkärryn kanssa), Louhisaaren kartanosta, ehkäpä Uudestakaupungista. Ja siitä Bengtskärin majakasta! 

Onko sinulla meille lähiseutumatkailuvinkkejä?

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Tampere, edelleen ihan kuin ulkomailla

Meillä on ollut reissujen suhteen niin huippu kesä, että edestakainen pakkaaminen ja purkaminen alkaa jo vähän jopa kyllästyttää. Mutta ei haittaa, sillä hauskat reissut korvaavat kyllä pakkaamisen riesat. Olemme reissanneet paljon ihan lähialueilla ja palasimme juuri miehen kanssa etukäteishääpäivälomalta Mathildedalista. Olemme käyneet myös ystävän ja hänen poikiensa kanssa mm. Maskussa Kaiturin tilalla ja Seilin saaressa, sukujuhlissa Velkualla saaristomaisemissa sekä perheen ja Tintin toisten kummien kanssa Kylmäpihlajan majakalla (joka tosin Satakunnassa). Pääkaupunkiseudulla piipahdimme Heurekan verran. Pisin kesäreissumme suuntautui tällä kertaa Tampereelle. Reissu oli niin onnistunut, että se tuntui kolmen päivän Tampereen reissun sijaan viikon ulkomaanmatkalta. Mutta olen ennenkin todennut, että turkulaiselle Tampere on ihan kuin ulkomailla.

Taustalla vähän hienompi Lidl. Tampereen vanhat tehtaat ovat niin tunnelmalliset!

Miksi Tampere? Eräs ystäväni jopa hieman naurahti, kun kuuli kesäretkemme suuntautuvan jonkun ylevämmänkuuloisen reissukohteen sijaan Tampereelle. No, tottapuhuen kaupunki valikoitui siksi, että siellä oli jotkut suunnistuskisat, joihin mies osallistui. Mutta osittain myös siksi, että Tampere on meille aika vieras kaupunki, vaikka siellä joitain ystäviä ja sukulaisia asuukin. Suunnistuskisojen rytmittäessä päiviä ja liikkumista aikaa vierailuille ei tällä kertaa suuremmin ollutkaan, joten tutustuimme Tampereeseen kunnon tehoturisteina. Tintti kulkee vielä helposti mukana selkäkyydissä tai rattaissa ja Bonsku on reipas reissaaja, joten ehdimmekin nähdä vaikka mitä!

Tämä kuva kiteyttää hyvin etelänlomafiiliksen, joka koko reissua väritti. Kuvassa Näsikallion suihkukaivo. 

Saavuimme Tampereelle perjantaina lounasaikaan. Nopean lounaan jälkeen suuntasimme ensimmäisenä Poliisimuseoon, jota Bonsku oli odottanut jo pitkään. Sitä on nimittäin mainostettu bussienkyljissä Turussa asti! Sen olisi siis pakko olla hyvä paikka ja kyllä se olikin! Poliisimuseo ei ehkä ensikuulemalta kuulosta minun korviini yhtä houkuttelevalta kuin pikkupojan korviin, mutta se oli erittäin mielenkiintoinen kohde. Ja mikä parasta: ilmainen! Oli näyttely poliiseista itsenäisen Suomen syntyessä, oli katsaus menneisiin riskostutkintamenetelmiin, laajasti tietoa poliisin työstä ja lapsille hurjasti tekemistä. Jo aulassa pojat saivat poliisin suikat päähänsä ja leikkialueella oli pieniä poliisinpukuja halukkaille. Oli NIIIIN söpöä, kun metrin mittaiset pienet poliisit kulkivat pitkin museota ja ajelivat aidolla ja vähän vähemmän aidolla poliisiautolla. Kokeilin myös poliisiauto simulaattoria, mutta liikennepoliisin uraani hieman haittasi se, että samalla korviini kantautui jostain kaukaa "Äitii, äitii, ääitiiii..."

Lain pitkä koura. 

Hiukan epäonnistunut, mutta sitäkin kuvaavampi tinttamareskikuva. 

Museon jälkeen lähdimme miehen mukana Pyynikinharjulle, jonka lähellä oli ensimmäinen osa suunnistuskisasta. Söimme jätskit ja myöhemmin myös munkit näkötornin juurella. Kiipesimme Bonskun ja Tintin kanssa myös symppikseen pieneen näkötorniin ja ihailimme Tampereen maisemia. Jäimme pyörimään Pyynikin harjulle ja löysimme vahingossa hienon Termopylen solan. Kisan jälkeen söimme vielä keskustassa aterian ja suuntaisimme nukkumaan Villa Härmälään, joka oli hurmaava pieni kodinomainen majoituspaikka.

Pyynikin näkötorni. Söpömpi kuin Näsinneula, mutta ei yhtä söpö kuin Tintin kesävarpaat. 

Pyynikinharjulla oli hauska seikkailla. 

Seuraavan päivän aloitimme synttäribrunssilla (päivän etuajassa aikataulujen vuoksi) Cafe Pispalassa. Pannukakkuaamiainen oli todella herkullinen ja henkilökunta ystävällistä. Lapsille jaoimme omista annoksistamme ja se riitti hyvin. Mies oli valinnut paikan ja hyvän paikan valitsikin, sillä samalla kertaa meidän kanssa aterioi myös ruokaidolini Satu Koivisto perheineen. Pispalan harjun maisemissa vahvistui tunne, että nyt ollaan ulkomailla. Ei ole turkulainen tällaisiin korkeuseroihin ja järvimaisemaan tottunut. Lisäksi helle toi elävästi mieleen etelänloman. Aamiaisen jälkeen huristelimme keskustaan. Pojat jäivät leikkimään Pikku kakkosen puistoon ja minä sain pienen ostoskierroksen Tampereen tyylikkäissä putiikeissa. Mitään en kyllä löytänyt, mutta hypistelykin oli pitkästä aikaa kivaa.

Pannukakkubrunssi oli herkullinen. Pispalanharjun maisemat olivat kuin vuoristossa olisi. Ainakin melkein. 

Tampere on täynnä söpöjä putiikkeja. 

Tämän jälkeen tiemme erosivat ja me lähdimme Bonskun ja Tintin kanssa ensin tallipihalle hengailemaan ja sieltä Vapriikkiin. Ja voi Vapriikki miten upea paikka se olikaan! Sieltä löytyi tekemistä tunneiksi ja kävimme siellä itseasiassa kahteen otteeseen, sillä sunnuntaina veimme vielä miehenkin näyttelyihin. Suuressa museokeskuksessa Finlaysonin alueen kupeessa oli ainakin vaihtuvanäyttely Draculasta (emme käyneet), teatterinäyttely, jääkiekkomuseo, nukkemuseo, kivimuseo, luonnontieteellinen, viestintäaiheinen näyttely, Tampere näyttely, Tampere 1918 -näyttely, pelimuseo, postimuseo ja olikohan vielä jotain. Aivan valtavasti tekemistä ja näkemistä siis! Museossa on myös kivasti huomioitu lapset ja aikuisillekin riitti hupia. Pelimuseossa pääsin toteuttamaan muuun muassa kaksi lapsuuden haavettani: kokeilin Speden Spelit -tyyppistä nopeuspeliä ja soitin puhelimella Hugolle ja pelastin hänen perheensä. Mies muisteli nuoruutensa pelejä ja Bonsku sai kokeilla Supermariota, sitä aitoa. Bonsku ihastui Vapriikissa erityisesti teatterinäyttelyn lavaan, jossa sai esittää omia esityksiä. Takaa löytyi upeita rooliasuja ja valot ja äänet sai säätää itse. Huvittelimme hiljaisessa näyttelyssä koko perheen voimin. Ja näin hellepäivän näkökulmasta: Vapriikki oli myös ihanan viileä! Vietimme siellä pahimmat helletunnit sekä lauantaina että sunnuntaina.

Bonsku innostui teatterilavasta. Tinttikin hytkyi äänitehosteiden tahtiin. Muutenkin teatterinäyttely oli mielenkiintoinen katsaus teatterikaupunkiin. 
Bonsku matkusti meidän lapsuuteen. 
Kun kolme suunnistusta viikonlopussa ei riitä. 

Poliisimuseon lisäksi kävimme Tampereella myös toisessa mielenkiintoisessa ilmaismuseossa. Työväenmuseo Werstas sijaitsee Finalysonin alueella ja esittelee Suomen historisaa, työväen arkea ennen vanhaan ja lisäksi siellä oli vaihtuvana näyttelynä mielenkiintoinen näyttely lastentarhojen historiasta Suomessa. Lapsille riitti tekemistä museon leikkihuoneessa, jossa oli hienosti toteutettu vanhanaikainen kauppa. Oli aitoja vanhoja elintarvikepurkkeja, hieno vanha kassakone ja hauskoja retrofroteesta tehtyjä leivoksia. Kiersimme myös Finlaysonin alueen taidenäyttelyt, mutta kyllä Werstas vei voiton. Muitakin kiinnostavia museoita olisi ollut tarjolla, mutta kaikkea ei millään ehtinyt. Amurin työläiskortteli, Sara Hildenin museo ja lasten kulttuurikeskus Rulla kuulostivat houkuttelevilta.

Työväenmuseo Werstaassa oli hieno vanha kauppa... 

...ja toinenkin. Lasten huoneessa kaikkeen sai koskea ja sai myös siivota. 

Museovierailujen lisäksi kiersimme tietysti Tampereella myös leikkipuistoissa ja kävimme uimassa. Leikkipuistoja löytyi kivasti ja minä ihastuin erityisesti Näsinpuistossa sijaistevaan Tiitiäisen satupuistoon. Pikkukakkosen hehkutettu puisto oli keskeisellä sijainnilla, mutta minusta puisto itsessään ei ollut ihan niin hieno kuin olin päässäni kuvitellut. Monipuolinen toki, mutta aika samanlainen kuin moni muukin puisto. Uimarantoja Tampereella riitti ja netistä löytyi ajantasaista tietoa rantojen lämpötiloista ja sinilevätilanteesta. Me kävimme majapaikan lähellä Rantaperkiön uimarannalla sekä Pyynikin uimarannalla.


Oli niin ihana puljata vedessä lämpimänä iltana hikisen päivän päätteeksi. 

Tiitiäinen Tiitiäisen satupuistossa. 

Kylläpä tulikin pitkä postaus! Ehkä se kertoo jotain siitä, miten monipuolinen reissu oli. Näiden lisäksi ehdimme käydä vielä syömässä hyvät hampurilaiset, kaksi kertaa pizzalla, Tampereen Vohvelikahvilassa, kirkossa ja parissa muussa puistossa. Tuntui kuin helle olisi venyttänyt päivät normaalia pidemmiksi ja itsekin jaksoi hyvin, kun illalla helle vielä hellitti ja teki mieli nauttia ulkoilusta. Vaikka odotinkin reissusta kivaa, kuten aina, Tampere ylitti kaikki odotukset. 

Mistä kesäkohteestamme sinä haluaisit kuulla? Seilistä, Mathildedalista vai kenties Kaiturin kotieläintilasta? Vai kaikista?



keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Tyytyväinen tutkija: Tintti 1 vee ja risat

Tintti täytti vuoden jo ajat sitten (eli vajaat kaksi kuukautta sitten), mutta en ole millään ehtinyt kirjoittaa hänen kuulumisiaan tässä kaiken kesähauskuuden keskellä. Toisen lapsen syndooma kenties vaivaa? Ja toisaalta juuri nyt vähän reilun vuoden iässä on hyvä kirjoittaa kuulumisia, sillä syntymäpäivien jälkeen on tapahtunut niin valtavasti kehitystä. Moni kutsuisi häntä jo taaperoksi, mutta minä en ihan vielä. Silti uusia taitoja ja taaperomaisia piirteitä on ilmaantunut juuri näiden viimeiden parin kuukauden aikana.

Iloinen kesäpoika, mutta kuvasta näkyy, että Tintti ehti sairastua vesirokkoon, ennen kuin sai sitä vastaan rokotteen. Onneksi tauti ei paljon menoa haitannut (vaikka toki pysyttiin pois ihmisten ilmoilta). Kuvat taas mummulta. 
Edellisessä kuulumispostauksessa pohdiskelin, skippaako Tintin ryömimisen kokonaan ja siirtyy suoraan konttaamiseen. No, viikkoa ennen 11 kuukauden ikää hän lähti kuin lähtikin suoraan kontaamaan. Pari viikkoa ennen tätä ei kieriminen paikasta toiseen enää kelvannut, vaan hän selvästi pohti uusia keinoja edetä. Sitten yhtäkkiä melko minimaalisella treenauksella hän nousi konttausasentoon ja lähti eteenpäin. Ryömimistä hän kokeili paristi, mutta konttaaminen oli nopeampaa. Konttaaminen avasi kyllä aivan uuden maailman! Ja kaikki vaaranpaikat piti suojata ja Bonskun pikkulelut piti heti korjata parempaan talteen. Seuraava harppaus liikunnallisessa kehityksessä tapahtui noin vuoden ja kuukauden iässä, kun Tintti alkoi nousta portaita ja samassa rytäkässä alkoi seistä tukea vasten. Juuri kun varasimme olohuoneen senkin päälle pikkulegoille paikan, Tintti alkoikin yltää niihin. Turvaporttien sulkeminen on tullut rutiiniksi ja tilaisuuden tullen Tintti portaita nouseekin. Alas hän yrittää mennä nenä edellä, mikä on vielä hieman hasardia.

Tässä kuvassa varmaan päristellään. Kädessä on kiva olla jokin auto. Myös ukkeleita hän liikuttelee. Ne tosin liikkuvat "kävellen", mutta nekin pärisevät. 

Olemme todenneet Tintin olevan musiikin suhteen melko kaikkiruokainen. Tai oikeastaan hän on äänien suhteen melko kaikkiruokainen. Mikä tahansa rytmikäs ääni saa aikaan hytkymistä ja hymyilyä. Parhaat äänet ovat kuitenkin leluista soivat pienet musiikin pätkät, etenkin Catepillarin leludumpperi, joka soittaa raksamiehelle sopivaa rokin räminää. Mutta kuten sanottu, kaikki menee klassisesta kolahduksiin. Rytmi tuntuu olevan veressä ja hän tykkää myös paukuttaa leikkirumpuja ja ihan mitä vaan asioita. Tintti tykkää myös tutkia ihan mitä vaan asioita. Hän on utelias, mutta keskittyväinen ja saattaa viettää pitkiä aikoja leikkimässä ja tutkimassa, jos vaan edessä on tarpeeksi mielenkiintoisia asiota. Tai sitten hän viipottaa paikasta toiseen etsimässä niitä. Ja autot, niillä hän jo päristelee eikä taida olla leluissa autojen voittanutta. Tai ihan minkä vaan liikkuvan.

"Tevvö!" Oikeasti Tintin tervehdystä on vaikea pukea sanaksi ilman foneettisia merkkejä, mutta "tevvö" on ehkä lähinnä, mitä keksin. 

Tintti tuntuu olevan melko sosiaalinen tapaus. Bussissa tai missä ikinä liikutaankaan, esimerkiksi tänään Turku-Seili-yhteysaluksella, hän tykkää tehdä tuttavuutta kanssamatkustajiin. Hän keimailee ja hymyilee seitsenhampaista hymyään ja kujertelee ennakkoluulottomasti kaikille. Lapsista, etenkin ikätovereista, hän innostuu ja osoittelee riemusta kiljuen. Tuttavuutta hän tekee iällä tyypillisesti ehkä hieman rajusti, mutta ystävällisesti. Hän tervehtii myös ihmisiä ojentamalla kätensä ja sanomalla "Teevvö" tai jotain sinne päin. Välillä pitää myös kokeilla yhdistää sormet uuden tuttavuuden kanss a E.T.-tyyliin sekä lasten että aikuisten kanssa. Hän tykkää kovasti myös hassutella ja hänellä on oma hassutteluilmeensä. Tintti nyrpistää nenäänsä ja virnistää sekä näyttää kieltä sekä muille että peilikuvalleen. Hänestä on siis kuoriutunut varsin veikeä tapaus. Myös kukkuu-leikkiä hän leikkii sellaisella vauhdilla, ettei pysy itsekään perässä. Hän pyörittää päätään "piiloon" ja takaisin niin, ettei ehdi edes kukkuu sanoa.

Leikkiminen on tarkkaa puuhaa. Ei vauvalelut enää paljon kiinnosta. Mielellään hän leikkisi pikkulegoilla ja aina oikein hyökkää laatikon kimppuu, jos se sattuu olemaan auki. 


Ehkä suloisinta tässä vaaperovaiheessa ovat ensisanat. Vaikka laskenkin "Pam pam"-hokeman Tintin ihan ensisanaksi, niin nyt niitä sanoja on oikeasti tullut selkeästi ja kunnolla. "Tevvö" (=terve) oli yksi ensimmäisistä sanoista, mutta sen jälkeen on  tullut "nam nam", "kukka", "kakka", "pappa", "papa" = napa ja "pa" = heppa, heippa. Pienistä rakennuspalikoista ne ensimmäiset sanat lähtevät ja sitä on kiehtova seurata. Tintti on selvästi nyt kiinnostunut sanoista ja niiden oppimisesta ja jatkuvasti osoittelee asioita, jotta aikuinen nimeäisi niitä hänelle. Tietyt jutut pitää kuulla aina uudestaan ja uudestaan, kuten taulu, ikkuna ja ponit (vessassa koristeena).

Tässä kuvaava kuva Tintin keskittyneestä tutkiskelusta. Taustalla Catepillarin kaivuri, joka soittaa myös mielenkiintoista hytkytysmusiikkia. 

Sisaruussuhteessa on nyt Tiitun hassuttelun myötä hieman seesteisempi vaihe. Bosnku on selvästi tajunnut, että tuosta voi saada kaverinkin. Parhaita hetkiä ovat ne, kun Tinttiä harmittaa jokin ja Bonsku alkaa lohdutukseksi hyräillä aiemmin mainitun Catepillarin soittamaa säveltä. Toki usein Bonskua myös harmittaa, kun Tintti tuhoaa leikit ja etenkin Tintin lähdettyä liikkeelle oli melkoisen haastavaa, mutta nyt nautitaan tästä hetkestä.  

Vesitouhut sujuivat veljen kanssa mukavasti ilman suurta draamaa. 
Sellainen ihana Tintin Tintti Tinttinen. Niin iloinen, niin rauhallinen, silti niin vilkas. Vielä aika vauva, mutta koko ajan vähän enemmän taapero. Aika tasainen kaveri edelleen, mutta kyllä siltä vähän odotan, että millainen vauhtikaksikko näistä vielä tulee. 


torstai 25. heinäkuuta 2019

Lukumoukasta lukutoukaksi

Lapsena olin kova lukemaan ja pidin kirjoista kovasti. Alakoulussa ahmin läpi monenlaisia lasten- ja nuortenkirjoja. Erityisen rakkaita olivat The Baby sitters clubit, Laura-sarja, eläinlääkäriperheen ja rikosmysteerit yhdistävä sarja, jonka nimeä en muista sekä jossain vaiheessa Harry Potterit. Sitten jotain tapahtui ja lukuharrastus hiipui. Osittain varmaan ihan ajankäytöllisistä syistä, mutta osittain myös siksi, ettei minulle sopivia kirjoja oikein tuntunut löytyvän. Olin vielä liian nuori ja lapsellinen aikuisten lukemaan aikuisten kirjoja, mutta nuorten kirjat tuntuivat osa kovin vierailta tai osa taas liian lapsellisilta. Luin kuitenkin vuosien varrella aina silloin tällöin. Välillä Jane Austenia, välillä Agatha Christietä, välillä jotain muutakin. Aina silloin tällöin jokin kirja sykähdytti kovasti, mutta lukeminen oli suhteellisen satunnaista. En nyt ehkä ollut lukumoukka, kuten otsikko väittää, mutta en kyllä mikään lukutoukkakaan.

Poikkeuksellisesti vain yksi kuva. Vanhempieni takapihalta löytyy monta ihanaa lukusoppea. Tässä kuvassa puutarhakeinussa. 
Opiskeluaikana olisi ollut aikaa lukea, mutta tenttikirjojen jälkeen romaaniin tarttuminen ei houkutellut. Sitten tulivatkin työelämä ja lapset, jotka tuntuivat hankaloittavan lukemista. Mutta nyt yhtäkkiä ongelmani on ratkaistu ja olen päässyt uudestaan sukeltamaan lukuharrastukseen kuin ala-asteikäinen Karkkis, sillä löysin vähän puolivahingossa Bookbeatin ja muut kirjapalvelut. Olen lukenut nyt reilun puolen vuoden aikana 15 kirjaa (joista kaksi tietokirjoja) ja se on enemmän kuin varmaan edellisen viiden vuoden aikana yhteensä. Minä olen nauttinut siitä, etten ole kahlittu kantamaan mukanani kirjaa, eikä minun tarvitse kannatella kirjaa ja kääntää sivua kun vaikka nukutan lapsia. Tarvittaessa sivun voi "kääntää" vaikka nenällä (kokeiltu on, pakkasessa vaunuja heijatessa, sillä hanskoja ei viitsinyt riisua). Kirjaa voi lukea muuallakin kuin kotona ja kirjan voi aloittaa ja lopettaa matalalla kynnyksellä. Ei tarvitse miettiä, jaksanko kantaa tämänkin kotiin kirjastosta tai harmitella, että nyt jää tämäkin kirja kesken. 

Toisaalta tuntuu hieman hölmöltä maksaa palvelusta, kun tiedän, että kirjastossakin on e-kirjoja, joita lainata. Nyt hoitovapaalla on erityisesti tullut mietittyä sitä, tarvitsenko palvelua. Olen kuitenkin sen verran kärsimätön ja toisaalta myös elämäntilanne on vähän sellainen, että lukuhetket on varastettava sieltä sun täältä, etten jaksa jonotella haluamaani kirjaa. Olisi kyllä hienoa, jos kirjastonkin e-kirjavalikoima laajenisi entisestään. Ja haluan nimenomaan lukea kirjani. Aluksi kokeilin äänikirjoja, mutta haluan mieluummin lukea kirjat itse.

Mitä sitten olen lukenut? Kaikki alkoi oikeastaan instagramista bongaamastani lukusuosituksesta. Eräs tuttuni suositteli lukemaan Juha Itkosen Ihmettä kaikki. Se sykähdytti ja pääsyin lukemaan sen jälkeen lisää Juha Itkosta, sillä tarinat, etenkin Anna minun rakastaa enemmän, olivat todella mukaansatempaavia. Sitten päätin kahlata läpi Eve HietamiehenYösyöttö-trilogian, joka oli viihdyttävä, joskaan ei ehkä yltänyt suosikiksi. Vanhemmuus-genreen menivät myös Tee se itse -vauva ja #Vauvavuosi, joihin välillä samastuin ja välillä taas en ollenkaan. Pauliina Rauhalan Synninkantajat oli paikoin melko raskasta luettavaa ja sai pohdiskelemaan omaa suhdetta uskoon. Celeste Ngin Tulenarkoja asioita oli minusta koukuttava, joskin kummallisen täynnä amerikka-kliseitä. Ehkä jopa niin täynnä, että ne olivat tehokeino? Seuraavaksi luin miehen serkun suosituksesta Laura Lehtolan Takapenkin sekä ihan uteliasuudesta Juhlia Thurénin Kaikki rahasta -tietokirjaa. Jälkimmäinen on ollut yllättävän kiinnostavaa ja toisaalta helppolukuista. Edellinen taas toisaalta kevyttä ja toisaalta ei ollenkaan. Huomaa, että olen kaivannut sellaista luettava, joka on suhteellisen kevyttä ja helppoa luettavaa, ehkä humorististakin, mutta jossa on myös ajattelemisen aihetta. Samaan sarjaan taisi kuulua myös Miika Nousiaisen Juurihoito. Muitakin kirjoja olen lukenut ja muutamia aloittanut ja jättänyt kesken. Nyt näyttää uhkaavasti siltä, että Vadelmavenepakolainen jää kesken, sillä sen aloittaminen on ollut vähän tahmeaa. 

Ehkä lukeminen on tuntunut siksikin niin virkistävältä, että siinä pääsee helposti sukeltamaan jonkun toisen elämään. Välillä, kun "oma aika" on kortilla, pääsee lukemalla nopeasti jonnekin muualle. Olen myös ilahtunut, ettei nettisivuilla pomppiminen ja lasten keskeytykset ole pilanneet keskittymiskykyäni. Kirjaan pystyn uppoutumaan helposti, jos se vaan on riittävän kiinnostava.

Miten sinä luet kirjasi? Onko sinulla lisää lukusuosituksia?

torstai 18. heinäkuuta 2019

Stop right now, thank you very much...

Vaikka Spice Girlsien Stop alkoikin soida päässäni, kun aloitin tätä postausta, ei postaus liity mitenkään Spaissareihin. Sen sijaan kirjoitan pienestä ja nopeasta DIY-projektistani, jonka tein viime viikolla. Tässä kesän aikana olemme huomanneet tarvitsevamme ovistopparin ulko-oveen. Meillä on tapana pitää ovea auki lämpiminä päivinä kotona ollessamme, mutta tuuli heiluttelee välillä ikävästi ovea. Tämä on erityisen ikävää, jos Tintti on nukkumassa ulkona ja herää oven paukautukseen. Argh. 

"Ei muumitaloa lukita yöksi..." No meillä sentään lukitaan ovi, kun ei olla paikalla, mutta ovien auki pitämisessä on kivaa muumilaaksotunnelmaa. 

Tietysti mikä tahansa saapas kävisi tarkoitukseen myös, mutta koska naapureillakin on kivoja ovistoppareita, halusin tietysti jonkun kivan näköisen version. Ja kuulemma miehen suunnistuskenkä on tarkoitukseen liian arvokas... Naapureilla on muun muassa kivoja eläimiä, kauniisti maalattu kivi ja rento juuttisäkki. Googlailin erilaisia vaihtoehtoja sekä DIY että ostoversioista ja kangaslaariani tutkiessani sain idean pyramidin mallisesta, yksinkertaisesta mutta värikkäästä stopparista. Nopeasti löytyi myös sopiva ohje Kaksi kaunista -blogin kätköistä. Helposti tuollaisen tekemisen olisi keksinyt itsekin, mutta ohjeen avulla ajattelin välttää turhat kantapään kautta väkertämiset. 

Kannattaa säästää pienetkin tilkut kalliista kankaista. Hukkapaloista saa vaikka mitä kivaa! 
Yksinkertaisuudessaan siis leikataan sopivan kokoinen tasakylkinen kolmio mallipalaksi ja pohjasivun kokoinen neliö pohjaksi. Koska en ajatellut ryhtyä sarjatuotantoon, tein palat suoraan aaltopahvista, joka sujautetaan tukemaan stopparia lopuksi. Käytännössä siis leikkasin suoraan pahvista lisäksi kolme muuta kolmiota ja sitten käytin yhtä kolmioista kankaiden mallipalana. Kankaisiin leikkaisin leikkasin pienet saumanvarat. Lisäksi leikkasin kankaasta kaksi pohjaneliötä saumanvaroineen.  

Tötterö saumuroituna. Hiukan nuo valkoiset langat irvistävät valmiissa stopparissa, joten suosittelen ompelukonetta ja sopivan värisiä lankoja. 

Koska säästän aina pienetkin Marimekon kankaiden palat, löysin laatikosta muutaman kivan kankaan, joista tein kolmiot. Pari kankaansoiroa oli liian kapeita, mutta ompelin kaksi kolmioista yhdistämällä kahta kangasta. Sitten saumuroin kolmioiden sivut yhteen lukuunottamatta viimeistä saumaa. Tämän sauman väliin leikkasin kanttinauhasta lenkin, josta stopparia on helppo nostaa. Sitten ompelin pohjaneliöt kiinni pyramidiin kolmelta sivulta. Yhden sivun jätin siis vielä auki. 

Kolmiot on helppo pujottaa paikoilleen. Neliöpahvi kannattaa jättää viimeiseksi. 

Ompelun jälkeen sujautin paikoilleen ensin pahvikolmiot ja lopuksi pahvin pohjaneliökankaiden väliin. Sitten aloin täyttää stopparia. Käytin keittiön kuiva-ainelaatikosta unohtuneita kuivia papuja ja linssejä, joita ei tulisi todennäköisesti enää käytettyä. Taisin laittaa mukaan jotain siemeniäkin, joten toivon, etteivät linnut kiinnostu stopparista... Lisäksi laitoin mukaan pari kiveä lisäämään painoa. Mikä vaan sopivan painava käy. Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin riisiä ja kiviä. Lopuksi ompelin viimeisen sivun käsin.

Muun muassa näillä täytin stopparin. En tiedä onko papujen parasta ennen -merkinnöillä merkitystä, mutta nyt ainakin pääsivät hyvään käyttöön, vaikka eivät syödyksi tulleetkaan. 

Ovistoppari on nyt ollut paikoillaan noin viikon ja toiminut aika kivasti. Se on helppo nostaa pois oven tieltä ja se on pysynyt ainakin kohtalaisessa tuulessa paikoillaan. Ja oli kiva tehdä jokin nopea ja helppo käsityö pitkästä aikaa. 

Ja valmis! Stoppari sopii kukkasiin ja myös portaiden räsymattoon (ks. ensimmäinen kuva)

Pidetäänkö teillä ovet kesällä auki vai kiinni? 

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Aarne Alligaattori -letut

Kyllä, meidän perheessä on alettu nimeämään ruokia uudestaan, jotta ne houkuttelisivat Bonskua syömään paremmin. Pinaatti- ja porkkanaletut kuulostavat hänen korvaansa vähintään kyseenalaisilta, mutta Aarne Alligaattori tai Daniel Tiikeri -letut kuulostavat paaaaljon houkuttelevimmilta. Aina tämä ei toimi, mutta näiden ruokien kohdalla tämä kikka on toiminut. Esimerkiksi Turtles-risotto eli parsa kreemillä maustettu risotto ei ollut nimestään huolimatta menestys.

Lettujen pääainekset. Viljatuotteen Lettujauhoseoksella tulee niin hyviä lettuja!
Oikeastaan Aarne Alligaattori -letut tarkoittivat alunperin siis pinaattilettuja, mutta nyt päätin muuttaa nimen koskemaan myös Karkkiksen kokeilevan keittiön menestysreseptiä: porkkanannaattilettuja! Olen joskus tehnyt porkkanannaattipestoa, mutta siitä en oikein pitänyt. Tuntui kuitenkin ikävältä heittää kauniit naatit haaskuun, kun tiesin, että niitä voisi myös jatkojalostaa. Niinpä päätin kokeilla, miltä naatit maistuisivat letuiksi jalostettuina. 

Naattisosetta. Ihan hienoa siitä ei tarvitse edes yrittää tehdä. 
Mielestäni naatit vaativat kaverikseen jotain pehmeämmän makuista, sillä pelkältään taikina maistui hieman liian "ruohoiselta". Olen kokeillut sekä pinaattia että kesäkurpitsaa, molemmat toimivat oikein kivasti. Naatit tuovat lettuihin kivaa särmää ja ne sopivat etenkin fetan pariksi. Kokeilin tehdä lettuja myös vegaanisena, sillä minulla oli soijajogurttia, jonka makuun kukaan ei ollut oikein ihastunut ja ajattelin sen sopivan lettuihin. Laiskuuttani pistin kyllä loppusatsiin pari munaa rakennetta parantamaan. Käytän usein lettuja tehdessäni Viljatuotteen gluteenitonta lettujauhoseosta, sillä sillä olen saanut aina täydellisiä lettuja, mutta myös perus vehnäjauho käy. Tähän laitan nyt tämän semi-vegaanisen version, mutta yhtä hyvin voit käyttää 4 dl lehmänmaitoa. 


Aarne Alligaattori -letut

  • 1 puntti porkkanan naatteja
  • 1 pussi pakastepinaattia, 200g tuoretta pinaattia tai pieni kesäkurpitsa
  • 3 dl jauhoja (esim. Viljatuotteen gluteenittomia lettujauhoja
  • 2 dl (soija)jogurttia
  • 2  dl (kaura)maitoa
  • (2 kananmunaa)
  • Ripaus suolaa


1. Leikkaa kaikkein kovimmat osat naateista irti. Surauta naatit sauvasekoittimella hienoksi. Tässä voi kestää hetken, jos naatit ovat oikein vahvoja. 

2. Raasta kesäkurpitsa hienoksi (itse laitoin vähän myös karkeampaa raastetta mukaan) tai sulata pinaatti tai ryöppää tuoreet.

3. Sekoita taikina. (Soija)jogurtti teki taikinasta melko paksua, maidolla tulee vähän litkumpaa. Jos et laita munia, suosittelen käyttämään jogurttia, jotta taikina on paksumpaa ja helpompaa käsitellä. 

4. Lisää naattisurvos ja kesäkurpitsat tai pinaatti taikinaan. Paista keskilämmöllä niin, että reunat ovat rapeat ja letut saavat hieman väriä. 

Väri on oikeasti vielä kauniimman kirkkaanvihreä. Reunoilta toki pitsisiksi ruskistetut. 

Pohdin, että lettuihin voisi hyödyntää myös koko porkkanapuntin laittamalla porkkanaraastetta lettuja makeuttamaan. Silloin kyllä hieman menetetään lettujen kaunista, vihreää väriä. Naatit kirkastavat lettujen väriä, sillä pelkällä pakastepinaatilla tehdyt letut ovat mielestäni enemmän ruskeankirjavia. Naatit tuovat maun lisäksi myös esteettisen elämyksen.  Samalla saa hyvän mielen siitä, että tulee hyödynnettyä raaka-aineet naatista mukulaan.

Oletko sinä hyödyntänyt juuresten naatteja?

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Juhannuskukkulan kuninkaat

Tintti katselee kotikaupunkiaan näköalapaikalta. 

Pidin ydinkeskustassa asumisesta, mutta yksi asia minua hieman harmitti. Metsään piti aina erikseen lähteä. Toki vehreää puistoa oli lähettyvillä, onneksi, mutta se ei ole aivan sama asia. Omassa lapsuudessani takamettä oli rakas paikka, jossa oli ihana leikkiä ja huomaamatta kehittää motoriikkaa ja luontosuhdetta, vaikkei lapsi tietenkään semmoisia edes ajattele. Hieman säälitti, että Bonskun ensimmäisten vuosien metsäretket olivat melko satunnaisia vierailuja metsään. Onneksi ei kovin kauas keskustasta tarvinnut muuttaa, että saimme oman lähimetsän. Ihan takapihalta se ei ala, mutta se on tarpeeksi lähellä, jotta sinne on helppo lähteä lasten kanssa. Takametsän entisenä kuningattarena saan nyt kasvattaa pojistani Juhannuskukkulan kuninkaita. 


Juhannuskukkulan laelta on huimat näköalat. 

Olemme nyt retkeilleen Juhannuskukkulan metsikköön useita kertoja ja Bonsku on ottanut sen jo hyvin haltuun. Mikään valtavan suuri metsä ei tietenkään ole kyseessä, mutta aivan riittävä leikkipaikaksi. On kallioita, kaunis kielojen läpi kulkeva polku, huikeita näköaloja ja hurjia jyrkkiä mäkiä. On löytynyt metsämansikkapaikkoja, hyviä kiipeilypuita, pieni mustikkamätäs ja upeita kedon kukkia. Kukkulan laelta levittäytyy myös huikaiseva näköala Turun keskustaan. Välillä luonnossa rymytessä on helppo unohtaa, miten lähellä keskustaa oikeastaan ollaankaan. Kukkulalta näkee yhtä aikaa Tuomiokirjon, Mikaelin kirkon ja Martin kirkon tornit. Bonsku innokkaana kirkkobongarina on ollut vaikuttunut. 

Metsämansikat olivat lapsena aina elämys. Ihana tarjota tällaisia mansikkapaikkoja myös omille pojille. 

Hauska monihaarainen koivu on varmasti suosittu kiipeilykohde. Toisella puolella kalliota on myös mänty, jossa on täydelliset kiipeilyoksat. 
ikä ihme, että tuo meidän lähimetsämme tuntuu monipuoliselta. Juhannuskukkula on yksi Suomen arvokkaimmista kedoista. Se on luokiteltu perinnebiotoopiksi eli se on perinteisen maatalouden ja laiduntamisen muovaama hyvin lajirikas elinympäristö. Kukkulalla on siis ennen laiduntanut ainakin lehmiä ja varmaan lampaitakin. Koska eläimet eivät enää pidä yllä alueelle tyypillistä kasvistoa, se on alkanut metsittyä ja sitä on sen vuoksi hoidettava ja raivattava, jotta perinteinen kasvisto säilyy. 

Joku muukin käy metsässä leikkimässä. Bonsku tutkii katajien suojaan rakennettua majaa. 

Minusta on ollut erityisen keihtovaa bongata kukkulalta kukkia samalla, kun vahdin Bonskun ja Tintin leikkejä. Harrastin majakkakesänäni kasvintunnistusta ja -maalausta ja on ollut ilo bongata monia tuttuja lajeja kukkulalta. Se onkin ollut joskus saari, kun Turku on ollut vielä isolta osin veden peitossa. Ei ihme, että monin paikoin lajit ovat tuttuja myös Kylmäpihlajalta. Nyt kun luin tarkempia tietoja alueen erikoisuuksista, täytyykin alkaa etsiä ja bongata niitä retkillä. Täältä voi lukea oikein pitkän tekstin alueesta, sen kasvistosta ja historiasta. 

Suolaheinä- ja ruoholaukkamättäistä tulee saaristofiilis - ja saari tämä kukkula on joskus ollutkin. 

Keltamatara, yksi suosikkini kedon kukista. Niin söpön palleroinen ja täydellisen värinen!
Bonsku ja Tintti eivät ehkä mieti pomppivansa ja konttaavansa perinnebiotoopin keskellä. Heille kuitenkin näistä retkistä toivon syntyvän paljon iloisia luontomuistoja. Siinä sivussa kaupunkilaispojat saavat vähän hyödyllisiä bakteereja ja motoriikka kehittyy. Bonskulle tärkeää on ottaa lähes joka kerta eväät mukaan. Samalla tulee harjoiteltua säännöllisesti sitä, ettei luontoon jätetä mitään sinne kuulumatonta. Pullon sirpaleita tuollakin pitää valitettavasti varoa. Toivottavasti pojat isoina eivät pullonrikkomista harrasta. 

Bonsku matkaa kukkulalle yleensä pyörällä. Metsässä sitten jalan ja pyörä jossain lähistöllä tai äidin kädessä. 

Aika huikean lähimetsän me olemme siis saaneet. Kotimme sijainti tuntuu entistäkin täydellisemmältä. Niin lähellä luontoa ja silti niin lähellä keskustaa. 

Kun selkänsä kääntää, näkee ammattikoulun. 

Millaisia metsämuistoja sinulla on lapsuudesta? Tai millaisia sinun lapsesi saavat?