#Miksikannan - terveiset kaninkolosta

Kantaessa on hyvä jammailla. Liina on Artipoppe Pina Colada - ohut ja helposti sitoutuva. 

Eräs tuttavani ideoi ja Kantoliinayhdistys lanseerasi kampanjan, jonka tarkoituksena on tuoda lasten kantamista näkyvämmäksi ja tavallisemmaksi asiaksi. Kesällä kaupungilla ja ulkoillessa näkeekin ilahduttavan paljon erilaisia kantovälineitä liikkeellä, mutta silti välillä törmää erikoisiin ennakkoluuloihin tai siihen, että ajatellaan, että kantaminen on jotenkin todella hankalaa. Nyt ajattelin tehdä vähän tilannekatsausta meidän kantouraamme ja kertoa vähän siitä, miksi valitsen edelleen kantamisen rattaiden sijaan, vaikka Bonbon niissä kohtuullisen hyvin nykyään viihtyykin. Kerron myös terveiset liinamaan kaninkolosta, jonne tipahdin viimeistään neljännen ostamani liinan myötä. 

Nykytaide voi välillä olla jännittävää. Liinan suojista on helppo hihkua innosta Kiasmassa Choi Jeong Hwan teokselle.

Järkisyitä kantamiselle on monia. Useimmat lapset ja etenkin pienen pienet vauvat tykkäävät olla lähellä ja se on hyväksi kehitykselle ja niin edespäin. Toisin kuin joskus kuulee sanottavan, kantaminen ei hidasta lapsen motorista kehitystä, vaan päinvastoin saattaa jopa edistää sitä. Kantajan liikkeitä myötäillessään vauva saa myös palautetta omasta ruumistaan ja liikkeistään. Nyt isompaa lasta kantaessa läheisyydestä ei edelleenkään ole haittaa. Toistaiseksi Bonbon on ainakin viihtynyt selkäpuolella innokkaasti kuikuillen ja etenkin koiria ja autoja osoitellen. Uskon, että kantaminen on rohkaissut hieman varovaista Bonskua paljon rohkeammaksi. Liina on myös lempeä keino rauhoittua, kun pelkässä sylissä huitominen vain villitsee lasta enemmän.

Välillä julkisilla paikoilla sitominen jännittää, etenkin kun selkään laitettaessa Bonsku usein vähän protestoi pienen hetken. Liina on Artipoppe Signature Banana-coconut, jonka myin juuri eteenpäin.

Yksi suuri järkisyy kantamiselle on se, että se nyt vaan on minusta hirveän kätevää. Paljon kätevämpää kuin rattaiden kanssa kulkeminen. On niin helppoa napata Bonsku liinaan ja kulkea kaupungilla tai vaikka metsässä, liukuportaissa, missä vaan. Ei tarvitse etsiä hissejä tai tuskailla kynnysten  kanssa. Meillä pitäisi vielä erikseen kasata rattaat lähtiessä ja saapuessa. Tämä ongelma poistuisi tietysti jollain oikein näppärillä matkarattailla, mutta silti kulkemisongelmat kaupungilla pysyisivät. Metsään ei taas pääse rattailla ollenkaan, mutta repulla ja liinalla pääsee. Bonsku ei vielä kävele, mutta sitten aikanaan liinaa on helpompi pitää mukana kuin työnnellä tyhjiä rattaita kävelypätkien aikana. Kun lähdemme pyörällä jonnekin, voi loppumatkan kantaa näppärästi liinassa.

Fiskarsin reissulla oli helppo liikkua liinakyydissä. Liina on Tehkni Ceres Eco, joka oli kaveriltani lainassa. Puolet sen materiaalista on tehty muovipulloista!

Kantaminen on helpottanut arkeamme valtavasti. Aina välillä olen kuukausipostauksissa siitä maininnutkin. Monen kotiaskareen hoitaminen olisi keskeytynyt paljon useammin, jos ei olisi voinut välillä napata liinaan. Aina tietenkään sekään ei ole kelvannut, mutta usein kuitenkin. Edelleen kantaminen on osa arkea monessa eri tilanteessa. Jossain vaiheessa tietysti voi olla edessä liinalakko, mutta nautitaan nyt tästä hetkestä. Periaatteessa lasta voi kantaa niin pitkään kuin vain kannettava ja kantaja haluavat. Lapsen kokokaan ei välttämättä ole este, sillä tukevalla liinalla tai hyvällä repulla jaksaa kyllä yllättävän isoakin lasta.

Nämä ihanat liinailukuvat otettiin Helsingin kantoliinatreffeillä keväällä. Liina on Chunky slingsin uniikki "Vallu", jolla kutoja Raisa Aromaa osallistui viime syksynä kutojien kansainväliseen kilpailuun. Ihana Vallu kävi meillä vain lainavisiitillä. (Kuva: Tiia Öhman photography)

Miksi nimenomaan kantoliinat? Ennen Bonskun syntymää ajattelin olevani reppuihminen, sillä ajattelin kantorepun käytön helpommaksi kuin liinan. Lopulta minusta kuoriutuikin vannoutunut liinafani, mikä ei varmaankaan ole jäänyt ainakaan instagram-seuraajille epäselväksi. Minä olen vähän tietoisestikin toppuutellut täällä blogissani tästä aiheesta kirjoittamista, sillä juttua olisi kyllä riittänyt. Tärkein syy miksi käytän nimenomaan kantoliinoja on se, että loppujen lopuksi liina onkin helpoin saada istumaan juuri minun kropalleni kuin hansikas. Ei remmisäätöjä, jotka loppuvat kesken vaan kiristelemällä saa itselleen sopivan ja napakan paketin. Minulla on hieman ongelmallinen ja oikutteleva selkä, mutta olen löytänyt itselleni muutaman sopivan sidonnan, joita vaihtelemalla keho ei saa liian yksipuolista rasitusta. Pitkään kannoin paljon edessä, mutta nyt kun Bonsku huitoo ja heiluu niin paljon, on selkäpuolella matkaaminen tuntunut mukavammalta. Vähän vaivaa on tietysti tarvinnut nähdä sidontojen harjoittelemisen etten, mutta melko nopeasti epävarmuus häviää ja varmuus lisääntyy. Youtube-pursuaa hyviä ohjevideoita, joita voi katsoa uudestaan ja uudestaan.

Periaatteessa vaikka pyyhkeellä voi kantaa! Täsäs kuvassa on vitsinä kylpypyyhe kantoliinana ja "hiuspyykeenä" liina, jota kutsutaan pyyhkeeksi froteiseelta tuntuvan materiaalinsa vuoksi. Se on loistava "reppuliina" eli hyvä perusreppu-sidonnassa.

Liinojen kauneus on tietysti yksi asia, joka alusta asti vei mukanaan. Liinat tuovat tähän kotiarkeen vähän kauneutta ja luksusta. Niitä on nykypäivänä joka lähtöön ja niin valtavasti kaikkea kaunista, ettei kaikkea voi millään ehtiä omistamaan tai edes kokeilemaan. Uusia merkkejäkin tupsahtelee jatkuvasti. Liinoissa on myös eroja ominaisuuksien suhteen. Toiset ovat liukkaita, toiset tahkeita. Toinen tykkää paksuista möhköistä ja toiset, kuten minä, ohuista ja notkeista. Materiaalit ja kudonta vaikuttavat yllättävän paljon liinan ominaisuuksiin. Itse tykkään, että liinassa on puuvillan lisäksi esimerkiksi pellavaa, villaa tai silkkiä. Eräs kaverini taas vannoo 100 % puuvillan nimeen. Makuasioita siis. Myös liinabudjettini on vähän venynyt ja paukkunut tässä vajaan vuoden aikana, mutta itse olen kokenut, että vaikka edullisestikin voi saada hyvän liinan, saa vähän enemmän maksamalla vielä varmemmin hyvän liinan. 

Pinokuvia tietysti pitää ottaa! Näissä kuvissa on lähes kaikki minulla käyneet liinat näkyvillä. Suurin osa lainaliinoja ja väliaikaisvaihtareita. Muutama liina jäi puuttumaan. 

Liinaharrastuksen myötä myös kokeilunhalu on kasvanut. On mielenkiintoista kokeilla erituntuisia ja näköisiä liinoja. Miltä tuntuu esimerkiksi merilevä, nokkonen, maidosta tehty kuitu, soija, vauvakamelin karvat tai yksisarvisen jouhet? (Viimeistä sentään ei ole oikeasti, vaikka erittäin harvinaisia liinoja yksisarvisiksi kutsutaankin). Tämä on vähän kuin viinin maistelua. Myös siinä mielessä, että aina ei tarvitse ostaa koko pulloa, vaan välillä jotain ihanaa voi saada ihan vaan hetkeksi maisteltavaksi. Läheskään kaikki instassa näkyvistä liinoista ei ole omiani, vaan vaihdossa tai lainassa joltain toiselta. Osa taas tuulettaa liinapinoaan myymällä ja ostamalla hurjaan tahtiin (tai ihan vain keräilemällä myymättä eteenpäin) ja kokeilee näin uusia liinoja. Minä taas en kovin herästi osaa luopua, joten tämä lainailu sopii minulle paremmin. Tämä kokeilu ja vaihtelu on ehkä asia, joka näyttää ulkopuolisista ihan hullulta touhulta, mutta niin varmaan harrastukset usein näyttävätkin. Liinaharrastus on myös mahtavan yhteisöllinen ja sen kautta olen tutustunut moniin mahtaviin ihmisiin, joiden kanssa jaetaan niin liinajuttuja kuin myös vanhemmuuteen liittyviä asioita. Ja vaihdellaan liinoja! 

Tämä kuva on otettu Tampereen suurilla liinatreffeillä. Woven wingsin "Singing in the rain" on haluttu ja harvinainen "yksisarvinen". Minä vain testasin ja sain muistoksi kuvat. (Kuva: Heidi Lopes)

Kantamisesta on tainnut tulla aika tärkeä juttu sekä minulle että Bonskulle. Aika usein sitä miettii, että miten sitä pärjäisi ilman liinoja. Ihan hyvin varmaan, sillä eiväthän kantoliinat ole mikään edellytys hyvällä vanhemmuudelle tai lapsuudelle, eivätkä kaikki lapsetkaan viihdy kannettuna. Lopettaakseni ylevästi, niin sanoisin kuitenkin että kantaminen on jopa voimaannuttava kokemus. Usein kantaessani ajattelen kaikkia niitä lukuisia kulttuureja, joissa on kannettu lapsia jo kauan ennen tätä länsimaista uudehkoa kantobuumia. Miten monia erilaisia tapoja sitä onkaan keksitty pitämään lapset lähellä! Ja toivottavasti myös länsimaissa kantaminen yleistyisi jälleen ihan tavalliseksi ja tutuksi osaksi pikkulapsiarkea. 

Rouva Roskalavalta

Olen löytänyt hengenheimolaiseni roskalavalta. Kyllä, luitte oikein. Oikeastaan olen löytänyt hänet vain kuvainnollisesti, mutta yhtä kaikki roskalavalta. Tämä postaus jatkaa sopivasti konMari-postauksessa aloittamaani pohdintaa tavaran säilyttämisestä ja poisheittämisestä.

Seinäntilkettä ja puutavaraa. Mitä kaikkea muuta bongaat?

Edellisviikolla pihallemme ilmestyi yhtäkkiä roskalava. Uteliaisuuteni tietysti heräsi, olenhan ennenkin tehnyt oikeita löytöjä roskalavalta. Heti bongasin lavalta kiinnostavia asioita, mm. kaksi vanhaa peiliovea ja kauniita puulaatikoita. Toisen oven ehdin menettää taloyhtiölle vauvanhoidollisten toimenpiteiden vuoksi, mutta toisen sain pitää. Katselin lavan täyttymistä edellen uteliaana. Lavalta löytyi myös muun muassa ikivanhoja, mahdollisesti 1. maailmansodan aikaisia, kaasunaamareita. Ne olivat kuitenkin sellaisessa kunnossa, ettei niihin iljennyt koskea. 

Nuotteja, joita ei enää soiteta.

Pitkään näytti siltä, ettei mitään uutta kiinnostavaa enää ilmestynyt. Tai no, paljon täysin kelvollista puutavaraa, mutta mihin sen varastoisi. Sitten alkoi ilmestyä kirjoja, kirjeitä, nuotteja ja piirroksia. Minua alkoi säälittää. Niin paljon kulttuuria, historiaa ja kauneutta menossa vaan roskiin. Eikä mitään mahdollisuutta säästää kaikkea itselle. Mietin, mitä kaikkia tarinoita roskalavan myötä meneekään pois. Toisaalta arvotonta, toisaalta arvokasta. Katselin roskalavan täyttymistä edelleen ristiriitaisin tuntein. Toisaalta tiedostaen, etten minä tee tuolla kaikella tavaralla mitään ja eikä kaikkea yksinkertaisesti vaan voi säästää. Toisaalta miettien, mitä kaikkea mielenkiinstoista historiasta jälleen painuu unhoon. Toisaalta ja toisaalta. 

Palan jugend-tapettia olisin voinut napata talteen.

Kuulin hieman myös yhdestä tavaroiden entisestä omistajasta. Hän oli rouva, joka oli ilmeisesti erittäin kiinnostnut historiasta. Talo oli hänen lapsuuden kotinsa, mutta hän asui siinä myös myöhemmällä iällä. Varmaankin esimerkiksi kaasunaamarit oli säilytetty puhtaasti siksi, että hän oli ne halunnut pelastaa. Hengenheimolainen! Olisi ollut mielenkiintoista kuulla lisääkin, mutta juttutuokio naapurin kanssa katkesi johonkin ja ehdin saada vain nämä tiedonmuruset käsiini.

Kirjoja, jotka toivottavasti on jo aikoinaan luettu puhki.

Vaikka olen tässä itsekin luopunut turhasta roinasta (ilman konMaria), päätin silti napata talteen vielä muutamia kiinnostavia asoita. Yhden ikkunan, pari kaunista puulaatikkoa, postikortteja, yhden ruotsinkielisen Kalle Ankan, arkkitehdin piirroksia sekä hieman huonokuntoiset taulunkehykset. Ai niin, ja pienen pienen suloisen kirjasen, jossa on Raamatun lauseita ruotsiksi. Se oli niin suloinen, että piti ottaa talteen, vaikka se olikin aivan risa. Onkohan suuri häpeä korjata se erikeeperillä?

Vähän on turhan pramean talon arkkitehti meille suunnitellut.

En vielä päättänyt lopullista sijoituspaikkaa kaikille esineille, mutta otin vain sen verran, että saan nämä kyllä loppusijoitettua jonnekin. Miehen kanssa vitsailtiin, että nyt meillä on ovi ja ikkuna, josta rakentaa vaikka oma talo sitten joskus. Arkkitehdin piirroksetkin on, joskin johonkin vähän suurempaan lukaaliin kuin ikinä on halua tai varaa. Puulaatikoista toinen päätyi kukkaruukkusäilyttimeksi ja sai myös kukkia sisälleen. Toinenkin luultavasti tulee kukkalaatikoksi jossain vaiheessa. Mitään kovin arvokasta löytöä en ehkä tehnyt, mutta jotenkin minä olen iloinen siitä, että pelastin tämä tavarat. Nyt muut tavarat jo lienevät kaatopaikalla.

Jos katsoo tarkasti, huomaa, että tämä on "makaroonilaatikko". 

Sokerina pohjalla. Daaliat jo hieman nuupahtivat kyllä. 

Mitä sinä olisit säilyttänyt roskalavalta? 

Lost in Turku

Turun kaupungilla on mielestäni eräs loistava konsepti - kulttuurikuntoilu. Ilmeisesti se on kulttuuripääkaupunkivuoden peruja viiden vuoden takaa, mutta toimii edelleen. Kulttuurikuntoilua varten on jaossa ilmaisia karttoja erilaisille kävelyreiteille, joiden varrella voi tutustua Turkuun eri näkövinkkeleistä. On olemassa esimerkiksi Porrastelua-kartta, jossa voi valita reittejä, jotka kulkevat kaupungista löytyvien portaiden kautta. Patsastelu-reitti taas kiertää keskustan patsasvalikoiman. Nappasin kerran mukaani kolme tällaista paikallista kiinnostavaa karttaa ja valitsin niistä tässä eräänä päivänä houkuttelevimman - kartan, joka lupaa näyttää Turkua uudesta näkövinkkelistä ja jopa vähän eksyttää. Mukaan nappasin alkumatkalle miehen ja Bonsku keikkui selässä liinakyydissä paritkin päikkärit.

Uusi paikka kolmelle turkulaiselle.

Reitti alkoi virallisesti Turun linnalta, mutta koska kävelimme sinne juuri päinvastaisesta suunnasta, jätimme osan reitistä kulkematta enää uudestaan. Jätän siis teille osan arvoitukseksi, etten spoilaa koko reittiä. Ensimmäiseksi satuimme törmäämään reittipisteeseen numero viisi, Kallio kolmen kadun risteyksessä lähellä museokeskuksen rakennusta. Heti aivan uusi paikka meille turkulaistuneille! Kipusimme korkealle, mutta näköala ei ehkä ollut kaikkein huikaisevin, mutta ainakin uusi. Satamaa ja linna eri näkökulmasta.

Päivällä radanvarren polkua oli turvallista kulkea, mutta illalla hirvittäisi. 

Seuraavaksi metsästimme reitiltä kohdan kolme, polun rautatien vieressä. Tämäkin oli aivan uusi paikka meille ja pohdimme, onkohan polku oikeastaan edes ihan sallittu paikka. Kartassa pohditaan ihan samaa - varsinkin ilta-aikaan tuo polku voisi olla ikävä paikka. Törmäsimme kuitenkin myös erääseen viehättävään pihapiiriin. Turussa on paljon kauniita taloja myös piilossa. Kartan toinen reittipiste oli omavalintainen löytö. Minä voisin valita löydökseni tämän kauniin pihapiirin, jonka olemassa olo jää piiloon. Mies taas huomasi vanhat makasiinit Turun linnan vieressä. Hän ei ollut koskaan kiinnittänyt niihin huomiota, vaikka satamassa onkin liikkunut lenkkeillessään.

Kaunis puutalo keskellä satamaa. Rautatien ja sataman äänet kuuluvat varmasti kovaa, mutta eiköhän niihin totu. 

Turun linnan pihalla sai taiteilla omia linnoja. Tämä linna ei ole oma luomuksemme. 

Vihdoin olimme kartan virallisessa ensimmäisessä pisteessä, Turun linnassa. Se on minulle tuttu paikka vuosien varrelta, mutta varmasti siellä saisi itsensä eksymään, jos valmiilta reitiltä poikkeaminen olisi mahdollista. Tällä kertaa jätimme linnan tarkemman tutkiskelun väliin ja poikkesimme jälleen reitiltä. Kävimme välillä kahvittelemassa konservatorion vieressä olevassa pienessä Cafe Manuelassa. Minulle uusi paikka, joten uutta näkökulmaa sai näinkin. Tässä kohtaa poikkesin reitiltä totaalisesti ja kävimme Bonskun kanssa vähän leikkipuistossa ja föriajelulla, kuten kunnon turkulaiset. Sen jälkeen jatkoimme matkaamme yhteen Turun mielenkiinsoisimmista paikoista eli...

Eksyin ja muistin reitin väärin. Portaat alkavatkin oikeanpuoleisen talon vierestä. No tulipa vähän eksyttyä!

Yhdet suosikkiportaistani. Täällä on ihan viidakkotunnelma. 

... Kakolanmäelle. Olen niin nössö, että minulle riittää jännitykseksi entisen vankilan mailla käppäily. Kartan reitti kulkee sairashuoneen kadulta mäelle, mutta minä suosittelen poikkeamaan sinne Linnankadulta. Kauniiden 50-luvun kerrostalojen takaa lähtevät rappuset, joissa pääsee salamyhkäiseen tunnelmaan. Kakolanmäellä olen kuljeskellut ennenkin, mutta tällä kertaa minua kiinnosti erityisesti vankien entisen uimapaikan eli Kakolan rivieran löytäminen. Hämärästi muistan, että olen sen ennenkin bongannut, mutta en ollut varma. Pienen löytöretken päätteeksi löysin paikan. Ennen se on kuulemma ollut kirkas lähde, nyt täysin rehevöitynyt. 

Käytiin Rivieralla... Kakolan Rivieralla. 

Seuraavana rastipisteenä oli poliisiasema ja löytötavaratoimisto. Kartalla oli ohjeita, joissa pyydettiin välillä pohtimaan syvällisiäkin kysymyksiä. Esimerkiksi mitä on elämästään kadottanut ja mitä taas löytänyt, mitä on löytynyt Turusta. Minä halusin tällä kertaa löytää yhden suosikki-taloistani jälleen, suloisen kissatalon. En viitsinyt kuvata tylsää poliisiasemaa, vaan saatte nyt ihailla vähän turkulaista jugendia. Seuraavaksi matka jatkui kohti toria. Sinne piti kulkea vähiten käyttämiään katuja. Kyllä sellaisiakin sentään löytyy, sillä usein reitit ovat vakiintuneita. Nyt bongasin paljon uusia rakennuksia ja paikkoja.

Tämän kissatalon olen joskus etsinyt käsiini. Nyt löysin sen taas uudestaan. Bongaatko kissat?

Käsityöläiskadun kulmauksen näyttävä jugend-rakennus oli yksi reitin pisteistä. Kartan mukaan rakennuksessa pidettiin juhlia, joihin kutsuttiin ihmisiä kirjaston kirjojen väliin laitetuilla kutsuilla. Aivan mahtava idea, mutta melkoisen rohkea! Kartan ohjeissa piti seuraavaksi suunnata johonkin kortteja myyvään puotiin ja hankkimaan kortti, joka kuvaa päivän tunnelmia. Minä olin tylsä ja ostin vain kortin eräälle 1-vuotiaalle. Toisaalta kortti tuli kuitenkin ihmiselle ja perheelle, jonka olen "löytänyt" oikeastaan viimeisen vuoden aikana, joten siinä mielessä toteutin kyllä tehtävän.

Tämä krumeluurinen jugend-talo on jo melkein liiallinen.

Kierroksen viimeinen ohjattu piste olisi ollut Wiklundin kahvila, mutta minä suuntaisin sen sijaan jonnekin itselleni uuteen paikkaan. Etsin instagramista bongaamani pienen Li'ldecor-nimisen lastensisustusliikkeen, joka on aivan vastikään avannut putiikin Turkuun. Tähän uuteen tuttavuuteen oli hyvä päättää kierros.

Jotain ihan uutta reitin päätteeksi.

En sentään eksynyt, mutta oli mukava kulkea ja löytää uusia reittejä. Oletko sinä joskus tusustunut kotikaupunkiisi uusin silmin? Entä oletko kokeillut kulttuurikuntoilua Turussa? Suosittelen kokeilemaan, jos tällä päin liikut!

Synttärihulinat ja trenditarjoiluja

Onnea 1-vuotiaalle!

Maanantain kahvipöytä.

Vaikka Bonskun 1-vuotissynttäreitä juhlittiinkin suhteellisen pienimuotoisesti vain kummien ja isovanhempien kesken, oli viime viikko silti melko tiukka rutistus. Maanantaina tuli osa kummeista ja ja keskiviikkona isovanhemmat sekä vielä yksi kummi kihlattunsa kanssa. Kyllä pienelläkin porukalla saatiin oikein mukavat juhlat aikaiseksi ja minä pääsin toteuttamaan hartaasti suunnittelemiani tarjottavia. Tarjottaviksi valikoitui sekä klassikkoja että trendiherkkuja erityisruokavaliotkin huomioonottaen.

Synttärikukat ostin lahjakortilla, jonka saimme Bonbonin syntymälahjaksi. 

Ensimmäisenä treniherkkuna tein munatonta marenkia. Kyllä, munatonta marenkia. Jos et ole jo perehtynyt tähän taikamarenkiin, niin paljastan, että munanvalkuaiset korvataan säilykekikherneiden liemellä! Tämä hieman järkytti osaa vieraista, mutta voin kertoa, että marengista tuli aivan yhtä hyvää kuin tavallisillakin raaka-aineilla. Tai niin hyvää kuin meidän marengit pilaavassa uunissa voi syntyä. Palvovan sijasta teinkin Nigellan jäätelökakun. Kikhernemarengit toimivat siinäkin aivan yhtä hyvin kuin munamarengit. Myöhemmin tein kakusta myös vegaanisen version korvaamalla kerman vispautuvalla kaurakermalla ja makua ei erottanut tavallisesta.

Maanantaina kahvipöydässä oli hedelmäkakkua, mansikka-kurkku-minttu-voileipiä, herne-feta-voileipäkakkua ja suklaa-marenkijäädykettä.

Tietysti minun piti tehdä myös jokavauvan trendikakut ja tein sekä melonikakun, melonihain että smoothiekakun. Melonikakkua harjoittelin jo vappuna ja tällä kertaa tein omalla mittapuullani varsin yksityiskohtaisen piiperryksen, sillä yleensä olen suorien linjojen ja suorien mutkien ystävä. Niinpä keskiviikkona teinkin sitten melonihain, joka oli vielä helpompi kuin hedelmäkakku. Täältä löytyivät hyvät ja helpot ohjeet. Voin kertoa, etten syö enää vesimelonia tänä kesänä. Eihän Bonsku nyt osaa vielä arvostaa näitä äidin luomuksia, mutta onpahan hienoja kuvia katseltavaksi jälkikäteen. Smoothiekakku taitaa olla myös löytyä liki jokaisen 2015 syntyneen naperon juhlapöydästä. Tein kakun tällä reseptillä ja oli oikein maukasta. Mitä sitä turhaan kakkuun sokeria lisäämään, kun banaani käy yhtä hyvin! Bonbon  tosin tutkiskeli hyydytettyä smoothieta erittäin epäluuloisena.

Keskiviikon tarjoiluina oli britatorttu, melonihai, smoothiekakku, poro-tuulihatut ja kinkku-herne-voileipäkakku. 

Voileipäkakut tuntuvat olevan myös pinnalla, mistä olen kovin tyytyväinen, sillä minä rakastan voileipäkakkuja! Vappuna tein paria erilaista ja nyt piti taas kokeilla uusia reseptejä. Ylimääräisiä viljoja vältteleviä juhlijoita ajatellen olin bongannut äitini lainaamasta voileipäkakkukirjasta mantelijauhosta tehdyn "leivän", jota halusin kokeilla. Pohja paistettiin yhtenä levynä, joka sitten leikattiin kolmeen osaan kakun kerroksia varten. Leipä oli erittäin maukas ja toimi hyvin voileipäkakussa, sillä se oli mehukasta ja sitä oli helppoa käsitellä. Tätä teen vastedeskin! Voileipäkakut täytin maanantain juhliin feta- ja hernetäytteellä ja keskiviikkona taas kinkku- ja hernetäytteellä. Koristelin kakut herneenversoin, yrtein, ketunleivin ja orvokein. Olin ihaillut tällaisia koristeita jo joskus aiemmin ja nyt pääsin toteuttamaan itse tämän idean. Kakuista tuli niin kauniita! Muuna suolaisena pöydässä oli maanantaina kurkku-mansikka-minttu-kolmioleipiä ja keskiviikkona äitini tekemiä ihania poro-tuulihattuja. 

Klikkaamalla kuvaa reseptin saa suuremmaksi. Ketunleivät ja orvokit ovat niin kauniita koristeita!

Myös muut kakut olivat luontaisesti gluteenittomia, sillä olen nyt innostunut kokeilemaan varastoon erilaisia erikoisruokavalioreseptejä. Mantelijauhoa ei säästelty, sillä se on suosikkini toistaiseksi kokeilemistani luontaisesti gluteenittomista jauhoista. Maanantaina tarjosin gluteenitonta mutakakkua, joka sekin oli tehty mantelijauhosta. Kakusta tulee ihanan mehevä, eikä eroa tavalliseen mutakakkuun huomaa. Paitsi että ehkä tämä on vielä parempaa. Keskiviikkona puolestaan kokeilin, miten Britatorttu taipuu mantelijauhosta. Ja hyvin onnistui sekin, joskin pohjan reunat hieman paloivat ja pohjista tuli melko litteitä. Britatortussa pieni epämääräisyys ei kuitenkaan haittaa, vaan ihanan rento kakku kaunistuu, kun se kootaan.

Kirjoittaessani reseptiä tähän, huomasin unohtaneeni pohjasta kerman. Ilmankos tuli vähän kuivaa. Hyvää silti. 

Bonbon leikkaamassa juhlallisesti synttärikakkua. 

Nyt kun olen antaumuksella selittänyt kaiken tarjoiluista, sanotaan vielä sananen juhlista muutenkin. Maanantaina Bonbon oli selvästi hieman hämmentynyt, mutta innostui loppujuhlista kyllä kovasti leikkimään yhdessä "kummiveljensä" kanssa. Keskivikkona hän taas oli selvästi jo hoksannut, mikä on homman nimi ja pakettejakin alkoi pyytää avattaviksi. Lahjoiksi hän sai kirjoja, palapelin, meiltä värikkään ksylofonin, Brion junaradan alun, uima-altaan sekä ihanan värikkään sisäteltan. Kaikki lahjat olivat oikein mieluisia ja ovat päässeet käyttöön. 

Maanantain lahjoja tutkimassa. 

Tutustumassa lahjatelttaan.

Huh, nyt juhlahulinoiden jälkeen on ollut hyvä vähän levähtää ja lomailla koko perheen kesken!

Konmarismi ei toimi

Viime vuosina eräs aate on levnnyt koteihin ja ihmisten mieliin. Minä olen jälleen kerran seurannut vain sivusta ja nyt myöhäisheränneenä aloin pohtia menetelmää tarkemmin. En tietenkään kirjoita poliittisista aatteista, vaan KonMari-metodista, jonka pitäisi mullistaa elämämme, karsia kodistamme kaikki turha ja saada aikaan elämään ikuisena säilyvän järjestyksen. Täältä voit lukea melko hyvän kuvauksen systeemistä. Itse kirjaa en ole lukenut, myönnettäköön, mutta luulen kuitenkin päässeeni kärryille menetelmästä sen verran, että voin hyvillä mielin sanoa sille "ei kiitos".

Joa nämä olisi joskus aikoinaan "konmaroitu" eikä varastoitu, olisi Bonskulla paljon tylsempiä leluja. 

Keväällä minuunkin iski raivausvimme ja aloin miettiä, pitäisikö minunkin tutustua konmariin. Perusidea tavaran karsimisessa on se, että jokainen tavara pitäisi ottaa käteen ja miettiä, tuottaako se minussa ilonpilkahduksen. Jos kyllä, se säästetään ja jos ei, niin se pistetään pois. Tämä pitäisi tehdä kaikille kodin esineille ja mielellään vielä kertarysäyksellä, eikä laatikko kerrallaan silloin tällöin. Vaatekaapista on helppo aloittaa. 

Kyllä minäkin sentään osaan: sängyn alla on Ikea-kassillinen vanhoja vaatteita.

Ja minähän aloitin. Vaatteiden kohdalla oli vielä melko helppoa. Suurin osa karsimistani vaatteista oli jo aika monta vuotta vanhoja. Ihan kaikista vanhoista ja nyt sopimattomista en kuitenkaan malttanut luopua, sillä ajattelin niiden olevan hauskoja tuleville sukupolville, vähintään naurumielessä. Näin ei varmaan kuuluisi konmarismissa tehdä ja ilon pilkahdus, joka syntyy muistosta, ei varmaankaan riitä ilonpilkahdukseksi. Tästä en pinnallisella perehtymisellä täysin päässyt kärryille. Minä taas ajattelin, että ehkä noista vaatteista tulee vielä jollekin toiselle ilonpilkahdus. Näitä en kuitenkaan säästänyt kovin montaa.

Toisaalta, jos joku olisi jättänyt kierrättämättä tämän senkin, meillä ei olisi tätä hienoa senkkiä. Tai oikeastaan se olisi päätynyt kaatopaikalle, ellen minä olisi sitä pelastanut, mutta se onkin toinen tarina. 

Aika nopeasti huomasin, ettei tällaiselle tavaroihin liittyviin muistoihin kiintyjälle oikein toimi tuo ilonpilkahduksen odottelu. Silloin nimittäin säästyisivät ainoastaan kaikkein turhimmat tavarat. Kauniit lasiesineet, vanhat pehmolelut, vintagemekot ja keittiöturhakkeet. Pois joutaisivat pölyrätit, urheilukerrastot, vessaharja ja kastelukannu. Kuitenkin tarvitsen niitä kaikkia. Ja toisaalta, minä kykenen kyllä kokemaan ilonpilkahduksen IHAN MINKÄ VAAN esineen kohdalla, vähintään kiertoteitse. Otetaan esimerkkinä tuo urheilukerrasto. Se on käsissä liukas, hieman tuoksahtaa hieltä ja se on pesussa hieman värjääntynyt. Se itsessään ei aiheuta ilonpilkahdusta ollenkaan. Mutta jos mietin, että se päällä voin mennä hiihtämään talvella tai vaikkapa vaeltamaan Islantiin, ilonpilkahdus syntyy välittömästi. Ja saan kyllä ilonpilkahduksen niistä paljon parjaamistani miehen piuhakasoista, koska ne liittyvät hänen työhönsä ja harrastukseensa, ja hän saa niistä iloa.

Punaisesta koukusta roikkuu Exhibit A: joskus vuosienkin säilytys kannattaa!

Metodissa on myös puutteensa. Siinä pyritään kovasti luopumaan asioista ja jättämään jäljelle vain sillä hetkellä tarpeellinen. Mutta minä tykkään siitä, että minulla on tavaroita myös "resevissä", sillä minä olen ihan oikeasti sellaista ihmistyyppiä, että saatan kaivaa jonkun unohtuneen tavaran vuosien jälkeen naftaliinista ja ottaa sen uudelleen käyttöön. Jos olisin luopunut siitä, joutuisin metsästämään sen uudestaan. Olen monta kertaa käyttänyt tavaroita, joista olen joskus ajatellut "tätä voi vielä joskus tarvita", vaikka tästä hamstrausudenkuopasta nimenomaan varoitetaan. Viimeisenä esimerkkinä vyölaukun ja olkalaukun risteytys, joka kuului teiniaikojen takkiini. Satuin löytämään sen, kun etsin kantoliinailuun sopivaa pientä laukkua, jolla saan kädet kunnolla vapaaksi. Säästyi monta kymppiä ja sain heti käyttööni tarvitsemani laukun.

Joskus nämä olivat viikattuina nätisti. 

Olen siis enemminkin hamstraaja kuin luopuja, mutta en mitenkään toivoton tapaus. Myönnän, että on oikeasti esineitä ja asioita, joista kannattaa luopua, mieluiten kierrättämällä. Pyrin ennalta ehkäisemään kaaosta myös yrittämällä olla ostamatta turhaan. En minäkään halua, että kotini tavaramäärä lisääntyy holtittomasti ja siksi pistän myös tavaroita kiertoon. Minun kohdallani Konmari vaan ei ole se metodi, joka toimii. En ole riittävän kurinalainen myöskään pitämään yllä järjestystä, vaikka yritin taitella Bonskun vaatteet esille konmarin oppien mukaan. Parin päivän päästä ne ovat ihan sotkussa.

Joku luopui näistä mekoista jossain vaiheessa, jotta minä taas voisin hamstrata vintagemekkoja. Papukaija-mekko tosin ei ole vintagea.

Toisaalta uskon, että varmasti moni saa kotinsa järjestykseen ja pääsee eroon turhasta tavarastaan metodin avulla. Se vaan ei sovi kaikille, eikä kaikkien tarvitse laittaa tavaraa kiertoon yhtään enempää kuin tahtoo. Kaikkien ei tarvitse elää minimalistisesti (jos nyt jätetään keskustelun ulkopuolelle se tosiasia, että joku joutuu elämään minimalistisesti). Ja vaikka välillä itseänikin houkuttaisi minimalistinen, niukka koti, tiedän, etten kuitenkaan osaisi elää sellaisessa.

Oletko sinä perehtynyt konmarin oppeihin? Oletko hurahtanut järjestelyyn vai tipahteleeko kaapeistasi tavaroita, joita voi joskus vielä tarvita?