Mystiikkaa kantapään kautta

Pienenä pidin sellaisia ämpärissä tehtyjä jäälyhtyjä suorastaan mystisinä. Miten ihmeessä jäästä voi tehdä lyhdyn ja miten ihmeessä se kolo kynttilää varten tehdään? Isompana ymmärsin (tai ehkä minulle selitettiin), että yleensä se kolo tehdään siten, ettei veden anneta jäätyä ämpäriin kokonaan, vaan lyhty irrotetaan muotistaan ennen, kuin vesi ehtii jäätyä kokonaan. No, ei siis mitään mystiikkaa, mutta hienoja jäälyhdyt ovat silti ja edelleen. En vaan koskaan ollut tehnyt sellaisia itse. 

En tarkalleen muista, missä blogissa näin ensimmäistä kertaa jäälyhtyjä, joiden sisään oli jäädytetty tuppaaneja, mutta ne vasta saivatkin minut huokaisemaan ihastuksesta! Tuollaisia pitää joskus kokeilla! Viime sunnuntaina pistin vihdoin tuulemaan ja ostin kaupasta tulppaaneja lyhtyjä varten. Koska en raaskinut jäädyttää kaikkia kukkia, päätin tehdä toisen lyhdyn silkkipaperikoristein. 

Vihdoin pääsin kokeilemaan - vaan onko se sittenkään lyhty?

Opin lyhtyjä tehdessä monta asiaa kantapään kautta. Tulppaanit oli helppo kiinnittää ämpärin reunoihin pyykkipojilla. Ne pysyivät napakasti, mutta niitä pystyi hieman liikuttelemaan. Vaikka melko kiinni olevat tulppaanit ovat kauniita maljakossa, kannattaa lyhtyihin käyttää ehkä hieman räjähtäneempiä kukkia, sillä silloin kukinnot tulevat paremmin esiin jään seassa. Kannattaa myös tarkistaa, että ämpäriä vasten ovat kukat, eivätkä lehdet peitä niitä. 

Minusta hieman halkeilevat jääkuviot tuovat lyhtyyn omaa kauneuttaan. 

Myös silkkipaperilyhtyä tehdessä tuli sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Ajattelin ensin raidallista lyhtyä, mutta kevyet paperi lähtivät tietysti kelluskelemaan veden myötä. Ne olisikin kannattanut kiinnittää ämpäriin teipillä, jos olisi mielinyt raidallista lopputulosta. Onneksi myös vapaampi asetelma kelpasi minulle yhtä hyvin. Lisäksi seuraavalla kerralla tarkistan silkkipaperien värinpitävyyden. Käytin kahta erilaista paperia, joista toiset oli ostettu joskus mahdollisesti 90-luvulla ja toiset muutama vuosi sitten. No, yllättäen ysäripaperit pitivät värinsä, mutta uudet silkkipaperit pääsitivät kaiken värinsä veteen. Aika hauska efekti tästäkin syntyi, kun vihreät ja turkoosit väriaineet levisivät ämpäriin ja asettuivat lyhdyn yläosaan, mutta olisin kyllä toivonut, että kaikki väri olisi pysynyt papereissa. Täytyy selvittää, onko enää olemassa parempia silkkipapereita kuin nuo väriä päästävät. 

Lähikuva silkkipaperijäälyhdystä. Etualalla näkyy himmeänä valkoisia silkkipaperisuikaleita, jotka ovat päästäneet värinsä veteen. 

Ja noooh, oikeastaan en edelleenkään  tarkalleen ottaen ole tehnyt jäälyhtyjä. Sunnuntai iltapäivä ei ole kaikkein otollisin aika tehdä näitä, sillä jäätymiseen meni juuri sen verran aikaa, että lyhdyt olisivat olleet valmiita ehkä joskus aamuyöllä. Minun piti laittaa töistä tekstaria kotiin, että ottakaa lyhdyt sulamaan ja irrottakaa ne, mutta enpä muistanut. Niinpä minua kotiin palatessani odottivat umpeen jäätyneet ämpärit. Onneksi nuo "jääveistokset", joiksi niitä nyt kutsun, ovat kauniita ilman kynttilääkin. Ehkä vielä opin. 

Rapunpielen koristeet: jääveistokset, helmikuusenoksat ja lumiukko. 

Oletko sinä joskus tehnyt jäälyhtyjä? Onnistuitko?

Kreisireisu

Innokas risteilijä

Enpä olisi vielä jokin aika sitten uskonut, että lähden vapaaehtoisesti risteilylle. Tai siis olemmehan me käyneet laivalla siten, että määränpäänä on ollut Tukholma tai Tallinna, mutta laivaosuus on ollut se välttämätön paha. Nyt kuitenkin miehellä oli laivalla keikka ja yhdessä vanhempieni kanssa innostuimme ideasta, että he tulevat mukaan ja minä pääsen kuuntelemaan keikkaa. Niinpä viime viikonloppuna suuntasimme Viking Gracelle risteilemään ilman maihinnousua.

Iso hali! 

Odotin reissua hieman ristiriitaisin ajatuksin. Kun laivalla kuulutettiin toisen risteilyn keikoista olevan sunnuntai-iltana puoli seitsemältä, tajuntaani iski todellisuus, että kelluisimme merellä KOKO päivän. Kun laiva ei edes meinannut päästä lähtemään satamasta, aloin jo miettiä kauhulla niitä hitaita minuutteja, joita laskisin poispääsyä odotellessani.

Naamat valkoisina aurinkorasvasta. Bonskulla on "nano". 

Vaan kuinkas kävikään, risteily sujui oikein mukavasti, eikä aikakaan tullut pitkäksi. Paljon teki tietysti se, että Bonsku nautti kaikesta valtavasti! Jo terminaalissa hän oli taas aivan fiiliksissä kaikista uusista jännittävistä leikkipaikoista ja "Titi-nallesta" (a.k.a. Ville Viikingistä). "Oho! Lekkimää!" oli ristelyn vakiolause. Laivalla oli kaikkea, mitä ihminen kuvitella saattaa. Moteja (eli peliluolan pelimoottoripyöriä), nunia (eli Brion junarata), liukumäki ja hissi. Ja nakkeja.

"Ooo! Puna moti!" 

Oli hauska seurata taaperon touhuja, mutta oli hauska saada myös kuunnella rauhassa hyvää musiikkia (mm. Earth, wind & firea, olisipa minulla ollut mukana joku jonka kanssa tanssia!). Kun mukana oli monta hoitajaa, ei ylikierroksilla vetävän taaperon hoitaminen ollut kellekään ylivoimaista. Nukuin myös ensimmäisen kerran yön erossa Bonskusta, mutta siihen en ollutkaan kyllä lainkaan valmis. Heräsin aivan liian aikaisin ja nukuin huonosti. Ei enää ikinä, ennen kuin Bonsku muuttaa pois kotoa. Jos silloinkaan. 

Veikistelemässä puhvetissa. 

Kalapöydän antimet

Kakkosalkupalat.

Musiikin lisäksi odotin kovasti Gracen buffettia. En ole vuosikausiin ollut laivan buffetissa syömässä, mutta olin kuullut Gracen buffetista paljon hyvää. Odotukset olivat kovat, mutta kyllä ne täyttyivät! Minusta ainakin ruoat olivat oikein onnistuneet, siististi ja kauniisti esillä ja erittäin maukkaita. Perinteisten buffetherkkujen rinnalla oli paljon kaikkea uutta herkkua. Myös lämpimät ruoat yllättivät positiivisesti, vaikka yleensä alkupalat vievät voiton.

Lämmintä ruokaa. Tuo keskellä oleva risottotäytteinen herkkusieni oli ihanaa!

Jälkkärit olivat sopivan pieniä, että voi ottaa monta. 

Ennen kuin huomasimmekaan, oli koko sunnuntai kulunut ja palasimme takaisin Turun satamaan. Päivä meni loppujen lopuksi yllättävän nopeasti ja tekemistäkin riitti, kun seilasi leikkihuoneen ja kannen leikkipaikan välillä, välillä kävi vähän kaupassa ja sitten buffetissa ja kuuntelemassa elävää musiikkia. Risteily oli siis lopulta positiivinen kokemus. Ehkä nyt en heti lähtisi uudestaan, mutta ajatus ei ole enää niin kauhistuttava. Ja mahataudiltakin säästyttiin, eikös se ole jo onnistuneen reissun merkki!

Mitä sinä pidät risteilyistä?

Kulttuuritaapero suosittelee: Lasten viikonloppu WAMissa ja Biologisessa

Kulttuuritaapero ottaa tuntumaa museoon. Suuri patsas oli vähän "Hui!"

Huomasin sattumalta mainoksen Wäinö Aaltosen museossa järjestettävästä lasten viikonlopusta. Hämärästi muistin kuulleeni näistä tapahtumista joskus ennenkin ja se kuulosti hauskalta. Päätimme heti lauantai-aamupäivänä suunnata Bonskun kanssa museoon. Kaapon museojaksojen ja edellisten hyvien museokokemusten ansiosta, Bonskua ei kauaa tarvitse houkutella museoon!

"Vauva. Äijä. Halaa, Maija. Kukkii"

Wäinö Aaltosen museossa eli WAMissa oli esillä Wäinön omaa tuotantoa: patsaita, veistoksia ja myös tauluja, mitaleja ja kirjeitä. Ensi vilkaisulta näyttely ei ehkä vaikuta lapsen silmiin niin kiinnostavalta, mutta ei pidä aliarvioida lapsia. Bonsku löysi näyttelystä vaikka mitä kiinnostavaa! Valtavat Toivo Kuulan päät, kubistiset Aleksis Kivet sekä erityisesti lapsihahmot saivat Bonskun silmät hämmästyksestä entistäkin suuremmiksi. Vaikuttavin teos taisi olla lasta ja äitiä esittävä teos. Bonsku kuvasi teoksen tyhjentävästi: "Vauva. Äijä (=äiti). Halaa. Maija (= maitoo). Kukkii."

Museossa olisi ollut myös opastuskierroksia tunnin välein, mutta me jätimme sen vielä tällä kertaa väliin, sillä aikataulut eivät osuneet sopivasti, eikä Bonsku oikein vielä jaksanut kiinnostua opastuksesta, vaikka lapset olikin huomioitu. Hiukan jaksoi kiinnostaa "nuoren Wäinö Aaltosen" seuraaminen.

Bonsku hallitsi heti vaativan tekniikan salat. 

Parasta taisi kuitenkin olla työpaja, jossa sai askarrella kultaisen omakuvan ja osallistua yhteisteokseen piirtämällä tikun päässä olevalla liidulla paperille. Liidun kanssa oli hauska heilua, vaikka mitään esittävää ei Bonsku tainnutkaan pyrkiä kuvaamaan. Omakuvaa tehtäessä Bonsku asetteli hartaasti kultapaperinpaloja kartongille ja välillä vähän muunkin värisiä. Hän sai myös kultaiselle paperille tulostetun omakuva, joka liitettiin teokseen mukaan. Kun Bonsku oli valmis, hän sanoi päättäväisesti "Noin!" ja sitten jatkettiin matkaa. Välillä taidepajassa oli hieman tungosta, mutta kaikille riitti tilaa. Eri-ikäiset taiteilijat oli huomioitu hyvin ja varmasti monen ikäiset saivat työpajasta ilon irti. 

Teos luonnosteluvaiheessa. 

No, oikeastaan parasta ei kuitenkaan tainnut olla työpaja vaan ehkä lettu mansikkahillolla ja kermavaahdolla, joka nautittiin näyttelyn jälkeen Café Wäinössä. Tai sitten akvaario, jota Bonsku olisi voinut tuijottaa vaikka kuinka pitkään. Eipä kun sittenkin atriumpihan suihkulähde, jota piti tutkailla jokaisesta kuvakulmasta useaan otteeseen. Ehkä Bonsku olisi halunnut ikuistaa sen taideteokseen?

"Kala, kala! Kaapo!" Kyllä, Kaapossakin on yhdessä jaksossa akvaario. 

Minusta museorakennus on hurjan kaunis, oikea aikakautensa helmi. Museo oli mukava paikka taaperolle. Sopivasti väljyyttä ja ainakin näin lasten viikonloppuna museon väki katsoi suopeasti pientä säntäilyäkin (kun teokset eivät olleet vaarassa). Rattaiden kanssa museo oli hieman hankala paikka, kun olimme seuraavana päivänä uudestaan kavereiden mukana museossa (kiitos museokortin voi museoon mennä vaikka kahdesti peräkkäin!). Porrashissi vie vain osalle tasanteista. 

Bonsku esittelee atriumpihan suihkulähdettä. Portaissa nuori Wäinö Aaltonen. 

Sunnuntaina menimme myös Biologiseen museoon, jossa oli niin ikään lasten viikonloppu. Olen ollut Biologisessa museossa viimeksi varmaan kaksi kymmentä vuotta sitten, jolloin se oli ehkä mielestäni vähän tylsä. Nyt kuitenkin museo oli oikein symppis ja jotenkin hellyttävä pienuudessaan. Dioraamat olivat kuitenkin mielenkiintoisia ja hyvin tehtyjä. Bonsku juoksi pientä museota ympäri varmaan kymmenen kertaa. Työpaja ei täällä jaksanut kiinnostaa, sillä askartelut sopivat ehkä paremmin hieman isommille. Tämä ei haitannut menoa, sillä nähtävää oli tämän ikäiselle juuri sopivasti, eikä yhtään liikaa. Eksymisvaaraakaan ei yhden huoneen museossa juuri ollut ja eläimetkin turvassa lasien takana. Minäkin sain siinä samalla biologian kertauskurssin ja hauskat totta vai aprillia - kysymykset olivat oikeasti viihdyttäviä. Tiedätkö esimerkiksi, onko seuraava väittämä totta vai ei: "Makeistehtailija Karl Fazer toi fasaanin Suomeen". 

"Hivvi" ja "kaau" olivat parhaat. Etenkin hirveä palattiin katsomaan varmaan kymmenen kertaa. Korokkeet dioraamojen edessä olivat erinomaiset. 

Minusta on hyvä, että lapsille suunnataan kulttuuritapahtumia ja lapsia viedään museoon. Vaikka minusta lapset saavat tulla museoon milloin vain, on monen mielestä ehkä helpottavaa, että on erikseen lasten tapahtumia, jolloin lasten ei välttämättä tarvitse olla hipihiljaa ja sivistyneesti, kuten aikuiset. Lapset ovat niin vilpittömän innoissaan ja uteliaita ja minä ainakin näin monta innokasta museokävijää (jos ehkä jonkun tylsistyneenkin). Osallistumme varmasti jatkossakin lasten viikonloppuihin! Kulttuuritaapero suosittelee!

Oletko sinä osallistunut lapsille suunnattuihin kulttuuritapahtumiin tai osaatko vinkata muuten lapsiystävällistä museota?

Kaapo - eiku Bonbon leipoo pizzaa

Ovatko nämä nyt varmasti oikeita pizzajauhoja?

Vaikka Bonsku on innokas leikkikeittiön käyttäjä, en ole hirveästi ottanut häntä mukaan oikeisiin kokkailuihin. Yksi syy on se, että viime aikoina en ole hirveän paljon edes kokkaillut, mutta myös ihan se, että en ole jotenkin tajunnut Bonskun voivan jo auttaa keittiöhommissa. Nyt lauantaina vietimme Bonbonin kanssa iltaa kahdestaan ja keksin hetken mielijohteesta alkaa tehdä pizzaa. Yhtä hetken mielijohteesta päätin antaa taikinakulhon Bonskulle ja katsoa, mitä tapahtuu. 

Sinne vaan! Jauhoa, jauhoa, enemmän jauhoa!

Taikinan vaivaaminen käy helposti kauhan avulla. 

Kokeneena leikkikokkina Bonsku tietysti tiesi heti, mistä on kyse. Hän läiski taikinaa kauhalla ja halusi kovasti sekoittaa. Innokkaasti hän lisäsi myös jauhoja taikinaan (pussi oli melkein tyhjä, joten pelkoa liian tiiviistä taikinasta ei ollut). Taikinan vaivaamisen hoidin minä, sillä Bonsku ei halunnut ilmeisesti sotkea käsiään. Laitoimme yhdessä taikinan hellalle kohoamaan ja peitimme pyyhkeellä.

Vähän tarttuu. Lisää jauhoja!

Hauskin vaihe taisi olla taikinan kauliminen. Ajattelin antaa Bonskun ensin vähän tutkailla ja levitellä taikinaa ja levittää se sitten itse kunnolla. Meillä ei ole tavallista kaulinta, joten yleensä olen levittänyt pizzatakinan ihan käsin tai joskus myös pulikalla, jos se ei ole meinannut levitä. Vaan Bonskupa kaivoi oitis esiin oman leikkikaulimensa ja alkoi kaulia taikinaa ohueksi! Olin aivan kaulimella päähän lyöty! Luultavasti Bonsku on oppinut kaulimen käyttötarkoituksen Kaaposta, jossa yhdessä jaksossa tehdään pizzaa. Tiedä häntä, mutta kummasti lapset oppivat ihan huomaamattaan. Kun taikina oli saatu kaulittua, nostin sen vielä ison lastan päälle, jotta sen saa helposti nostettua pizzakivelle. Tämän jälkeen Bonsku runttasikin taikinan takaisin mytyksi, joten kaulintavaihe piti toistaa uudestaan. Noooh, kertaus on opintojen äiti.

Täytteet on aseteltava tarkkaan. Ottaisiko seuraavaksi juustoa vai herkkusieniä?

Myös reunoille pitää saada täytettä!

Muuten pizzan tekeminen sujui oikein mukavasti ja melko siististi, mutta tomaattikastikkeen kohdalla tein virheliikkeen. Ajattelin saavani hallittua tilanteen ja levitettyä tomaatin yhdessä Bonskun kanssa, mutta Bonbon riisti kauhan kädestäni ja läiski menemään. Tomaattia priiskui joka paikkaan! Ehkä on paikallaan hankkia Bonbonillekin esiliina. Muu täytteiden levittäminen sujui oikein mallikkaasti, mitä nyt tietysti välillä piti vähän napsia mozzarellaa suuhun. Toisaalta niinhän minäkin saatan tehdä, yleensä tosin en ensin ole levittänyt sitä pizzan päälle. Katsoin jälleen sivusta suu ammollaan, miten hienosti ja taitavasti Bonbon levitti täytteitä pizzalle. Aivan kuin hän olisi tehnyt sitä aina!

Laadunvalvonta on tärkeä osa pizzanvalmistusta. 

Hui! Uuni on kuuma. 

Bonsku seurasi pizzan paistumista kiinnostuneena. Pizzan ottaminen uunista oli minulle vähän jännitysmomentti, mutta Bonbon varoo onneksi aika hyvin jo suljettuakin uunia saati sitten avointa. Pizza pääsi hiukan tummumaan, mutta ei onneksi liikaa. Maku oli oikein maukas, mutta ehkä vähän liikaa jauhoja Bonsku oli sittenkin saanut kaadettua taikinaan. Pizza maistui myös Bonskulle ja oli mahtava syödä ihan samaa pizzaa, sillä enää Bonskulle ei ole tullut ihottumaa ainakaan kypsästä tomaatista. Jee!

Valmis! Vähän reunoista tuli tummat, mutta onneksi ei sentään ihan mustuneet. 

Nyt minun pitäisi ehdottomasti keksiä muitakin ruokalajeja, joiden tekemiseen Bonbon on helppo ottaa mukaan. Etenkin viikonloppuisin olisi kiva tehdä ruokaa yhdessä. On niin hauskaa, kun Bonskun kanssa voi puuhata jo niin monenlaista!

Nam nam! 

Onko sinulla hyviä vinkkejä taaperon kanssa kokkailuun?

Extreme-elämys-isänpäivä

Sunnuntaina oli nyt sitten tämä ensimmäinen virallinen isänpäivä meidän perheessä. Muutaman viikon takaisella Ruissalon reissulla keksin loistavan idean, miten juhlistaa sitä. Innostuin ajatuksesta lähteä vähän luontoretkeilemään ja ottaa myös isovanhemmat mukaan. Siinä samalla saisivat vaari ja pappa aineettomat isänpäivälahjat elämysretken muodossa. Tuumasta toimeen! Suunnittelin retkieväät ja hankin miehelle trangian isänpäivälahjaksi. Hän tietysti oletti, että otamme mukaan hänen vanhempiensa trangian, joten yllätys onnistui. Lauantaina esivalmistelin retkieväät, sunnuntaina tein vielä lettutaikinan ja kokosin kamppeet kasaan. Keitin lounaaksi kanakeiton, ettei tarvinnut lähteä retkelle tyhjin vatsoin.  

Retkiseurue miinus valokuvaaja. Kuvissa piti kävellä hidastetusti eli "dressmann-tyyliin", jotta kuvat onnistuivat.

Aamun aloitin herättämällä miehen onnittelulaululla. Toin oikein aamiaisen sänkyyn ja siinä sitten yhdessä availimme lahjat. Oli oikein ihana ja ikimuistoinen tämä ensimmäisen isänpäivän aamukin, vaikka meinasi tulla kiire, kun heräsimme niin myöhään. Minun vanhempani tulivat meille aamupäivällä ja miehen vanhemmat tapasimme kirkossa, jossa kävimme yhdessä koko porukka. Sitten syötiin se keittolounas ja valmistauduttiin retkelle. 

"Yl' kasteisten vuorten me kuljemme..."

Ensin tulkitsimme tämän sudenjäljeksi, mutta oli tainnut kuitenkin kulkea narussa tämä susi, kun seurasi niin nätisti polkuja. 

Suuntasimme kohti Kurjenrahkan kansallispuistoa. Tarkempi määränpää oli... hmm... mikäs se nyt oli. Pitää tarkistaa mieheltä. Bonbon kulki mukana Manducassa miehen kyydissä ja nukahti käveltyämme jonkin matkaa. Olin valmistautunut imetykseen ulko-olosuhteissa, mutta kävikin tuuri, sillä Bonsku ei herännyt koko reissun aikana kuin pieneksi hetkeksi, eikä silloinkaan tarvinnut ruokaa. Hyvä näin, sillä pysähtyminen pimenevässä metsässä olisi ollut varsinainen operaatio. Sää suosi, vaikka päivä oli sateinen. Maa oli toki märkä ja liukas, mutta onneksi kaikilla oli riittävän hyvät kengät.

Välillä oli vähän kaltevaa ja liukasta, 

Loppunoususta piti ottaa kuva. Valitettavasti kuvassa ei kerro todellisuutta. 

Ennen Paltanvuoren (sehän se oli!) huippua oli vielä melkoisen jyrkkä nousu ja vähän hirvitti, miten siitä selvittäisiin. Mutta hyvinhän se meni. Mies on tottunut metsässä liikkuja, joten hän kyllä osasi varoa vauva kantorepussakin. Huipulla odotti penkki ja odotettu evästauko. Ensin syötiin tekemäni sämpylät ja sitten alettiin paistaa lettuja. Kaasupolttimolla varustettu trangia syttyi helposti, mutta lettujen paistaminen oli silti vähän kinkkistä hommaa. Olin kokeillut uutta taikinareseptiä ja laittanut siihen liian vähän kananmunia, pannua ei kuumenettu heti riittävästi ja lätyt paistuivat vähän epätasaisesti. Paistaminen oli varsin hidasta hommaa, mutta saimme kuitenkin jokainen yhden kunnon retkiletun. Minä sain parhaan, koska paistajana söin omani viimeiseksi! Kun paistaminen olisi vihdoin alkanut sujua, alkoi kuitenkin jo hämärtää sen verran, että oli viisainta lähteä kohti parkkipaikkaa.

´"Kohtalainen näkymä" nauratti. Ei ehkä kovin houkutteleva. Olisi pitänyt tulla siis aikaisemmin...

Retkikeittiö. Kaasulla toimiva trangia oli kannattava ostos, niin ei tarvinnut pelata sinolilla. 

Paluumatka taisi olla se kaikkein extriimein kokemus koko reissussa. Tai no, ei ehkä porukan kokeneille retkeilijöille, mutta minä ja vanhempani emme ole ehkä niin eräihmisiä, joten meille ainakin. Hämärä laskeutui todella nopeasti, vaikka oli kuitenkin vasta iltapäivä. Mutta niinhän se tekee marraskuussa! Onneksi kännyköissä on hyvät lamput ja joku taskarikin oli mukana. Liukkaista kivistä ja juurista varoiteltiin takana kulkeville. Miehellä oli paperikartta ja anopilla oli kännykässä sovellut. Siinä vaiheessa, kun hänen kännykkänsä akkuloppui, meitä city-ihmisiä vähän kylmäsi, mutta hyvin sitä selvittiin. Onneksi oli monta suunnistajaa mukana ja äkkiähän sen karttasovelluksen olisi omaankin kännykkään ladannut.

Ihan näin pimeää ei ollut kuvan ottohetkellä todellisuudessa, mutta hetken päästä kuva vastasikin jo totuutta.

Retki oli siis oikein onnistunut ja oli hauska järjestää tällainen vähän erilainen isänpäiväyllätys. Äitienpäivänä voidaan sitten mennä vaikka johonkin hienoon ravintolaan syömään! Kaikki tykkäsivät retkestä ja itselle jäi sellainen olo, että retkeilyhän on oikein kivaa. Vanhat partiotraumat alkavat siis hälventyä ja jokin päässä on selvästi vinksahtanut. Suosittelen kokeilemaan tällaista isänpäiväretkeä joskus! Tai miksei äitienpäivänäkin! Loppuun laitan vielä retkilettujen reseptin. Lisäsin kotona taikinaan munan, jolloin letut onnistuivat oikein hyvin. Maku oli syvä ja mantelimaidon ansiosta kivan pähkinäinen.

Karkkiksen (vehnättömät ja maidottomat) retkiletut

• n. 8 dl mantelimaitoa
• 4 munaa
• 3 dl kaurahiutaleita tai 2 dl kaurajauhoja
• 2 dl ohjajauhoja
• loraus öljyä
• ripaus suolaa
•  1 tl sokeria
• voita paistamiseen

Jauha kaurahiutaleet tehosekoittimessa jauhoksi. Voit käyttää myös ihan valmiita kaurajauhoja tai vaikka vehnäjauhoja (meillä on nyt jätetty vehnä pois erinäisistä syistä). Sekoita lettutaikinan ainekset ja jätä turpoamaan jääkaappiin. vähintään puoleksi tunniksi, mutta mielellään pidemmäksi aikaa. Jos paistat letut retkellä, kannattaa taikina laittaa pieneen juomapulloon, josta se on helppo kaataa pannulle.

Suosittelen kokeilemaan eräretkeä isänpäiväksi! Tai miksei äideillekin! Miten sinä vietit isänpäivää?

Hengästyttävä päivä kanssamme

Välillä blogeissa näkyy "päivä kanssamme"-tyyppisiä postauksia ja olen minäkin tainnut sellaisen joskus kirjoittaa. Tässä arjen tuoksinassa postausaiheille on aivossa ollut nyt melko vähän tilaa ja vielä vähemmän aikaa istahtaa koneen ääreen, joten päätinpä ottaa aiheeksi tämmöisen, jota on hyvä miettiä siinä päivän mittaan. Tämä päivä on toisaalta melko tyypillinen päivä, ainakin aamupäivän osalta, mutta ei taida tällä hetkellä mikään päivä olla ihan samanlainen, joten ei varmaan mistään prototyyppipäivästä voisi siis kirjoittaakaan. 

Päivän kauppalappu. Osa on kirjoitettu imetyksen aikana, joten piti käyttää oikeaa kättä. Kieltämättä oli aika haastava saada selvää osasta sitten kaupassa. 

Lauantaina 7.11.2015 heräsin Bonskun kanssa yhtä aikaa noin yhdeksän maissa. Täytyy sanoa, että aamuisin arvostan Bonbonin unirytmiä suuresti. Illalla en ole aivan yhtä innosutnut, sillä hän menee nukkumaan melko myöhään, jolloin oma ilta venyy helposti sinne puolille öin. Otan unet takaisin sitten aamuisin. Mies oli herännyt jo aiemmin, sillä hän lähtisi pian keikalle toiselle paikkakunnalle. Tein rauhassa aamiaista ja mies hoiti aamuvaipan. Aamut ovat yleensä nykyisin ihana rauhallisia ja yleensä vältänkin kaikkia sovittuja menoja aamupäivän aikana. Yksi syy tälle on se, että ainoat lähes varmat päiväunet Bonsku nukkuu aamupäivisin noin pari tuntia heräämisensä jälkeen. Niin tänäänkin ja saan 40 minuuttia aikaa laittaa itseni kuosiin ja vähän tehdä kotihommiakin. Ja lähes 100 % varmuudella, kuten tänäänkin, Bonbon heräsi nukuttuaan noin 40 minuuttia. Päikkäreiden aikana sain paketoitua myös isänpäivälahjan. 

Kantoliinan jälkeen yleisin päiväunipaikka.

Luovaa paketointia. Lehdet on kyllä jo tippunut, mutta eiköhän tämä mene läpi kuitenkin. 

Päiväunien jälkeen Bonbon vaati erinäisiä huoltotoimenpiteitä. Niiden jälkeen laitoin hänet kantoliinaan ja päästiin vähän kaupungille. Yleensä syön lounaan kotona, mutta silloin tällöin käyn ulkona lounaalla. Nyt valitsin Pasta Fabbrican Hansan ruokamaailmassa. Aika moni muukin lapsiperhe oli valinnut food courtin. Bonbon halusi jälleen kerran ruokailla kanssani yhtä aikaa ja harmittelien hetken, että valitsin vahingossa spaghettiannoksen. Onneksi se oli kuitenkin helppo syödä. 

Lounaan jälkeen suuntasimme kohti toria. Ostin salaattiaineita ja iloisena yllätyksenä sain tarvitsemani lehtipersiljan kaupan päälle. Mietin hetken, menemmekö suoraan kauppaan, mutta päätinkin mennä postiin hakemaan yhden paketin ja lankakauppaan hakemaan käsityöprojektia varten pari kerää lankaa. Bonbon vaikutti tämän jälkeen hiukan levottomalta ja läiskäisee käden kantoliinan sisältä naamalleni. Tämä on merkki, että emme taida päästä samalla reissulla kauppaan, vaan kotiin on mentävä välissä. 

Sohvan valtaajat vauhdissa jälleen. 

Iltapäivä onkin varsinaista väsytystaistelua. Bonbon vaikutti edelleen hieman levottomalta ja kärttyiseltä, mikä yleensä merkitsee väsymystä. Aikani kuluksi kokeilin laittaa hänet kantoliinalla selkään. Ensimmäisen kerran onnistumme ja Bonbon viihtyy selässä melko hyvin. Soitan äidilleni ja puhumme jonkin aikaa. Jossain vaiheessa Bonbon alkoi venkoilla ja yritin epätoivoisesti nukuttaa häntä. Hän nukahti hetkeksi, jolloin pääsen isänpäivävalmistelujen pariin. Sitten hän hersi rääkäisten. Tämä toistui useita kertoja. Niin ihana kuin Bonbon onkin, niin kyllä hän välillä osaa järjestää varsinaisen ärsytysshown. Lopulta epätoivoisten kantoliinanukutusyritysten jälkeen lähdimme kauppaan. Kaupan jälkeen hän nukahti taas hetkeksi ja keitän kahvit. Ei kannattaisi kyllä alkaa tehdä mitään kotihommia ennen kuin saa kahvia! Sitten ehdin hetken kirjoittaa tätä postausta ennen kuin Bonsku taas heräsi. 

Onneksi vaipanvaihto ja mahanpäristely pelastavat päivän! Yksikin hurmaava hymy pyyhkii pois aika paljon harmeja. Mahan päristely on uusi suosikkijuttu. Makeimmat hymyt taitaa saada oma peilikuva (kuka nyt ei noin söpölle vauvalle hymyilisi?) ja siitä riittää iloa äidillekin. 

Tein "kaurasämpylöitä", jotka ovat kyllä ennemminkin jotain lättysiä tai leipäsiä. Hyviä kuitenkin! 

Unien jälkeen Bonsku oli paremmalla tuulella ja totesin, että onnistuu se ruoanlaitto vauvan kanssakin. Välillä Bonsku katseli sylistä, mutta suurimmaksi osaksi hän oli tyytyväinen leikkimatolla, kunhan hänen kanssaan jutteli riittävästi. Sieltä oli ilmeisesti ihan hauska katsella äidin touhuja, sillä ne kiinnostivat enemmän kuin lelut. Sain tehtyä jopa sämpylät, vaikka olin heivannut sen suunnitelman iltapäivän nukutusrumban keskellä. Sain valmiiksi kanakeiton seuraavaa päivää varten ja söin itsekin. Bonbon halusi olla sylissä ja nykyään pitääkin olla tarkkana, ettei keittolautanen päädy lattialle tai syliin, sillä Bonbon on varsin vikkelä vetämään tavaroita alas pöydältä.

Pitkään haudutettu kanakeitto on niin hyvää! Tein tätä ohjetta mukaillen, pistin mukaan vielä lisää juureksia ja nuudeleiksi riisinuudeleita. 

Ruoanlaiton jälkeen teimme yhdessä vielä vähän kotihommia ja sitä sun tätä. Yhdeksän aikoihin aloitettiin nukutushommat. Tällä kertaa mentiin oikein pitkän kaavan mukaan vauvahierontoineen päivineen. Vähän lueskeltiin lasten rukouskirjaa ja laulettiin tutut iltalaulut. Bonsku simahti joskus ennen puolta yhtätoista ja pariin otteeseen sain mennä rauhoittelemaan uudestaan ennen kuin pääsin istahtamaan tähän. Vaikka iltanukutuksissa menee tällä hetkellä aika paljon aikaa, ne ovat oikeastaan aika mukavia puuhia (ainakin siihen asti, kunnes alkaa mahdollinen iltaraivari).

Sekoittelin isänpäivän aamiaiseksi tuorepuuroa. Nopeaa ja hyvää! Tähän tuli muussattua banaania, mantelimaitoa, (omatekoista) mysliä, puurohiutaleita, auringonkukansiemeniä ja mustikoita. 

Nyt sitten istun tässä koneen ääressä viimeistelemässä tätä postausta. Oli aika jännää, kun koko päivän päässä surrasi postaus ja mitä tästä päivästä kirjoittaisin. Eipä sitä ihan joka päivä jaksaisi. Kuvien lisäämisen jälkeen varmaan vielä vähän jumppailen ja katselen telkkaria. Ja simahdan joskus puolilta öin. Tuntuu kyllä näin jälkikäteen, että päivässä ehti tapahtua ihan hirveästi asioita, vaikka emme käyneet kuin muutaman sadan metrin säteellä kodista. Yleensä en toki tee ihan noin hartaudella ruokaa tai muita valmisteluja kuin nyt isänpäivää varten.  Aamulla onkin sitten ensimmäisen virallisen isänpäivän vuoro meidän pienessä perheessä! Sitä jäänkin odottamaan jännityksellä.

Hyvää ja kaunista

Kun kokaan, etenkin arkiruokia, en piiperrä annosten tai ruokien kauneuden eteen kovin paljon. Maun täytyy olla kohdallaan, mutta muuten olen aika suurpiirteinen. Sen vuoksi blogiin päätyy aika harvoin arkiruokia. Niiden kuvaaminen kauniisti olisi aika haastavaa, eikä sitä yleensä edes muista siinä kohtaa, kun pötyä on saatava pöytään. Viime viikonloppuna onnistuin kokkaamaan kuitenkin kerrankin oikein kaunista ja näyttävää ruokaa. Se oli niin kaunista, että kuva siitä päätyi tuohon uuteen banneriinkin. 

Syksyn satoa. Miten kauniita juureksia sitä onkaan olemassa!

Syksy on ruoanlaiton suhteen inspiroivaa aikaa. Torilla tekisi mieli ostaa maalaisten pöydät tyhjiksi ja usein teenkin torilla heräteostoksen tai pari ja päätän vasta siellä, mitä ruokaa tarjoan. Viikko sitten heräteostoksena ostin raita- ja keltajuuria. Kun kuuluin luomupiiriin, niitä oli usein tilattavissa, mutta jostain syystä en koskaan tilannut niitä. Nyt kuitenkin houkutteli kokeilla. Punajuuren maku ei ole suosikkini, mutta olin utelias kokeilemaan, kuinka paljon maku eroaa. Olin törmännyt Hannan soppa -blogissa ihanan kuuloiseen punajuurirataouillen reseptiin. Se näytti herkulliselta, joten päätin korvata punajuuret kelta- ja raitajuurilla ja sovelsin vähän muutenkin. Alkuperäisessä reseptissä oli myös fenkolia, jonka jätin pois. 

Kotona totesin sen, minkä olin arvannutkin: raitajuuri on maailman kaunein juures. Keltajuuri taas tietysti on minun lempiväriäni, mutta kuvionti tulee niin upeasti esiin raitajuuressa, että se on selkeä voittaja. Ratatouilleen kesäkurpitsa toi näiden juuresten rinnalle raikkautta niin maun kuin värinkin puolesta. Miten kaunis voikaan olla yksinkertainen ruoka!

Tämä ruoka on mielestäni kuin taideteos. 

Raitakeltaratatouille

• 3 pientä raitajuurta 
• 3 pientä keltajuurta 
• 2 pientä kesäkurpitsaa
• 2 isoa tomaattia (ens kerralla laitan enemmän)
• 3 valkosipulinkynttä
• 1 sipuli
• 1 rkl oliiviöljyä
• 3 rkl voisulaa
• tuoretta timjamia
• suolaa & mustapippuria

Kuutioi tomaatit. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet ja sipulit. Kuumenna pannulla oliiviöljy ja freesaa sipulisilppua, kunnes pehmenee. Lisää sekaan tomaatit ja paista vielä muutama minuutti. Mausta tuoreilla timjaminlehdillä, suolalla ja mustapippurilla. Levitä seos uunivuoan (n. 15 x 25 cm) pohjalle tasaisesti.

Kuori kelta- ja raitajuuret ja pese kesäkurpitsat. Siivuta kaikki ohuiksi viipaleiksi. Asettele juurekset ja kesäkurpitsat vuorotellen kauniisti lomittain. Kaada päälle voisula ja mausta suolalla, mustapippurilla ja reilulla määrällä tuoretta timjamia.

Paista 200 asteessa n. 45 minuuttia, ensimmäinen puoli tuntia foliolla peitettynä ja sitten ilman. Tarjoile heti.

Kauneuden lisäksi raitakeltaratatouille oli myös hyvää. Raitajuuri oli kuin olikin hieman erimakuinen kuin punajuuri, miedompi ja minusta miellyttävämpi. Joskin uudelleen lämmitettynä siinäkin alkoi maistua se punajuuren maku, mistä minä en pidä. Punajuurikin on ihan hyvää juuri kypsennettynä, mutta ei uudelleen lämmitettynä. Keltajuuren maku oli vielä tätäkin miedompi ja ehkä enemmän omaan makuuni. Ensi kerralla laitan vielä enemmän tomaattia, sillä sen maku taittoi juuresten makua kivasti. 

Eikä ruoka näin paistettunakaan huonolta näytä. Keltajuurten raidat tulivat paistettaessa hauskasti esiin. 

Tarjosin ratatouillea ahvenfileiden kaverina ja oikein hyvin ne sopivatkin yhteen. Valitettavasti tästä annoksesta ei ole kuvaa, sillä ateriointi olikin varsinaista hulinaa, kun mukana oli Bonbonin lisäksi Bonbonin yksi kummitädeistä sekä kahdeksankuinen kummiveli. Eikä se juureskasa nopsasti kasattujen ahvenfileidenvieressä enää niin kaunista olisikaan ollut, vaikka hyvää olikin!

Räpsy vilkkaista jaloista. 

Panostatko sinä ruoan ulkonäköön vai riittääkö, että ruoka maistuu? 

Esiäitienpäivä

Olen viettänyt tänään esiäitienpäivää kahdella tapaa. Koska emme tänä vuonna kutsuneet äitejä kylään tai vierailleet kotikodeissa, päätin (onnittelusoittojen lisäksi) juhlistaa äitienpäivää muistelemalla erityisesti esiäitejäni eli isoäitejäni. Esiäitienpäivän voi ymmärtää myös sillä tapaa, että minä en ehkä ihan vielä ole äitienpäivän sankarin roolissa, mutta melkein kuitenkin, joten vähän esimakua siitäkin sain maistaa. Hassu ajatella, että ensivuonna minä olenkin sitten jo ihan oikeasti äiti!

Palaanpa sitten esiäiteihini, tosin vain parin sukupolven taakse. Minulla oli kaksi mammaa, sillä en ollut kummankaan suvun ensimmäinen lapsenlapsi ja nimitykset oli lyöty lukkoon jo vuosia aiemmin. Itseasiassa minulla oli kaksi pappaakin, mutta isovanhemmat erotettiin toisitaan sitten asuinpaikkojen mukaan. Sain tuntea mammani monta vuotta, mutta molemmista jouduin luopumaan jo ennen aikuisuutta. Äidinäiti kuoli ollessani yhdeksän ja isänäiti ollessani 13. Molemmista mammoista jäi minulla hyvät muistot ja erityisesti isänäidistä minua muistuttaa eteisen lipasto, jonka uumenista sain aina jonkun setelin. Setelin suuruus ei ollut se juttu sinänsä vaan tilanteen jännittävyys ja erityisyys. 

Mustanpuhuvia juuria. 

Päätin kunnioittaa mammojeni muistoja tällä kertaa reseptien kautta. Oma äitini kokeili joitain viikkoja sitten mustajuurikeittoa. Samalla hän tuli kertoneeksi, että mamma (eli äidinäiti) oli nuorena emäntäkoulussa tehnyt mustajuurikeittoa ja ajatellut, että hänellä on joskus puutarha, jossa hänkin viljelee kaikkia hienoja kasveja, muun muassa mustajuurta, ja valmistaa niistä sitten hienoja ruokalajeja. No, kävi sitten niin että mamma päätyikin vähän yllättäen maatalon emännäksi ja siat ja muut eläimet sekä lapset taisivat viedä kaiken ajan mustajuurilta. Ehkä mamma olisi kuitenkin mielissään, että hänen lapsenlapsensa nyt bloggaa mustajuurikeiton reseptistä. Tuskin alan kuitenkaan kasvattaa, voisi tulla miniatyyrimustajuuria. 

Sisältä ne ovatkin ihan valkoisia, mutta ilmeisesti mustenevat, ellei niitä laita kylmään veteen. 

Valitsin kaikkein yksinkertaisimman keittoreseptin, sillä äiti sanoi tehneensä hyvin simppelillä reseptillä hyvää keittoa. Tein muuten aivan Valion reseptin mukaan, mutta kerman sijasta laitoin noin 150g ranskankermaa. Eli käytännössä kuoritaan mustajuuret ja laitetaan ne heti kylmään veteen (muuten kai mustuvat). Kuoritaan ja pilkotaan perunat ja purjo ja laitetaan kasvisliemeen kiehumaan mustajuurien kanssa puoleksi tunniksi. Sitten soseutetaan. Lopuksi maustetaan ja lisätään (ranskan)kerma. Ja aivan viimeiseksi herkutellaan. Sen verran sanon, että kannattaa valita kaupassa paksuja mustajuuria. Minä onnistuin ottamaan tosi ohkaisia, mikä teki kuorimisesta työlästä. Helpompaa se kuitenkin oli kuin maa-artisokkien kuoriminen. 

Muut keiton ainekset ovat pääosin tässä. Puuttuu vain kasvisliemi, raskankerma ja mausteet. 

Lopputulos oli samettisen herkullinen. Maku oli mieto, mutta kuitekin makua oli riittävästi. Rakenteesta tuli helposti hyvä. Otin hieman lientä pois ennen soseuttamista ja ohensin keittoa sitten tarpeen mukaan. Paahdetut kurpitsansiemet (joita muuten olen tässä raskausaikana napostellut joka päivä) sopivat keittoon erinomaisesti. Suosittelen kokeilemaan! Keitto on vaivan arvoinen, vaikkei ehkä ihan arkiruokaa. 

Naminam! Melkein isoäitien tekemää ruokaa. 

Keiton kaveriksi päätin tehdä leipää. Se sopi hienosti myös esiäititeemaan, sillä mieleeni on jäänyt voimakkaana muistona isänäidin tekemä leipä. Leipä oli jännän hapanta, mutta kuitenkin vaaleaa ja se paistettiin ihan oikeassa leivinuunissa. Muistaakseni leipä laitettiin uuniin ja otettiin uunista sellaisella pitkällä leipälapiolla. En yhtään tiedä, mitä tuossa leipätaikinassa oli, mutta samanmakuista leipää en ole koskaan myöhemmin maistanut. Ehkäpä taikinassa oli jokin vanha, nyt jo hävinnyt juuri. Joskus pääsin leipomaan avuksi ja sain kotiin viemisiksi oman leivän. Joku käntty päätyi myös leikkeihini (!) ja muistan, kuinka se vähitellen homehtui. Ei se mitään, leikin, että leluni saivat siitä supervoimia. Ymmärrettävästi se kuitenkin aika pian heitettiin pois. 

Kohonneet leipäset. Alunperin ne olivat suipot ja sitruunanmalliset. Lisäsin unikonsiemeniä koristeeksi.

Mamman leipää en edes yrittänyt lähteä tavoittelemaan. Jotain hapanta taikinassa sai kuitenkin olla ja sattumalta törmäsinkin tähän sitruunaleivän reseptiin. Laiskana en sitäkään ala tähän kirjoitella, mutta sen sanon, että kannattaa laittaa vähintään kahden sitruunan kuori, sillä muuten maku jää kovin miedoksi. Ainakin tällaiselle sitruunafanille. Muuten leivät onnistuivatkin melko täydellisesti ja vaikka vähän pelästyin leipien lässähtämistä, kun siirsin ne uuniin, ne nousivat sielä uudestaan kauniiksi pyörylöiksi. 

Minullakin on leipälapio! Tosin vähän pienempi malli. 

Rakastan leipomista ja yhdessä vaiheessa teinkin kaiken vaalean leipäni itse. Enää en sitä ehkä jaksaisi, mutta silloin tällöin on ihana saada aikaan leipiä. Pidän eniten leivistä, jotka nostatetaan edellisestä päivästä saakka, mutta ne vaativat hieman etukäteissuunnittelua. Usein leivät ovat kuitenkin suhteellisen vaivattomia tehdä, sillä kohotus tekee tehtävänsä.  Ehkä vielä jonain päivänä löydän reseptin, jolla saan tehtyä mamman leipää. Haaveilen myös uunista, jolla saisi oikein rapeakuorista leipää. Eivät tunnu mitkään kotikikat oikein tavallisessa uunissa auttavan. 

Tämän olisi voinut syödä vaikka kokonaan, mutta valitettavasti piti vähän rajoittaa.

Sain minäkin osani äitienpäivästä. Mies on perheen lätty- ja pannukakkumaakari, joten ehdotin että hän tekisi meille uunipannaria äitienpäivän kunniaksi. Vielä emme jotenkin kokeneet ajankohtaiseksi viettää äitienpäivää pitkän kaavan mukaan minun kunniakseni (ensi vuonna sitten onkin näin tietysti ;)), mutta jotain erityistä oli kiva saada. Pannari onnistui erinomaisesti, kuten aina. Ja Bonsku Bonskulainen möyri mahassa. Hihii! 

Kermaa ei ex-tempore pannariin saatu nyt päälle, mutta rakkaudella tehty pannukakku maistui pelkällä hillollakin. 

Hyviä äitienpäivän viimeisiä tunteja! Millaisia muistoja sinulla on isoäideistäsi?