Arjen piiloleikki

Suhtaudun hieman kaksijakoisesti arjen piilottamiseen. Toisaalta piilottamalla arjen saa aikaan kauniita kuvia blogiin ja instagramiin, joita on ilo seurata. Toisaalta yhtä lailla on ilo nähdä välillä sitä arkea sisustuskuvien takana ja sitä olen usein esitellytkin. Minä en ole maailman järjestelmällisin siivoaja, enkä vie aina tavaroita paikoilleen, vaikka niille paikka olisikin. Tai jos vien, en välttämättä viitsi asetella sitä kauniisti, vaan kunhan laitan jotenkin. Tämän vuoksi kaapit eivät millään pysy järjestyksessä ja avohyllyt ovat tällä hetkellä minulle kauhistus. Minusta on ihana saada tästä syystä asiat piiloon! Ja kun tavaraa ei ole liikaa, ne myös pysyvät pois näkyvistä, vaikka kaapit eivät olekaan täydellisessä järjestyksessä. Minä ainakin olen huomannut, että mitä väljempää hyllyillä on, sitä huonommin asettelen tavarat paikoilleen. En todellakaan pystyviikkaile, jos ei tila sitä vaadi. 

Meillä on kuistilla seinässä suloinen kolo, joka sopisi täydellisesti korkealle vaasille, jossa on aina tuoreita leikkokukkia. Siinä voisi säilyttää myös yhtä kaunista design laukkua tai upeaa viherkasvia, kuten asuntonäyttökuvissa vajaa vuosi sitten. Ehkä myös jokin upea lamppu voisi tulla kyseeseen. Käytännössä kolo on kuitenkin täytettävä sellaisilla proosaallisilla asioilla, kuten suunnistuskengillä, kuravaatteilla, kumisaappailla, pyörälaukuilla ja sen sellaisilla. Ja ne eivät oikein tuppaa pysymään kovin kauniissa järjestyksessä, joten aina kotiin tultaessa ensimmäisenä vastassa on alla oleva näky. 

Ilo silmälle tämä meidän kuisti. 

Ei oikein näytä hyvältä tästäkään suunnasta. 

Kyllästyttyäni katselemaan sekaista koloa, päätin että se on saatava piiloon. Helpoin ratkaisu tähän oli verho ja niitähän tässä kodissa riittää. Aluksi ajattelin etsiä jonkin sopivan Marimekon kankaan. Sopivaa kangasta ei kuitenkaan tullut vastaan kaupasta tai kirppareilta. Ikea-reissulla sitten bongasinkin yllättäen aivan täydellisen kankaan ja minuun iski kaikki-mulle-heti-nyt-kohtaus ja ostin kaikki muutkin tykötarpeet verhotankoineen päivineen samalta reissulta. 

Kangas ja tykötarpeet löytyivät vähän yllärinä, kun piti hakea Ikeasta vain Tintille amme. 

Valmista! Pallonupit verhotangossa ovat hauskat ja sopivat verhon tyyliin. 

Kangas oli juuri sitä, mitä etsin. Sopivasti väriä ja vaaleutta, sopivan graafinen ja silti hauska. Kangas on paksua ja markiisimaista,  joten se on sopivan painava ja peittävä kolon eteen. Laitoin alareunaan leveän taitoksen, jotta se laskeutuisi paremmin ja teinpä jopa pienet taskut mahdollisille verhopainoille. Vaan ei ole minua tehty ompelijaksi. Suoraakin ompelemalla sain taas aikaan tappelun ompelukoneen kanssa. Onneksi sentään sain työn valmiiksi, jotta koko homma ei jäänyt vaiheeseen. 

Tällaiset asiat verhon taakse saatiin piilotettua. Harja ja sihveli siksi, ettei ne kiinnostavat Tintiiä liikaa keititössä. Kulman taakse piiloutuvat vielä saappaat. 

Kauniit metalliset S-koukut ostin Granitista. Tanko olikin tässä jo valmiina.

Eilen verho saatiin vihdoin myös seinään ja heti näyttää siistimmältä. Verho liukuu helposti, vaikka mies vähän pelkäsi, että se hankaloittaa kovasti kolon hyödyntämistä.  Sain myös tavarat siivottua ja laitettua järkevästi tämän projektin myötä, joten kolo pääsi parempaan hyötykäyttöönkin. Olen muuten tyytyväinen ratkaisuun, mutta hieman harmittaa, että kangas rypistyy todella helposti, eikä siksi näytä ihan niin siistiltä kuin olisin toivonut. Mutta varmaankin silmä tottuu. 

Verho sopii hauskasti räsymattoon. Ja vähän piilottamatonta arkea näköjään jäi taustalle tässäkin postauksessa. 

Ja toisesta suunnasta. Tässä verho ei näytä niin ryppyiseltä. 

Nyt meillä on taas leikisti siistiä, kun verhon voi vetää vääjäämättömästi syntyvän sotkun eteen. Koloa voisi vielä jalostaa esimerkiksi hyllyillä, jolloin sinne saisi esimerkiksi kenkiä paremmin. Pienin askelin voi näitä säiltyssysteemejä hioa paremmiksi. 

Mitä arkisia asioita sinä haluat piiloon kodissasi tai mitä et näytä somessa?

Synttärikakku, joka epäonnistui ja onnistui täydellisesti

Puuh, viimeiset vieraat lähtivät juuri ovesta, sillä juhlimme tänään Bonskun ja Tintin ensimmäisiä yhteissynttäreitä. Nyt meillä on siis 4- ja 1-vuotiaat lapsoset. Miten ihmeellistä! Juhliin oli kutsuttu kummankin kummit ja isovanhemmat ja melkein kaikki pääsivät paikalle. Ilma oli täydellinen ja juhlat vietettiin suurimmaksi osaksi ulkona. Taloyhtiössämme on viihtyisä grillipaikka ja katos, jonka vierasjoukkomme täytti koko iltapäivän ajaksi. 

Sää oli täydellinen: ei liian kuuma eikä yhtään viileä. Oli ihana järjestää juhlat pihalla!

Mitään sen kummempaa teemaa juhlilla ei ollut, mutta dinosaurukset vilahtelivat siellä täällä, sillä Bonsku on nyt niistä kovasti innostunut. Hän oli myös pitkään toivonut, että saisi grillata nakkeja, joten toive oli luonteva toteuttaa. Suolaisena tarjottavana oli siis hodareita ja salaattia. Hodareiden täytteeksi oli sinapin, ketsupin ja paahdetun sipulin lisäksi Maku-lehdestä bongattu riisiviinietikalla maustettu kurkkusalaatti ja Viimeistä murua myöten -blogista löydetty helppo varhaiskaali-"kimchi". Lisäksi äitini teki suolapaloiksi täytettyjä tuulihattuja ja ruissipsejä. 

Salaattia ja hodaritäytteitä. 

Aika täydellinen hodari, etten sanoisi. Täytteenä perinteisten soosien lisäksi korean BBQ -kaalia ja tuorekurkkusalaattia. 

Bonsku oli toivonut myös jo kuukausia aiemmin "viinirypälekakkua" ja suklaakakkua. En tiedä, mitä hän tarkoitti viinirypälekakulla, mutta onneksi hänelle kelpasi tämä aiemmin kokeilemani smoothiekakku, jonka koristelin viinirypäleseppeleellä ja ketunleivillä. Koska Tintti ei juurikaan ole päässyt vielä makeita maistelemaan, oli makeuttamaton smoothiekakku myös sopiva valinta "Tintin kakuksi". Suklaakakun tarina olikin sitten ihan oma lukunsa. 

Oli muuten haastava löytää ideoita viinirypälekoristeista. Pinterest oli täynnä vain sokerimassasta tehtyjä feikkiviinirypäleitä. Onneksi oli myös tämä viinirypälekranssi. 

Sopivan suklaakakun resepti tuli vastaan vähän vahingossa. Olen nyt lueskellut paljon jo edellä mainittua Viimeistä murua myöten-blogia, joka sopivasti julkaisi keväällä täydellisen suklaakakun reseptin. Kakkupohjan tekeminen oli todella helppoa, niin helppoa että teimme ensimmäisen pohjan oikeastaan yhdessä Bonskun kanssa. Mitään ei tarvinnut vatkata, kaikki vain sekoitettiin. En kuitenkaan osannut arvata, että taikina olisi TODELLA juoksevaa, vaikka siitä varoitettiinkin. Innoissani olin halunnut käyttöön uuden säädettävän kakkupohjani ja kaadoin taikinan siihen vain huomatakseni, että se valui kaikki pellille. Voitelin siis äkkiä tavallisen irtopohja vuoan ja kippasin taikinan siihen. Ensimmäinen pohja jäi kuitenkin todella matalaksi tämän sekoilun vuoksi. Tein siksi toisen pohjan, joka onnistuikin täydellisesti. Olin kyllä hieman harmissani, ettei säädettävä kakkupohjani päässyt vielä käyttöön. 

Kakunpelastusoperaatio. Säädettävä kakkuvuoka on Heirolin. 

Täytteeseen halusin vadelmia ja yhdistelin eri resepteistä sopivan vadelma-rahka-täytteen. En käyttänyt blogin pätkis-vadelma-täytteen ohjetta, sillä en erityisemmin pidä Pätkiksistä ja halusin kakkuun ihan vain suklaata ja vadelmaa. Täytteestä tuli ehkä vähän liian juoksevaa, mutta huithapelina en jaksanut alkaa sulattamaan liivatteita tai paksuntamaan täytettä muuten. Ajattelin, että valukoot sitten vaan. Halkaisin sen korkeamman kakkupohjan ja jätin littanamman halkaisematta ja aloin täyttää kakkua. Ensimmäiset kaksi kerrosta menivät hyvin. Pohjat olivat raskaita ja kosteita, mutta helppoja siirrellä. Levitin runsaasti täytettä toisen kakkupohjan päälle ja ajattelin, että tämä on hienoin kakkuni ikinä. Asetin viimeisen pohjan kakun päälle - ja silloin keskimmäinen kakkupohja halkesi keskeltä ja kakkupohja täytteineen valui kakun sivuille kuin sula laava. Aloin huutaa järjestelyapuna olleelle äidilleni "Kakkukatastrofi! Tule äkkiä auttamaan!" Itkin ja nauroin epäonnistunutta kakkuani yhtä aikaa. Onneksi äiti oli paikalla, että joku ajatteli sentään järkevästi. Survoimme kakun yhdessä käsin kasaan ja lopuksi puristimme kakun ympärille sen säädettävän kakkuvuoan - pääsi sekin siis sittenkin ensimmäisen kerran käyttöön. 

Ja valmis kakku! Huh, lopulta onnistui yli odotusten, etenkin nuo laavakoristeet onnistuivat kyllä hienosti ja valunut ganachekin oikeastaan sopii tähän dino-laava-teemaan. 

Kakunpelastamisepisodin jälkeen jäimme vielä jännittämään kakun lopullista kohtaloa. Pysyisikö se kasassa, kun kureliivit riisuttaisiin pois sen ympäriltä? Purkautuisiko kakku, kun se leikataan? Ensimmäinen jännitysmomentti oli ennen koristelua. Tein kakun päälle suklaaganachen (joka sekin jäi hieman löysäksi, mikähän siinäkin on?). Kakku onneksi säilyi ehjänä, kun vuoka otettiin pois ympäriltä. Keksin, että mahdollisesti purkautuvasta tulivuorikakusta pitää ottaa ilo irti ja tein poltetusta sokerista kakkuun hienot laavakoristeet. Lisäksi laitoin kakun ympärille mummulan pihan ketunleipiä ja kakun teemaan sopivasti dinolelut koristeeksi.

Katsokaa nyt tuota laavaa! Onneksi tuli 2000-luvun alussa katsottua BBC:n kokkausohjelmia, joissa tehtiin aina poltetusta sokerista koristeita. 

Leikkauspintakin melko hyvä. Kakku oli todella tuhdin suklainen, vaikka siihen tuli vain kaakaojauhetta ja kahvia. 

Melkein harmitti, että kakku pysyi ehjänä vielä leikatessakin, eli tulivuoriefekti ei toteutunut. Mutta oikeasti hyvä niin, sillä kakkua oli todella helppo leikata ja mikä tärkeintä, maku oli aivan huumaava. Pohja oli todella suklainen ja vadelma-rahka raikasti kakkua sopivasti. Laavakoristeet onnstuivat yli odotusten ja olin lopulta erittäin tyytyväinen siihen. Vaikka täytyy myöntää, etten ole tarpeeksi kurinalainen kakuntekijäksi. Todellinen kakkutaituruus tai vaikka leivontabloggaus vaatii sellaista pikkutarkkuutta, jota minulta ei löydy. Onneksi ei tarvitsekaan, vaan riittää ihan hyvin tällaiset huithapelin taidot. Ja taidan olla vähän riskinottaja, sillä en koskaan testaile leivoksia tai käytä pelkkiä varmoja reseptejä. Toisaalta, ehkä siksi olen aika hyvin oppinut varautumaan erinäisiin kakkukatastrofeihin.

Onko sinulle käynyt kakku- tai muita tarjoilukatastrofeja? Miten selvisit?

Harrastuslusmu ja sunnuntaimaalari

Minä olen aina ollut vähän sellainen harrastuslusmu. Koulussa ja töissä tykkään hoitaa asiat täsmällisesti ja hyvin, joten harrastusten pitää olla oikeasti rentouttavia eikä liian sitovia. Olen minä silti "sitovia" harrastuksiakin harrastanut, esimerkiksi orkesterisoittoa, mutta olen hoitanut ne aina vähän sillä tavalla "oikealla kädellä" (eli vasurilla, mutta kun olen vasuri, niin ei voi oikein vasemmalla kädelläkään hoitaa). Ja onhan tämä blogi tavallaan sitova, mutta kuitenNyt arki ei vaadi varsinaista täsmällisyyttä, mutta muuten on melko kuluttavaakin välillä, joten nytkin kaipaan harrastuksilta rentoutusta. 

Leinikit ovat lempikukkiani. Nämä eivät ehkä kaikkein omimman värisiä, mutta niitä on hauska maalata. Malliltaan ne ovat hauskan epäsäännöllisen-säännöllisiä. 

Kotona harrastettavat asiat ovat suosikkejani, sillä ne on helppo aloittaa ja jättää kesken oman mielen mukaan. Erilaiset käsityöt, kokkailu, sisustusprojektit. En ole kovin pitkäjänteinen harrastaja ja tykkään kokeilla eri käsityötekniikoita, mutta en ehkä jaksa syventyä niihin kovin pitkäksi aikaa. Esimerkiksi koruja tein yhdessä vaiheessa ja sitten kyllästyin. Välillä kudon (neulon), välillä virkkaan, välillä kudon (kangaspuilla, en tosin enää kotona). Mutta ei se haittaa. Tykkään olla tällainen renessanssinainen tai jokapaikanhöylä, joka tekee paljon kaikkea, mutta ei mitään välttämättä kovin syvällisesti. Se on minusta tavallaan rentouttavaa, kun ei tarvitse hioa mitään huippuunsa. Voi vaan nauttia tekemisestä ja pienistä onnistumisista. 

Omenapuun oksat ovat niin kauniita! Näistä tuli vähän punertavia kyllä. Oli aika vaikea saada kukat lehtien lomasta esiin. 

Tämän monipuolisen harrastuskavalkadin ansiosta on helppo tarttua uudestaan johonkin vanhaan harrastukseen, esimerkiksi tällä kertaa maalaamiseen. Viime viikon helteillä innostuimme Bonskun kanssa maalaamaan ulkosalla ja inspiraatioksi valikoituivat minulla mitkä muutkaan kuin pihan ja ympäristön kukat. Oli rentouttavaa pitkästä aikaa maalata akvarelleilla. Pidän siitä, miten ne eivät ole täysin kontrolloitavissa, vaan vesi tekee välillä arvoituksellisia temppuja. Tai ehkä joku osaa ne kesyttää, mutta tällainen sunnuntaimaalari ei ja minusta se on hauskaa. 

Näihin syreeneihin olen aika tyytyväinen. Kysyin Bonskulta, miltä nämä näyttää. "Hianoilta!" oli vastaus, kun tarkoitin kysyä, miltä kukilta nämä näyttävät. Tunnisti kyllä nekin. 

Maalaaminen ja piirtäminenkin on oikeastaan aikamoista ongelmanratkaisua. Huomasin, että etenkin valkoiset kukat oli haastava saada oikealla tavalla esiin, kun väri meinaa levitä kukan puolelle. Entä miten kukintojen lomasta saa näkymään hieman vihreää? Miten sekoitan hyvän syreenin violetin? Onko omenapuun oksa lähempänä mustaa kuin ruskeaa? En yhtään muuten ihmettele, että kukat ovat suosittuja asetelmamaalauksissa. Niissä on paljon haastetta, mutta toisaalta vähän pienemmälläkin tarkkuudella tulee kaunista. 

Kielo on vielä keskeneräinen. Nämä ehdin laittaa paperille, kun Tintti sitten heräsi päiväuniltaan. 

Olen aika tyytyväinen näihin maalauksiini. Niistä osa tulee varmaankin kevään valmistujaislahjoiksi toisen lahjan kylkeen. Mutta ennenkaikkea tämä oli todella rentouttavaa harrastamista! Aion jatkaa vesiväreillä maalausta, kunnes taas kyllästyn. Ehkä sitten kaivan matonkudeprojektin naftaliinista. 

Lopuksi vielä Bonskun töitä. Hän malttoi kerrankin maalata oikein kauan. Nuo siniset ympyrät hän maalasi minun aloittamani työn viereen (nuo keltaiset leinikit) ja sanoi "maalasin sen valmiiksi". Mitä siihen voi enää sanoa? 

Oletko sinä harrastuksiin paneutuja vai vaihteletko harrastuksesta toiseen? Tai jotain siltä väliltä?

Sirkusvillatakki

Nyt ei puutu väriä! Useimmat neuletakin kaupoissa tuntuvat olevan harmaita tai tummansinisiä. 

Minä olen tehnyt ihan uuden aluevaltauksen Tintinin haalarin myötä ja olen nyt kesän ja syksyn aikana neulonut jo toisen työn, joka ei ole sukat, lapaset, pipo tai kaulahuivi. Kaupoissa ei ole oikein kivan värisiä villatakkeja Bonskun kokoisille, joten oli pakko tarttua puikkoihin ja opetella itse. Onneksi löysin helponkuuloisen ohjeen Mehukekkerit-blogista ja tein Trio-neuletakin ohjeella Bonskulle villatakin. 

Raglanhihat ovat mielestäni kauniit. Vain kerran piti purkaa ja aloittaa alusta, kun en heti hoksannut tekniikkaa.

Tällä kertaa halusin minimoida pääteltävien lankojen määrän (haalarin jäljiltä...), joten valitsin värikkään langan. Olin ihastellut joskus kantoliinan kuteita valitessani Louhittaren luolan lankoihin ja nappasin ihanasta Ilo-lankaputiikista  pari kerää Väinämöistä Sirkus-värissä. Värit olivat kerällä vastustamattoman herkulliset ja vaikka neulepintana värit näyttävätkin vähän erilaisilta kuin kerällä, olen silti tyytyväinen valintaani. Lanka oli paljon ohuempaa kuin mitä alkuperäisessä ohjeessa käytettiin ja arvioin, että takista tulisi sopiva, jos teen kaksi kokoa ohjetta isomman. Mallitilkut, kuka niitä kaipaa? Riskillä vaan! Riskin uskalsin ottaa osittain myös siksi, että tuli villatakista sitten liian iso tai pieni, niin käyttäjä löytyisi joko Tintistä ja Bonskusta aikanaan. Onneksi osuin oikeaan ja tuli juuri sopiva. Varmaan netistä löytyisi jokin muunnin langan pakuuden arvioimiseksi, ehkä pitää etsiä. Tein takin koossa 110/116 ja Väinämöistä meni hieman yli yksi kerä. Pienempään kokoon riittäisi siis hyvin yksi kerä. Taskut jätin laiskuuttani neulomatta, eivätkä ne kirjavaan takkiin yhtä hauskasti olisi sopineetkaan kuin alkuperäiseen takkiin.

Värit asettuvat hauskasti. Sukkalankana raita on ilmeisesti tuollaista kapeaa kuin hihoissa. 

Takki onnistui yli odotusten ja ohje oli tosiaan helppo, kun vaan pääsi sisälle raglanlisäysten logiikkaan. Pidän takin ainaoikein reunuksista ja siitä, ettei missään ole saumoja. Värit asettuivat hauskan kirjavasti: välillä langasta tuli ihan ohutta raitaa ja välillä jonnekin osui laajempia värialueita. Täydellisen sopivat napit löytyivät Käsityökeskus Tuumasta. Mietin pitkään, millaiset napit siihen sopisivat. Valkoiset tai mustat tuntuivat tylsiltä, eriväriset ehkä liiankin kirjavilta. Bonsku ehdotteli mustia blingbling jättinappeja, jotka sain hänet onneksi hylkäämään perustelemalla, etteivät ne mahdu napinlävistä. Päädyimme yksissätuumin valkopohjaisiin nappeihin, joissa on palloja juuri oikeasta sävymaailmasta. Minusta ne kokoavat takin värit kivasti yhteen, eivätkä tee liian räikeää yleisilmettä. 

Täydellisissä napeissa ei ole ihan samoja värejä, mutta sopivan lähelle kuitenkin. 

Suuri jännityksen aihe koon lisäksi oli se, mitä Bonsku itse takista pitäisi. Mumi's designin (eli äitini tekemistä) vaatteista hän on pitänyt mukisematta lähes kaikkia, mutta yksi ihana raidallinen tuulitakki oli hänestä pellen takki. Olen yrittänyt olla mainitsematta, että villatakki on sirkusvillatakki, jotta ei tulisi pelletakki mieleen. Työn ollessa kesken Bonsku ihaili tulevaa villatakkiaan, mutta ensimmäistä sovitusta sain suostutella. Onneksi sen jälkeen hän on käyttänyt takkia ihan mielellään. Ja hyvä niin, sillä hitaana neulojana niin paljon aikaa takkiin käytin, eivätkä langatkaan olleet ilmaiset. 

Hyvin leikkii ja maastoutuu tällä villatakilla. 

Kun sain takin valmiiksi, päätin että pitää tehdä samalla ohjeella takki myös Tintille. Minulla on varastossa söpöä makean vaaleansinistä lankaa, josta piti aikanaan tulla Bonskulle neulehaalarit. Mutta ensin pitää pidentää Tintin karkkihaalarit, sillä eivätpä ne olleetkaan niin reilua kokoa kuin luulin... tai oikeastaan Tintti on aika paljon reilumpaa kokoa kuin luulin, eikä kuumana kesänä neulehaalaria tarvittu. Mutta ehkä jouluksi saan Tintillekin oman villatakin. Mitäs sitten taas tasapuolisuuden nimissä Bonskulle...

Paella entistäkin suoremmilla mutkilla

Blogin alkuaikoina innostuin tekemään paellaa ja mainitsin oikoneeni reseptissä mutkia. Muistaakseni resepti oli silti turhan monimutkainen ja lisäksi hieman petyin makuun. Sen jälkeen en ole paellaa tehnyt. Olen kuitenkin syönyt paellaa tuon jälkeen sekä espanjalaisen tekemänä Suomessa että ravintolassa Espanjassa ja totesin pitäväni paellasta kovasti. En vain jaksanut alkaa itse kolkeilemaan uusia reseptejä. Kunnes keksin, että voisihan paellaa kokeilla tehdä myös uunissa! Silloin saisi helpolla tehtyä paellapannun puutteessa ison satsin ja paellan voisi hetkeksi unohtaa uuniin.

Löysinkin muutaman erilaisen uunipaellareseptin, joten täysin väärillä jäljillä en voinut olla. Hain inspiraatiota ja ohjeita muutamasta eri blogista (ainakin täältä ja täältä) ja kehittelin niitä hieman. Tällä kertaa voin todeta, että paella toimii erinomaisesti viikonloppuruokana, josta todennäköisesti jää vielä alkuviikoksikin. Makukaan ei mielestäni kärsinyt lämmittäessä ja teinkin ruoan valmiiksi sunnuntaita varten jo lauantai-iltana. Karsin pois myös ylimääräisiä ainesosia ja työvaiheita jättämällä pois merenelävät ja chorizon. Sen sijaan lisäsin isoja valkoisia papuja, sillä muistan että erään espanjalaisen tekemässä paellassa oli juuri kanaa ja valkopapuja. Toimi oikein hyvin ja kai paella on niitä ruokia, joihin voi lykätä vähän mitä sattuu olemaan ja jättää pois, mitä ei ole. Enkä toisaalta pyrkinytkään mihinkään absoluuttiseen autenttisuuteen vaan hyvään makuun.

Koko komeus aseteltuna vuokaan. Voi olla, että kanojen ruskistaminen pannulla oli turhaa. Kirsikkatomaatit lisäsin hetken mielijohteesta.

Ja sitten vaan nesteet joukkoon. Tästä saa vähän osviittaa nesteen määrästä suhteessa muihin aineksiin. 

Uunipaella Karkkiksen tapaan

• Oliiviöljyä
• 1 sipuli
• 2-3 valkosipulin kynttä
• Paprika (punaisesta tulee kaunein)
• (Muutama kirsikkatomaatti)
• 500 g arborioriisiä tai muuta sopivaa
• Kanaa (minulla naapurin maalaiskanan sitruuna-persilja-paistileikkeitä)
• Tölkki isoja valkoisia papuja
• Pakasteherneitä
• 7 dl kanalientä
• 3 dl valkoviiniä TAI loraus valkoviinietikkaa kanaliemen joukkoon, kuten minä tein viinin puutteessa, lisäsin vähän kanalientä)
• Ripaus sahramia (käytin noin puoli pussia)
• Ripaus cayennepippuria (maun mukaan, itse laitoin Bonskun vuoksi varovasti)
• Reilu tujaus paprikajauhetta
• Persiljaa 
• Sitruuna

0. Laita uuni päälle 200 asteeseen.

1. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota mausteita hetki pannulla. Varo polttamasta! Pilko sipulit ja lisää ne pannulle. Kuullota niitäkin. Tämän jälkeen lisää riisit pannulle ja kuullota niitäkin hetki, kunnes riisit muuttuvat läpikuultaviksi. Rasvaa uunivuoka ja kaada riisit ja sipulit pannulle. 

2. Suikaloi paprika ja halutessasi kuullota sitäkin pannulla. Sen voi ehkä kyllä myös lisätä suoraan uunivuokaan. Halkaise kirsikkatomaatit, jos käytät niitä, ja lisää riisiseoksen joukkoon uunivuokaan. Huuhtele tölkkipavut ja lisää uunivuokaan. 

3. Esivalmistele kana. Halutessasi voit hetken ruskistaa sitä pannulla tai laittaa suoraan uuniin. Jos käytät rintafileitä, voit myös suikaloida kanan valmiiksi. Minun paistileikkeissäni oli luut, joten laitoin ne pienen pannulla ruskistamisen jälkeen suoraan uunivuokaan riisin päälle. 

4. Kaada uunivuokaan lopuksi kanaliemi ja valkoviini. Minulla tosiaan ei ollut viiniä, joten laitoin happamuudeksi pienen lorauksen omenaviinietikkaa ja laitoin hieman reilummin kanalientä. Myös sitruunamehua voisi varmaankin käyttää.  

5. Laita koko komeus uuniin ja anna paistua melkein tunti. Lisää lopuksi joukkoon pakasteherneet ja anna olla vielä kymmenisen minuuttia (tai unohda ne ja lisää vasta myöhemmin, kun lämmität ruokaa). Anna jäähtyä hieman ja irrota liha luista ja sekoita joukkoon. 

6. Tarjoa persiljasilpun ja sitruunalohkojen kera. 

Ja lopputulos! Riivin vielä lihat irti luista. 

Niin kaunis annos ja sopii ihanasti origo-lautasiin. 

Ja tällä kertaa olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen! Minusta maku oli jopa melko autenttinen, jos sillä on väliä. Paella jäi sopivan kuivaksi ja uunissa siihen sai sellaista kivaa paahteista makua kuin paellapannullakin. Nesteen määrää voi tarvittaessa säätää. Tomaatit esimerkiksi toivat tähän mehukkuutta, eikä kanalientä tarvittu ehkä ihan niin paljon. Bonsku ei keltaista riisiä arvostanut, tai sitten hänellä ei sattunut olemaan nälkä, mutta myös mies oli tyytyväinen lopputulokseen (tosin siihen ei paljon vaadita). Tätä teen jatkossakin! Ei siihen mennytkään kuin kuusi vuotta, että löysin sopivan paellareseptin... ja toisaalta, jo toisella yrittämällä!