Karu totuus uhmaiästä

Niin vain meillekin ovat rantautuneet tahto- uhma- tai younameitkaikenvastustusiän kaikki ihanat muodot. Olen ennenkin ehkä maininnut, että 2,5-vuotiaana totesimme miehen kanssa, että aika helpolla olemme päässeet tämän uhmaiän kanssa. Vähänpä tiesimme, että se yltyisi Bonskulla vasta lähempänä 3-vuoden ikää. Okei, ei varmaan edelleenkään olla ihan pahimman pään uhmaikää (joksi sitä nyt tässä yksinkertaisuuden vuoksi kutsun) nähneet, mutta koko tarjoilun kuitenkin. Joka.ikiksen lähtötilanteen vastustamisen, pukemisen vastustamisen, ensin jonkin asian tahtomisen ja sitten sen vastustamisen ja viimeisimpänä muutamat heittäytymisraivarit. Viimeisimpiä onneksi vähiten, mutta niitäkin on tässä viimeaikoina ollut. Tänään Bonsku kuulemma "vain vähän liimautui katuun", kun tokeni siitä harmista, ettei saanut heti ottaa lippistä rattaiden alaosasta. 

HUOM! Uhmaiästä huolimatta Bonsku on ihaninta maailmassa Tintin lisäksi!

Kuvan kainostelija liittyy postaukseen. Parturissa ei onneksi uhmailtu. 

Kasvatusalan tutkinto tai lukuisat positiivisista kasvatuskeinoista luetut artikkelit eivät kovin paljon lohduta, kun huomiota ja läheisyyttä antaessa saakin vastaan läpsimistä, positiivista palautetta annettaessa saa vastaansa yltiöpäisen villiintymisen ja oikean käytösmallin mallittamisen jälkeenkin lapsi edelleen tekee päin vastoin. Bonskua on melko vaikea hämätä, sillä hän taitaa siinä mielessä olla fiksumpi kuin äitinsä, että se jännä kielletty tekeminen ei niin vain unohdukaan. Pinnaa on venytetty ja vanutettu kunnolla ja aika usein se pinna on myös pettänyt. Bonskun tunteiden kuumetessa olen kovasti yrittänyt ajatella, että jos minun on vaikea hallita tunteitani, miten 3-vuotias osaisi hallita niitä?

Haastavimpia ovat tilanteet, jolloin Bonsku yrittää toistuvasti häiritä pikkuveljeä. Etenkin, jos Tintti nukkuu, on ihan pakko löytää kaikki keinot päästä häntä häiritsemään. Mitkään selitykset siitä, että kun Tintti nukkuu, Bonsku saa kaiken huomion, eivät ole auttaneet. Välillä tuntuu ihan käsittämättömältä, että Bonsku ei tajua tätä, mutta sitten muistan, että hän on tosiaan vasta kolme. Logiikka ei ole vielä aikuisen logiikkaa. Monta asiaa voi myös jättää huomiotta ja näin saada uhman laantumaan, mutta toisten satuttamiseen on pakko puuttua. On siis keksittävä jotain muuta. 

Jos häiritsee pikkuveljeä, äitin pitää ottaa hänet syliin ja sitten Bonskua harmittaa, kun ei voikaan leikkiä äidin kanssa. Vaihtoehtoisesti jos ei häiritse, pikkuveli nukkuu ja voidaan leikkiä yhdessä. 

Yksi keino, joka on välillä auttanut on piirtäminen. Tämä menee samaan practise what you preach -osioon kuin viime vuonna käytössä ollut kuvitettu kalenteri (joka pitäisi päivittää nykyiseen elämäntilanteeseen). Minua itseäni on auttanut keino, jota olen ohjannut lukuisia vanhempia käyttämään arjessaan. Monesti raivarien ja rajojen koettelemisen takana on lapsen logiikan pettäminen ja vaikeus ymmärtää syitä ja seurauksia. Niinpä olen piirtänyt loogisia "kaavioita" tikku-ukko-tyylillä siitä, mitä seuraa tietystä käyttäytymisestä. Huonon esimerkin rinnalle olen piirtänyt sen toivotun tavan käyttäytyä ja siitä seuraa tietysti jotain hyvää. Eivät nämä aina auta, ainakaan heti tai ekalla kerralla, mutta se hyöty näistä on, että minä pysyn paremmin rauhallisena, kun on jotain kättä pitempää, mistä selittää uudestaan ja uudestaan sama asia. Näistä on myös mahdollista käydä tilanne läpi jälkikäteen. Jos vaikka jotain jäisi mieleen. 

Jos vääntää tiskikoneen nappuloita, tiskikone aloittaa alusta, jätskimuotit eivät puhdistu, eikä saa jätskiä. Jos taas tiskikoneeseen ei koske, saa jätskiä paljon nopeammin. 

Jos puree äitiä jalkoihin, äitiin sattuu ja sitten meitä molempia harmittaa. Jos ei pure äitiä, äiti on iloinen ja voimme leikkiä yhdessä. 

Tsemppiä ja kärsivällisyyttä kaikille uhmaikäisten kanssa luoviville! Kyllä se (kai) siitä. Meillä ei vielä loppua näy. Onneksi Bonsku on silti niin ihana, että on se kaiken tämän arvoista.

Vinkkejä pinnan venytykseen?

Kanneton omenapiirakka pähkinätoffeella

Olen tainnut joka syksy tehdä jotain uutta omenoista. Tällä kertaa minua kutkutti tehdä kannellinen, amerikkalaistyyppinen omenapiirakka. No, ihan sellaiseen ei riittänyt käyttämäni taikinan kanssa kaulimiskantti, sillä taikina repeili sen verran ja lasten nukutusaika lähestyi. Niinpä keksin tehdä käänteisen kannen eli tehdäkin päälle vain muutaman koristeen. Kinuskikissan kannellisen omenapiirakan reseptissä on kauniit lehden malliset aukot piirakassa, joten minä leikkasinkin vain ne lehdet piirakan päälle. Nerokasta!

Tämä kansi oli huomattavasti helpompi toteuttaa kuin perinteinen koko piiraan peittävä. Vielä minä aion kyllä sellaisenkin toteuttaa!

Itse piirakan kehitin melkein alusta asti itse. Ajattelin, että pähkinäinen toffee sopisi varmasti omenan kanssa hyvin ja päätin hyödyntää joskus kokeilemani pähkinätoffeen reseptiä ja tehdä sen avulla kinuskikastiketta. Piirakkapohjaan hain osviittaa amerikkalaisesta reseptistä. Tein taas piirakasta gluteenittoman ja ilman valkoista sokeria makeutetun, mutta piirakka onnistuu myös sokerisena ja vehnäisenä. Piirakka ei ole kaikkein makeimmasta päästä, eikä ollut Bonskun mieleen, mutta minusta se onnistui silti oikein kivasti ja ainakin mies tykkäsi piirakasta kovasti ja siksi päätin reseptin jakaa. Muistin vasta maistettuani, että minä en erityisesti pidä maapähkinävoin ja omenan hapon yhdistelmästä, mutta tiedän monen pitävän, joten tämä piirakka sopii erityisesti heille. 

Toffee tarttui omenoihin kauniisti. 

Pähkinätoffeinen omenapiirakka

Piirakkapohja

•  4 dl jauhoja (minä käytin Vuohelan herkun vaaleaa jauhoseosta)
• (1 tl ksantaanikumia, jos käytät gluteenittomia jauhoja)
• 1/2 tl leivinjauhetta
• ripaus suolaa
• 1,5 dl maustamatonta jogurttia
• 100 g voita isoina kuutioina
• Haluamaasi makeutusta (2 rkl sokeria/hunajaa/vaahterasiirappia...)

Täyte

•  6 omenaa
• 1,5 dl hunajaa
• 2 dl pähkinävoita
• ripaus suolaa

1. Sekoita kuivat aineet keskenään ja nypi voi joukkoon, että taikinasta tulee murumaista. Sekoita joukkoon jogurtti ja nestemäinen makeutus. Vaivaa tasaiseksi. 

2. Muotoile taikinasta pallo, laita päälle elmukelmua ja laita taikina jääkaappiin puoleksi tunniksi. 

3. Valmista täyte. Poista kodat ja paloittele omena reilun kokosiksi kuutioiksi. Minä viipaloin omenat ensin viipaloijalla ja sitten vielä kuutioi. 

4. Laita hunaja isoon kasariin ja lämmitä, kunnes hunaja kuplii. Hämmennä hunajaa noin viisi minuuttia. Käännä levy pienemmälle ja lisää pannulle pähkinävoi. Sekoita seosta, kunnes se paksuuntuu. 

5. Lisää pannulle omenat ja anna pähkinätoffeen tarttua omenoihin. Omenat saavat hieman pehmetä pannulla, jotta piirakan ei tarvitse olla uunissa niin kauan. 

6. Lämmitä uuni 180 asteeseen. Ota taikina jääkaapista ja painele noin 3/4 siitä piirakkavuokaan. Jos haluat kannellisen piirakan, käytä pohjaan vain noin puolet taikinasta. Esipaista pohjaa kymmenisen minuuttia. 

7. Täytä piirakka omena-toffee-seoksella. Tee koristeet tai kansi lopusta taikinasta ja asettele piirakan pinnalle. Paista piirakkaa noin 45 minuuttia. 

Vaniljakastike pehmensi maut sopivasti. 

Piirakka parani vanhetessaan ja maut tasoittuivat. Vaikka juuri sanoin, ettei omenan ja pähkinävoin yhdistelmä ole suosikkini, maistui piirakka lopulta oikein hyvältä iltapäiväkahvin seurana, kun makuja pehmensi vaniljakastikkeella. Marttojen ohje on huippuhyvä ja helppo! Ehkä hion reseptiä vielä syksyn aikana ja teen toffeen ilman pähkinävoita. Silloin piirakka olisi varmasti minunkin makuuni vielä herkullisempi!

Oletko jo kokeillut uusia omenaherkkuja tänä syksynä?

Ötökänkarkotusmatto

Mattosukkulat ihanan leveällä ikkunalaudalla. 

Minä ihan yllätin itseni ja kutoa rykäisin meille olohuoneeseen uuden maton. Miksi ihmeessä, kun meidän vanha Ikean väri-iloittelumatto oli niin ihana? Ötökkäkammoiset älkööt lukeko seuraavaa kappaletta.

Mattosuunnitelmista valitsin ylemmän, jossa sekä kapean että leveän kuteen väri vaihtuu. 

Karkkisvärejä, tottakai!

No siksi, että matto veti puoleensa turkiskuoriaisia, vanhojen talojen vitsauksia. Ilmeisesti lämmin kesä sai ne innostumaan, sillä aiemmin en ole niitä näin paljon nähnyt (poislukien se kerta, kun olin laittanut lampaantaljoja ja villamaton säilöön sängyn alle). Ongelma ei onneksi ole suurensuuri, sillä kaapeissa tai edes villasukkasäilössä niitä ei ole näkynyt, mutta haluan pitääkin kuoriaiskannan minimissään ja syömässä vanhoja eristeitä lattioiden alla. Olimme välillä kesällä ilman mattoa ja silloin niitä ei juuri näkynyt, mutta matto houkutteli ne taas lattianraoista pinnalle. Ja kun matto taas otettiin pois, niitä ei ole näkynyt. Ensin suunnittelin laittavani koko maton alle jonkinlaisen keinokuituisen huopamaton, mutta lopulta päädyin siihen, että tilalle olisi hankittava uusi puuvillainen matto, joka oletettavasti ei ole yhtä houkuttelevaa kuin villa.

Uusi matto on miellyttävä jalkojen alla. Syksyn lähestyessä alkoi jo tehdä mieli mattoa, kun kesä meni hyvin ilman. 

Koska olin haaveillut kokeilevani joskus myös matonkudontaa, päätin tietysti kutoa uuden maton itse. Tuumasta toimeen! Kun idea värikkäästä, käsinkudotusta matosta oli istutettu päähäni, mikään ei pysäyttänyt minua. Vauva vähän hidasti, mutta ei kovin paljon. Marssin Taitokeskukseen ja varasin itselleni sopivan mattoloimen. Halusin tehdä leveämmän maton kuin mitä omilla puilla onnistuisi, joten se oli paras ratkaisu. Lisäksi kankaanrakentaminen ei veisi aikaa. Sainkin heti kangaspuut käyttööni, kun vain saisin kuteen hankittua. Taitokeskuksesta lähdin suoraan Lankamaailmaan, josta löysin juuri sopivia värejä ideaani varten. Ja parin päivän päästä olinkin jo kutomassa.

Matto sopii hyvin värikkääseen olkkariin. Kuvissa matto näyttää jotenkin tasavärisemmältä kuin todellisuudessa. 

Kutominen vauvan kanssa vaati puistokerhoa, päiväunia, lukuisia syöttöjä kudeheittojen välissä, isovanhempien apua ja isä-poika-aikaa, mutta onnistui ja jopa suhteellisen nopeasti. Nopeamminkin olisin saanut homman tehtyä, mutta muutamana päivänä en päässyt kutomaan. Maton kutominen oli hauskaa! Paljon fyysisempää ja siksi hitaampaa kuin liinan tai huivin kutominen, mutta toisaalta kude oli paksua ja matto eteni siksi nopeasti. Valitsin kuteiksi erivärisiä trikookuteita. Ideana oli tehdä matto, jossa olisi samaa henkeä kuin vanhassa villamatossa ja värimaailman otin vanhasta matosta ja sohvatyynyistä. 

Hyvin sointuu tyynyihin. 

Sidoksena oli "näkkäri", jossa tulee aina ensin paksu raita tuplatulla kuteella ja sitten ohut raita toiseen väliin. Mattoa kutoessa oppi, miten kuteen paksuus vaikuttaa yllättävän paljon. Koska joka raidassa on eri kuteet, näkyy sidoksen idea selkeämmin sellaisissa raidoissa, joissa paksu raita on paksua kudetta ja ohut raita ohutta kudetta. Osassa väreistä ohut raita on hyvin paksua kudetta, joten näyttää kuin sekin olisi tuplattu. Mutta ehkä tämä tuo mattoon elävyyttä. Koska tykkään värien lisäksi tietystä säännönmukaisuudesta, vaihdoin aina edellisen raidan ohuen raidan värin seuraavan raidan paksuksi raidaksi. Koska sääntöjä on kuitenkin hyvä rikkoa, viimeisessä raidassa teinkin paksun raidan eri värillä ja jatkoin samalla ohuella kuteella, sillä viimeiseen raitaan tarkoitettu kude paljastuikin hyvin ohueksi.

Keltaisen ja sinisen kuteen yhdistelmässä "näkkäri" tulee hyvin esiin. 

Pinkki ja sininen sekä vihreä ja pinkki taas näyttävät vähiten näkkäriltä. 

Olen mattoon oikein tyytyväinen ja se on sopivan kokoinen. Villamattoon verrattuna se tuntuu miellyttävältä köllimismatolta, mikä on kiva vauvaa ajatellen. Ainoa asia, mikä jäi harmittamaan on se, että viimeisen raidan kudoin ilmeisesti hiukan löysästi ja kude oli hyvin paksua, joten se on hieman leveämpi kuin muut. Onneksi se on kuitenkin maton päässä eikä keskellä. En ole vielä päättänyt, millaisiksi jätän maton hapsut. Aluksi ajattelin kantata maton, mutta ehkä hapsut olisivat kuitenkin hauskemmat. En vain osaa päättää vieläkö solmin niitä lisää ja kuinka pitkiksi jätän hapsut.

Viidentoista sentin hapsut ovat vähän liikaa, mutta ehkä 10 cm? Maton reuna on hauskan piparkakkumainen. 

Minulle jäi kovasti matonkutomisvimma ja kävinkin jo vaatekaapin läpi, jotta saan vanhoista trikoovaatteista kudetta. Seuraava projekti on varmaan makuuhuoneeseen matto, todennäköisesti omilla puilla ja sitten ihan rehellinen räsymatto niistä vanhoista vaatteista. En malta odottaa! Ja toivotaan myös, että ötökät pysyvät matosta loitolla!

Mitä mahdan tehdä noille hapsuille? Mielipiteitä?

Minun Barbieni

Niin söpöjä nämä Shellyt ja Shellyn kaverit! It's a small world after all -meininkiä. Ostin monta näistä Italian-matkalta vuonna 1998.

Pääsin maanantaina vihdoin Kansallismuseon Barbie the icon -näyttelyyn, josta olen haaveillut koko kesän. Ja olihan se elämys! Yleensä museoissa ihmiset ihastelevat hiljaa ja sivistyneinä, mutta Barbie-näyttelyä siivitti tasainen lapsuusmuistojen ja ihailun sorina. Minä muiden mukana ihastelin, muistelin ja otin kantaa siihen, mitä Barbie nukke minulle edustaa.

Tässä kuvassa ei ole yhtään Barbieta vaan Stacie, Skipper, Shelly, Skipper ja Stacie. Nämä ovat minulle "ne oikeat" Barbien pikkusiskot. Vauvaikäinen Krissy liittyi sisarussarjaan myöhemmin. Joskus leikin paljon barbeilla käyttäen niiden "oikeita nimiä".

Näyttelyssä oli esillä erityisesti upeita erikois-Barbeja eli ei mitään tavallisia leikkikaluja. Oli niitä kaikkein vanhimpia, muotitalojen luomuksia ja taideteoksista inspiraationsa saaneita Barbieita. Huokailin ihastuksesta monen upean asun kohdalla. Myös mies piti näyttelyä viihdyttävänä ja Bonskun mielestä parasta koko päivässä oli leikkiä Barbien talolla. Ehkä olisin itse kaivannut niitä "kultakauden" 80- ja 90-lukujen Barbeja enemmän, mutta voi olla, etteivät ne ole tarpeeksi erityisiä. Näyttelyn idea oli kuitenkin varmasti tuoda esiin nimenomaan näitä upeita keräilykappaleita. Ja olihan siellä omasta lapsuudesta tuttuja Barbie-nukkejakin.

Barbien (ja Teresan) monet roolit. Aerobic-ohjaaja-Teresa, rullalautaileva Barbie eläinlääkärinä, italiaa puhuva hammaslääkäri ja olympiatason voimistelija.

Näyttelyn jälkeen kaivoin lapsuuden kodissani Barbit esiin (harmikseni ne eivät jaksaneet Bonskua kauaa kiinnostaa, ehkä olisi pitänyt olla se talo myös) ja aloin miettiä, mitä Barbie on minulle merkinnyt lapsuudessa. Barbie on varsin ristiriitainen nukke, eikä varmaan mihinkään nukkeen liity niin paljon mielipiteitä ja polemiikkia kuin Barbieen. Mutta Barbie on myös elänyt ajan mukana ja yleisön mielipiteisiin on reagoitu. Minusta Barbie on itseasiassa varsin hyvä "roolimalli", ei ollenkaan yksioikoisesti hötöpää, kuten usein puhutaan. Okei, on ollut Barbie, jonka mielestä matikka on vaikeaa, mutta on paljon enemmän on Barbeja, jotka ovat koulutautuneet lääkäriksi, eläinlääkäriksi, opettajaksi, nascar-kuljettajaksi, olympiatason voimistelijaksi ja niin edelleen ja niin edelleen. En voi kuitenkaan sanoa, että Barbie olisi ollut varsinainen ihailun kohde, ei ulkoisesti eikä muutenkaan. Minulle Barbie on ollut ihan vaan sitä mitä se on: leikkiväline. En ole osannut pienenä ajatella, että minun pitäisi aikuisena näyttää Barbielta ja jo alakoulussa ajattelin, ettei Barbien vartalo ole mikään tavoittelun kohde. Voi kyllä olla, että moni muu on kokenut toisin.

Vanhaa ja uutta sekaisin. Totally Hair Barbien ja Kenin vaatteet ovat tallella, mutta itse nuket ovat teillä tietämättömillä. Kävelevä Chistie ja jokin hiusklipsi-Barbie sovittelevat vaatteita. Jalka- ja käsipuoli-Ken on jo kyllästynyt odottelemaan.

Minä leikin Barbeilla aivan pienenä, ehkä noin neljän vanhana ja halusin muun muassa sen kaikkien aikojen myydyimmän Totally Hair Barbien (ja Kenin). Välillä taas suorastaan halveksuin Barbeja, mutta sitten innostuin uudestaan ehkä noin 10-vuotiaana. Minun Barbieni ovat siis suurimmaksi osaksi 90-luvun lopulta ja vain muutama Barbie on 90-luvun alusta. Aikaisempi Barbie aiheinen postaukseni on luettavissa täällä. Leikin Barbeilla erityisesti tietyn ystäväni kanssa ja leikit olivat usein täynnä varsinaista ihmissuhdedraamaa. Ehkä niissä leikeissä näkyi esiteinien kiinnostus aikuisten ja nuorten maailmaan, mutta siihen oli turvallisinta vielä tutustua leikkien kautta. Muistan meidän käsitelleen leikeissä melko rankkojakin aiheita, kuten avioeroa, ei-toivottua raskautta, sairautta ja pettämistä. Näistä juonikuvioista ei kyllä kerrottu vanhemmille (terve vaan mumi). Minä kyllä olin sen verran nössö ja turvallisuushakuinen, että kaverin lähdettyä korjasin kaikki rikkoutuneet suhteet ja vaikeudet entiselleen.

Tyylikkäitä (?) asukokonaisuuksia. Nuo Shellyn ja Barbien samisasut ovat niin söpöjä! Keskimmäinen Barbie oli yksi suosikeistani. Oikealla oleva Barbie on vanhin tallella oleva Barbie. Asu taas on uusin ostokseni, jonka hankin vielä, vaikka Barbie leikit olivat jo vähän jääneet.

Vastapainoksi saippuaoopperalle oli etenkin vanhempana muotiin ja ulkonäköön painottuvia leikkejä. Väistämättä Barbie-leikeissä on myös tällainen pinnallisempi puoli. Sitä on kuitenkin mielestäni turha väheksyä, sillä kauniit asiat, tässä tapauksessa Barbien vaatteet ja kampaukset, tuovat iloa elämään. Vaatteita tehdessämme ja suunnitellessamme harjoittelimme ompelua ja muotikuvia luodessamme valokuvausta ja asettelua. Ei ollenkaan turhaa sanoisin! Huomaan omasta kokoelmastani, että koska leikin Barbeille melko vanhana, ei pinkkihörselö ollut enää niin kiinnostavaa. Vaatteissa näkyy enemmän muoti ja jopa tietynlainen tyylikkyys, ehkä jopa itseilmaisu. Eikä pinkkihörselössäkään mitään pahaa ole. Kuka muka keksi, että pinkki olisi jotenkin huono ja typerä väri? Ehkä Barbie-leikeissä on jotain samaa, mistä syytetään edelleen lifestyle- ja muotiblogeja, pinnallista höttöä. Mutta se on vain pintaraapaisua, Barbiet ovat todellisuudessa paljon monipuolisempia (kuten myös monet blogit).

Minun barbiekokoelmani on ilahduttavan monikulttuurinen. Nichelle ja Barbie ovat 90-luvun lopun Generation Girl -sarjaa. Nichelle on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Usein hän toimi myös Mel B:n roolissa, kuinkas muuten. Tummaihoinen "miesbarbi", muistaakseni Steven, pääsi mukaan aivan viimeisiin leikkeihini.

Lapsena ihailimme Muksumassin hyllyillä muutamaa upeaa keräily Barbie-nukkea. Niiden hinnat olivat varmasti ainakin lapselle aika hurjat. Suunnittelimme kuitenkin erään ystäväni kanssa, että ostamme sellaiset toisillemme ylioppilaslahjaksi. Emme toteuttaneet tätä ideaa ja ehkä hyvä niin. Laatikossa tai kokeintaan jossain hyllyllä se vain olisi pölyttynyt. Aina välillä kuitenkin kaivan "käyttökokoelmani" laatikosta ja stailaan Barbiet uudestaan, for old times sake. Eikä se ole yhtään turhaa. 

Mitä Barbie sinulle edustaa? 

Vastasyntyneestä pulluraksi: Tintin 2kk!

Kätevästi tässä muutaman huonomman yön jälkeen voi hyödyntää muunnellen kolmen vuoden takaisia otsikoita, kun on tullut aika kirjoittaa Tintin kuulumisia. Päätin odottaa tähän parin kuukauden ikään ennen kuin alan kirjoitella, millainen vauva Tintin on, sillä pitäähän häneen ensin tutustua. Bonskusta kirjoitin otsikolla Vastasyntyneestä palleroksi, mutta Tintin kohdalla piti lisätä otsikon sävyyn vielä muutama reisimakkara päälle, sillä hän on paisunut parin kuukauden aikana kuin pullataikina. 

Kuvassa Tintin on noin viikon ikäinen. 

Tintin oli viikkoihin nähden iso jo syntyessään, mutta kuten ounastelinkin, tämä ennusti vain hänen vatsan ulkopuolista kasvutahtiaan, eikä johtunut pelkästään diabeteksesta. Hän kasvaa sekä pituutta että painoa ja on nyt samanpainoinen kuin veljensä puolivuotiaana (58 cm, 6640g). Varsinainen keilapallo siis, etenkin kun hän ei ole ihan jäntevimmästä päästä. Mutta olen niin onnellinen, jos tällä kertaa ei joudutakaan juoksemaan painokontrolleissa! Kasvutahti tuntuu kyllä olevan kovin synnynnäistä: samalla maidolla on kasvanut nyt kaksi ihan erikokoista poikaa.

Tintti noin kuukauden. Silmät pysyvät vähän jo auki.

Pyrin välttämään veljesten vertailua, mutta hämmästyksekseni huomasin, miten samanlaiseksi olin kokenut Bonskun ensimmäiset kaksi kuukautta. Vauvavuoden suurin haaste eli minipätkissä nukutut päiväunet eivät olleet näemmä vielä ajankohtaisia tuolloin. Tintin on, jos mahdollista, vieläkin leppoisampi vauva kuin Bonsku oli aikanaan. Hänen yksi lukuisista liikanimistään onkin "Tintin I Tyytyväinen" (ja Bonsku on "Bonbon II Vilkas"). Tintin ilmaisee kyllä nälkänsä ja vatsan kipristelyt, mutta tyyntyy lähes samantien, kun apu tulee lähelle. Kun isoveli pomppaa päälle, hän kyllä suuttuu, mutta leppyy nopeasti. Toivottavasti tämä enteilisi tasaista luonnetta! En kuitenkaan lyö asiasta vetoa, sillä tulta ja tappuraa ehtii paljastua luonteesta myöhemminkin. 

Ja parin kuukauden iässä katse on jo hyvin tarkkaava. 

Vaikka Tintti ei tuntunut mitenkään erityisen keskoselta, kyllä se kuitenkin joissain asioissa näkyi, ettei hän syntynyt aivan täysaikaisena. Ensimmäiset viikot hän nukkui lähes kokonaan ja oli hereillä vain aivan lyhyitä pätkiä. Vaikka odotin malttamattomana, että pääsisin tutustumaan Tintin persoonaan paremmin, tämä oli kyllä siinä mielessä hyväkin asia, että Bonskun sopeutuminen kävi helpommin, kun pikkuveli lähinnä nukkui. Osasin kyllä myös nauttia noista viikoista, sillä tiesin etteivät ne kestäisi ikuisesti. Ja siinä kuukauden korvilla Tintti alkoikin olla enemmän hereillä. Välillä hän edelleen nukkuu melkein koko päivän, mutta vastapainoksi on myös välillä hereillä monta tuntia putkeen. Vuorokausirytmistä on hahmottunut jo päivän ja yön ero, vaikka muuten hän nukkuu milloin sattuu. Alkuun hän kovasti yritti seurustella yöaikaan, mutta nyt hän yleensä jo jää nukkumaan, vaikka syökin parin-kolmen tunnin välein. 

Tintin noin kaksi kuukautta. 

Tintin hymyä saatiin vähän odotella, vaikka arvelinkin, ettei se tulisi yhtä aikaisin kuin Bonskulla ihan jo pienen ennenaikaisuuden vuoksi. Hieman ennen kuin kaksi kuukautta tuli täyteen alkoi näkyä varmoja, pieniä hymyjä. Tintin ekat hymyt ovat tulleet vähän vaivihkaa ja alkuun ne olivat aivan ohikiitäviä hetkiä. Emme vieläkään ole saaneet kuvaa, sillä kameran ottaminen esille on sammuttanut hymyn heti. Ehtiihän sitä vielä ja onneksi hymyistä on nopeasti tullut päivittäistä herkkua. Hymyjä jaellaan äidille, sohvatyynyille, omalle peilikuvalle ja rattaiden punaisen ja mustan värin liitoskohdalle. 

Niin, kontrastit ja visuaalisesti mielenkiintoiset asiat ovat Tintin mieleen. Utelias katse seuraa innokkaasti jo lelukaaren leluja ja niitä ihania geometrisia ja värikkäitä Marimekon sohvatyynyjä, joita Bonskukin innolla aikanaan tuijotteli. Erityisen ihana asia on tosiaankin puna-mustien rattaiden kankaiden liitoskohta. Miten se voikin olla vauvasta niin mielenkiintoinen! Olisi hauska päästä vauvan pään sisään ja nähdä, miten vauva tätä maailmaa hahmottaa.

Ai niin, olin unohtaa. Tintti ilmeisesti rakastaa omaa ääntään, sillä hän pitää pientä ja välillä suurempaa ääntä koko ajan. En muista, että Bonsku olisi mölissyt näin paljon! Osa äänistä on ihan vienoja, mutta osaa kutsumme "possuääniksi". Hauska huomata, että jokaisella vauvalla on oma tapansa äännellä.

...ja isoveli tietysti tuli laittamaan pikkuveikalle norsun kärsän omasta sukastaan. 

On kyllä ollut välillä vaikea käsittää, että meillä on taas vauva. Ihan oikea vauva! Ja MINÄ olen kahden lapsen äiti. Me olemme nelihenkinen perhe. Mitä ihmettä? Ehkä Bonskun vauva-aikana pystyi vielä ajattelemaan, että olemme pariskunta, jolla on lapsi, mutta ei kyllä enää. Elämä kahden lapsen äitinä on mennyt ihan mukavasti. Työmäärä on tuplaantunut tavallaan, mutta ei toisaalta kuitenkaan. Vauva tuntuu hoituvan siinä sivussa, mikä toisaalta on vähän kurjakin asia, sillä välillä olisi ihana keskittyä kunnolla vain Tinttiin. Bonsku kyllä nappaa huomionsa. Onneksi on kantoliinat, jolloin voi ainakin pitää lähellä. Välillä on ihan kamala ajatella, millaista kohtelua Tintti veljeltään saa, mutta toisaalta hän saa myös valmiin lapsiperheen ja tulevaisuudessa isoveljen, jota ihailla. Välillä taas surettaa Bonsku, joka ei aina pääsekään syliin, kun haluaisi, eikä kainalo riitä. Ristiriitaista, mutta enemmän kuitenkin ihanaa, että minä olen saanut kaksi niin ihanaa poikaa. 

Jännityksellä odottelemme millainen tyyppi Tintinistä jatkossa kuoriutuu. Pysyykö hän yhtä tyytyväisenä vai saako hän kenties jonkun uuden liikanimen. 

Tuhansien leikkien talo

Eilen vietin päivän lapsuuden maisemissa, isovanhempieni entisessä talossa. Talo on ollut viime vuosina vaihtelevasti käytössä ja pitkään tyhjillään, mutta nyt serkkuni osti talon ja siellä on taas elämää. Paljon talossa on kuitenkin paikkoja, joissa aika on vielä pysähtynyt jonnekin 90-luvulle, jolloin minä vielä vietin talossa kesäpäiviä ja viikonloppuja, kun kävimme hoitamassa äidin vanhempia ja myöhemminkin serkkuja tapaamassa. Paikassa mieleen tulvahtivat kaikki ne leikit ja jännittävät paikat, joita suuressa, osin keskeneräisessä talossa ja sen suuressa pihapiirissä leikin. Tässä postauksessa on pieni aikamatka lapsuuteni kesiin ja leikkeihin. 

Lapsuuteni puumaja, Tammi-Töppönen. 

Ensimmäinen löytämäni paikka oli vanha puumajani, Tammi-töppönen. Vanhaan tammeen tehtiin puumaja ihan minua varten joskus 90-luvun puolessa välissä. Sen kunniaksi vietettiin myös tupaantuliaiset, joissa oli oikein ohjelmanumeroita, mm. minun laululla säestämäni "tanssit". Juhlijoina oli serkkujen perhe, vanhempani ja pehmolelujani. Sävelsin tapahtumaa varten mm. valssin nimeltä "Viuku ja Vouku lähti kaupunkiin". Juhlista on video, jossa suutun, kun aikuiset eivät tajua tanssia riittävästi. 

Tältä sivulta ei näy, miten maja on aivan retkahtanut toiselta puolelta. 

Tammi-Töppösessä muistan leikkineeni paljon, mutta todellisuudessa en ole ihan varma kuinka kauan maja oli oikeasti aktiivisessa käytössä. Maalasin majaan mintun vihreällä maalilla maustehyllyn, jakkaran ja näköjään myös jonkin puulaatikon. Aiheen mukaisesti koristelin ne tietysti tammenterhojen kuvilla. Puumajaan on jäänyt varmaankin kesken jokin keittiöleikki, sillä kuvissa näkyy paras vatkauskulhoni, johon muistan kerran saaneeni tehtyä aivan täydellisen kuravellin. Käytössäni oli myös vanha käsikäyttöinen vatkain, joka sopi hienosti tarkoitukseen. Nykyisin maja on valitettavasti niin laho, ettei seuraava sukupolvi voi siinä leikkiä. 

Sisustus on jämähtänyt 90-luvulle. 

Suuri piha tarjosi lukuisia mahdollisuuksia leikkeihin. Suuren tuomen alla muistan leikkineeni kauneussalonkia, isossa risukasassa leikin poliisia, jolla oli hieno moderni huoneisto. Hauskaa oli myös kulkea läheisen ohjan pientaretta kummieni luokse ja kerätä kukkia. Joka vuosi löysin jonkin uuden jännittävän paikan. Myöhemmin oli hauska ihan vain tutkia paikkoja ja joskus teininä otin myös ystäväni mukaan vierailulle. Kaupunkilaistytöille oli suurta hupia päästä mukaan heinätöihin. Maalaislapsille kyseinen puhde ei ehkä ollut yhtä mieluisa. Lähellä virtaa myös joki, jossa kävimme usein soutamassa. Nyt taitaa soutuvenekin olla jo lähes maatunut. 

Tuossa hopeapajussa oli joskus keinu. Oksa on kuitenkin pitänyt leikata pois. 

Minun vanha pyykkinaruni on edelleen paikallaan yli 20 vuoden takaa. 

Itse talo on suuri, ehkä arviolta 300 neliötä, mutta koko tila ei ole ollut koskaan käytössä, vaan osa huoneista on aikanaan jäänyt kesken. Isovanhempani asuttivat aikanaan kahta huonetta ja keittiötä talon toisessa päässä. Me yövyimme "takakamarissa", joka ei tainnut olla lämmitetty tila. Myöhemmin minulle kunnostettiin yläkerrasta unelmieni vinttikamari, jossa yövyin muutamina kesinä. Talossa siis riitti jännittäviä leikkipaikkoja. Joskus leikin matalissa varastoissa ja se vasta jännittävää olikin. Ennen kuin vinttikamari kunnostettiin minua varten, se oli varastona, jossa oli paljon serkkujeni ja ilmeisesti myös muita vanhoja vaatteita. Parasta hupia oli sovitella vaatteita ja pitää muotinäytöksiä. 

Yläkerrassa vietimme jonkin verran myös aikaa perheen kanssa, kun kävimme vielä hoitamassa äidin äitiä viikonloppuisin. Kunnostimme eräänä kesänä kauniin parvekkeenkin. Muistan kuinka istuimme vinttiaulassa katsomassa televisiota sellaisen "lämpölampun" alla. Meidän nykyinen sohvapöytämme oli siellä sohvapöytänä. Mieleeni on painunut, kuinka katsoimme minimmissikisoja ja katsoin nenän vartta pitkin nukeiksi maalattuja pikkutyttöjä. Suunnittelin, miten itse osallistuisin kilpailuun reippaasti farkkumekossa ja cowboyhatussa. Tuskin olisin voittanut.  

Hiukan rajaamalla näkyy parhaat puolet huoneesta. Rakastin vinoa kattoa! Posliininuket ovat ehkä hieman creepyjä. 

Muu huone on taas aivan varaston vallassa.

Talossa on myös varsinaisia aikakapseleita, sillä eräästä kaapista löytyy leikki, jonka olen rakentanut sinne joskus 90-luvun lopussa. Kysessä on paperinukkeleikki, joiden hahmoina oli koiria. Ylimmässä kerroksessa asuu meidän Aksu Salli-vaimonsa kanssa. Salli oli oikeasti koira, joka käveli välillä vastaan kävelyttäessämme toista koiraamme Vipinää. Leikkiin kuului myös Vipinän ja Pablon talo, jonka rakensimme yhdessä erään ystäväni kanssa. Talo on valitettavasti osissa hajonneena jossain huoneen perukoilla. Aikaisemmin vinttikamarissani oli muitekin aikakapselileikkejä, mutta ne on pitänyt siivota hiirten tieltä laatikoihin. Aikanaan tuokin aikakapseli on siivottava pois ja olen varannut tuon kirjahyllykaapin itselleni seuraavaan kotiimme joskus tulevaisuudessa. 

Instagramissa on video, kuinka tämä aikakapseli avautuu. 

Tadaa! Paperinukkeleikki, joka on jäänyt niille sijoilleen joskus 90-luvulla. Aksu on näköjään suihkussa.

On ihanaa, että kaunis talo "jää sukuun" ja voimme vielä vierailla talossa serkkuni luona tulevaisuudessakin. On myös ihana nähdä, miten taloa vähitellen kunnostetaan ja ehkä jonain päivänä rakentamattomatkin osat saadaan kunnostettua. Mahtavaa, että uudet lapset saavat luoda talossa muistoja ja talo saa nähdä uudet tuhannet leikit. 

Onko sinulle paikkaa, johon liittyy vahvoja lapsuusmuistoja?