lauantai 27. huhtikuuta 2013

Hamppari-illallinen ja Karkkiksen vihreää jätskiä

Minulla oli eilen kestittävänä ystäväni Noora. Meillä on ollut muutaman vuoden ajan tapana kutsua toisiamme syntymäpäiväillallisille. Tämä perinne on toteutunut vaihtelevalla menestyksellä. Aina ei synttäreitä ole ehditty viettä ihan oikean vuoden puolella, muttei sillä ole niin väliä. Tärkeintä on kuitenkin ystävän näkeminen eikä orjallinen tapa. 

My friend Noora and I have a tradition to invite each other for a birthday dinnerparty around the time of the actual birthday (give or take ten months). This time I invited Noora and decided to make chickpea burgers and avocado icecream for her. For once I used recipes that are written in English so I can link them here! For the hamburger buns I used the recipe from NY Times which was as amazing as promised. The chickpea burgers could have been a bit more spicy. The Avocado icecream was delicious and the green colour was just right. 

Synttäripöytä kahdelle. 

Tällä kertaa ajattelin tarjota vähän rennomman illallisen ja päätin tehdä kikhernehampurilaisia. Idean sain pinterestistä, jossa törmäsin tähän reseptiin. Pihvien ympärille piti tietysti koittaa vihdoin tehdä Voisilmäpeliä-blogin hampurilaissämpylöitä, joista kuulin Minnalta. Ja todellakin, niistä tuli aivan täydellisiä hampparisämpylöitä! Isoja, pehmeitä ja kuohkeita. Sämpylöiden reseptiä en tänne laita, koska se löytyy kummastakin linkistä.

Pihveistä tuli hyviä, joskin aika mietoja. Paistoin osan pihveistä vasta seuraavana päivänä ja lisäsin reilusti mausteita. Hyviä ne silti olivat, mukavan rapsakoita. Lisäsin toisen kananmunan alkuperäiseen ohjeeseen, jotta pysyivät paremmin koossa. Käytin ekaa kertaa kuivattuja kikherneitä eli ne piti liottaa ja keittää. Olen kerran aiemmin yrittänyt käyttää kuivattuja papuja, mutta poltin ne pohjaan. Tällä kertaa lisäsin tarpeeksi vettä ja mielestäni itse kypsytettyjen kikherneiden maku oli purkitettuja parempi. 

Rucola sopi älyttömän hyvin pihvin kaveriksi. Täytyy kuitenkin myöntää, että pidän vielä enemmän ihan lihapihveistä.

Kikhernepihvit

  • N. 4 dl kuivattuja kikherneitä (tai tuplasti purkitettuja)
  • 1 valkosipulin kynsi
  • 3 rkl ruohosipulia (käytin kuivattua)
  • ½ dl leivinjauhetta
  • ½tl sinappijauhetta
  • ½ tl suolaa
  • 1 rlk limen mehua
  • 1 rkl Woscestershire kastiketta
  • Tabascoa tai chilikastiketta maun mukaan
  • ½ dl seesaminsiemeniä
  • 2 munaa
  • 3 rlk jauhoja


Liota ja keitä kikherneet pakkauksen ohjeen mukaan, jos käytät kuivattuja. Murskaa noin puolet kikherneistä karkeaksi mössöksi sauvasekoittimella tai jollain muulla. Sekoita loput kikherneet mausteiden ja leivinjauheen kanssa ja murskaa sileähköksi massaksi. Lisää karkea kikhernemurska joukkoon. 

Lisää joukkoon seesamin siemenet, munat ja lopuksi jauhot. Sekoita hyvin. Laita taikina hetkeksi jääkaappiin jähmettymään (tai tee siitä ensin pihvit ja laita ne jääkaappiin, kuten alkuperäisessä). Paista pihvit paisinpannulla. Voit myös uppopaistaa ne, jos haluat epäterveellisemmän version.


Hampurilaisten väliin tuli cheddaria, valkosipulimajoneesia ja rucolaa. 
Jälkkäriksi päätin tehdä avokadojätskiä. Se sopi hyvin Nooran synttäri-illalliselle, sillä olen muistaakseni saanut avokadojätskiä ensimmäistä kertaa hänen 18-vuotissynttäreillään. Siinä ohjeessa sekoitettiin avokadoa vaniljajäätelöön, mutta tällä kertaa tein jätskin alusta asti. Reseptejä löytyi monenlaisia ja tämä on munaton mutta maidollinen versio. Löysin myös kookoskermaan valmistettuja reseptejä, mutta minä en niin välitä kookoksesta.

Melko täydellisen kypsiä avokadoja. Nämä olivat esikypsytettyjä. Ready-to-eatit on usein ylikypsiä, mutta esikypsytetyt ei. Halvinta olisi tietty ostaa raakoja, mutta aina ei voi ennakoida. 

Avokadojätski


  • 3 avokadoa
  • 2 dl sokeria
  • 1 purkki ranskankermaa
  • 1 dl kermaa 
  • 1 rkl limetin mehua
  • Ripaus suolaa (jonka unohdin, ei haitannut)


Yksinkertaisuudessaan: mössää ainekset yhteen. Kaada jäätelökoneeseen pyörimään tai pistä pakkaseen pariksi tunniksi ja sekoittele välillä. 

Niin helppoa joo... Ja silti kävi näin! Mmm... green goo. 
Vaikka resepti oli pomminvarma, onnistuin silti sössimään kolmesti. Ensinnäkin massan kaataminen jäätelökoneeseen oli haastavaa, koska se oli paksumpaa kuin tavallinen jätskimassa. Sitten meinasin unohtaa limen ja jouduin puristamaan sen suoraan koneeseen (niin joo ja se suola jäi). Kun sain jätskin koneeseen pyörimään, lähdin vaihtamaan vaatteita. Pompin puolipukeissa keittiön läpi hakemaan jotain tavaraa ja päätin kääntää jäätelökoneen lavan pyörimissuuntaa, jotta se sekoittuisi tasaisemmin. No eikös kone ottanut ja jumittunut kokonaan! Aikani äherrettyäni kaavin jäätelön kippoon ja törkkäsin pakkaseen. Ja vaihdoin vaatteet sillä aikaa, kun mies avasi Nooralle ovea. Onneksi se ei ole niin nuukaa. 

Katsokaa, se on täydellisen vihreää!
Lopulta jäätelö onnistui kuitenkin hyvin. Se oli kuohkeutunut koneessa riittävästi ja oli pakkasesta otettaessa vielä sopivan pehmeää. Ja voi miten ihanan väristä se olikaan! Tai no, väri on sivuseikka, sillä se myös maistui älyttömän hyvältä, suosittelen! Muutenkin ilta sujui mukavasti rupatellessa vähän kaikennäköisistä asioista. Täytyy ottaa pian uusiksi!

Aiheeseen liittyen tuli mieleeni kysyä, että mitä sinä haluat hampurilaisesi väliin? Entä mihin jätskiin päädyt jätskikioskilla? 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Momo-kodin kasvatti

Joko tiedät, mikä on momo-koti? Minä kuulin termistä ensimmäisen kerran jokin aika sitten ja se jäi mieleeni. Paremmin pääsin tutustumaan termiin maaliskuun Glorian koti-lehdestä termin äidin, Katja Lindroosin haastattelusta. Momo tulee siis sanoista modest ja modern ja sillä viitataan 50-70-luvuilla rakennettuihin yksinkertaisiin ja vaatimattoman näköisiin asuintaloihin, joita ovat lähiöt pulloollaan. Termin tarkoituksena on nostaa nämä paljon parjatut talot uuteen valoon ja kunniaan. Tätä tavoitetta osaltaan edistää aiheesta tehty uunituore kirja.

Yksi miehen entisistä kotitaloista on todellista momoa.
Minä ihastuin momo-termiin välittömästi. Miksi ihmeessä vain ennen sotia rakennettu tai vastaavasti huippumoderni olisi hienoa? Ulospäin vaatimattoman näköinen talo voi sisältää lukuisia kodikkaita, tyylikkäitä ja kauniita koteja. Se on kuitenkin tärkeämpää kuin  kerrostalon ulkokuori. Minä pidän vanhojen koristeellisten talojen lisäksi myös hyvin yksinkertaisia taloja kauniina. Oikeastaan se mikä eniten erityisesti 60- ja 70-lukujen taloissa mättää on väritys. Ne ovat usein kovin harmaita verrattuna niitä vanhempiin taloihin. Monet 50-luvun kerrostalot ovat tosin ihanan pastellisävyisiä. 

50-luku alkaa olla jo ihailtujen vuosikymmenten joukossa. Nuo erkkerit ovat ihania! Taustalla vastavärjättyä momoa 60-luvulta.
 Tällä hetkellä asun siinä jokaisen sisustajan unelmassa, jugendtalossa. Aina jugendtalot eivät kuitenkaan ole olleet ihailtuja. Arkkitehdit alkoivat halveksia tyyliä jo 20-luvulla klassismin ja edelleen funktionalismin aikakautena. Myöhemmin 50- ja 60-luvulla jugendrakennuksia purettiin säälimättä, koska niissä ei nähty mitään säilyttämisen arvoista. Nykyihmiselle tämä on kauhistus. Mutta ehkä tuleville sukupolville on kauhistus kuulla, miten 60- ja 70-luvun yksinkertaisia kerrostaloja on joskus halveksittu. Tietysti niissäkin on puutteensa, mutta eipä jugendtaloissakaan ole aina ollut sisävessoja!

Osattiin sitä 60-luvullakin. Ihana punainen klinkkeriseinä!
Momo-kodit voivat tuntua tylsiltä sisustettavilta. On matalaa kattoa, ankeita värejä, pienä huoneita, sokkeloisia käytäviä, panelointia... Eikä ole välttämättä korkeita huoneita, vanhoja puuovia ja muita aikakauden yksityiskohtia. Toisaalta aikakauden yksityiskohtia voi olla liikaakin, jos ei satu pitämään vanhoista kokolattiamatoista tai pohjaltaan ruskeista istuma-ammeista, joiden alla on vuosikymmenten pölyt. 

Tässä kerrostalossa osataan kunnioittaa talon lyhyehköä historiaa.
Toisaalta, momo-kodin voi ottaa myös haasteena. Jugendasunnon saa näyttämään hyvältä vaikka melamiiniin ja mdf:ään verhoiltuna, mutta momo-kodissa joutuu käyttämään enemmän luovuutta. Vaikka nyt haluan asua juuri tässä kodissa, voisin kuvitella tulevaisuudessa koittaa, mitä saisin irti jostain vähän "ankeammasta" asunnosta. Momo-kotien etu on myös se, että ne on tarkoitettu muunneltaviksi. Vanhassa talossa pitää koko ajan pitää mielessä, että kunnioittaa sen henkeä. Momo-asunnolla samanlaista "taakkaa" ei ole, vaan  huonejärjestykset ja sisusturatkaisut on helpompi pistää uusiksi omien mieltymysten mukaan.

Kukat näyttävät yhtä kauniilta jugendtalon rappusilla ja 70-luvun momoa vasten.
Yksi syy siihen, että ihastuin momo-termiin johtuu siitä, että olen itse kasvanut momokodissa. Minusta on ihanaa, että minunkin lapsuudenkotini nostetaan arvoonsa! Lapsuudenkotini on rivitalon pätkä 70-luvun alusta eräässä pikkukaupungin lähiössä. Piha ja sitä ympäröivä  metsikkö olivat ihanteellisia leikkipaikkoja. Talo on ulospäin melko vaatimaton, mutta siinäkin on paljon kauniita yksityiskohtia kun osaa katsoa. Pidän esimerkiksi rapatusta pinnasta ja sinisestä sokkelista, erityisesti yhdistettynä uuteen punaiseen oveen. Myös sisällä on paljon yksityiskohtia, joita olen osannut arvostaa vasta aikuisena.

Lapsuudenkodissani pidän erityisesti suurista ikkunoista ja kiinteästä kirjahyllystä.
Momoon sopivat monenlaiset huonekalut. Vaakalaudoitus ja "matala seinä" ovat kivoja yksityiskohtia.
Tietysti momokotejakin on monenlaisia. Voisin hyvin kuvitella asuvani vaikkapa ennen energiakriisiä rakennetussa suuri-ikkunaisessa rivitalossa. Kaikkein ankein 60-luvun elementtikerrostalo taas ei kuulosta yhtä houkuttelevalta. Saa nähdä millaiseen momo-kotiin joskus vielä päädymme vai päädymmekö ollenkaan. Minun pitää hankkia pian Katja Lindroosin kirja käsiini, jotta pääsen kunnolla haaveilemaan!

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Syyte: surkea käsitöissä

Aina silloin tällöin olen esitellyt blogissa käsitöitä tai askarteluja laidasta laitaan. Olen aina ollut kova askartelija ja erityisesti ala-asteella kaapit täyttyivät milloin mistäkin projekteista. Kun olin yhdeksänvuotiaana viikon sairaalassa, huoneeni täyttyi mitä erilaisimmista mobileista ja muista paperivekottimista. Sittemmin askartelu into kanavoitui esimerkiksi erilaisiin kortteihin. 

Vaikka olenkin ollut aina askartelija en ole kovin pitkään ollut käsityöihminen. Näillä käsitteillä on mielestäni se ero, että askartelija käsittelee pääasiassa paperia, liimaa ja erilaisia kovia materiaaleja ja käsityöihminen puolestaan puikkoja, neulaa, lankaa ja kangasta. Siitä, etten ole aina ollut käsityöihminen, on runsaasti todistusaineista, mutta tärkein todiste tästä on "kissa". 

I have always been quite crafty and enjoyed making things like birthday cards using paper, glue and scissors. However, crocheting and knitting have only been my hobbies for a few years. Especially crocheting was very, very hard for me for many years. I simply could not understand how to put the hook through the right sticthes and what an earth was the difference between single and double crochet. As evindence of my struggles see exibit A, "a cat" I made when I was nine. During the last few years I've managed to improve my crocheting skills. Just this week I finished making a dalmatian for my husband's nephew. 

Exhibit A.
Kolmannella luokalla meillä alkoivat käsityönopettajan vetämät tekstiilityön tunnit. Melkein ensimmäisenä tehtävänämme oli opetella virkkaamaan. Muistan kuinka mukava opettajamme piirsi taululle "jäätelötötteröitä", joista virkattu neulos koostui. Minä en ymmärtänyt niistä hölkäsen pöläystä. Oman mausteensa soppaan toi se, että olen vasenkätinen, jolloin opettajan piti aina vähän miettiä itsekin, että miten se nyt menikään. Lisäksi käsialani oli niin tiukka, että sain runnoa virkkuukoukkua oikein kunnolla silmukoista läpi. Jos siis ylipäätään hahmotin, missä silmukat oikein kulkivat.

Huomaa tasainen käsiala ja suorat rivit.
Tarina kertoo, että virkkasin tuota säälittävän pientä pyyhekumin kokoista olentoa puoli vuotta. Todellisuudessa ehdin syyslukukauden aikana tehdä lisäksi ainakin puolukkakankaisen luistinpussin. Ainakin useamman kuukauden siis väänsin tuota otusta. Korvissa ja silmissä ei liene mennyt kovin pitkään, mutta hännän ja pään tekeminen on kaltaiselleni hiturille ollut varmasti melko aikaa vievää.

Vuosia kului enkä tainnut joutua virkkaamaan oikein mitään (paitsi ehkä yhden koiran pään ja  norsun pään, näkemisenarvoisia nekin). OKL aikoina meidän piti käsityötunneilla virkata mallitilkkuja johonkin portfolioon ja muistan kuinka itku silmässä tungin taas sitä virkkuukoukkua silmukoiden läpi ja ohi. Kevät 2009 muutti tilanteen, sillä päätin vakaasti virkata miehen vastasyntyneelle veljentytötölle Fröbelin ensimmäisen leikkilahjan eli kuusi virkattua palloa. Motivaatio taisi olla riittävän suuri, sillä opin kuin opinkin virkkaamaan kunnolla ja ilman tuskaa. Sen jälkeen olen hänelle virkanut mm. lankakakkua ja muffinsseja.

Vastalause! Todisteena hieman ujosteleva pieni dalmis.

Tänä vuonna virkkasin myös ensimmäisen kerran miehen veljenpojalle, joka täytti keväällä vuoden. Päätin tehdä hänelle dalmatiankoiran, sillä ne ovat söpöjä ja lähellä sydäntäni (meillä oli dalmis elämäni ensimmäiset viisitoista vuotta). Eipä uskoisi, että sama ihminen on virkannut tämän ja tuon "kissan", vaikka sekin on rääpälyydessään aika söpö. 

Uteliaisuus voitti, nyt pitää vähän nuuhkaista kameraa. Kuten oikeistakin dalmiksista, tästä saattaa lähteä vähän karvoja.
Nykyisin virkkaan näitä elukoita käytännössä ilman ojetta silmukoita lisäillen ja kaventaen vähän oman näkemyksen mukaan. Se tekee työstä siinä mielessä hankalaa, ettei koskaan voi oikein tietää lopputulosta ja  voi olla vaikea toistaa työ samanlaisena. Tämän kertainen dalmis näytti todella pitkään täysin keskeneräiseltä, mutta viimeistelyt tekivät siitä oikein eloisan näköisen hauvelin. 

Nyt saa jo rapsuttaa! Huomaa kaulapannan kultainen solki.
Mitäs tuolla sitten on? 
Säälittävistä tuotoksista huolimatta en saanut koskaan erityisen huonoja käsityönumeroita. Ehkä tämä johtui pikemminkin hyvästä käytöksestä kuin taidoista. Ja sitkeydestä, en nimittäin koskaan jättänyt töitä kesken. Hauskaahan se oli istua luokan nurkassa kikattamassa muiden hidastelijoiden kanssa ja viimeistellä milloin mitäkin käsityötä ties kuinka monennetta kuukautta. Äitini sanoi joskus ala-asteen käsityön opettajalleni, ettei Karkkis taida oikein olla käsityöihminen. Tämä opettaja vastasi ponnekkaasti, että "On Karkkis käsityöihminen, hänellä on vain oma tahti!". Nykyisestä käsityöinnostuksestani ehkä näkee kannustavan opetuksen merkityksen. En kyllä edelleenkään ole kovin nopea virkkaamaan tai kutomaan.

Kyllä tässä saikin jo poseerata! Otetaas torkut ennen paketointia.
Onko sinulla karvaita käsityömuistoja tai säälittäviä patalapuntekeleitä kaapeissasi? Vai oletko aina ollut innokas ja taidokas käsitöiden ystävä?

torstai 18. huhtikuuta 2013

Eikä yksikään pelastunut

Dramaattinen otsikko viittaa tietysti Agatha Christien kuuluisaan romaaniin, joka tunnetaan myös vähemmän poliittisesti korrektilla nimellä. Välillä mielessäni väikkyy jo kesä ja minun kesääni kuuluvat yleensä salapoliisiromaanit, yleensä juuri Christien klassikot. Vielä en ole niitä alkanut hamstrata kirjastosta, eivätkä muutkaan, sillä vasta joskus kesäkuun puolen välin jälkeen kirjaston dekkarihyllyt alkavat ammottaa tyhjyyttään.


The title of this blogpost refers to the Finnish translation of Agatha Christie's famous novel And then there were none. The more lileral meaning of the Finnish title is something like "And none of them survived". And neiter did my geraniums (hence the title). I tried to take care of them the right way during winter but apparently I'm not much of a gardener. Or maybe it was just bad luck. Oh well, luckily I can just buy some new flowers if I can't keep the old ones alive. The daffodils I bought last week brought the spring to our doorstep!

Lohduton näky. Sisällä ei ollut enää mitään elävää. 
Viittaan otsikolla myös pelakuihini, jotka kaivelin kellarista päivänvaloon joitakin viikkoja sitten. Ja elvytysyritysten jälkeen jouduin toteamaan, ettei yksikään pelastunut pitkältä talvelta. Ennen kuin laitoin pelakuuni talvehtimaan, luin netistä erilaisia ohjeita. Toisissa sanottiin, että kellari on hyvä paikka ja toisissa taas käskettiin laittaa kukat viileään ja valoisaan. No, meidän ainoa vaihtoehtomme oli kellari, joten siihen päädyin. Kastelin niitä hyvin harvakseltaan, kuten ohjeistettiin. Kellarissa ei pitäisi lämmön laskea alle plus viiden, mutta kovimpina pakkasina näin oli päässyt käymään, sillä matalalla olleet pelakuut olivat jäätyneet. Ylempänä olleet eivät olleet jäätyneet, mutta kuolleet sitten johonkin muuhun. 

Kymmenen pientä pelakuun tainta.
Voihan kökkö. Olen kovasti yrittänyt todistella, etten ole aivan täysin viherpeukaloton, mutta muistatteko, mitä viime vuoden kesäkurpitsaprojektistani tuli satoa? Katsokaa ja ihailkaa! Jep, en taida olla mikään suuri puutarhuri. Onneksi on ihmisiä, jotka kasvattavat kukkia (ja vihanneksia) puolestani! Ne tietty maksavat jonkun verran, mutta kukkiin olen valmis satsaamaan silloin tällöin. 

Huoh... Tässä viimevuotiset pelakuut parhaassa loistossaan!

Ja tässä vielä uuteen loistoon puhjenneet pelargonit loppukesästä! En minä sentään ihan toivoton ole.
En antanut kuolleiden pelargonioiden masentaa minua liikaa. Pihaa piti tietysti alkaa jo talven jäljiltä piristää ja viimein ostin lisää narsisseja rapunpieltä koristamaan. Talven pakkasista kärsineet callunat joutivat roskikseen. 

Hopealanka säästyi vielä roskistuomiolta, sillä se piristyi keltaisesta kaverista. 
Pidän oikein kovasti tästä simppelin sinikeltaisesta kevätlookista. Suurimmalle osalle ihmisistä tämä väriyhdistelmä tuo luultavasti mieleen Ruotsin. Ne ovat kuitenkin myös Rauman värit, joten mikäs sen sopivampaa kuin mainostaa oman lapsuuden kaupunkinsa värejä, vaikkapa eilisen Rauma-päivän kunniaksi. 

Amppelikin pääsi paikoilleen. Talvella roikkuva ketju näyttikin vähän ankealta. 
Vaikka sini-keltainen väriskaala on oikein kaunis, alan pikkuhiljaa jo odottaa kesän väriloistoa. Näin keväällä ja kevättalvella meidän kotimme on valoisimmillaan, kun puut ja villiviini eivät vielä varjosta sitä. Kun katsoin noita kesän pelakuu-kuvia, aloin jo melkein haikaille tuota varjoisaa vehreyttä. Silti aion vielä nauttia keväästä täysin siemauksin!

Ja mitä vihanneksenkasvatusprojekteihini tulee... Tänä vuonna en ehkä yritä kasvattaa mitään kovin suurta. Yksi pienimuotoinen kasvatusprojekti minulla on kyllä jo käynnissä ja siitä kerron täällä aikanaan.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Par/as/sa risotto

Nythän on jälleen kerran parsa aika vuodesta ja viikonlopun kunniaksi päätin tehdä vähän hienompia ruokia. Ihastuin uusimman Maku-lehden (2/2013) risotto-ohjeeseen, joka on siis sekä paras että parsarisotto. (Eika tämä vitsi vanhene, jos sitä käyttää vain kerran vuodessa?) Olen tehnyt risottoa eräitä kertoja ja eri resepteillä, mutta jotenkin en ole koskaan onnistunut maussa tai koostumuksessa täydellisesti. Erityisesti maku on mielestäni usein jäänyt joko liian parmesaaniseksi, jotenkin liian raksaaksi ja tunkkaiseksi tai sitten valkoviini on puskenut liian voimakkaasti läpi. 

Tällä kertaa tarjolla oli Hullujen päivien parsaa.
Tässä reseptissä ilmeisesti nesteiden suhteet olivat kohdallaan, koska risotosta tuli sekä kermaista että raikasta. Pienellä tilkalla sitruunamehua ja ripauksella kuorta oli myös osuutta asiaan. Sain nimittäin taannoin toistakin herkullista risottoa, jossa oli mukana sitruunan kuorta ja se sopi siihen loistavasti. Risoton kanssa tarjoiltiin kampasimpukoita, jotka toimivat hyvin parsan kanssa. 

Rakenne onkin sitten toinen juttu ja luulen, että siihen vaikuttaa paljon risotontekijän kokemus. Italialaistyyppisen risotonhan kuuluisi olla sopivan löysää mutte kuitenkaan liikaa ja muuta hankalaa. Kuka sen oikean koostumuksen sitten määrittelee, tiedä häntä. Minulle oli ahaa-elämys, että risottoriisin kuuluukin olla vähän al dente. Minä olen luullut, että en vain osaa kypsentää sitä oikein!


Tämmöisen määrän nesteitä risotto imaisi. 

Kampasimpukka-parsarisotto


  • 6-12 kampasimpukkaa koosta riippuen (minä käytin rainbown miniminejä)
  • ½ dl oliiviöljyä
  • 1 sipuli silputtuna
  • 1 valkosipulin kynti silputtuna
  • 3½ dl risottoriisiä
  • 2-3 dl valkoviiniä (laitoin kaksi)
  • noin 5 dl kanalientä (kaikki meni)
  • ripaus suolaa ja mustapippuria
  • 1 dl kermaa
  • 1 sitruuna (1 tl kuorta ja ½dl mehua)
  • 50 g voita
  • n. 75 g parmesania raastettuna
  • 250 g vihreää parsaa


Kauniita esivalmisteluja.

Ota kampasimpukat sulamaan, mikäli käytät pakastettuja.Ota parsoista puumainen osa tyvestä pois leikkaamalla tai napsauttamala. Viipaloi ne sentin parin mittaisiksi. Valmista kanaliemi. Pese sitruuna ja raasta sen kuori. 

Kuumenna öljy kattilassa ja lisää joukkoon sipuli ja valkosipuli silput. Mittaa joukkoon riisi ja sekoittele, kunnes sipuli on kuullottunut. 

Kaada joukkoon 1½ desiä viiniä ja anna porista miedolla lämmöllä koko ajan sekoittaen. Lisää 1½ dl kanalientä. Jatka liemen ja viinin lisäämistä vähän kerrallaan (lähes) koko ajan sekoittaen. Lisää nestettä aina, kun suurin osa siitä on imeytynyt riisiin. 

Mausta risotto suolalla ja mustapippurilla ja lisää kerma (minä lisäsin kyllä vasta ihan lopuksi, mutta lehdessä käskettiin näin). Lisää risoottoon sitruunan mehu, kuori ja parmesaniraaste. Lisää lopuksi voi (ja kerma, jos et vielä lisännyt).

Keitä parsoja hetki suolalla maustetussa vedessä. Valuta parsat ja lisää risoton joukkoon. Tämän pystyy tekemään risoton valmistuken lomassa, kunhan risottoa sekoittelee välillä. 

Paista kampasimpukat paistinpannulla tai parilalla. Pari minuuttia per puoli riittää. Mausta simpukat suolalla ja pippurilla. Nosta simpukat risoton päälle ja tarjoa pikimiten.


Naminam! En tiedä onko tämä nyt koostumukseltaan oikeanlaista, mutta hyvää se ainakin oli.
Olen täällä blogissa kertonut omistavani useita keittiöturhakkeita. Nyt pääsen esittelemään jälleen yhden näistä niin tärkeistä ja tarpeellisista turhakkeista. Halusin joskus teininä välttämättä jäätelökoneen, koska naapureillakin oli. Maksoin itse muistaakseni osan ja loput maksoi äiti tai isä. Sillä tehtiin jätskiä muutaman kerran ja lopputulos oli kyllä hyvä. Minä en tainnut kuitenkaan olla riittävän aktiivinen ja äitini jossain vaiheessa siirsi sen pois viemästä tilaa pakastimesta. 

Nyt kun meillä on vihdoin oma pakastin, otin jäätelökoneen uudestaan käyttöön. Nyt sillä on parin vuoden tehty jätskiä jo varmaan useammin kuin edellisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Liian usein konetta ei kuitenkaan tule käytettyä. Aloittamisen vaiva tntuu aina isommalta kuin mitä se lopulta onkaan. Minä vähän oion ja pistän munat kokonaisena jätskiin, vaikka ohjeissa käsketään laittaa vain keltuaista. Hyvää tulee näinkin. Ja koska jätskiä voi tehdä ilman konettakin, laitan eilisen mansikkajäätelön reseptini tänne.


Karkkiksen mansikkajäätelö


  • Pari kourallista (pakaste)mansikoita 
  • 2 keltuaista tai kokonaista kananmunaa
  • 3/4 dl sokeria
  • 1 dl kermaa
  • 1 dl kevytmaitoa (tai toinen desi kermaa)


Sulata mansikat ja muussaa ne mössöksi esimerkiksi sauvasekoittimella. Vaahdota munat ja sokeri kuohkeaksi. Vaahdota kerma. Kerman vaahdottaminen ei ole pakollista, mutta mielestäni se lisää kuohkeutta jäätelöön. Kääntele muna-sokerivaahto kermavaahdon ja maidon kanssa yhteen. Sekoita varovasti joukkoon muussatut mansikat. Laita pyörimään jäätelökoneeseen. 

Jos et omista jäätelökonetta, laita massa pakkaseen 2-3 tunniksi ja sekoittele massaa välillä.  Älä anna massan jäätyä kokonaan, vaan tarjoa se lusikoitavan pehmeänä. Ehkä olisi hyvä käyttää pelkkää vaahdotettua kermaa, että massa säilyisi kuohkeampana, en tiedä. 


Tämä näyttää ihan oikealta jäätelöltä, mutta maistuu paremmalta!
Toivottavasti teilläkin on ollut herkullinen viikonloppu!

torstai 11. huhtikuuta 2013

Kotimme aakkoset

Aina silloin tällöin (naisten)lehdissä on artikkeleita, joissa joku henkilö listaa elämäänsä tai vaikkapa sisustutrendeihin liittyen asioita aakkosin.  Kotimme persoonallisuutta miettiessäni sain idean, että sellaisen voisi toteuttaa itsekin ja varmaan on monissa blogeissa toteutettukin. Näin ainakin kirkastuisi entisestään se, mikä on juuri minulle kodissamme ja sisustustyylissä tärkeää tai mitkä asiat liittyvät niihin muuten vain olennaisesti. Aikani pähkäiltyäni, tässä on lopputulos, Karkkiksen aakkoset. 

Ant eli Muurahainen. Ihan ensimmäinen varsinainen "design-huonekaluni".

Bazar-lamppu on edelleen ihana. Myös Block-lamppu sopii tähän kohtaan!

Crimplene. 60-luvun krimplene mekostani on tullut pysyvä osa sisustusta makuuhuoneen seinällä. On se vaan kaunis!

Design, Hyvä. Onnistunut ja kekseliäs muotoilu saa sydämeni läpättämään ja haaveilemaan kaikenmoisista tavaroista.

Eklektisyys. Tämän hienon sanan opin muistaakseni Frasier-sarjasta ja olen sitä viljellyt siitä asti. Mielestäni meilläkin on eklektistä eli ei mitään puhdasta tyyliä vaan vähän kaikennäköistä.

Näillä pikkuautoilla on aikoinaan 80- ja 90-luvuilla pidetty hauskaa! Nyt ne ovat "hauska" yksityiskohta sisustuksessamme.
Fun - hauskuus (piti valitettavasti turvautua enkkuun). Minusta hauskuus on tärkeää sisustuksessa ja laitan esille älyttömiäkin koriste-esineitä

Geometriset kuviot. Erityisesti ruudut ja pallot.

Huolettomuus. Haluan, että kodissa on myös rentoa, eikä joka karvan tarvitse olla kohdallaan. Tämä näkyy eniten pölypalleroina ja huolettomana tavaroiden asetteluna.

Tässä pieni pala tätä "huolettomuutta".
Ilmari Tapiovaaran mademoiselle-look-a-like tuolimme on yksi ehdoton suosikkini. Tuolin tarinan voi lukea täältä

Tästä kuvakulmasta ja vauhdista ei varmaan huomaa, ettei tämä ole Mademoiselle (vaan Madame).
Jugend. Tällä hetkellä saamme asua tässä ihanassa puujuugendtalossa ja se on tietysti väistämättä osa kotimme henkeä. Ja onhan meillä jatkossakin anopilta saatu jugend-kukkapöytä.

Kukat piristävät aina sisustusta... paitsi kun ne kuolevat.

Lasiastiat ovat keräilykohteeni. Niinpä ne ovat myös olennainen osa sisustusta.

Muuramen kirjoituspöytä. Se on ollut minulla 90-luvulta lähtien (ja on peräisin 80-luvulta). En voisi kuvitella luopuvani siitä!

Minun Muurameni. Huomaa myös edustuskunto (ks. kohta Q) ja varpaita lämmittävä lampaantalja. 
Nounou-design on ihana! Voisin haalia kaikki Anu Penttisen värikkäät tuotteet. Onneksi minulla on tuo Pixeline-vati ainakin.

Opukset eli kirjat ovat olennainen osa sisustusta, värijärjestyksessä, tietty. En haluaisi piilottaa kirjoja ovien taakse. Tai no, lasiovien ehkä.

Pinterest on tätä nykyä hyvä inspiraation lähde. Se auttaa myös kiteyttämään omaa tyyliä, kun "pinnaa" sinne vaan kuvia, jotka ovat sen arvoisia.

Qwerty. Koska meillä ei ole erikseen työhuonetta, täytyy kirjoituspöytä pitää edustuskunnossa. Näppäimistö ei tosin ole mikään edustusnäppäimistö. (Tämä oli vähän kaukaa haettu, mutta mikä sana muka alkaa q:lla?)

Rakkaat esineet. Minä kiinnyn kovasti esineisiin ja tavaroihin. Tämä on toisaalta järkevääkin. En voisi kuvitellakaan vaihtavani kaikkia huonekaluja muutaman vuoden välein, mikä on tietysti ekologistakin!

Isovanhempieni kihlakuva kuuluu tärkeisiin esineisiini. Ihailin sodassa puhdetyönä tehtyä kehystä jo pienenä.
Sohva. Ai että minä niin tykkään meidän sohvasta! Varsinkin sen jaloista, jotka ovat hauska viittaus koristeellisempiin aikakausiin.

Sohva ja pari esimerkkiä tulevaisuuden antiikista. 
Tulevaisuuden antiikki. Kukapa ei tänäpäivänä rakastaisi 50- ja 60-lukujen huonekaluja! Eipä aikaakaan kun ne ovat antiikkia!

Uutuuden viehätys. En halua, että kodissani on pelkästään vanhoja huonekaluja. Ihailen myös koteja, jotka on sisustettu pelkällä (tulevaisuuden) antiikilla, mutta minä haluan joukkoon myös modernia muotoilua. Käytettynä voi tietyti silti hankkia.

Mietin, miten saisin kiteytettyä samaan kuvaan oikein paljon värejä. Sitten muistin nämä suloiset kuppini!
Värit tietysti! Varmaan on tullut selväksi, että tykkään kirkkaista ja iloisista väreistä.

Wanhan asunnon tunnelma (yök, inhoan tuota kaksoisveen käyttöä) on osa tämän hetkistä tyyliä, mutta ei välttämättä tulevissa kodeissa.

Kolme settiä rumpuja asustavat meillä vakituisesti.
Xylofonit ja muut lyömäsoittimet ovat olennainen osa sisustustamme. Ehkä marimba mahtuu seuraavaan asuntoomme.

Yksinkertaisuus. Vaikka meidän kodissa on paljon värejä ja asioita, pidän silti tietyllä tavalla yksinkertaisesta ja avarasta sisustuksesta. En halua, että kaikkia on liian rönsyilevää. Myös huonekaluissa yksinkertaisuus on pop.

Leijuvalla hyllyllä levitoivat tärkeimmät keittokirjani. 
Zaza-sisustusliike. Tämä oli vaikea, mutta lopulta keksin, että meidän hieno leijuva hyllymme on Zazasta! Ehkä aavistuksen kaukaa haettua kyllä.

Åi kun minä niin mielelläni ostaisin ruotsalaiset antiikkihuutokaupat tyhjäksi siltä tulevaisuuden antiikin osalta (ks. kohta T). Ruotsalaisia antiikkilehtiä luen aina anoppilassa.

Äiti on ollut suuri innoittajani sisustusharrastuksessa. Meidän tyylejämme yhdistää tietty yksinkertaisuus ja modernius. Minulla on enemmän 50-lukua ja värejä, mutta äiti on alkanut matkia!

Ööö... on vähän syrjitty kirjain, koska se niin usein kuitataan pelkällä "Ööö"-lausahduksella. Niin nytkin. Ei keksi enää!


Huh, olipas siinä urakkaa! Voi miten minä tästä lähin säälinkään niitä julkkiksia, jotka joutuvat listaamaan elämänsä asioita aakkosin. Osa kirjaimista osoittautui todella haastaviksi (esim. I, J, N ja O, mikä on yllättävää) ja toisiin olisi varmasti keksinyt useammankin. Tästä syystä tämä nyt ei ehkä ihan kata kaikkea mikä tyyliini kuuluu, mutta on siinä aika monta olennaista asiaa listattuna. Ja iso pino epäolennaisia (siis qwerty, voi apua...) 

Mitkä asiat ovat sinulle kotisi tyylissä olennaisia? Ei todellakaan tarvitse listata aakkosin!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Postin tuo, postin tuo...

Tämän kertainen aihe saa minut väkisin hyräilemään iki-ihanaa Postimies Paten tunnaria. Siis sitä alkuperäistä, ei mitään erikoislähettipalveluita. En valitettavasti löytänyt Youtubesta kuin tämän videon, jossa ei ole kuvaa ollenkaan. Jos haluaa nähdä Paten, täytyy tyytyä englannin kieliseen versioon, joka on tietysti se alkuperäinen.

Minä en valitettavasti tiedä, minkä niminen postinjakaja meille yleensä tuo postin, mutta olen kyllä nähnyt hänet useaan otteeseen ikkunasta tai tervehtinyt pihalla. Välillä postin jakaa tietysti joku eri tyyppi, mutta aika usein sama. No miten postinjakamine liittyy tähän postaukseen? Siten, että huomenna postinjakajaamme piristää meidän hieno tuunattu postilaatikkomme!

We have a lovely royal blue mailbox. The colour is just right but the two stickers which both say "posti" (or mail in Finnish) and the traces of old duct tape make it look a bit sad. Today I finally managed to spruce it up a little with some nice wrapping paper and contact paper. I was very pleased with the result and I think the mailbox now has a nice art nouveu vibe which matces our house. 

Miksi ihmeessä tässä lukee posti kahdesti. Jotta postimies osaisi soittaa kahdesti?
Meillä on sekä laatikko että luukku ovessa. Suurin osa posteista tulee oven kautta, mutta aina välillä paketteja ja muutakin päätyy laatikkoon. Laatikko on sinänsä vähän turha, mutta se oli siinä jo valmiiksi ja tykkään sen väristä ja ulkonäöstä. Paitsi siitä, että sen kyljessä on ikäviä tarroja ja vanhoja ilmastointiteipin jämiä.  Ne ovat ankeuttaneet kauniin sinistä laatikkoa jo pitkään. Viimein sain aikaiseksi tehdä asialle jotain.Toinen syy postilaatikon tuunaamiseen oli se, että meidän ovessa ei ole kunnollista asunnon numeroa.

Jos pelkkiä tämmöisiä osuisi kommenttien sanavahvistukseen, ei taitaisi kommentointi onnistua.
Kävin jokin aika sitten Susannan innoittamana Tigerissä vähän lahjapaperiostoksilla. Löysinkin pari niin kaunista paperia, ettei niitä olisi voinut käyttää pelkästään paketoimiseen. Päässäni alkoi muhia ajatus postilaatikon laittamisesta uuteen kuosiin. Tänään pääsin vihdoin tuumasta toimeen ja kaivoin esiin kauniin kuviollisen lahjapaperin ja kontaktimuovikokoelmani. Tarjolla olisi ollut myös itselimautuvaa hyllypaperia, mutta ajattelin, että lahjapaperin saa tarvittaessa helpommin irti ja vaihdettua. 

Kuosi on oikeasti hieman sinisempi. Mielestäni siinä on sopivasti jugend-henkeä. 
Itse tuunausprosessissa ei ole varmaankaan sen ihmempää kerrottavaa. Mittasin millainen kaistale riittäisi peittämään nuo posti-tekstit ja tuon torven. Sitten leikkasin kirkkaasta kontaktimuovista pari senttiä joka suuntaan suuremman palasen. Numerot tein googlaamalla jonkun art nouveau-fontin ja kopioimalla vapaalla kädellä numerot. Tein ensin klassisen virheen ja tein numerot valkoisen kontaktimuovin nurjalle puolelle oikeaan suuntaan. Nehän pitää tehdä tietysti peilikuvina! 

Kulmakunnan hienoin postilaatikko. Nuo kontaktimuovin reunat voisi vielä päälystää vaikka vihreällä.

Lopuksi sitten liimasin numerot ensin lahjapaperiin ja sitten varovasti asettelin koko höskän kontaktimuovin päälle. Tämä oli aika riskaabeli vaihe ja paperi olisi voinut mennä ruttuun. Sen olisi voinut hoitaa varmemmallakin tavalla, mutta en viitsinyt. Kannatti oikaista, sillä onnistuin heti! Jee! Laatikon kannen ilmastointiteipin jälkien päälle liimasin kaistaleen sopivan vihreää kontaktimuovia. Tarkoitus oli kirjoittaa siihen sukunimi, mutta meillä ei ollut sopivaa tussia.


Numeroiden fontti sopii yhteen tekemääni ei mainoksia -lappuun.




Olen lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Nyt ei haittaa edes kevätkukkien puute (toistaiseksi) tai maahan satanut märkä lumi, kun voin ihailla postilaatikkoa. Pysähdyin tänään oikein pitkäksi toviksi avaamaan ovea palatessani kotiin. Ehkä se piristää meidän postimiestäkin!

Värikäs postilaatikko sointuu kivasti myös kuistin mattoon.
Lopuksi voinkin vaihtaa täysin aihetta. Sen lisäksi, että kurkin välillä ikkunasta meidän postimiestä/miehiä (sattuvat olemaan yleensä miehiä), stalkkeroin tänään myös meidän naapuria ja salakuvasin hänen ateriointiaan. Meidän naapurustossa asuu tällaisia söpöjä aatelisoravia. Aatelisia siksi, että asuvat vähän tällaisella hienomalla alueella ja ovat noin pulleita. Sain niin söpöjä kuvia että! Katsokaa nyt noita varpaita!

Curre Von Puolala aterioi rännin reunalla. 

torstai 4. huhtikuuta 2013

Persoonallinen, ajaton ja trendikäs koti

Olen viimeaikoina pohtinut sitä, mikä oikein on persoonallinen koti ja onko meillä sellainen. Usein olen kuullut  ystäviltä ja tuttavilta kehuja persoonallisesta kodistamme ja joka kerta ne lämmittävät mieltä. Siihen tietysti liittyvät suuresti myös kotimme upeat puitteet, joissa melkein mikä vaan näyttää hyvältä. Sisustuslehtiä lukiessa minulla on usein vähän kaksijakoiset fiilikset. Toisaalta riemastun, kun näen jonkun toisen hienossa kodissa jotain samanlaista kuin meillä on. "Jee, me ollaan tyylikkäitä ja muodikkaita!" Samalla kuitenkin tajuan aina, että jos sisustuslehdet pullistelevat samanlaisia sisustusratkaisuja kuin meillä, niin ei meidän koti ole kyllä kovin persoonallinen.

Recently I've been pondering what makes a home unique. Many people have called our style unique and individual. However, as I browse through Finnish interior design magazines I see homes with very similar ideas and even furniture. Our home is very much like many hip and trendy homes of the 2010s. But maybe it's not worth mulling over whether our home is unique or not, as long as we love it and feel that it's just right for us. 

Tämäntapaisia kauniita sohvapöytiä näkee sisustuslehdissä pilvinpimein. Usein ovat tosin tanskalaisia, toisin kuin tämä meidän yksilö. 

Lähikuvaa persoonallisista pääsiäiskoristeista. Harva koristelee kaukosäädin-astiansa.
Usein ajattelen tekeväni juuri oman tyylisiäni sisustusraktaisuja. Kuvittelen keksiväni jokun jutun itse, kun näen sellaisen netissä tai jossain yksittäisessä sisustuslehdessä. Sitten yhtäkkiä huomaan, että lehdet ja netti pullistelevatkin vaikkapa erivärisiä pinnatuoleja keittiönpöydän ympärillä. Värit ovat ehkä se selkeästi persoonallisin juttu meidän kodissa. Vaikka sisustuslehdissä on alkanut näkyä yhä enemmän värejä, taitaa tämmöinen monivärinen koti olla silti vähemmistössä. Minä käytän aina omia lempivärejäni, enkä juuri mene muotivirtausten mukana. Tietysti omat mieltymyksetkin muuttuvat vuosien saatossa, mutta toistaiseksi en ole huomannut lempivärieni kulkevan trendien mukana. 

Karkkisvärejä kiteytettynä trendikkäisiin blogipalloihin.
Nykyään on suosittua yhdistellä uutta ja vanhaa luovasti. Sisustuslehdissä puhutaan usein kerroksellisuudesta ja siitä miten uuden ja vanhan yhdistäminen on persoonallista. Mutta onko se sitä, jos kaikki tekevät niin?Pidän kovasti tästä trendistä ja vanhat huonekalut miellyttävät omaakin silmää. Lisäksi mukana on myös kierrätys-ulottuvuus, mikä on tietysti nykymaailmassa aina suotavaa. En kyllä haluaisi että tämä trendi menisi ohi. Minusta on ihanaa, kaunista ja järkevää yhdistellä eri vuosikymmenten huonekaluja. Mutta tulevatko 80- ja 90-luvun heppoiset huonekalut ikinä muotiin?

Karkkiksen ja miehen kodissa yhdistetään vanhaa uuteen. Piuhat piristävät vanhan kirjoituspöydän ilmeen moderniksi.
On helppo naureskella vanhoille valokuville, miten kasarilta, ysäriltä, 70-luvulta jne. ne näyttävät. Miten joku on voinut tykätä tuollaisita huonekaluista tai väreistä? Tai vaihtoehtoisesti: miksei edelleen sisustettaisi noin tyylikkäästi? Vaikka edellisten vuosikymmenten ratkaisut tuntuisivat kuinka käsittämättömiltä, ne ovat olleet silloin hienoja ja tyylikkäitä," ajattomiakin" ehkä. Joskus haluaisin, että osaisin sisustaa kotini juuri siihen omaan tyyliini niin, että se näyttäisi vielä vuosikymmenten päästä hyvältä. Se ei kuitenkaan taida olla mahdollista, vaan aina jokin asia huutaisi 2010-lukua (ja meidän kodissa aika monikin asia). Toisaalta, ehkä se ei ole edes tavoiteltavaa, sillä oikeastaan on hauska ihastella tai kauhistella vanhoja sisustutrendejä. 

Eriväriset pinnatuolit - NIIN 2010-lukua!
Joku voisi sanoa tähän, että ei sitten pidä seurata trendejä, jos haluaa ajattoman ja täysin persoonallisen kodin. Väitän, että se ei ole täysin mahdollista jos haluaa uudistaa sisustustaan. Uskon, että sisustutrendit näkyvät väistämättä jollain lailla kodeissamme, vaikkei niitä tietoisesti seuraisikaan. Silmä vaan tottuu tietynlaisiin asioihin. Osittain kyse on tietysti siitä, mitä kaupat meille tarjoavat. (Sisustamalla pelkällä antiikilla saa kyllä kodin, joka ei hetkahda trendeistä, mutta en taas itse tällaista kotia haluaisi.) 

Pupsu, Pörö, Purppis ja Hihu tuossa alareunassa tuovat persoonallista otetta makuuhuoneeseen. Huomatkaa uusi, muodikkaan neonpersikka jakku krimpelemekon yllä. 
Näiden pohdiskelujeni päätteeksi totean, että ehkä sillä ei oikeastaan ole väliä onko koti kuinka persoonallinen. Jos se on omasta mielestä viihtyisä ja kaunis, niin eikö se ole sittenkin tärkeintä? Ja eihän mikään koti ole toisen kopio. Jokaisessa kodissa on jotain persoonallista ja erilaisten tyylien kirjokin on valtava. Ehkä nyt vaan nautin tästä 2010-luvun persoonattoman persoonallisesta ajattoman trendikkäästä kodistamme ja lakkaan miettimästä liikoja.

Mikä tekee sinun mielestäsi persoonallisen kodin?