10 vuotta ja karkit pussiin

 Kymmenen vuotta sitten joululomalla kypsyi ajatus perustaa blogi. Olin miettinyt sitä jo pitkin syksyä. Elettiin vielä blogien kulta-aikaa ja muutamalla tutulla ja ystävällä oli blogit, joita seurasin. Olimme puoli vuotta aiemmin muuttaneet ihanaan kotiin, jossa saatoin toteuttaa monia sisustusunelmia ja koska tykkäsin myös kokkailla ja tehdä käsitöitä, oli luontevaa että blogista tulisi sellainen lifestyle -blogi jossa voisi kirjoitella vähän kaikkea. Nimikin muotoutui mielessäni: minun lempinimeni on joskus ollut Karkki tai Karkkis ja lisäksi tykkään väreistä ja kaikenlaisesta kauniista, joten "eye candy" vääntyi muotoon "Ai Karkkii!" 

Tätä panoramakuvaa en saanut aikoinaan julkaistua, kun blogger ei osannut pakata sitä. Nyt onnistui!

Bloggaaminen on ollut minulle hauska harrastus ja etenkin alkuaikoina tutustuin sitä kautta myös uusiin ihmisiin, kuten vaikkapa Minnaan, ja toisaalta myös vanhat tutut pääsivät aktiivisemmin elämään blogin kautta (esimerkiksi Heidit!) On ollut myös aina ilahduttava kuulla, että joku on seurannut kuulumisiani blogin kautta ja kertonut sen, kun ollaankin nähty kasvotusten. Myös se tunne, että joku uusi on löytänyt lukemaan blogiani on aina kutkuttava. Ja melkein pääsin ihan alkuaikoina sisustuslehteenkin, mutta vain melkein. Kuvat on edelleen tallella, mutta silloin opiskelijakoti ei ehkä sitten ollut kuitenkaan ihan tarpeeksi houkutteleva lehteen asti. 

Näitä kuvia en ole koskaan julkaissut. Ne otettiin lehtijuttuun, joka ei koskaan ilmestynyt. En nyt löytänyt kuvaajan tai toimittajan nimeä, jotta voisin antaa krediitit. 

Ehkä olette päätelleetkin laskevasta postaustahdista, että blogilla ei ole enää ihan samanalaista sijaa elämässäni kuin ennen. Tähän on vaikuttanut useampi asia, mutta isoimpina juttuina hektinen arki (koronasta huolimatta) sekä se, että moni muukin blogituttu on joko himmaillut tai lopettanut. Kultakausi on eittämättä ohi ja toisaalta blogikenttä on ammattimaistunut. Minun on siis tullut aika panna karkit pussiin ja jättää tämä blogi verkkoon osaksi blogien historiaa. Vaikka olin ajatellut jo vuosi sitten, että himmailen vuoden 2021 ja lopetan 2022, kun kymmenen vuotta tulee täyteen,  oli tätä postausta yllättävän vaikea aloittaa ja nyt jo kyyneleitäkin tulee silmiin. Tiedän, että tämä on oikea ratkaisu, mutta onhan se silti haikeaa. En nyt sano, etten koskaan enää jatka tätä, sillä voivathan blogin tehdä paluun kuin LP-levyt, mutta annan itselleni nyt luvan olla päivittämättä blogia enää säännöllisesti. Instagramia päivitän, mutta en sitäkään mitenkään orjallisesti vaan ihan fiiliksen mukaan. 

En kuitenkaan halua lopettaa ilman kuvia ja muistelua, joten kerään tähän postaukseen jokaiselta blogivuodelta muutamia omia suosikkipostauksiani ja muistelen vähän blogin taivalta. 

2012

Blogin ensimmäinen vuosi. Vähän yllätyin, että todella moni muistamistani postauksista oli jo siltä vuodelta! Toisaalta silloin varmasti bloggasin innokkaimmin. Miten huolettomia kuvia olinkaan ottanut! Ei liikaa hifistelyä, vaan ihan vain näppäisyjä. Ja heh, vähän ylivalottuneita sisustuskuvia tietysti, kuten silloin kuului. Kirjoitin reseptikokeiluista, jotka eivät aina onnistuneet. Kokeilun mm. raakakakkua ja -suklaata, joiden maun kyllä muistan, eikä se ollut erityisen hyvä. Kirjoitin matkailusta ja kotimme sisustuksesta. Kirjoitin puolipyöreistä synttärihipoista, joiden koristeet ovat edelleen käytössä esimerkiksi vappuna. Osa kuvista on kääntynyt näemmä kenoon, mutta eipä tuo haittaa. Pidin myös "sisustuskielen" oppitunteja, joilla opetettiin, miten arkinenkin sisustusratkaisu saadaan kuulostamaan ylevältä ja sisustuslehtimäiseltä. Keksin myös hauskoja otsikoita, joista yksi suosikkini on edelleen "Viiliintykää ihmiset!"

2013

Yllätyin siitä, miten paljon esittelen ihan meidän arkisia retkiäkin. Kyllä vaan riittäisi blogicontenttia edelleen, jos jaksaisi tehdä kaikista puistoretkistä postauksen. Kirjoitin myös siitä, että vaikka blogissa elämä vaikuttaa täydeltä ja helpolta, se ei aina ole sitä, vaan "blogging is life with the dull bits removed". Kirjoitin jo toisesta jättikurpitsasta, josta tulikin jokasyksyinen postausaihe blogiin. Esittelin edelleen sisustusta ja etenkin roskalavalta tekemiäni löytöjä, jotka edelleen ovat olohuoneessamme. Pelakuut kuolivat talven aikana, mutta onneksi muuten rapunpielen minipuutarja kukoisti. Pohdin "persoonallisen, ajattoman ja trendikkän" kodin dilemmaa, jota pohdin välillä edelleenkin. Kerroin myös miten monessa 20-luvun talossa olen käynyt asuntonäytössä ennen kuin löytyi se edellinen täydellinen koti. Kirjoitin ensimmäisistä Olkkarifestareista, jotka järjestettiin miehen 30-vuotisjuhlien kunniaksi. Tässä kodissa emme sellaisia ole ehtineet pitää. Ehkä tulevana vuonna, jos vihdoin uskaltaisi?

2014

On ihan ihmeellistä lukea nyt, miten paljon erilaisia juhlia olemme viettäneet. Oi kun taas pääsisi kunnolla juhlien makuun! Vuonna 2014 vietimme minun valmistujaisiani, talotansseja, kutsuimme miehen sukulaisia ihan muuten vaan sekä monia muita pienempiä kutsuja. Esittelin erilaisia naamiaisasuja, joihin olen aina tykännyt panostaa. Silloin tosiaan minä valmistuin ja aikatauluvapaampi opiskelijaelämä vaihtui ensin harjoitteluun ja sitten töihin. Ehdin kuitenkin aika kivasti postailla. Tuunasin kotia kaikella kivalla pienellä, kuten vaikka päällystämällä rasioita papereilla, mutta pohdin myös sitä, etten halua jatkuvasti ostaa uutta tai uudistaa. "Ihan sama" riittää. Yllättävän paljon esittelin myös omaa historiaani, kuten penkkareitani sekä lapsuuden huonettani. Joulupostaukset ovat olleet aina tärkeässä roolissa ja vuosi 2014 loppuikin lapsuuden joulujen muisteluun. Siellä on muuten kuva asusta, jota käytin jälleen viime jouluna, 20 vuotta myöhemmin.  

2015

Tämä vuosi oli tietysti minun elämässäni vuosien vuosi. Heti alkuvuodesta kerroin suuren uutisen siitä, että meille syntyisi vauva. Vuosi keskittyikin vahvasti raskaus- ja vauva-aikaan. Kerroin myös kantoliinoista ja kantamisesta, johon Bonsku minut hurahdutti täysin. Siitä en kyllä blogin puolella ole kovin paljon kirjoitellut, vaikka kantaminen- ja liinayhteisö väritti vauva-aikoja vahvasti. On aika ihanaa, että vauva-aika kestovaippoineen ja hankintoineen on kirjattuna tänne blogiin. Kirjoitin kyllä muustakin, mm. Kakolan vierailusta, kodin eri väreistä, isoäitieni resepteistä ja tein pashaa, koska minut siihen haastettiin. En ole sen koommin kyllä tehnyt. Muistelin vanhojen tansseja ja tein aivan superhienoja "kakkukynttilöitä". 

2016

Vuosi alkoi yhdellä parhaalla arvontakoneella ikinä! Olen perinteisesti aloittanut uuden blogivuoden arvonnalla ja silloin arvonnan suoritti elävä arvontapyörä eli Bonsku. Olin laittanut leluja ympyrään lattialle ja jokaiseen leluun arvontaan osallistuneen nimen. Sitten asetin Bonskun keskelle ja odotin minne hän ryömii. Sain kangaspuut ja harrastin innokkaasti kutomista. Voi, sitä pitäisi taas joskus päästä jatkamaan! Yritin käynnistää villihiivaviljelmän leivän tekoa varten, mutta se jäi kyllä yhteen kokeiluun. Onneksi juuri toimii paremmin. Sisustusjuttuja vuonna 2016 on ymmärrettävästi vähemmän kuin ennen, mutta Bonskun lelut ovat aika hauskan näköisiä kuvissa ja silloin, kun niitä oli vielä vain vähän, myös sisutuksessa. Bonsku alkoi kuitenkin aika aktiivisesti ottaa osaa sisustamiseen levittämällä tavaroita ympäriinsä, joten ikuinen taistelu sotkukasoja vastaan alkoi.  . Ihmeellistä, että loppuvuoden kuvissa kävelee jo pikkuruinen taapero, joka leikkii ja touhuaa. Niin nopeasti se vauva-aika menee. Vietimme jälleen olkkarifestarit, jotka olivat kyllä aina niin hauskoja! Ja näköjään vappujuhliakin vietettiin. 

2017

Tuitui mikä ihana pieni taapero kulkee mukana arjessa! Palasin töihin, mutta kuvista päätellen ehdin viettää kyllä todella paljon aikaa myös Bonskun kanssa. Kerron meidän retkistämme konsertteihin ja museoihin, siitä miten hän osallistuu kokkaamiseen ja arjen askareisiin sekä siitä, miten hän myös sotkee ja levittää tavaraa jatkuvasti. Hän on aina ollut hyvin aktiivinen ja näköjään nukahtamisessa on ollut haastetta jo tuolloin. Aloin julkaista kuvia omalla naamalla ja se helpotti kuvien ottamista ja laittamista blogiin. Esittelin sekä omia mekkojani että Bonskun värikkäitä vaatteita, jotka vielä tuolloin eivät olleet juuri mitkään mumin tekemiä. Minusta tuli "Kalkkis Kalkkinen" eli täytin30 ja pidettiin tietysti ainakin kahdet juhlat sen kunniaksi. Ah juhlat, taas alan kaivata niitä!

2018

Tämä vuosi mullisti elämämme uudestaan, sillä alkuvuodesta kerroin, että meille tulee sittemmin Tintiksi (tai Tintiniksi) nimetty "Mehlo Vooni"! Bonsku kutsui Pipsa-possun Pedro-ponia aina tuolla nimellä, joten siksi työnimeksi valikoitui Mehlo. Raskaus oli tietyllä tapaa hankalampi kuin edellinen, sillä Tintistä povattiin isoa, mutta hän ei lopulta ollut niin iso kuin pelättiin. Mutta oli ja on edelleen aivan eri muotista kuin sirorakenteinen isoveljensä! Ja blogin kuvissakin pyörii pullurainen vauva. Bloggasin paljon erilaisista jutuista, mitä olen lasten kanssa tehnyt ja edelleen kävimme paljon (lasten) kulttuuririennoissa. Kotona ehdin tehdä käsitöitä ja mm. ihanan neulehaalarin, joka edelleen roikkuu koristeena eteisessä. Kudoin myös kangaspuilla sekä vanhan kodin "alakerrassa" että Taitokeskuksella. Aloitin leipäjuuren, joka porskuttaa edelleen ja tulee hyvää leipää! Syksyllä löysimme tämän nykyisen kodin ja aloimme valmistella muuttoa. Pohdin vanhan kodin hyviä ja huonoja puolia, mutta olin tietysti innoissani muutosta.

2019

Näin jälkikäteen vuosi 2019 näyttäytyy hyvin tasaisena vuotena. Oli kotiäitiarkea vauvan ja taaperon ja sittemmin taaperon ja leikki-ikäisen kanssa. Totuttelimme uuteen kotiin ja sisustin sitä.  On hauska huomata, miten kotimme on tässä kolmen vuoden aikana muotoutuntu enemmän ja enemmän oman näköiseksi. Juhlimme kotia ja järjestimme kolmet tuparit. Juhlimme myös mahtavat pihasynttärit 4- ja 1-vuotiaiden kunniaksi. Vappuakin juhlimme ystäväperheiden kanssa sekä aattona että päivänä. Oi niitä aikoja, kun sai järjestää huoletta juhlia!  Hevisaurus oli kova juttu ja nyt elämme samaa vaihetta toistamiseen. Ilmeisesti 3,5-vuotiaana on jonkinlainen hevivaihe. Aloitin keramiikkaharrastuksen, joka on ollut nyt tauolla ja sitä ikävöin!  Selailin myös matkakertomusta siitä, kun kävimme samalla reissulla Prahassa, Wienissä ja Budapestissä. Onneksi teimme tällaisen megamatkan juuri ennen, kun koko matkailu sai ikävän stopin. 

2020

No kaikki tietävätkin, että tämä oli taas mullistusten vuosi, mutta ei vain minulle vaan koko maailmalle. Alkuvuodesta esittelin edellisen kerran blogin historiaa tiivistetysti ja sisustelin huolettomana. Suunnittelin luuhaavani paljon museoissa ja kahviloissa viimeisinä kotiäitikuukaisinani kun molemmat lapset olivat puistokerholaisia. Lopulta olimmekin sitten "lock down" -moodissa ja askartelimme Leijonakuningas-rekvisiittaa pahvista ja vessapaperirullista. Jälkikäteen muistelen tätä aikaa lämmöllä, mutta ehkä aika on kullannut muistot. Ainakin olin tiiviisti lasten kanssa ennen kun palasin taas töihin. Kesällä kasvatimme perunoita ja porkkanoita ja uudistin muutenkin takapihan kukkapenkkiä. Ehkä olen povannut itselleni minivihanneksi, sillä olen aina kirjoittanut minipuutarhasta. Yhtenä vuonna kasvatin minikokoisia kesäkurpitsoita ja vuonna 2020 taas miniporkkanoita. Minipaprikoitakin olen joskus saanut aikana ennen blogia. Onneksi perunaviljelmykset onnistuiva. Onneksi kurpitsat ovat aina olleet näyttäviä ja tänä vuonna teimme pokepallo-kurpitsan Halloweenina. Oli myös aika hauska huomata, miten monena vuonna olen valanut kynttilöitä. Kynttiläpostauksia oli melkein joka vuonna ja vielä tänä vuonnakin tein yhden. Kynttilätarvikkeita ei siis ole turhaan tullut ostettua. 

2021 

Blogin näillä näkymin viimeinen kokonainen vuosi. Postaustahti harveni huomattavasti, mutta kyllä edelleen minulla riitti uutta kerrottavaa mm. askarteluista, sisustamisesta sekä etenkin uudesta keittiöstä. Ehkä viime vuonna blogin suunta palasikin enemmän sisustusaiheisiin, kuten alunperin olin ajatellutkin. Kohensin minipuutarhaa ja kirjoitin poikien kuulumisia. Aloitin myös bokashoinnin, josta kirjoitin parikin postausta. Blogi tiivistyi, kuten elämäkin näin toisena "koronavuonna". Ehkä yksinkertaisesti ei vaan tapahtunut niin kovin paljon asioita? Tai todennäköisesti tapahtui liikaakin, eikä aikaa ja energiaa riittänyt. Bonskun ja Tintin kanssa elämä on hyvin vauhdikasta ja iloitsen siitä, mutta oman ajan olen suunnannut muualle kuin blogiin. 

Olen onnellinen, että paljon olen saanut dokumentoitua blogiini. Oikeastaan koko nuoren aikuisuuteni ja etenkin perheeksi kasvamisen. Oli ilo selata, mitä kaikkea hauskaa sitä onkaan vuosien varrella tehnyt. Toivon, etteivät nämä muistot koskaan katoa bittiavaruuteen! Olen myös iloinnut teidän lukijoiden seurasta ja aika monen kanssa jatkan Instagramin puolella tutulla nimimerkillä @Karkkis_Karkkinen. Se ei ole sama kuin blogi, mutta se on se mihin tällä hetkellä aika ja into riittää.  Nykyisin ei ilman tunnuksia ole kai niin yksinkertaista lukea instagramia, mutta nopean googlailun perusteella keinoja on, jos haluat käydä kurkkimassa kuulumisia, mutta et halua omaa tiliä. 

KIITOS KAIKILLE IHANILLE LUKIJOILLE VUOSIEN VARRELTA!

Ja viimeinen kysymys: mitä muistoja sinulla on blogiini liittyen?

Mustikkamuffineita ja ysäriestetiikkaa

Olen ymmärtänyt ja myös itse empiirisesti havainnut, että nyt on äärimmäisen hyvä mustikkavuosi. Miten ironista, että juuri tällaisena vuonna tulee hyvä sato, kun poimijat joutuvat miettimään pääsevätkö edes maahan! No, toisaalta koska on hyvä vuosi, on myös tällaisen tavallisen sunnuntaipoimijan mahdollista saada itselleen jonkinmoinen potti pakkaseen. Olen käynyt nyt kahdesti lasten kanssa poimimassa mustikoita, noin tunnin tai pari kerrallaan ja saanut yli neljä litraa. Se on minulle paljon, etenkin kun puolet ajasta menee siihen, että Tintti pitää hakea pois 50 metrin päästä keikkumasta sen kaikkein kiikkerimmän kivenlohkareen päältä. Jos hommaan saisi keskittyä vähän paremmin, varmaan saalis olisi tuotakin mahtavampi. Ihan hyvä saalis silti olosuhteisiin nähden.

Näitä peratessa olisi voinut katsoa vaikka Frendejä, mutta päädyin nyt toiseen sarjaan. 

 

Tajusinpa, että en ole tainnut jakaa koskaan blogissani iki-suosikkireseptiäni, mustikkamuffinseja Frendien keittokirjasta. Olen kyllä joskus muinoin jakanut samaisen kirjan juustokakun ohjeen, jonka tein silloin mustikkaversiona. Kannattaa muuten lukea tuo postaus, se sisältää niin hyvän juustokakkuanekdootin. Harva resepti on seurannut mukanani niin pitkään kuin tuo mustikkamuffinsien ohje. Olen hankkinut kirjan joskus yläasteella ja aina vaan mustikkamuffinsseja tehdessäni palaan tuohon reseptiin. Se on simppeli ja toimiva, joten mitäs sitä kokeilemaan mitään muutakaan. Vaikka nyt kyllä alkoi tehdä mieli juustokakkua, kun luin tuon toisen postauksen. 

Ihanaa ysäriestetiikkaa! Frendit ovat kuin suoraan UFFin myymälän vintageosastolta. 

Pääasiassa etsin nykyään reseptit netistä, mutta aina välillä on hauska selata inspiraatioksi myös ihan perinteisiä keittokirjoja. En välttämättä edes tee lopulta mitään niiden resepteistä, mutta niiden selailu ehkä jopa inspiroi nettireseptejä paremmin improvisoimaan itse - tai sitten päätymään tuttuun ja turvalliseen, mutta silti niin herkulliseen reseptiin. Tuo keittokirja aukeaa automaattisesti mustikkamuffinien ohjeen kohdalta. Toinen kirjasta jäänyt resepti on Joeyn simppeli tomaattikastike, jota tein viimeksi tänään, varmaankin tämän postausidean inspiroimana. 

Yleensä en tykkää keittokirjoista, joissa ei ole kuvia ruoista. Tämän kirjan kohdalla olen näemmä tehnyt poikkeuksen. 

Central perkin mustikkamuffinit

•  2 cup vehnäjauhoja (eli n. 5 dl), itse käytin Pirkan gluteenitonta seosta
• 1 tl ruokasoodaa
• 1 tl sitruunankuorta raastettuna
• 16 rkl suolatonta voita - tai sitten ihan vaan 130 g tavallista voita
• 1 cup (eli n. 2,5 dl) sokeria
• 2 isoa kananmunaa
• 1/2 cup (eli n 1,2 dl) piimää, kermaviiliä tai jogurttia 
• 1 cup mustikoita

1. Kuumenna uuni 200 asteeseen. Valmistele 12 muffinivuokaa tai muffinipelti. 

2. Sekoita jauhot, ruokasooda ja raastettu sitruunankuori. 

3. Sulata voi ja sekoita se sokerin ja munien kanssa kulhossa. Lisää joukkoon piimä/kermaviili/jogurtti. Sekoita taikinaan melkein kaikki jauhot, mutta jätä vähäsen kulhon pohjalle (n. 1 rkl). 

4. Pane mustikat kulhoon, jossa on loput jauhot ja sekoittele niin, että mustikat jauhottuvat. Nostele mustikat taikinaan. 

5. Jaa taikina muffinsivuokiin miltei reunoihin saakka. Paista 20-25 minuuttia, kunnes ne ovat kullankeltaisia. Kypsyyden voi tarkistaa cocktailtikulla. Anna muffinien jäähtyä hetki ja nauti lämpimänä (seuraavana päivänä vaikka mikron kautta). 

Tavallisilla vehnäjauhoilla tulee korkeampia muffinseja ja voi olla, että joillain gluteenittomillakin. Maku ja rakenne olivat kuitenkin oikeat ihan suoraan korvattunakin. 

Toivon kyllä vielä jaksavani mennä metsään marjastamaan ja sienestämään. Onneksi minulla on vielä viikko lomaa edessä, joten ehkä silloin ehtii. Olisi ihana saada pakastimeen vielä vähän enemmän varastoa, jotta voi sitten talvella leipoa muffinsseja, juustokakkua, tätä ihanaa mustikkakakkua ja niin edelleen ja niin edelleen... 

Oletko sinä kerännyt marjoja tai sieniä?

Amy & Katie - sarjakuvasankarit vuosien takaa

Siivotessani askartelukaappia silmiini osui pitkästä aikaa keltainen kansio. Sen sisällä on iso pinkka teini-iässä tekemiäni sarjakuvia. En ole vuosiin katsonut niitä läpi, mutta nyt avasin kansion ja oikein hämmästyin sitä määrää, mitä sarjakuvia löytyi. Sarjakuvissa seikkailivat brittitytöt Amy ja Katie, jotka olivat tietysti minun ikäisiäni. Keksin hahmot alunperin ennen Lontoon matkaamme ja ensimmäisessä sarjakuvassa tytöt matkustavatkin Lontooseen. Siitä meinasikin tulla ihan suorastaan fantasia-sarjakuva tyttöjen löytäessä kaksoisolennot, mutta lopulta keksin jonkun tylsemmän loppuratkaisun. 

 

Ensimmäinen sarjakuva oli monen sivun mittainen, mutta melkein kaikki muut olivat vain sivun mittaisia. Koska olin varsinainen anglofiili, kirjoitin kaikki sarjakuvat englanniksi. Tietysti, koska Amy ja Katie olivat brittiläisiä, keksitystä Mintonin kaupungista kotoisin. Kielessä on kyllä varmasi vaikutteita myös amerikanenglannista ja välillä hieman kökköjä sanankäänteitä. Loin sarjakuvien taakse oikein taustatarinat, piirsin tyttöjen perheet, kodit ja vaatevarastot. Samastuin aina hieman enemmän Amyyn, mutta Katie oli myös vähän sellainen "haaveminä", sillä hänellä oli poikaystäväkin. 

Välillä kyllä kauhistuttaa, kuinka paljon Amy ja Katie shoppailivat. Shoppailu toistuu monessa sarjakuvassa ja tytöillä oli valtavat määrät vaatteita. No, se kuvastanee vain 2000-luvun alun teinitytön arvostuksia maailmassa ennen ilmastokriisiä ja pikamuodin ongelmien tiedostamista. Mutta on sarjakuvissa syvällisempiäkin teemoja. Yhdessä pohditaan tulevaisuuden urasuunnitelmia ja toisessa (tosin kesken jääneessä) pohditaan elämää kuoleman jälkeen. Mutta tosiaan, enimmäkseen shoppailua, poikia ja ennenkaikkea ystävyyttä. Minulla ei ollut lapsena tai teininä aivan samanlaista ystäväparia kuin Amy ja Katie olivat toisilleen. Oli parhaita ystäviä, mutta usein meitä oli vähintään kolme tyttöä porukassa, eikä sellaista "ainoaa bestistä" ollut. 

Sarjakuvissa oli yleensä jokin hassu koukku tai lopetus, kuten kunnon sarjakuvassa kuuluu. Ehkä mieleenpainuvin vitsi oli, kun Amy ja Katie tippuvat rankan shoppailureissun jälkeen työmaakuoppaan ja he lausahtavat "I guess we really shopped till we dropped!". Heh heh. Toisessa taas tytöt putoavat laiturilta veteen. Välillä vitsiksi riittää vaikka se, että Amy ja Katie huomaavatkin, että hiusväripurkit menivät väärinpäin tai he vaihtavat ostamiaan takkeja keskenään, kun ovatkin ostaneet toiselle paremmin sopivan takin. Välillä taas keskiössä on Amyn toivoton ihastus Mikeen, jolta Amy kovasti toivoisi saavan vastakaikua. Aika pieniä arkisia juttuja. 

Piirrostyyliin muistan saaneeni inspiraatiota Koululainen-lehden oma lehti -kilpailun voittajalta. Ainakin päiden mallit ja Katien huulet saivat inspiraatiota voittajalehdessä olleilta sarjakuvahahmoilta. Vähitellen tyyli muuttui kuitenkin omemmaksi ja olen käyttänyt tätä sarjakuvatyyliä myös muissa tilanteissa. Olen esimerkiksi piirtänyt "Amy ja Katie"-versioita työkavereistani läksiäismuistona ja onnittelukortteihin. Pienillä muutoksilla saa yllättävästi ihmisistä sen olennaisimman, vaikka kasvonpiirteet ovatkin pääasiassa soikioita. 

Oli aika hauska palata näihin sarjakuviin ja päästä vähän oman teini-ikäisen pään sisään. Sarjakuvien kautta se oli huomattavasti kevyempää kuin vaikka teini-iän päiväkirjaan tutustuminen. En muistanut, kuinka monta sarjakuvaa olinkaan ehtinyt piirtää. Ne ovat syntyneet vuosien 2000-2004 välillä. Harmi, ettei niissä ollut päivämääriä. Oli joulu-, koulu- ja kesäteemaa ja vaikka mitä. Olenpa tehnyt jopa Amyn ja Katien keittokirjankin! Ehkä pitäisi julkaista näistä parhaita vaikka instassa yksi kerrallaan, sillä näitä on ihan hauska itsekin lukea. Tai pitäisi varmaan tehdä myös nykypäivän versioita: Amy ja Katie alkavat käydä kirppareilla, Amy ja Katie konmarittavat ja Amyn ja Katien ilmastoahdistus. Shoppailun tilalle vähän muuta sisältöä. 

Ja olen minä vähän päivittänyt hahmoja tähän päivään, tein nimittäin eräälle kantoliinatutulle lahjaksi muutaman paperinuken, joissa käytin Amyn ja Katien hahmoja. Ehkä seuraavan sarjakuvan nimi onkin Amy & Katie: Babywearing fever. 

Lähes vuosikymmen blogia ja synttäriarvonta!

Hupsistakeikkaa, meinasin jo toistamiseen unohtaa blogin synttärit. Viime vuonna ne unohtuivat muuttohötäkässä ja tänä vuonna ne jäivät arjen ja muiden postausideoiden jalkoihin. Perustin blogin siis 15.1.2012 eli blogi on nyt hieman reilu kahdeksan vuotias. Aika pitkä ikä jo blogille ja kaikenlaisia vaiheita tänne on tullut kuvattua. Blogi on kulki mukana melkein koko viime vuosikymmenen. Kun aloitin blogin, olin vielä melko nuori opiskelija ja olimme melko vastikään muuttaneet aivan ihanaan kotiin, jota halusin esitellä ja sisustaa. Nyt olen hoitovapaalta pian töihin palaava kahden lapsen äiti, joka jälleen sisustaa uutta kotia innolla. 

Vuosikymmenen vaihtuessa instagramissa ja muussa sosiaalisessa mediassa moni kävi läpi edellisen vuosikymmenen tapahtumia. Minäkin tein yhteenvedon instastoryjen puolelle, mutta ajattelin että olisi ehkä hauska laittaa ne tänne blogiinkin ja käydä läpi vaiheita blogin kautta. Oikeastaan voisi sanoa, että viime vuosikymmen oli sellainen aika tavallinen aikuistumisvuosikymmen. Tämä on vain pintaraapaisu, enkä halua tällä kertoa kaikkea, joten turha kuvitella että aina olisi ollut pelkkää iloa ja auvoa (joskin myönnän olevani monessa asiassa etuoikeutettu). Tässä kuitenkin yksinkertaistettu katsaus viime vuosikymmeneen ja lopussa - tittididii - synttäriarvonta!

Vuonna 2010 ei blogin perustaminen ollut vielä mielessäkään. Tuo kuva on New Yorkin matkalta, joka on edelleen yksi unohtumattomimpia matkojani. New Yorkissa on vaan sitä jotain, vaikka en tiedä haluaisinko asua siellä tai menenkö sinne enää koskaan toiste. Silloin asuttiin vielä Karkkiksen kadulla yksiössä, johon mahduttiin yllättävän hyvin. Sekin oli aivan ihana koti ja siitä voi lukea täältä (osa kuvista on kääntynyt vuosien varrella kyljelleen, mutta älkää välittäkö siitä). Ihan hyvin olisin voinut aloittaa blogin jo silloin, sillä kokkailin paljon ja sisustin kotia innokkaasti ja tietysti tein kaikenlaisia käsitöitä. 

Vuonna 2011 ajatus blogista alkaa muhia mielessä, kun paljastuu että eräällä lapsuuden kaverilla on suosittu blogi, josta minulle ei ollut kerrottu. Se blogi on loppunut jo ajat sitten, mutta minun vain porskuttaa. Lukijakuntani tosin lienee hieman pienempi. Suurempi sysäys blogin perustamiseen lienee kuitenkin muutto uuteen ihanaan kotiin, jota olisi ihana kuvata ja dokumentoida. Kuvassa on muuten eräs entinen "kotini", joka on minulle sellainen happy place, jossa pitää päästä aina välillä käymään eli Kylmäpihlajan majakka. 

Tammikuussa 2012 sitten rohkaistun pähkäiltyäni koko joululoman blogin perustamista. Postausideoita pursuaa ja etenkin otsikoiden keksiminen on minusta hauskaa. Blogiin tulee sisustusta, huonekalujen tarinoita, reseptejä ja hulluja kokeiluja. Aika samaa kuin nytkin, mutta nyt on vaan muksut mukana. Opiskelijana arki oli vielä hyvin vapaata, mikä helpotti kaikkien ideoiden toteuttamista. 

Vuonna 2013 olin vielä koko vuoden opiskelija ja blogi oli vakiintunut osaksi arkea. Tuntuu hassulta, että järjestettäessä ekoja olkkarifestareita, blogi oli ollut pystyssä vasta pari vuotta. Silloin tuntui, että olin pitänyt jo vaikka kuinka kauan blogia. 

Vuonna 2014 postaustahdissa tapahtui ensimmäinen romahdus (tilastoa postausmääristä voi lukea täältä), sillä alkuvuodesta oli ensin pitkä työharjoittelu ja syksyllä aloitin vakitöissä. Blogi jatkui silti siinä rinnalla ja kirjoittelin valmistujaisista, matkoista ja kaikenlaisesta hassusta, kuten Hupsusta. Loppuvuodesta elämän mullistus alkaa ja alan odottaa Bonskua, mutta en kertonut siitä aivan heti blogissa. 

Ja 2015 tapahtui varmaan yksi elämäni ja myös blogin suurimmista käänteistä, Bonskun syntymä. Oli ihana kirjoittaa vauva-arjesta, kestovaipoista, kantoliinoista, Bonskun kehityksestä... Mutta pyrin pitämään blogissa myös muita aiheita sillä tarkoituksenani ei ollut muuttaa blogia pelkäksi lapsiperheblogiksi. Mutta kyllä noilla pienillä ihmisillä on sellainen taipumus, että ne pistävät elämän niin uusiksi, että he vaikuttavat melkein kaikkeen. Ja sanon tämän ihan hyvässä merkityksessä, en minään "kamalaa kun elämä ei ole entisellään"-asiana.  

En kyllä ymmärrä missä välissä sellaiset ihmiset kirjoittavat postauksiaan, jotka alkavat blogata vasta lasten jälkeen. Tai ehkä minun lapseni vain eivät ole niin lahjakkaita päivänukkujia, että kirjoitusaikaa olisi kovin paljoa. Tai sitten olen vain hidas kirjoittaja. Tai postausideoita ei vain ehdi miettiä niin paljon. Tästä huolimatta on ollut kiva kirjoittaa edelleen blogia, vaikka postaustahti onkin vähän hidastunut. Lisäksi vuonna 2016 sain blogiympyröiden lisäksi toisen some-yhteisön kantoliinahommien myötä. Se imaisi mukaansa. 

En tiedä tapahtuiko vuonna 2017 blogin kannalta mitään kovin merkittävää asiaa. No, mukavia juhlia tuli järkättyä (kuvassa kolmekymmpiseni), mutta se ei toisaalta ole meillä mitenkään epätavallista. Olin iloinen, kun sain pidettyä blogin työssäkäynnin ja lapsiperhearjen rinnalla mukana. Kaikki harrastukset eivät ole kokeneet yhtä hyvää kohtaloa, esimerkiksi orkesterissa soittaminen on toistaiseksi saanut jäädä. 

Edellisvuosi oli blogissa taas hyvinkin mullistava. Omassa elämässä ihanin juttu oli tietysti Tintti, jonka kuulumisia on ollut kiva kirjoitella blogiinkin. Lisäksi uuden oman kodin löytyminen ja muutto olivat isoja juttuja. Elämä on tosi täyttä, mutta toisaalta tietyllä tavalla vapaatakin. Viime vuonna oli hauska kirjoitella taas kunnolla sisustusjuttuja, kun oli paljon uutta esiteltävää. Ehkä päässä ei enää jatkuvasti pörrää postausideoita, mutta on edelleen hauskaa että on paikka jonne kirjoittaa, kun niitä ideoita tulee. 

No niin ja nyt on tullut parin vuoden tauon jälkeen blogiarvonnan paikka! Koska en harrasta yhteistyöpostauksia, on palkintona jälleen kerran omia väkerryksiäni - tällä kertaa keramiikkaa. Kippo tai saippuakuppi, voittaja saa päättää. Arvontaan osallistut vastaamalla seuraaviin kysymyksiin (ja anonyymit jättämällä lisäksi nimimerkin ja sähköpostiosoitteen). Arvonta suoritetaan ystävänpäivänä 14.2. eli kaikki siihen mennessä osallistuneet ovat mukana arvonnassa. Saat kommentoida myös osallistumatta arvontaan, mutta mainitse tämä silloin kommentissasi. 

Ja kysymykset:

1. Mikä on ollut mieleenpainuvin postaus vuosien varrelta? Saa mainita myös useamman! Jos olet uusi lukija, mainitse joku minkä kiinnitti huomiosi. 

2. Milloin sinä aloit seurata Ai Karkkii!-blogia?

3. Ja perinteinen: onko postaustoiveita?

Onnea matkaan!

Bonsku ja Tintti - mikä mainio parivaljakko

Olen tässä viimeaikoina miettinyt, miten ihmeellisiä olentoja omat lapset ovatkaan. Niin äärettömän suloisia kaikin tavoin. Minua kosketti Celeste Ngin Tulenarkoja asioita kirjassa sama kohta, jonka alunperin bongasin Juliaihminen-blogista: "Vanhemmalle oma lapsi ei ole pelkästään ihminen vaan myös Narnian kaltainen ääretön ja ikuinen paikka, missä on mahdollista elää samaan aikaan käsillä olevassa hetkessä, muistissa säilyneessä menneisyydessä ja hartaasti odotetussa tulevaisuudessa. Sen näkee aina kun katsoo jälkeläistään, sillä tämän kasvoille ovat kerrostuneet taakse jäänyt vauvaikä, nykyinen elämänvaihe ja edessä siintävä aikuisuus, ja ne kaikki muodostavat yhdessä kolmiulotteisen kuvan. Näky on pyörryttävä. Jos tietää,miten tuohon paikkaan pääsee, sieltä saattaa löytää turvan.” Jo tällä kokemuksella vanhemmuudesta voin allekirjoittaa sitaatin. Molempia poikia katsellessa mieli muistelee samalla vanhaa ja toisaalta pohtii, mitä heistä vielä tuleekaan. Ihan tavallisia, varmasti, mutta meille aina ihmeellisiä ja taitavia.  

Bonsku halusi ottaa jumpparullan mukaan kuviin. Ilmeisesti se oli ilotulite. Ja kätevä some-sensuroija. 

Tintti on kasvanut aivan yhtäkkiä täysimittaiseksi taaperoksi. Hän otti ensimmäiset askeleensa ilman tukea joulukuun alkupuolella, karvaa vaille 1,5-vuotiaana, aivan kuten uumoilinkin. Jonkin aikaa askeleet olivat vielä harvinaisia, mutta sitten joululomalla tapahtui käänne ja loppiaisena hän jo käytännössä pelkästään käveli sisätiloissa. Ulkona vielä talvitamineet hieman haittaavat menoa, mutta sielläkin kävely alkaa sujua paremmin ja paremmin. Ja miten hän yhtäkkiä olikin täynnä taaperon elkeitä ja aivan kuin hänen muutenkin hyvä itsetuntonsa olisi vielä noussut pari pykälää. Tintti on tyytyväinen edelleen, etenkin itseensä. Välillä tietysti harmittaa, kun ei saa haluamaansa ja sen hän ilmaisee kyllä voimakkaasti, mutta leppyy nopeasti ja tietty tasaisuus ja positiivisuus on hänen luonteensa taustalla edelleen. 

Tintti on tyytyväinen, mutta tomera. 

Tintti rakastaa omaa ääntään ja hän pölöttää jatkuvasti. En muista, että Bonsku olisi ollut näin kova höpöttäjä, vaikka hänkin jutteli monenmoista. Gogeligogeligogeli Tintti saattaa vielä aika ajoin jokeltaa, mutta aika paljon hän päästelee erilaisia huudahduksia "Oho", "Jea", "Jee" ja myötäilee ympärillä olevien ihmisten tunnetiloja äänenpainoillaan. Lisäksi hän juttelee kovasti jo oikeita sanoja. Uusia sanoja ovat esimerkiksi "poppu" eli joko loppu tai Pipsa possu, to(n)ttu ja "tuutto" eli juusto tai puisto. Minkä tahansa soittimen nähdessään tai isän treenikämpän ohi kulkiessa hän toteaa innokkaasti "prumpu", mikä on sama sana kuin Bonskulla aikanaan. Kylpy sen sijaan ei ole prumpu, kuten Bonskulla vaan "pyypy". Tintti osaa ilmaista tahtoaan näillä pienillä sanoilla varsin tehokkaasti. Hän rakastaa pelata x-boxilla Just dance -peliä. Hän hytkyy ja heiluttaa käsiä muiden mukana. Usein hän myös toivoo kappaletta, jossa tanssijana on lammas toistamalla "Bää bää" tai vaihtoehtoisesti "Kuu", kun haluaa kuulla Daddy cool -kappaleen. Kun tanssipelin pelaaminen ei enää miellytä, hän alkaa toistella "poppu, poppu". 

Tintti pitää puistoilusta, soittamisesta, duploista ja niiden kaatamisesta laatikosta lattialle, mistä tahansa isoveli pitää ja lisäksi hän pitää vauhdista. Hän on hurja ja peloton kiipeilijä ja yltää melkein mihin vaan meidän kodissa. Vauhdin huumasta hän on päässyt nauttimaan esimerkiksi serkkujen luona pulkkamäessä ja hän uskaltaa mennä puistossa myös isoista liukumäistä. Mielellään hän menisi myös sellaisista paikoista, jonne häntä ei vielä päästetä. Hän on toisaalta myös hieman kömpelö, joten Tintti kolauttelee itseään milloin mihinkin. Hän on touhukas, mutta saattaa viettää pitkänkin aikaa leikkiessä itsekseen, etenkin jos pääsee käsiksi isoveljen leluihin. Isoveljen seura taitaa silti olla parasta. Bonsku ei ole aina samaa mieltä pikkuveljen seurasta. Myös syli kelpaa ja kirjoja Tintti kuuntelee mielellään. 

Kaikkialle on päästävä. Myös keinutuoliin. 

Tintillä on tarkka vaatemaku. Hän tykkää valita itse vaatteensa, tosin hieman äiti ohjaa. Jos tarjolla on kelta-vihreä viidakkobody, hän valitsee aina sen. Pariksi hän haluaisi dino-housut, kuten isoveljellä, mutta kuosien yhdistelyyn vedän rajan. Toinen suosikkiasu on koirakuvioinen yöpuku, mutta sitäkään emme tylsästi ole antaneet pitää päivällä, sillä se on niin löysä että lahkeet olisivat koko ajan solmussa jalkojen alla. Viimeksi tänään saadessaan uuden lego-kuvioisen yöpuvun, samispuvun isoveikan kanssa, hän levitteli käsitään polleana esitellen uutta asuaan. Turkooseista Kuomistaan (talvikengät siis) hän on hyvin ylpeä ja haluaisi laittaa ne jalkaan myös sisällä. Tintti siis tietää mitä tahtoo ja osoitteleekin usein haluavansa "tätä". Tai aina se ei ole kovin selkeää, mutta kohteen voi selvittää viemällä häntä lähemmäs mahdollisesti hänen tavoittelemaansa asiaa. Yleensä oletetun kohteen luona tulee joko päänpudistus tai "tätä"-hokema tarkentuu painokkaaksi "tota":ksi. 

Bonskulla on selkeä visio asioista. Tässä hän asettelee sytytyslankoja ilotulitteeseen. 

Bonsku taas on karistanut taaperoutensa totaalisesti ja on suloinen ja sutjakka leikki-ikäinen. Hänen leikeissään mielikuvitus on ykkönen ja roolivaatenaulakko on tullut tarpeeseen. Bonsku käy edelleen puistokerhossa, jossa on suunnilleen samanikäisten poikien porukka, joiden kesken leikit sujuvat huikean hyvin. Kotonakin elo on nyt rauhaisampaa kuin vuosi sitten, kun uhmakkuus koetteli hermoja. Tähän on auttanut myös Voimaperhe-ohjelma, josta sain paljon apua hankaliin tilanteisiin. Mielikuvitus lentää useimmiten erilaisten supersankarien, kuten Batmanin ja Turtlesejen välillä, mutta välillä häntä kiinnostavat myös merirosvot ja Elvis. Viimeksi mainitusta taidan vielä kirjoitella oman postauksensa, sillä onhan se aika hauska mielenkiinnon kohde 4-vuotiaalle.  Dinosaurukset ovat myös suosikkeja ja hän osaakin hienosti luetella vaikka mitä dinojen nimiä. Minullekin on perus triceratopsien ja t-rexien lisäksi tulleet tutuksi pteranodonit, ankylosaurukset, plesiosaurukset ja tiedän apatosauruksen ja brachiosauruksen erot.

Musisointi on Bonskulle myös äärimmäisen tärkeää. Jos vuosi sitten mukana kulki Brio-junaradan pala kitarana, nyt Bonskulla on kasvava kokoelma pahvikitaroita, joita hän soittaa kunnon rokkistaran elkein. Hevisaurus on edelleen suosikki, mutta Bonsku taipuu myös tuutulauluihin ja Leedigouhun (Frozen tuli katsottua loppiaisena). Myös iskän rumpuja pitää päästä soittamaan joka päivä ja kotonamme järjestetään vähintään yksi konsertti päivässä. Meidän tehtävänä on taputtaa ja hurrata oikeissa kohdissa. Välillä pääsee myös bändikaveriksi, mutta usein bändissä vaikuttavat edelleen mielikuvituskaverit Max, Tero, Ville, Olivia ja Sofia sekä välillä myös Matti. Kynätehtävät eivät Bonskua niin kiinnosta, mutta niitä ollaan hiukan kuitenkin treenattu, kun ei ole päiväkotia, jossa tulisi ehkä jo pieniä tehtäviä. Olemme käyneet myös "Taidekerhossa" eli vanhemman ja lapsen yhteisessä taideseikkailussa. 

On niin söpöä, kun veljekset haluavat samistella ja tykkäävät myös välillä helliä toisiaan. 

Tuntuu, että elämä on juuri nyt todella täyttä, mutta toisaalta tiedostan koko ajan eläväni yhtä elämäni hauskimmista ja ihanimmista vaiheista. Pojat ovat juuri nyt niin hauskoja ja parasta on, kun heillä alkaa olla yhteisiä juttuja. Vaikka paljon on tappeluakin, kun toinen sotkee leikit tai vie kädestä, niin ne yhteiset naurunremakat ja hassuttelut vievät voiton huonoista hetkistä. Molemmista on suorastaan liikuttavan ihanaa pukeutua samisvaatteisiin ja aamulla pitää päästä yhdessä pelleilemään Tintin kanssa ennen kuin noustaan sängystä. Tintti ihailee isoveljeään suuresti ja Bonsku suhtautuu pikkuveljeen useimmiten hellästi ja iloitsee uusista saavutuksista. Bonskulle oli esimerkiki tärkeää, kun Tintti kävelemään opittuaan otti ensimmäisiä askeleitaan juuri Bonskua kohti. On ihana ajatella, että juuri nämä tyypit kuuluvat meidän perheeseen. Päivän parhaita hetkiä on, kun molemmat pienet pojat käpertyvät viereen ennen heräämistä ja se, kun he kiipeävät isän syliin katsomaan NHL-maalikoosteita minun juodessa iltapäiväkahvia. Nämä hetket haluan tallettaa niin tarkasti mieleeni, etteivät ne ikinä unohdu. Eivät nyt, kun meteli ja sotku väsyttävät, eivätkä sitten kun ne ovat enää muistoja tästä ajasta. 

Ohoh, tulipas pitkä ja osin tunteellinenkin teksti. Mutta jos ette jaksaneet lukea kaikkea, niin ihailkaa ainakin söpöä Bonskua ja Tinttiä!

Final tour

Eteinen epätodellisessa asussa. Se ei ole juuri koskaan näin siisti. 

Söpösti eteiseen on ilmestynyt rivi pieniä kenkiä. 

Kun aloitin blogini, esittelin koko kodin huone kerrallaan Grand tour -otsikon alla. Nyt on tullut aika viimeiselle kierrokselle meidän kodissamme kun kaikki on vielä paikallaan. Halusin kuvata kodin vielä kerran kauniina, ilman pahinta arkikaaosta. Kesti hetken ennen kuin keittiöstä sai julkaisukelpoisia kuvia, mutta lopulta kaikki kuvat ovat kasassa. 

Olohuone oli ensimmäisissä blogikuvissa jopa kliininen nyt kun katson niitä jälkikäteen. Tätä ei voi juuri kliiniseksi sanoa. Elämä näkyy, vaikka blogia varten on siivottu pahimmat pois. 

Tämä kirjahylly ilahduttaa minua edelleen, vaikka se onkin välillä vähän sotkuisempi kuin ennen. Söpösti puhuu tästä nurkasta omana huoneenaan. 

Tässä kodissa vietetyt seitsemän ja puoli vuotta ovat meidän elämässämme kohtuullisen pitkä ajanjakso, noin neljännes elämästäni tähän asti. Tämä koti on nähnyt monta merkittävää asiaa: opinnot, gradun vääntämisen, valmistumisen, lasten syntymän, kahdet ristiäset. Kahdet kolmekymppiset ja monet muut hauskat juhlat. Paljon myös arkea: gradupäiviä pyjamassa ja aikaisia työaamuja, aamuja sohvalla vauvan kanssa ja iltoja pomppien jumppapallolla vauvaa epätoivoisesti nukuttaen. 

Tämä näkymä on yksi suosikkini aina vaan. Kuulemma pystykuvat kertovat vähemmän kuin vaakakuvat, mutta minusta pystykuvissa tämä kotimme on edukseen. Korkeus ja ylväys näkyy eri lailla kuin vaakakuvissa (ja sotku on helpompi rajata pois). 

Tässä on kirjoitettu gradu ja väsätty monet nuotit. 

On kiehtovaa ajatella, että vaikka meidän elämässämme tämä on ollut pitkä ja merkittävä ajanjakso, se on kuitenkin vain pienen pieni murto-osa tämän talon historiaa. Satakymmenvuotias talo on nähnyt jo monet vastaavat tarinat. On hauska ajatella, että me olemme osa tämän talon asukkaiden jatkumoa. Me olemme pieni pala tämän talon historiaa, joka tosin jää kaikilta muilta tietämättä. On myös kutkuttavaa miettiä, ketkä kaikki ovat tässä asuneet ja näitä samoja ovenkahvoja painaneet ja lankkuja kuluttaneet. 

Sänkyjärjestelyt ovat tässä viime vuosina olleet ehkä hieman esteettisesti haastavia, mutta aika kivalta tämä näyttää. 

Ihanaa, kun tätä näkymää ei aina korista pyykkiteline! Odotan, että tuo kampauspöytä pääsee uudessa kodissa oikeuksiinsa. 

Me sisustimme tämän kodin värikkäästi ja modernisti ja aivan "vääriä" vuosikymmeniä yhdistellen. Joskus täällä on kenties ollut alkuaikoina aikakauden jugend-huonekaluja ja kohta taas jotain muuta. Joku muu muuttaa tänne ja tekee tästä kodin. Se on toisaalta ihan luonnollinen ajatus ja toisaalta ihan kummallinen. Miltä tuntuu kulkea tästä jatkossa ohi ja ajatella, että tuo oli joskus meidän kotimme ja nyt jonkun muun? Ei ehkä miltään, korkeintaan nostalgiselta, mutta tällaisia sitä tulee pohdittua. 

Toinen kaikkien aikojen suosikkinäkymäni on tämä lipasto ja taulu. Kuvaan kuuluisi vielä samettiverho, mutta se piti vetää syrjään valon vuoksi. 

Toivottavasti uudet asukkaat osaavat ottaa tästä ihanasta kodista ilon irti yhtä hyvin kuin me. Toivon, että joskus hamassa tulevaisuudessa joku vielä kunnostaa kakluunit tähän paikalleen ja palauttaa vielä lisää entisajan tunnelmaa. Muistan itse vielä elävästi ne asuntoilmoituskuvat, joissa ei näkynyt paljon, mutta jotka saivat minut kiinnostumaan tästä. Ja sen tunteen näytössä, miten "tästä voisi tulla meille koti". Ja kohta jollekin toiselle. 

Jätin tuon kirjatelineen pöydälle, sillä se on nykyään vakiovaruste. Iltasatu luetaan aina pöydässä ja välillä myös aamu- ja välipalalla. Tässä kuvassa avohyllyt ovat parhaimmillaan. 

Tykkään edelleen näistä vuonna 2014 tekemistäni dc-fixauksista. Aika hyvin ovat pysyneet neljä vuotta: vain yksi kohta tiskipöydän takaseinässä on hieman irronnut. Eikä kukaan koskaan hoksaa, ettei tämä ole laattojen aito väri 

Muistan kun muutin pois edellisestä kodistani, ensimmäisestä ihan omasta (tosin vuokrakodista tietysti). Viimeisinä viikkoina kuljetin kättä vanhojen rappukäytävien kaarevilla seinillä ja imin talteen muistot niistä. Painoin mieleen, miltä tuntui painaa ovi kiinni ja avata se. Samanlaisia muistoja kerään nyt tästä kodista ja uskoakseni niitä olen jo tallentanutkin. Olen tässäkin asiassa etukäteishaikailija. Tuskin jälkikäteen haikailen, vaikka muistelenkin lämmöllä. Mutta ehkä tämä etukäteishaikailu juuri auttaa tallentamaan muistot kirkkaammin. 

Tätä Bonskun keittiötä en jaksanut siivota. Like mother like son?

Viimeinen kierros tässä kodissa kalustettuna päättyy tähän. Saa nähdä otanko vielä kuvia tyhjästä kodista. Ehkä en, sillä sellaisena en halua tätä muistaa. Ylihuomenna alkaa muutto. Alkukuun asumme vielä tässä ja siirrämme vähitellen tavaroita uuteen. Ehkä sitten lähempänä joulua vielä rysäyksellä enemmän. Jännää!