Kuinka kasvatat kaikkiruokaisen lapsen

Raflaava otsikko, eikö? Heti kärkeen voin todeta, ettei minulla ole kyllä oikeasti kysymykseen vastauksia, enkä usko että kellään on. Minä olen miettinyt aiheesta postausta jo pidempään, mutta syömishankaluudet olivat pitkään sen verran iso murhe, ettei niistä oikein huvittanut kirjoittaa. Nyt kun Bonskun kasvusta ei ole enää samanlaista huolta, on helpompi ottaa etäisyyttä asioihin.

Bonsku suorastaan rakastaa ruokaa - etenkin leikkiruokaa!

Syöminen on yksi niistä asioista, joista helposti tunnutaan ajattelevan, että kun lapsi syö paljon ja kaikkea, se on jotenkin vanhempien fiksun kasvatuksen ansiota. "Lapseni syö hyvin, monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti, koska olen aina tarjonnut ruokia monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti". Toki on hyvä ja tärkeä asia tarjota lapselle monenlaisia vaihtoehtoja, mutta ei ole silti välttämättä vanhemman vika, vaikka lapsi olisi niin sanotusti nirso tai pieniruokainen. En usko, että siihen kovin paljon voi vaikuttaa. Minä olen itse ollut melko valikoiva ja melko pieniruokainenkin. Olen tainnut elää pelkällä pastalla ja broileripyöryköillä jossain vaiheessa. Silti minusta on tullut nykyisin hyvin monipuolisesti syövä aikuinen. Nakkikasikkeeseen en edelleenkään koske. Syömisasiat eivät ole suoraviivaisia.

Ensimmäinen kiinteä ateria. Ruokalappu maistui paremmalta. 

Ennen Bonskua katsoin joskus kauhulla, miten vanhemmat yrittävät houkutella lapsen suuhun puoliväkisin soseita. Minulle tuli suorastaan pakokauhu ja vahva ajatus, että minä en halua syöttää lastani noin. Niinpä löysin sormiruokailun jo kauan ennen Bonskun syntymää. Ajattelin sen olevan ratkaisu mahdollisiin syömispulmiin: kun lapsi saa itse omin sormin tutkia, maistella ja syödä sen, mitä syö, niin silloin hän automaattisesti oppii hyväksi syöjäksi ja syö sen, minkä tarvitsee. Olin melko ehdoton siinä, että lusikalla syöttämistä ei tarvita. Noo, sitten Bonsku kasvoikin melko huonosti ja vaihtoehtoisia ratkaisuja piti ottaa käyttöön. Tavallaan edelleen allekirjoitan monet sormiruokailun hyödyistä. Minusta on erittäin hyvä asia, että lapsi saa myös itse tutustua ruokiin, mutta enää en ole sitä mieltä, että se on ainoa oikea tapa. Myös lusikalla syöttäminen voi olla lapsentahtista ja tarpeellista. Tosin Bonsku ei kyllä kovin mielellään suostunut syötettäväksi, mikä lisäsi haastetta kun kasvu oli niukkaa. Siinä saikin olla tarkkana, ettei sorru pakkosyöttämiseen. 

Ja mitä siitä jäi jäljelle. Muistaakseni avokadot noukin pois kesken aterian eli eivät kyllä ole mahassa asti. 

Ehkä tärkein asia, johon vanhemmat voivat jossain määrin vaikuttaa, on miten lapsi kokee ruokailutilanteet. Onko ruokailu iloinen ja nautittava hetki vai yhtä stressaantunutta taistelua? Rennon ilmapiirin ylläpitäminen ruokapöydässä, jossa on myös valikoiva ja/tai vähän syövä (ja niukasti kasvava) lapsi, ei missään nimessä ole helppoa. Tarve ravita lapsi kumpuaa jostain niin syvältä, että sitä sortuu helposti melkein mihin vain, jotta saisi ravintoa alas lapsen kurkusta. Kuitenkin, jos lapsella ei ole akuuttia hätää, ehkä minusta tärkeämpää olisi se, että ruokailusta jäisi positiivinen fiilis. Miten tämän sitten toteuttaa, on varmaankin kovin yksilöllistä. Meillä ahkera ulkonasyöminen oli yksi ratkaisu, sillä ravintolassa Bonsku selvästi on aina syönyt paremmin ja nauttinut olostaan. Myös se, että usein on tarjolla uuden ja oudon lisäksi sitä, mikä varmasti menee, on yksi ratkaisu. Jos se, että outo ruoka saa olla lautasella, on hyvä asia. Ehkä silloin myös se, että lapsi heittelee lattialle ne monipuoliset ja ennakkoluulottomasti valitut ruoka-aineet, alkaa kantaa hedelmää myöhemmin. Ehkä. Enkä tarkoita lattialle maatuvia ruokia ja niistä kasvavia kasvimaita, vaan sitä että lapsi tutustuu niihin outoihin ruokiin edes heittelemällä. 

Ruokaan voi tutustua myös silmillään. Bonsku harjoittelee ruokakuvien ottamista. Pojasta polvi todennäköisesti paranee. 

Bonsku syö nykyisin melko hyvin, mutta toisaalta ikäänkin kuuluvaa valikoivuutta on tullut enemmän. Ennen hän söi mielellään esimerkiksi parsaa, mutta nyt hän tuskin nuolaisee sitä. Yritän suhtautua tähänkin rauhallisesti, vaikka vähän harmittaa. Ei auttanut, vaikka tarjosin parsaa jo alle 1-vuotiaana. Mutta ehkä se taas jossain vaiheessa menee. Nyt haasteena on ollut myös se, ettei Bonsku malta istua ruokapöydässä, vaan leikit kutsuvat heti kun pahin nälkä on saatu taltutettua. On pitänyt enemmän harjoitella ihan oikeita pöytätapoja ja pöydästä poistumista. Silti pidän edellen tärkenä sitä, ettei ruokailusta tule peliä ja taistelua. Edelleenkään ei ihan helppoa. 

Niin herkulliset parsat - mutta eihän mitään vihreää voi syödä, kurkkua ja pestoa lukuunottamatta. 

Ammatillisessa mielessä pohdin paljon suun sensoriikan ja motoriikan vaikutusta ns. nirsouteen ja huonoon syömiseen, mutta ne pohdinnat jätän nyt tietoisesti pois. Tämä postaus ei ehkä ollut kovin jäsennelty ja perusteellinen. Ennemminkin vertaustuellinen pohdinta aiheesta ja ehkä tämä auttaa muita samoja asioita pohtineita. Ja ehkä myös toivon ihmisten ymmärtävän sen, ettei valikoiva tai niukka syöminen ole kenenkään vikaa tai toisaalta "hyvä" syöminen suoranaisesti kenenkään ansiota. 

Huhtikuu on ollut näköjään varsinainen lapsiaiheisten postausten kuukausi! Ehkä toukokuussa taas kukkia ja sisustusta?

Mahan takii

Bonsku hoksasi heti, mistä on kyse, kun pyysin häntä kuviin mahan kanssa. Häntä ei tarvinnut edes pyytää suukottamaan mahaa! 

Edellisestä odotuspostauksesta on vierähtänyt jo tovi. Silloin olo oli hieman tukala liitoskipujen ja vatsan päällä pomppivan taaperon vuoksi. Tilanne tasaantui sen jälkeen ja sain kuin sainkin liitoskivut taas aisoihin. Niitä on ollut kyllä, mutta ei kovin pahoja. Jotenkin ajattelin, että olisin kuitenkin postaillut odotuksesta nyt enemmän. Melkeinpä saman verran niitä odotuspostuaksia on kuitenkin kertynyt. Nyt ollaan taas viimeisen kolmanneksen alkupuolella, jolloin kirjoittelin myös edellisessä raskaudessa.

Mustaa kynähametta käytin paljon, kun odotin Bonskua. Nyt se oli jo hieman venahtanut, joten pääsi käyttöön vasta nyt.  Seuraavissa kuvissa hieman uudempaa, Mumi's designin äitiysmallistoa. Tässä raskaudessa olen käyttänyt enemmän mekkoja, viimeksi taas kynähameita. 

Tämä raskaus on ollut edelleen monin tavoin raskaampi kuin ensimmäinen. En vieläkään tajua, miten huoleton silloin olin. Tai ainakin näin muistelen, voi olla että aika on kullannut muistot. Ehkä silloin murehdin etukäteen niin paljon, ettei odotusajalle jäänyt murehtimista. Nyt taas raskaus alkoi paljon nopeammin kuin olin olettanut, joten ehkä pää ei ehtinyt mukaan. Toisaalta edeltävä keskenmeno varjosti etenkin alkuraskautta ja vielä puolessa välissä olin huolestunut siitä, etten ollut varma tunsinko liikkeitä tarpeeeksi. Eikä siitä kovin montaa viikkoa ole, kun yritin kaikin tavoin yöllä herättää ilmeisesti nukkuvan Mehlo-paran, kun en muistanut, koska liikkeitä oli viimeksi ollut. Tabletin siniseen valoon hän lopulta reagoi ja sen jälkeen potkikin hyvän tovin. 

Sininen pitsimekko imetysluukulla on oikeastaan harjoituskappale vadelmapunaista varten, jonka olen tilannut mahdollisesti ristiäismekoksi. Tämä on päässyt käyttöön teatterissa. Kangas nyppääntyi ensimmäisellä käytöllä!

Ylimääräistä huolta on aiheuttanut myös se, että hyvistä sokereista huolimatta Mehlo kasvaa melkoista tahtia. Bonsku kasvoi koko ajan keskikäyrällä (ja syntymän jälkeen taas vähän naftisti). Nyt tilanne onkin ihan päinvastainen ja olen murehtinut kaikkea synnytystavasta aivovaurioon. Todennäköisesti en olisi voinut tehdä mitään toisin ja voi olla, että Mehlo silti olisi ollut iso. Jospa hänellä on vaan nopean kasvun geenit. Saattaa silti olla, että synnytys joudutaan käynnistämään etukäteen, jos kasvu vielä kiihtyy.

Myös tämä korallin punainen kukkamekko on imetysluukullinen. Pääsiäisenä käytin tätä mekkoa. 

Sitten on sellaisia vähemmän vakavia harmin ja ärsytyksen aiheita, kuten sukupuolen veikkaaminen mahan mallin perusteella. Emme ole tälläkään kertaa selvittäneet sukupuolta ja sekös saa ihmiset innoissaan analysoimaan, kumpi meille on tulossa. Poikavatsahan minulla selvästi on ja tämä ilmoitetaan aina sellaisen tietävän myhäilyn kera. Minulle ei ole väliä kumpi sieltä on tulossa, etenkin nyt kun tiedän empiirisesti miten ihania pienet pojat ovat, mutta jostain syystä minua ärsyttää suunnattomasti se, että jostain minulle yksityisestä asiasta ollaan tietävinään paremmin. Etenkin, kun mahan malli ei kerro sukupuolesta yhtään mitään. Onneksi on ollut myös paljon mieltä ilahduttavia kehuja suloisesta mahasta eikä kukaan ole tullut taputtelemaan mahaa ilman lupaa.  

Raitamekko on imetysluukuton, joten sitä pitää käyttää nyt ahkerasti. 

Kaikesta huolimatta odotusaika on ollut täynnä myös ihania hetkiä ja toisaalta on todella haikea ajatus, jos tämä onkin viimeinen kerta. Miten nopeasti aika meneekään. Ja myös pikkulapsiaika on niin huimaavan lyhyt. On ihana tuntea potkuja ja möyrimistä ja Mehlon reaktioita arjen ääniin. Hauska ajatella, miten erilaisessä ääniympäristössä hän kasvaakaan, kun saa kuunnella isoveljen touhuja ja juttuja jo mahassa. On ollut ihana seurata Bonskun ajatuksia pyöristyvästä vatsasta ja tulevasta sisaruksesta. Ja tietysti odottaa jännityksellä sitä, kuka sieltä oikein on tulossa. On käsittämätön ajatus, että nyt hän on jo olemassa, mutta emme tiedä hänestä vielä juuri mitään ja sitten yhtäkkiä hän on täällä osana meidän elämäämme kuin olisi aina ollut.

Tämäkin äitiys-imetysmekko taisi olla harjoituskappale, mutta on päätynyt jo monesti käyttöön. Värit ovat oikeasti hieman sameammat, mutta konjakinvärinen vyö kirkastaa turkoosin kauniisti. 

Nyt kun kirjoitin tuon viimeisen kappaleen, niin kyllä tässä positiivisen puolella kuitenkin edelleen ollaan. Pitää vain luottaa siihen, että kaikki voi mennä myös ihan hyvin. 

Perjantai - viikon jälkkäri

Elokuusta lähtien olen tehnyt lyhennettyä työaikaa ja ollut perjantait Bonskun kanssa kotosalla. Ja se on ollut ihanaa! Suosittelen kyllä kaikille, joilla vaan on siihen mahdollisuus.
 Näin alkuviikosta on hyvä päivä alkaa odottaa perjantaita ja muistella vaikkapa viime viikon perjantaita.

Näin totisesti on hyvä suhtautua jälkiruokiin. Tässä ollaan perjantailounaalla Di Trevissä.

Vaikka arkemme ei ole etenkään aamuisin mitenkään superhektistä (kiitos isovanhempien hoitoavun), en silti mitenkään nauti työaamuina heräämisestä. Mutta perjantaisin kaikki on toisin. Useimmiten Bonsku ja minä heräämme yhtä aikaa ja heräilemme rauhassa. On ollut aika ihanaa, että Bonsku ei ole mikään aamuvirkku, kuten en minäkään. Yritän nyt nauttia, kun ei voi tietää jos Mehlo onkin tullut mumiinsa ja alkaa herättää meitä kukonlaulun aikaan. Viimeisen unipätkän Bonsku nukkuu yleensä kainalossa, mikä on myös aika ihanaa, etenkin kun muuten hän nukkuu omassa sängyssään. Heräämisen jälkeen syömme rauhassa aamupalaa ja minä juon kahvia. Yleensä Bonsku saa katsoa ohjelmia tabletilta.

Kulinaristitaapero syömässä M Kitchen and Cafessa. Oli muuten herkullinen lounas!

Aamupalan jälkeen seuraa perjantain hektisimmät hetket, sillä puistokerhoon tulee aina kiire. Tämä johtuu tietysti vain ja ainoastaan minun laiskuudestani, eikä kiirettä todellisuudessa ole, sillä kerhoon saa saapua milloin vain kerhoajan puitteissa. Kun vihdoin vaatteet on saatu päälle, kävelemme yhdessä puistoon ja Bonsku jää sinne yleensä iloisesti. Puistokerhonn ajan teen milloin mitäkin: välillä hoidan asioita, kuten käyn neuvolassa tai ostoksilla, välillä siivoan ja välillä vain lepäilen. Vaikka en raaski pitää Bonskua puistossa vielä hirveän pitkää aikaa, niin kerho on ihana hengähdyshetki viikon jälkeen. Silloin saa hoitaa asioita keskeytyksettä ja nauttia vaikka hiljaisuudesta. 

Ruokakriitikko arvioi lohta ja pinaattilettua kriittisesti. Oli hyvää kuitenkin!

Haen Bonskun kerhosta yleensä puolen päivän jälkeen. Kerhossa hän on usein jo ehtinyt pohtia, että mihin menemme syömään. Hän kuulemma puhuu kerhossa enemmän ruuasta kuin kukaan muu.  Olennainen osa perjantaiperinteitämme on lounas ulkona. Suosikkipaikkojamme ovat mm. VG Noodle Forum-korttelissa, Pizzarium, kirjaston lounaspaikka ja monet muut. Uusi suosikkini on Aboa vetus & Ars Novan uudehko M Kitchen and cafe, joka saa erityiskiitosta palvelusta. Työntekijät ovat erittäin ystävällisiä ja ovat mm. auttaneet karkaavan Bonskun nappaamisessa. Viimeksi taas Bonsku sai pyytämättä oman annoksen, vaikka olin ajatellut vain jakaa omastani hieman. Syöttötuolejakin on kokonainen rivi (vaikka Bonsku ei sellaista tarvitsekaan), joten voisin olettaa lapsiasiakkaiden olevan tervetulleita. 

Ja minun kampela-annokseni vasta hyvää olikin! 

Iltapäivä hurahtaa usein kotiin palaillessa. Saatamme poiketa matkalla vielä torilla tai kaupassa. Yleensä Bonsku ei enää nuku päiväunia, mutta välillä käy niinkin, että hän nukahtaa kotimatkalla ja sitten pitää joko herätellä tai kestää iltavalvominen. Onneksi yleensä pitkät aamu-unet estävät päikkärit tehokkaasti. Kotona ehkä leikitään ja odotellaan iskää kotiin. Se onkinkin juhlahetki! Silloin juodaan iltapäiväkahvit ja katsotaan toinen hetki ohjelmaa. Kahvihetket ovat tärkeitä taukoja muuten vauhdikkaassa menossa. 

Vaikka perjantait ovat toisaalta rentoja, niin kyllä sitä nyt raskaana on huomannut miten taaperon kanssa päivän viettäminen on myös kuluttavaa. Se on hassua, miten voi yhtä aikaa olla rentoa ja rasittavaa. En silti vaihtaisi perjantaita työpäivään, vaikka siellä lepääminen olisi ehkä jossain määrin helpompaa. 

Kädet pitää pyyhkiä joka välissä, mutta haarukan käyttäminen vielä aika usein unohtuu Bonskulta. Siitä en ole ottanut ressiä, oppii sitten aikanaan. 

Työaikaa on oikeus lyhentää lapsen hoidon perusteella aina siihen asti, kun lapsi menee kolmannelle luokalle eli aika pitkään, mutta tukea siihen saa ensin 3-vuotiaaksi asti ja sitten uudestaan eka- ja tokaluokkalaisesta. Kannattaa myös huomioida, että joustavaa hoitorahaa ja kotihoidon tukea on mahdollista saada yhtä aikaa, jos lapsi ei ole (kunnallisessa) päivähoidossa ja joku muu hoitaa lasta päivisin kuin joustavaa hoitorahaa saava vanhempi. Tämä selvisi minulle vasta nyt, mutta sitä sai haettua puoli vuotta takautuvasti. Jos en jäisi nyt äitiyslomalle, varmaankin jatkaisin lyhennettyä työviikkoa siitä huolimatta, että tukea siihen ei enää olisi tullut, kun Bonsku täyttää kolme kesällä. On ollut niin ihanaa pystyä käymään sekä töissä että olemana lapsen kanssa vähän enemmän kuin illat ja viikonloput. Tietysti se vaatisi hieman kukkaron nyörien kiristämistä, mutta uskoisin, että se olisi kuitenkin taloudellisesti mahdollista. 

Ruotsissa lyhennettyä työaikaa käytetään ilmeisesti aika paljon enemmän. Minusta olisi hyvä, että Suomessakin kulttuuri muuttuisi. Eikä pelkästään äitien osalta, meilläkin myös mies lyhentää työviikkoaan (mutta on kyllä sitten taas iltaisin toisissa töissään) ja maanantain isäpäivät ovat varmasti Bonskulle tärkeitä.

Vaan pian nämä perjantait loppuvat... ja sen sijaan alkaakin ihan kokoaikainen äitiysloma! 

Leskenlehti, aurinko - värin arvasitko jo?

"Se on keltainen, se on keltainen, se väri on keltainen!" 

Narsissit saavat rehottaa keltaisenaan kuistilla. Ihanaa väriloistoa hillittyjen (lue: kuihtuneiden) jouluruusujen jälkeen.

Otsikko ja alkukaneetti ovat Soili Perkiön hauskasta Väriarvoituksia-laulusta, jota ollaan usein soitettu Soivasta iltalaulukirjasta. Keltainen puolestaan on ehdoton lempparivärini, joka pitää pintansa vuodesta toiseen. Ja jotenkin huhtikuu on minulle keltainen kuukausi, eikä toukokuu kuten Aikakone lauloi. Ehkä se johtuu kuistin ja rapunpielen valloittavista narsisseista tai sitten ihan vaan lisääntyvästä valon määrästä. Keltainen on ehdottomasti valoisa väri, siitä ei saa kovin tummaa ja pimeää millään. Tumma sinapin keltainenkin on lämmin ja lempeä väri. 

Valitetavasti nenäni ei kestänyt leikkonarsisseja, mutta menevät ne kuistilla näin maljakossakin. 

Keltaisen huhtikuun edetessä mieleni on tehnyt mieli kuvata kaikkea keltaista ja tänään kevät illan auringossa vihdoin ehdinkin hetken kuvailla. Kuistin narisissit ovat juuri kukkeimmillaan ennen nuupahdusta, rapunpielessä vielä nupuillaan. Usein olen ostanut pelkkiä pikkuisia tete-narsisseja, mutta tänä vuonna ihastuin myös isoihin versioihin. Pulleroiset perunanarsissit jätin tänä vuonna jostain syystä ostamatta.

Narsissin keltainen ja syvän sininen ovat upea yhdistelmä. 

Huomaamattani koko Bonskun välikausilook on kertynyt keltaisista kamppeista. Kengät sentään ovat eri väriä, mutta välikausihaalari, pipo, sadetakki ja sydvesti ovat kaikki iloisen keltaisia. Etsin oikeastaan jo talveksi keltaista toppahaalaria, mutta löysin käytettynä vain välikausihaalarin. Toivottavasti se vielä mahtuu, sillä se on kokoa pienempi kuin välikausihaalari! Kurahousut ovat siinä ja siinä, ovatko ne keltaiset vai vihreät. Minä olen taipuvainen näkemään neonkeltaisen vihertävänä, mutta Bonskun kurahousuista en ole ihan varma, kumpaan kallistun. 

Kasa keltaisia välikausikamppeita. Vasemmassa nurkassa näkyvät sadehousut, jotka ovat ehkä vihreät, ehkä keltaiset. 

Keltaisen sävyt ovat vaikeita. Koska väri on niin vaalea, on sävyjä ehkä vaikeampi erottaa toisistaan kuin monen muun värin sävyeroja. Oma suosikkini on kirkas tai hieman vaalea sitruunankeltainen, mutta myös lämpimämmät keltaiset ovat kauniita. Käytän keltaista jonkin verran myös pukeutumisessa. En tiedä, enkä oikeastaan haluakaan tietää, mitkä keltaisen sävyt minulle todellisuudessa sopivat parhaiten. Haluan käyttää lempiväriäni sävystä riippumatta! Tai no, sen tiedän, että eräs tietty hieman kylmänviileä, mutta tummahko keltaisen sävy tekee minut kalpeaksi, mutta se ei kuulukaan suosikkisävyihini. 

Amsterdamista löytämäni kolmekymppismekko on syvän lämpimän sävyinen. Kesäsäilössä oleva suosikkimekkoni taas vaalea ja viileä. 

Eipä ole ihme, että kantoliinapinostani kaksi suosikkia ovat keltaisia. Kylmän keltainen ananasliina on ollut minulla jo kohta kaksi vuotta ja halusin säästää sen ehdottomasti Mehlolle. Se on jotenkin kuvioltaan niin hauska ja väri on ihan nappi. Myös tuntuma on ihana. Toivottavasti Mehlo ei ole kova puklaamaan, sillä liina on käsinpestävä ja sisältää vauvakamelia ja silkkiä. Onneksi liina on mainio muumiosidonnassa myös taaperolla. Lämpimän keltaisen pisaraliinan taas hankin vartavasten Mehlolle, sillä olin jo pidempään haaveillut kyseisestä liinasta, mutta sitä ei tullut vastaan aiemmin. Nyt päätin tarttua tilaisuuteen ja odotan innolla, että pääsen kokeilemaan sitä pikkuruisella. Tosin käsinpestävä sekin, joten nähtäväksi jää, koska liina pääsee käyttöön oikeasti... 

Keltaiset liinat ovat Woven wingsin Here Comes the sun ja Artipoppen Pina Colada. 

Toisten puoleten sävyt ovat päinvastaiset. Molempia puolia käytän molemmista liinoista. 

Olen ennenkin esitellyt blogissa teorian, että pidän keltaisesta niin paljon siksi, että äitini söi sitrushedelmiä raskausaikana. Noooh, ehkä tämä ei päde ihan kaikkien värien kohdalla, sillä Bonskun lempivärit eivät ole vihreä ja valkoinen piimän ja kurkkuvoileivän mukaan. Mutta toisaalta punaisesta hän pitää ja minä söin loppuraskaudesta huomattavat määrät vesimelonia. Siis tosi paljon. Joten ehkä siinä sittenkin on perää. Mistäköhän väristä Mehlo pitää? En edes muista onko minulla ollut mitään varsinaisia mielitekoja. Tai no, pho-keitto eli ehkä Mehlo pitää sellaisesta vaaleanharmaanruskeansekaisesta värimaailmasta. 

Mitä sinä pidät keltaisesta? Entä onko sinulla suosikkiväriä, joka pitää pintansa vuodesta toiseen?

P.S. Tajusin, että huomenna alkavat myös Hullut päivät... Ehkä se selittää intoni keltaiseen? 

Neljännesvuosikatsaus: Bonbon 2v9kk

Ööö... mihin kolme kuukautta on taas vierähtänyt? Ja Bonsku sen kun kasvaa ja kehittyy, kuten lapsilla on tapana tehdä. Vielä hän tuntuu taaperolta, mutta enemmän ja enemmän alkaa olla leikki-ikäisen elkeitä. Etenkin henkistä kasvua on viime aikoina näkynyt selkeästi. Nyt ensimmäistä kertaa ei kuitenkaan edelliseen postaukseen nähden ollut enää niin dramaattista eroa. Kai se muutos tässä vähän hidastuu, vaikka ajan kuluminen sen kun nopeutuu.

Bonskun ja minun yhteistyönä leivottu mämmimutakakku. Siihen tuli ennen kuljetusta parit sormen jäljet (=reiät), mutta ne on hyvä paikata koristemunilla, jotka taas on hyvä asetella mahdollisimman syvälle kakkuun. 

Roolileikit ovat viime aikoina olleet kova juttu. Leikeissä on entistä enemmän juonta ja välillä Bonsku tykkää leikkiä ja viedä juonta eteenpäin ihan yksikseenkin. Ainakin minun kanssani tämä on kyllä harvinaista, mutta isovanhempien kanssa tätä tapahtuu kuulemma enemmän. Bonskulla on myös paljon leikkejä, joihin hän haluaa aikuisen mukaan. Suosikkileikki on paloasema leikki, jossa ensin mennään nukkumaan sohvalle. Sitten noin viiden sekunnin yölevon jälkeen Bonsku kajauttaa: "Hälytys!" ja sitten tuleekin kaikille mukanaolijoille kiire pukea kypärät ja muut palovarusteet niskaan ja lähteä sammuttamaan erinäisiä tulipaloja tai pelastamaan kilpikonnaa puusta. Bonsku on myös alkanut leikkiä hahmoja seuraamistaan ohjelmista ja saattaa yhtäkkiä tokaista minulle "Kiia!", jolloin minun pitää vastata: "No mitä Rami?", sillä silloin olemmekin Ystävien kylän kirahvihahmoja, emmekä äiti ja poika. Kovin henkeviä Kiia ja Rami eivät kylläkään keskustele ja yleensä keskustelu toistaa tätä kehää, jossa Rami kutsuu Kiiaa nimeltä ja Kiia vastaa jotain Ramille.

Bonsku esittelee omaa keittiötään ja tekemäänsä "hilloa". Näistä hän itse pyysi ottamaan kuvan ja tarkisti lopputuloksen. Kelpasi.

Bonsku tykkää edelleen myös rakentelu- ja legoleikeistä. Niihin hän saattaa uppoutua välillä hyväksi toviksi. Myös musisointi on pysynyt kuvioissa ja usein kotiin tullessa onkin vastassa kokonainen bändi, kun myös isä tai isovanhemmat on värvätty soittajiksi. Minusta on ollut ihanaa, että myös entistä pidemmät kirjat ovat alkaneet kiinnostaa Bonskua ja hän jaksaa hyvin jo kuunnella pieniä kertomuksia. Hauskinta taitaa kuitenkin olla Luru Luteen etsiminen Richard Scarryn autokirjasta. Suosikkikirjoja ovat Maisa-kirjat, erilaiset auto- ja hälytysajoneuvokirjat ja nykyisin Bonsku kuuntelee selvästi mielellään myös pikkusisarus-aiheisia kirjoja. Hän selvästi valmistautuu isoveljeyteen. 

Paras juttu lasten WAMin lasten viikonlopussa oli se, että pääsi itse taiteilemaan.

Jokin aika sitten Bonskulla oli myös ensimmäisiä mielikuvitusystäviä. Heidän kanssaan hän leikki makuuhuoneen vanhan peilipöydän ääressä ja puhui, että siellä näkyvät hänen "peilikaverinsa", joihin kuului ainakin Kaapo ja muutama muu tyyppi. Minulla on aikoinaan ollut paljon mielikuvitusystäviä, joten saa nähdä tulevako he suosituiksi myös Bonskun leikeissä. Myös ihan oikeita ystäviä Bonskulla alkaa olla ja muutamien ystäväperheiden lasten kanssa yhteiset leikit alkavat sujua jo hienosti. Etenkin yhden toisen pienen palomiehen kanssa leikit jatkuvat samasta pisteestä aina kun nähdään.

Lisätään mukaan vielä perinteinen kantokuvakin. Viime aikoina Bonsku on tullut oikein mielellään taas kyytiin. Varmaan siksikin, että minä olen pystynyt liitoskipujen vuoksi kantamaan suhteellisen vähän ja se onkin harvinaista herkkua. 

Jos suurin osa Bonskun jutuista onkin hauskoja ja ihania, niin mahtuu mukaan kyllä hankaliakin hetkiä. Sellaista perusuhmaa ja erityisen ärsyttävää ja koettelevaa on ollut raapiminen, jota Bonsku harrastaa turhautuessaan, väsyessään tai silloin, kun ei saa mielestään tarpeeksi huomiota (vaikka olisikin saanut vanhemman täyden huomion hetkeä aikaisemmin). Mitään taikakeinoa raapimisen kitkemiseksi emme ole keksineet. Lähinnä olemme pyrkineet toistamaan, ettei saa satuttaa ja rauhoittamaan häntä laskemalla kymmeneen tai laulamalla rauhoittavan laulun. Myös anteeksipyytämistä olemme harjoitelleet. Ehkä se empatiakyky tässä jossain vaiheessa kasvaa. Kävimme taannoin katsomassa Taru sormusten herrasta -näytelmän Turun kapunginteatterissa ja nauroimme, miten elävästi tuli mieleen vajaa 3-vuotiaan uhmahetket, kun Klonkku tai joku muu kertomuksen hahmoista sanoi sormusta himoitessaan: "se on minun!" ja vielä vähän raapaisi toista päälle. 

Näin iloiselta näyttää 2v9kk, kun edessä on kaksi jälkiruokaa. 

Eri tavalla haastavaa on ollut se, että Bonsku on alkanut hiukan käsittää elämän rajallisuutta ja kysellyt kovasti kuolemasta. Jotenkin en ihan näin aikaisin arvannut näihin kysymyksiin joutuvani vastaamaan. Menetyksiä lähipiirissä ei ole lähiaikoina ollut, mutta kerran tuli puheeksi minun isoisäni eli minun pappani, joka on kuollut jo yli 20 vuotta sitten. Kertoilin hänestä ja siitä, että Bonsku on saanut häneltä nimensä. Tästä Bonsku jotenkin veti johtopäätöksen, että hänen pappansa on kuollut ja oli apeana kertonut asiasta myös puistokerhossa. Asiaa piti sitten käydä läpi moneen kertaan ja senkin jälkeen Bonsku on kysellyt milloin me tai isovanhemmat kuolemme. Täysin hän ei asiaa varmaankaan vielä ymmärrä, mutta jonkinlainen käsitys elämän rajallisuudesta on herännyt. Näitä pohdintoja on onneksi ollut kuitenkin vain yksittäisiä lyhyitä kertoja, vaikka ne ovatkin äidin sydämessä tuntuneet kovin riipaisevilta. 

Ja näin huolellisesti ne pitää syödä. 

Vaikka haasteita on ollut, niin kyllä moni asia on myös helpottanut. Välillä sitä oikein ihmettelee, että miten sitä on joskus pitänyt tehdä sitä ja tätä ja tuota ja nyt asiat sujuvatkin ihan itsestään. Pottailu on ottanut aimoharppauksen eteenpäin, vaikka vaipoista ei olla vielä luovuttu. Elämä on kuitenkin helpottanut niiden suhteen huomattavasti. Bonsku nukahtaa nykyään nopeasti ja osaa jo halutessaan pukea jonkin verran ulkovaatteita itse (varmaan osaisikin, jos olisi päiväkodissa, kotona on liian hyvä palvelu). Ruokien ja syömisten suhteen ei ole juurikaan tarvinnut enää stressata. Ja onneksi elämä on näiltä osin helpottanut, sillä kohta se taas monimutkaistuu, kun seuraavan vajaan neljännesvuoden päästä meillä onkin yhtäkkiä Bonskun lisäksi vauva!

Tämän postauksen mahdollisti sairastupa, sillä Bonsku malttaa kerrankin olla sen verran paikoillaan, että sain lisättyä kuvat postaukseen.