keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Grand tour, osa 2

Edellisessä kotikierros-postauksessa mainitsin aloittavani olohuoneella, sillä se on suosikkini. Todellisuudessa syy taisi olla se, että se oli helpoin järjestellä kuvauskuntoon. Onhan meillä ihan siistiä, mutta sellaista pientä tavaraa tuppaa kertymään tuolien selkämyksille ja pöydille. Se tekee sisustuskuvaamisen vähän haastavammaksi.  Jatketaan grand tour -sarjaa seuraavaksi helpoimmalla siivottavalla, makuuhuoneella. 


Aika paljon olettekin jo makuuhuoneestamme nähneet, kun kyselin tuosta ruusutyynystä ja sen mätsäävyydestä. Lisäksi ekoissa postauksissa esittelin kirpputorilöytö-lipaston, joka on makuuhuoneessamme. Toivottavasti näissä kuvissa on kuitenkin jotain uutta näkökulmaa!


Lipaston päällä oleva taulu on aito Karkkis Karkkinen, jonka hän maalasi lukion toisella jostain postikortista.

Makuuhuoneesta on suora kulku keittiöön. Onneksi tosin ruokailutilaan, jota kelpaa katsella myös makkarista käsin. Tarvittaessa haitarioven saa kiinni. Se ei ole järin kaunis, mutta toimiva erityisesti aamuisin, jolloin minä jään vielä nukkumaan, kun mies syö aamiaista. Halusimme tästä huoneesta makuuhuoneen, vaikka ehkä loogisempi ratkaisu olisi ollut olkkari keittiön yhteydessä. Tässä huoneessa etuna on kuitenki se, että ikkunat ovat sisäpihalle ja lisäksi huone on aavistuksen pienempi.


Verhoista olenkin jo kertonut, mutta jos joku ei muista, niin kerron uudestaan. Ne olivat nimittäin niin uskomaton löytö! Heti muutettuamme uuteen asuntoomme aloin haaveilla makuuhuoneeseen samettiverhoista. Muihin huoneisiin en kaivannut verhoja lainkaan, mutta makkari on kiva saada pimeäksi. Lisäksi ajattelin, että paksut samettiverhot lämmittäisivät jonkun verran, jos vanhat ikkunat vetävät. Samettia oli vain aika vaikea löytää ja se myös maksoi 35-50€/metri. Mutta kuinka ollakaan vanhempani ja kummini löysivät Tallinan matkaltaan juuri hyvän väristä samettia 35€/ seitsemän metriä! 

Harmaa lattia , joka pilkistää vaatekaapin alta on jäännös 60-luvulla puretusta kakluunista. Vaikka tykkään 60-luvun muotoilusta, tästä en tykkää!


Sitten seuraa vähän uutta näkökulmaa. Kun kävimme katsomassa asuntoa, meitä alkoi huolettaa mihin saisimme mieheni rummut. Ne tarvitsevat lämpimän varastotilan, ja sitä ei asunnossa ollut. Päätimme kuitenkin ottaa riskin ja  hakea asuntoa. Ajattelimme, että keksimme kyllä ratkaisun. Onneksi, sillä se oli lopulta melko yksinkertainen: huonekorkeuden hyödyntäminen! Kauniit kimaltelevat rummut ovat oikein oivallinen sisustuselementti. 

Tarkkasilmäisimmät voivat bongata mihin liittyvä musiikkiprojekti miehellä on meneillään.
Ja jotta rummut eivät pääsisi loppumaan, tässä on vielä se makkarin nurkka, josta ei ole vielä näytetty kuvia. Sähkörumpuja ei kovin sistustukselliseksi taida saada, mutta silmä on tottunut niihin. Ja pitäähän miehenkin harrastusten sentään näkyä, kun minun harrastukseni (sisustaminen) näkyy koko asunnossa! Ja onneksi työnurkkausta on piristämässä kaunis vanha pöytä ja vielä uudenuutukainen Muurahais-tuoli.

Miehen kirjoituspöytä taitaa olla vanhimpia huonekalujamme. Se alkujaan muistaakseni jostain pappilasta ja on kulkenut miehen sedällä ja tädillä, sitten miehen isällä ja nyt se on jo pitkään ollut meillä. Välillä se on kuulemma ollut tummanvihreäkin. 

Vielä yksityiskohtia: 
Ja nyt näkee puusilmätkin! (Älkää välittäkö tuosta liukueste matosta... Muistin sen vasta kun läväytin kuvan blogiin).
Ihana uusi kori on Mangomaan.

Seinillä on myös hääkuvia. 




Ja vielä lopuksi kunnon kuva uudesta tyynystä paikallaan. Lukijat taitavat olla jo kyllästyineitä koko tyynyyn, kun esittelen sitä jatkuvasti! Tykkään siitä vaan niin paljon ja se sopii tuohon kuin nakutettu.

Seuraavaksi minun on onkin mietittävä minkä huoneen saan kuvauskuntoon seuraavaksi. Jäljellä on enää eteinen ja keittiö. Kylpyhuonetta tuskin kuvaan kovin tarkkaan, koska siinä ei ole juuri mitään nähtävää. Huoh. Ei auta kuin aloittaa kevättalvisiivous! 

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Karhurouva Paddington kotoilee

Niin, sitä minäkin kai harrastan. Kotoilua nimittäin. Viihdyn kotona, olen kiinnostunut kotini laittamisesta ja sisustamisesa, ja minulla on usein meneillään monta pientä projektia. Ne saattavat olla käsitöitä, ruuanlaittoa tai jotain muuta usein kotiin liittyvää. Toisaalta pidän termistä kotoilu, mutta toisaalta en. En oikein tiedä mikä siinä on. Ehkä se on vaan se, että kun sillä on termi ja se on trendikästä, niin olen menossa valtavirran mukana enkä ole kovin omaperäinen. Onneksi tämä ei ole kovin vakavaa ja yhtä hyvin voi myös mennä virran mukana, kunhan se on hauskaa!

Ajattelin nyt esitellä kaksi kotoilu-projektiani, joista toisesta jo tiedättekin, eli siitä ruusutyynystä makuuhuoneeseen. Aloitetaanpa siitä.

Tyynyn tarina alkoi jo edellisessä kodissamme. Se oli keltaisen nojatuolin päällä alkuperäisessä Ikea-kuosissaan. 


Viime talvena näin jossain blogissa ja myös kaupossa ihania neulottuja tyynyjä. Minäkin halusin sellaisen! Minulla oli sopivaa lankaa ja lisäksi tyyny oli kätevä projekti opetella tekemään palmikkoja. Mutta hups... lanka loppuikin kesken, eikä sitä saanutkaan enää. Olin jo aivan kyllästynyt tekemään tyynyä, joten tartuin vaan nopeasti johonkin lankaan, tuohon valkoiseen, joka näkyy reunassa. Kuvittelin nimittäin, ettei se näkyisi. Vaikka tyyny oli ihan kiva, en lopultakaan enää tykästynyt siihen kunnolla.


Kun muutimme, tyyny joutui varastoon. Aina välillä mietin, mitä siitä voisi saada, mutta mihinkään ei tarvittu ylimääräistä tyynyä. Kunnes sitten törmäsin marimekossa Vihkiruusu-kankaaseen (isokukallisempi olikin maalaisruusu ja pienikukallinen vihkiruusu) ja lopun te tiedättekin.


 Tyyny ei kuitenkaan valmistunut vielä, sillä ensin piti vaivautua Eurokankaaseen ostamaan lakanakangasta peittämään alkuperäinen räikeä kuosi. Se näkyi hennon puuvillakankaan läpi. Koska olen laiska, prosessi kesti kauemmin kuin voisi kuvitella...


Ja tadaa! Tässä lopputulos! Olen tosi tyytyväinen kankaaseen. Mutta omalla paikallaan tyyny näyttäytyy vasta seuraavassa postauksessani. Toivottavasti jaksatte odottaa sinne asti!

Sitten seuraavaan projektiini, joka liittyy otsikkoon. Kuinka moni muistaa Karhuherra Paddingtonin? No, minä ainakin ja minulla on jotain yhteistä hänen kanssaan. Pidän nimittäin marmeladipaahtoleivistä ja syön joka aamu marmeladipaahtoleipiä. Äitini oppi tavan ollessaan au pairina Englannissa ja minä olen jatkanut tapaa. Olen pitkään käyttänyt äidin tekemää mustaherukkahilloa, mutta kaipasin vaihtelua. Kerran katsoin telkkarista James Martinin kokkausohjelmaa, jossa hän teki appelsiinimarmeladia ja eilen päätin kokeilla tehdä sitä itse. Säilöminen ja hilloaminenhan on kotoilun ytimessä!

Karkkiksen keittiövälineetkin ovat sävysävyyn. (Tunnistitko sisustuskielen?)  

Tein marmeladin yhdistelemällä kahta ohjetta: James Martinin ja Dan Sukkerin. Kuoren pilkkomisen tikuiksi otin Jamesilta ja suhteet puolestaan Danilta (tajuan kyllä, ettei kyseessä ole henkilö). Jamesin ohjeella olisi tullut niin valtava annos, tuon Dansukkerinkin puolitin. 

Googlasin vahingossa reseptiä oranssi marmeladille.

Tein myös sen James Martinin mukaan, että sörssäsin sauvasekoittimella appelsiinit kalvoineen päivineen mössöksi ja pistin siivilän läpi. Mukaan lisäsin yhden sitruunan mehun. Sitten keitin noin 20 minuuttia, jotta kuorenpalat pehmenivät kunnolla.


 Jännitin vähän saanko purkkeihin tyhjiön, mutta korkki napsahti nätisti , kun avasin purkin. Maku oli aivan täydellinen! Sitäkin vähän jännitin, sillä valmistusvaiheessa seos haisi välillä halvalta appelsiinimehutiivisteeltä. 

Korkit valehtelee. 

Alin kuva on lavastusta. Kyseessä nimittäin ei ole aamiainen, vaan välipala ja todellisuudessa en koskaan syö marmeladipaahtoa muulloin kuin aamulla. Lisäksi se antaa ymmärtää, että meillä syödään välipalatkin värikoordinoituina...

Aamulla kärsivällisyys ei riittäisi greipin syömiseen. Lisäksi paahto ehti jäähtyä kuvaamisen aikana. Aamulla en olisi sitä kestänyt!

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Raakaa peliä

Sunnuntain kahvipöytä. Värikäs teeastiastoni pääsi kokonaisuudessaan käyttöön, kun vieraita oli sopiva määrä. Tosin niistä juotiin myös kahvia.

Olen seuraillut skeptisesti ja sivusilmällä raakaravinto-ilmiötä siitä sen kummemmin innostumatta. Syön toki salaattia ja hedelmiä melko paljon, mutta en jotenkin usko, että ihmisen täytyisi syödä pelkästään tai edes suurimmaksi osaksi kypsentämätöntä ruokaa. Kiinnitin kuitenkin huomiota, kun kuulin raakakakuista. Ajatus kuulosti mielenkiintoiselta, mutta reseptit tuntuivat vähän vaivalloisilta.

Muutama viikko sitten sain käsiini Evita-lehden (1/2012), jossa oli muutamien raakakakkujen ohje. Juttu oli niin herkullisen näköinen, että kakut alkoivatkin kiinnostaa minua. Lisäksi runsauden pula ei vaikeuttanut valintaa, sillä reseptejä oli vain muutama. Päätin tehdä musteherukkaraakakakun sunnuntaiksi, jolloin meille tuli muutamia kyläilijöitä.


Kakkua varten piti ostaa kaikkea trendikästä. Jälkikäteen ajateltuna tavallisellakin kaakaojauheella olisi varmasti pärjännyt. Sitä tuli kokonaista yksi ruokalusikallinen...

Mitenkään hurahtanut en ilmiöön edelleenkään ollut ja pyörittelin silmiäni joillekin reseptien väitteille niiden ihmeellisestä terveellisyydestä. Se määrä hunajaa, joka kakkuun tuli oli kyllä mielestäni aika huima, enkä usko, että kakku ihan niin vähähiilihydraattinen on kuin se väitti olevansa. Tosin jauhottomuus vaikuttaa asiaan, ja esimerkiksi kuivatut hedelmät ja banaani nostavat verensokeria tasaisemmin kuin valkoiset jauhot ja sokeri. En silti diabeetikkona jätä pistämättä insuliinia tai söisi tätä joka päivä surutta. Sen pitemmittä paasauksitta, resepti olkaa hyvä:

Mustaherukkatorttu

Pohja:

  • 5dl kuorellisia manteleita
  • 2½ dl cashewpähkinöitä
  • 2 rkl vaahtera- tai agavesiirappia (itse laitoin hunajaa)
  • 1 rkl (raaka)kaakaojauhetta
  • 1 dl rusinoita
  • ripaus suolaa
  • 2 rkl sulatettua kylmäpuristettu kookosrasvaa
Täyte:

  • 5 dl cashewpähkinöitä
  • 1 sitruunan mehu
  • 1 1/4 dl juoksevaa hunajaa
  • 1½dl sulatettua kaakaovoita tai 2dl sulatettua kylmäpuristettua kookosrasvaa
  • ½ dl sulatettuja musteherukoita
  • 1 tl vaniljajauhetta (itse laitoin ½ vaniljatankoa)
  • 1 rkl soijalesitiiniä (Kokeilin korvata soijajauholla!)
  • Ripaus (ruusu)suolaa
  • vettä
Kuorrutus:
  • 10 taatelia
  • ½ l sulatettuja mustaherukoita
  • 2 tl jauhettua vaniljaa
  • 1tl jauhettuja psylliumin siemeniä

1. Liota kuorrutukseen tulevia taateleita ja täytteen cashewpähikäinöitä erillisissä kulhoissa kylmässä vedessä vähintään kuusi tuntia. (Itse laitoin jääkaappiin likoamaan.)

2. Jauha pohjataikinan mantelit ja cashewit monitoimikoneessa (tai sauvasekoittimella kun ei ole monitoimikonetta) karkeaksi jauheeksi. Lisää joukkoon loput pohjan aineksista ja pyöräytä tasaiseksi taikinaksi, joka on kuiva ja murumainen. Varo jauhamasta liian pitkään, ettei pähkinöiden rasva erotu. Rusinat saavat jäädä karkeammaksi rouheeksi.

 
Välillä meinasi loppua usko. Onneksi sauvasekottimen tehot riittivät!

3. Painele taikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille tiiviisti. (Minun piirakkavuokani oli liian pieni ja vaihdoin irtopohjavuokaan. Taikinaa olisi riittänyt pienempikin määrä, mutta toisaalta se oli parasta koko kakussa).

4. Siivilöi cashewit vedestä ja huuhdo niitä. Mittaa kaikki täytteen aineet tehosekoittimeen (tai käytä sauvasekoitinta) ja pyöräytä tasaiseksi massaksi. Lisää tarvittaessa vettä vain sen verran, että täyte pyörii kulhossa. Maista, ja lisää tarvittaessa sitruuna mehua tai siirappia/hunajaa.

5. Kaada täyte pohjan päälle ja anna jähmettyä jääkaapissa noin tunnin tai pakastimessa puoli tuntia.

6. Siivilöi taatelit vedestä ja huuhdo niitä. Mittaa kuorrutuksen aineet kulhoon ja soseuta teho- tai sauvasekoittimella tasaiseksi soseeksi. Kaada jähmettyneen täytteen päälle. Kakku on parhaimmillaan kun se saa vetäytyä jääkaapissa seuraavaan päivään.

Lehden kauniisti sotkettu asettelu vetosi minuun. Jos juttu olisi ollut visuaalisesti vähemmän onnistunut, en varmaankaan olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Minun keittiöni ei ollut yhtä kauniisti sotkettu... Huomaa keittiön tärkein varuste, radio.
YLEvyysvaroitus: kuuntelen aina joko Ylen ykköstä tai Yle puhetta.

Tässä vaiheessa voin varmaan kertoa, että mielestäni kakku oli pelkän täytteen maistamisen perusteella ihan floppi. Se oli aivan kookoksinen ja yhtä aikaa liian makea ja hapan. Reseptissä käskettiin lisätä joko sitruunaa tai hunajaa, muttan minä en voinut tehdä kumpaakaan. Tarjosin silti kakkua kavereilleni "omalla vastuulla" -periaatteella ja lisäksi tarjosin appivanhemmilta saatua toista kakkua.

Seuraavana päivänä kakun maku oli jotenkin tasoittunut ja ehkä myös kylmyys teki sille hyvää. Se ei ollut ollenkaan pahaa, jos nyt siitä ei tullut suosikkianikaan. Myös ainesten korkean hinnan takia en varmaankaan kokeile heti toiste. Pohja oli todella hyvää, samoin kuorrute. Voisin kokeilla noita lehden sivuilla näkyviä pallosia jossain vaiheessa. Niissä oli lähinnä pähkinää, eikä niin paljon kookosta. Eikä kaikissa resepteissä toki ole kookosta lainkaan ja tässäkin olisi voinut käytätä kaakaovoita.


Kakku näyttää melko normaalilta hyydytetyltä kakulta, mutta suussa tuntuu erilaiselta, kovammalta. Ilmeisesti kookosrasva kovettaa kakun ja pitää sen kasassa.´

Jokatapauksessa kokeilu oli ihan hauska ja pääsi kokeilemaan tätäkin muotivillitystä. Ja jos joskus hurahdan kokeilemaan jotain toista raakakakunreseptiä, kynnys ei ole niin korkea. Edelleen aion silti herkutella myös niillä paljon parjatuilla valkoista sokeria ja jauhoja sisältävillä leivonnaisilla. Kaikkea kohtuudella.

torstai 16. helmikuuta 2012

Ei kultainen nuoruus...

Minulla on ollut ihan hurjan kiireinen viikko, enkä ole yhtään ehtinyt ajatella, mitä tänne blogiin kirjoittelisi! Päädyin kuitenkin muistelemaan vanhoja, sillä yksi syy kiireeseen on kolme vanhojen tanssikeikkaa. Soitan alttosaksofonia orkesterissa (totaalisen amatöörinä) ja vanhojen tanssikeikat ovat suosikkejani. Ne ovat sopivan lyhyitä, kappaleet ovat hauskoja ja tuttuja, pääsee ihastelemaan mekkoja ja mikä parasta, muistelemaan wanhoja (vaikka tänään onkin vasta penkkarit).


Kuvat on otettu muistaakseni ekalla digikamerallamme. Huikea kuvanlaatu!
Olen nähnyt vanhojen tanssit koko koulu- ja opiskelu-urani aikana joka vuosi yhtä lukuunottamatta. Oli niin hienoa, kun upeat prinsessat ja prinssit tulivat tanssimaan myös ala-asteelleni. Joka vuosi sitä odotti, että saa joskus itsekin tanssia ja mietti, millaisen puvun sitten haluaisi. Ainoa trauma vanhoihin liittyen on se, ettei minua koskaan haettu tanssimaan viimeisessä valssissa...

Äiti ja minä. Sain pariltani (tai hänen äidiltään) oikein rannekukan.
Oi niitä aikoja! Meillä ei ollut elävää musiikkia kun tanssimme, vaan viimeisiään vetelevät cd, joka välillä harjoituksissa teki tepposet. Tämä ei minua haitannut, sillä oli hienoa tanssia niitä samoja kappaleita, joita oli kuunnellut vuosi toisensa jälkeen: poloneesina Prinsessa Ruususen häämarssi, Cicapo, Pas d'Espange, La Chaconne...

Pukuni jujuna olivat irtohihat, jotka olivat viittaus "vanhaan aikaan".
Toinen juju oli kirkkaan turkoosi tylli hameessa, joka näkyi pyörähdyksissä.

Vanhojen pukunikaan ei ollut turha ostos. Olen kuluttanut sen lähes puhki erinäisissä vuosijuhlissa ja vastaavissa. Kerran olen jopa kiepsauttanut mekon organzan hameen sisäpuolelle ja yhdistänyt tummansinisen vuorisilkin toiseen yläosaan! Minua ei haittaa, etteivät puvut enää yritä useinkaan muistuttaa vanhoja pukuja. Tavalliset iltapuvut ovat käyttökelpoisempia jälkeen päin. "Vanhuutta" voi myös ajatella niin, että se on ehkä ensimmäinen kerta, kun saa laittautua kuin aikuinen ja olla kuin olisi virallisemmissakin juhlissa.


Noora ja minä hienoina. Parimme olivat myös kaverukset ja meillä oli oikein hauskaa.

Voi olla, että muistoni eivät olisi näin kultaisia, jos syystä tai toisesta en olisikaan päässyt tanssimaan, en olisi saanut paria tai valmistautuminen olisi muuttunut stressaavaksi kilpavarusteluksi. Onneksi elämässä on kuitenkin muitakin kohokohtia kuin vanhojen tanssit! Mutta kun kerran sain tanssini tyytyväisenä tanssittua, voin nyt naureskella, että aiemmini inhoamani otsikon kappale saa minussa aikaan hienoisia liikutuksen tunteita...


Muistutus elämän muista kohokohdista: Grace Kellynä penkkareissa seuraavana vuonna.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Grand tour

Minulla on paha tapa keksiä paljon helpommin nasevia otsikoita englanniksi. Jälleen kerran lopullinen otsikko oli ensimmäinen asia, joka pulpahti mieleeni. Onneksi äidinkielen yo-kokeissa (siinä vanhanaikaisessa) sain kirjoitta aineen, jolla oli valmis otsikko!

Älkää välittäkö kuitenkaan tästä, sillä nyt aloitan grand tourin meidän kodissamme. Moni (tai ainakin joku) toivoi kuvia asuntomme sisältä ulkokuoren lisäksi ja ajattelin nyt esitellä vähän tarkemmin jokaisen huoneemme yksi kerrallaan. Koska suosikkini on ehdottomasti olohuone, aloitan sillä.


Käsipainotkin sopivat sisustuksen heleisiin väreihin. (Ois ne tietty voinu siirtääkin...)

Olohuoneemme on melkein kuutio. Tarkkoja mittoja en muista, mutta sekä korkeus että leveys ovat joka suuntaan vähän yli kolme metriä. Olen aina haaveillut valkoisista puulattioista ja sain sellaiset jo vähän nopeammalla aikataululla kuin kuvittelin. Toivottavasti saan joskus myöhemminkin. Seinät ovat koko asunnossa maalattu samalla sävyllä, joka on ilmiselvästi putty. Joku väitti jossain, että kirkkaat värit eivät sovi sen kanssa yhteen, mutta minä olen toista mieltä!
 
Vasemmalla näkyy kulku eteiseen ja oikessa nurkassa on "käsityösalkkuni".

  Sohva on olohuoneen kuningatar. Se on sekä juuri sopivan jämäkkä että pehmeä löhöilyyn. Sain sen valmistujaislahjaksi vanhemmiltani. Sohva kulkee varmasti mukanamme läpi elämän, sillä se on klassinen mutta moderni. Huomaa hauskat jalat, jotka näkyvät paremmin edellisessä kuvassa. Niitä voi myös vaihtaa, mutta toistaiseksi olen ollut tyytyväinen näihin.


Keinutuoli taitaa olla sitten olohuoneemme prinsessa... ja tv kungingas?

Kirjahylly jäi asuntoon edellisiltä asukkailta. Lapsuudenkodissani on olohuoneessa koko seinän mittainen  kirjahylly, joten tämä muistuttaa kivasti siitä. Täytyy nostaa muuten hattua sisustuskuvaajille. En minä vaan saanut osittain sekaista kirjahyllyä näyttämään kuvassa huolettoman rennolta mutta harkitulta saati sitten rajattua tv-tasoa pois kuvasta.


Työpiste ei näytä normaalioloissa tältä, vaan lippuset ja lappuset on kerättynä sohvapöydälle.

Olohuoneessa on myös minun työpisteeni, jossa istun tälläkin hetkellä. Kirjoituspöytänä porskuttaa jo yli 30-vuotias muurame, joka on ollut minun käytössäni alle kouluikäisestä. Uusissa ei ole enää yhtä kestävät maalit kuin tässä. Tosin pöytälevyn alla on edelleen jäljet siitä, kun leikin "ilkeää pikkusiskoa" -- eikun kappas, nehän onkin hinkattu pois! Kestävää muotoilua siis. Vaikka eihän tämä ole edes vanhimmasta päästä huonekalujamme. Vasemmalla näkyy ovi makuuhuoneeseen, oikealla näkyy hieman eteisen ovenkarmia.


Kirjahylly (Ikea) ja tv-taso (masku) ovat varmaankin samalta suunnittelijalta: molempien hyllyt roikkuvat samalla tavalla.
 
Tämä onkin monelle blogin lukijalle jo tuttu näky ekoista postauksistani, kun kirjoitin keinutuolista. Myös sohvapöytä on samaisilta isovanhemmiltani kuin tuoli ja liinavaatekaappi. Syy television outoon korokkeeseen selviää seuraavasta kuvasta.


Tuolien kansainvaellus olohuoneessamme.
Tässä olohuoneemme eilisten Wii-iltamien jäljiltä. Ei tämä kyllä kovin pahalta näytä, mutta astiat kirjoituspöydällä ja kirjahyllyssä (valon takia eivät juuri näy) saivat aikaan erittäin kauniin kaaosvaikutelman. Mutta ilman väliaikaista kaaosta, meidän olohuoneemme olisi monta hauskaa muistoa köyhempi!

Taidankin keittää kahvit ja ihailla samalla olohuonettamme.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Runebergintorttu version 2.1

Viikonloppuisin on ihanaa, kun saa herkutella! Usein teen silloin hiukan parempaa ruokaa ja ehkä jälkiruokaakin. Joskus syömme myös ulkona, mutta harvemmin. Tykkään kyllä arkenakin tehdä ruokaa, mutta viikonloppuna se on jotenkin rennompaa. Erityisen rentoa se oli tänäviikonloppuna, kun vanhempani tulivat meille ja söimme heidän tuomansa entrecote-pihvejä kerma-suppilovahverokastikkeessa. Vähän vaihtelua äidille: hän sai kokata meidän keittiössämme! (No ei se ihan niin mennyt sentään...)



Pöytä katettu entrecotea varten (en jaksanut etsiä "hattua" aksenttimerkiksi).
 

Sunnuntain salaattilounas: ilmakuivattua kinkkua, ruis-crutonkeja, avokadoa ja päärynää.
  
Tänä viikonloppuna oli toinenkin erityinen herkuttelunaihe: Runebergin päivä. Meille tuli kahvittelijoita, joten tietysti minun piti leipoa runebergintorttuja. Olen tehnyt niitä kerran aikaisemmin tällä Nooran reseptillä. Itse laitoin punssia kostukkeeksi. Vadelmahilloa ei tällä kertaa kaapista löytynyt, ja selailtuani muuten vain erästä muffini-kirjaa sain idean: en laittaisikaan hilloa vaan kokonaisen vadelman!



Kameran makroasetuksella saa keskinkertaisempikin kuvaaja ihmeitä aikaan.


Vadelma oli aivan loistava keksintö, vaikka itse sanonkin! Vadelmat olivat viime kesältä pakastamiani suomalaisyksilöitä. Laitoin marjat torttujen päälle suoraan pakkasesta juuri ennen tarjoilua. Hieman jäinen vadelma raikasti mukavasti mantelisen murenevaa leivosta.



Jos joku järkyttyy siitä, että tein tällaisen uudistuksen klassikkoon, niin minulla on perustelut. Minä luin myös hieman runebergintorttujen historiasta, sen verran mitä netistä löytyy. Fredrika Runeberg ei koristellutkaan leivosta vadelma- vaan omenahillolla. Sitä ei kerrottu, missä vaiheessa hillon maku vaihtui, mutta sen sijaan kerrottiin, että todennäköisesti leivoksen alunperin on kehittänyt kondiittorimestari Lars Astenius. Leivos on siis muuttunut matkan varrella, eikä alkuperäkään ole ehkä niin runollinen kuin usein kerrotaan. Näinollen myös minun pieni muutokseni ei ole suuri rikos alkuperäistä torttua kohtaan.



Ja vielä yksi kuva! Kakkupaperi sentään oli perinteisistä perinteisin.

Kuulemma Runebergin Johan söi leivoksia aamiaiseksi punssin kera. Ilmeisesti punssi ei ollut tortun vaan kurkun kostukkeena. Itse en juuri likööreistä perusta, mutta arrakkipunssi olikin yllättävän hyvää. Rubebergin ja vaalipäivän kunniaksi maistoin sitä sellaisenaan jopa sormustimellisen!

lauantai 4. helmikuuta 2012

Juupuugendia

Joskus suusta pääsee lipsahdus, slip of the tongue, ja sen hassuuden huomaa vasta kun  itse kuulee mitä tuli sanottua. Harvoin ne jäävät mieleen, mutta otsikossa oleva lipsahdus on painunut mieleeni varmaan ikuisiksi ajoiksi. Kun olimme juuri muuttaneet uuteen kotiimme, selitin jollekulle innoissani, että "me asumme nyt sellaisessa juupuugend-talossa." Tarkoitukseni oli tietenkin sanoa, että olemme juuri muuttaneet puujugend-taloon.

Samana päivänä päästin vielä toisenkin hauskan ja itseasiassa monitulkintaisen lipsahduksen. Selitin, jälleen kerran innokkaasti, jostain talosta, joka on selvinnyt "purun talosta". Halusin sanoa rakennuksen selvinneen Turun palosta, mutta olihan kyseinen rakennus säästynyt myös "Turun taudilta" eli talon purkamiselta.


Villiviini on kaunis kesällä ja talvella taas saamme ihailla mustarastasta, joka käy syömässä sen marjoja.

No, se kielitieteestä. Tässä on muutama kuva kotitalostamme. Kaksi ylintä ikkunaa ovat meidän. Jos joku (joka ei jo tunne minua) tunnistaa talon niin kommentoi kiitos!


Oma rapunpieli on mahtava juttu: siihen saa laittaa lyhtyjä, kukkia
ja kesällä vaikka kesäkurpitsoja kasvamaan.

Talon piirustukset ovat vuodelta 1908 ja sen on suunnitellut turkulainen jugend-arkkitehti Kaarlo Thomander. Talo on Turulle tyypillistä puujugendia: alaosa on kiveä ja yläosa puuta. Kuvassa vasemmalla näkyy ulko-ovemme ja siitä lähtevät portaat yläkertaan. 


Jos katsoo tarkasti voi nähdä lakanan kuivumassa kuistilla.
Tässä kuva meidän "lasiverannasta". Tai näin ainakin luki asuntoilmoituksessa. Taitaa olla sisustuskieltä kun kuulostaa hienolta. Itse puhumme kuistista. Se on sen verran vinksallaan ja eri tyyliä kuin muu rakennus, että veikkaan että se on rakennettu myöhemmin. Se on mukava olemassa, sillä se estää kylmän pääsemisen suoraan eteiseen. En sitten tiedä onko ennen tilalla ollut ulkoraput vai onko meidän asunto ollut osa toista asunta. Viimeisestä kuvasta voi bongata myös vintin ikkunan, jota usein ihailen. Sinne meillä ei kuitenkaan ole pääsyä.

Nautimme tästä kodista vielä kun voimme. Myöhemmin elämässä jugentaloon tuskin on varaa! Aina voi kuitenkin haaveilla, ja uusin harrastukseni onkin hienojen jugendtalojen bongailu. Joskus varmasti teen postauksen suosikki jugendtaloistani Turussa.