Tyttö ja vanerikorvakoru

Ennen lapsia käytin paljon koruja. Usein kaulakoruja, mutta myös näyttäviä korviksia. Jossain vaiheessa siirryin nappikorviksiin, koska ihoni ei tykännyt roikkuvista korviksista. Sitten syntyivät lapset ja jouduin luopumaan kaulakoruista. Kumpikin lapsi on ollut vauvana varsinainen korunrepijä (eikä ihme), enkä töissäkään osannut käyttää kaulakoruja samaan malliin kuin opiskeluaikana. Upeita korviksia käyttävä työkaverini sai minut kuitenkin innostumaan uudestaan näyttävistä korviksista. Tällä kertaa myöskin ihoni on kestänyt roikkuvat korvikset hyvin. Jipii, mikä mahdollisuus!

Uusi täydennetty korviskokelmani

Kevään aikana olenkin täydentänyt korvisvalikoimaani innokkaasti. Olen tykästynyt kovasti nyt muodissa oleviin vanerikorviksiin, sillä ne ovat ihanan kevyitä ja silti näyttäviä. Olen kaivanut naftaliinista myös vanhoja suosikkeja. Korviksia olen ripotellut kotona eri kerroksiin, jotta aamulla voi aina napata kauniit korvikset mukaan oli sitten missä kerroksessa hyvänsä. Tekemäni keramiikkakipot ovat tulleet tarpeeseen.

Papukaijat ovat Television korumallistosta, hempeät kukat Kukkakiskan ja pisarat Riemupuodin. 

Jätskit Telkkarista, vaaleansiniset ympyrät Butoni designilta ja hopeiset lehdykät Tohonolta. Helmet muistakseni Snön. 

Kultaiset lehdet ovat Tohonon ja keltaiset vanamot Kukkakiskan. Keltaiset pallokorvikset löytyivät muistaakseni Tallinnasta ja kynänpäät ehkä putiikki Taruliinasta?

On mukava myös tukea suomalaisia pieniä korumerkkejä ostamalla heidän korujaan. Suosikkejani ovat Televisio lifestylestoren oman merkin korvikset ja suloinen pieni Kukkakiska-niminen korumerkki. Myös poronnahkaiset hopeiset ja kultaiset korvikset Tohono-merkiltä ovat suosikkini vuosien takaa. Nyt löysin synttärilahjaksi Butoni designin hauskat vaaleansiniset geometriset korvikset. 

Yksi Riemupuodin korvis on harmikseni hajonnut ja toinen hävinnyt. Vasemman puoleiset vihreät ovat Snön ja toisista ei ole tietoa. 

Helmikorvakorut löytyivät museosta, keskimmäiset ovat Jasmin designin äidinmaitokorut ja mustat lehdet on ostettu kirkon joulumyyjäisistä muutama vuosi sitten. Ne on tehty pyörän sisäkumista. 

Arjessa tykkään käyttää värikkäitä ja hassuja korviksia, mutta juhliin valitsen usein hillitymmät korut, esimerkiksi juuri nuo Tohonon korvikset tai sitten klassiset helmikorvikset. Äitini löysi hauskassa rasiassa olevat helmikorvakorut jonkun museon kaupasta. Juju on tietysti rasian kuvassa oleva teos, Tyttö ja helmikorvakoru. Ne ovat harmikseni melko painavat ja sopivat siksi vain esimerkiksi juhlissa pidettäviksi. Onneksi on, mistä valita ja kelpaa valita korvisarsenaalista, kun on kaikkea sopivasti eri asuihin ja tilanteisiin. 

Tykkäätkö käyttää koruja ja jos, niin millaisia?

Tuolit kuin karkit, kuinkas muuten

Kun muutimme tähän kotiin, emme tarvinneet kirjahyllyjen lisäksi juurikaan uusia huonekaluja. Kaikki vanhat asettuivat kauniisti paikoilleen, eikä oikeastaan tilakaan olisi riittänyt useille uusille mööpeleille. Yksi asia kuitenkin mielestäni puuttui: mukava nojatuoli olohuoneesta. Meillä on keinutuoli, mutta sen jalas on hieman rikki, eikä siinä tee mieli lököillä pitkiä aikoja. Välillä myös tuntui että vieraita kestittäessä mukavat istumapaikat loppuivat kesken. Niinpä aloin haeskella pikku hiljaa nojatuolia. Näin sieluni silmin kodissamme pinkin nojatuolin. Ehkä samettia? Ehkä Emma-tuoli? Jokin siro ja helposti liikuteltava, mutta kuitenkin selkeästi nojatuoli.

En malta olla heti spoilaamatta lopputulosta. 

Hain nojatuolia välillä aktiivisemmin ja välillä taas unohdin asian. Asia tuli mieleeni loppuvuodesta, ja aloin selailla käytettyjä huonekaluja myyviä liikkeitä, vanhan tavaran liikkeitä ja Tori.fitä. Halusin odottaa, että juuri oikea tuoli tulee vastaan, sillä tavarasta eroon pääseminen on paljon hankalampaa kuin sen hankkiminen. Kerran selailin jälleen kerran Pimee vintti -nimisen vanhantavaran liikkeen facebook-sivustoa ja katsoin että sinne oli tullut muutamia uusia (vanhoja) tuoleja. Sain ällin, että sinne pitää päästä, kun olen kerran siellä käymisestä muutenkin haaveillut ja sain suostuteltua vanhempani mukaani. Se olikin aivan huikea paikka pullollaan aarteita!

Tuoli alkuperäisessä kunnossaan. Käsinojien päälle on joskus käsin ommeltu ehjät päälliset, jotka nekin olivat jo asivan kuluneet. Istuin osa pullotti kummallisesti. 

Tuolien muoto on kuitenkin hyvin kaunis, joten onneksi rohkenin 

Alunperin katsomani nojatuolit olivat hieman liian isoja meille, mutta sitten äitini bongasi kaksi kaunista, mutta huonokuntoista nojatuolia hieman syrjemmältä. Olin itsekin ne huomannut, mutta jotenkin sivuuttanut ne huonokuntoisina. Tarkemman tutkiskelun jälkeen totesin kuitenkin niiden olevan aivan täydellisen malliset, kokoiset ja sopivan kevyet liikutella. Huono kunto arvelutti, mutta äitini vakuutti että niistä tulisi hyvät verhoilemalla ne uudestaan. Tuolien käsinojat oli paikattu toisella kankaalla ja arvelimme, että tuolit olivat palvelleet ehkä vuosikymmeniä jollain vanhalla pariskunnalla, jolta ne lopulta olivat päätyneet myyntiin. Toisen selkänoja hieman heilui ja toisen jousitus pullotti, mutta rungot vaikuttivat kuitenkin ehjiltä. Aluksi meinasin ostaa vain toisen tuoleista, sillä eivät ne aivan ilmaiset olleet, mutta onneksi päädyin ottamaan ne molemmat.

Karkkipinkkiä

Ja kukallista. Raaskin muuttaa tuolien tyyliä, kun alkperäistä ei voinut mitenkään säilyttää. 

Hain tuolit myöhemmin kotiin, sillä ne eivät mahtuneet täyteen autoomme ja kannoin ne sisään kokeiltaviksi. Ne asettuivat helposti paikoilleen ja palvelivat kodinsiunausjuhlien ajan lisäistuimina kunnostaan huolimatta. Aloin etsiä verhoilijoita ja huomasin, että nykyaikana etenkin instagramin merkitys on valtava, sillä oli paljon helpompi saada kuva verhoilijoiden työstä sen kautta kuin tavallisten nettisivujen. Osa verkkosivuista oli myös melko vanhanaikaisia. Vaikka se ei ole työn keskiössä ja varmasi sivuutin monta taitavaa tekijää huonojen verkkosivujen vuoksi, niin paljon helpompi oli vakuuttua sellaisen verhoilijan työnjäljestä, jolla on aktiivinen instagramtili. Laitoin tarjouspyynnön kuvien kera muutamalle eri verhoilijalle ja tarjouksissa oli jonkin verran vaihtelua riippuen siitä kuinka paljon korjattavaa kukin arvioi kuvien perusteella olevan. Lopulta tartuin Verhoomo Alina Kurjen tarjoukseen, sillä häneltä tuolit oli mahdollista saada vielä ennen joulua ja lisäksi hän vastasi ripeästi tarjouspyyntöön ja lisäkysymyksiin.

Tuoli purettuna osiin. Hasuka nähdä tuolin rakenne sisältä. Kuva Alina Kurki.  

Koko verhoiluprosessi oli mielenkiintoinen kokemus. Aluksi vein tuolit verhoomolle ja valitsin kankaat. Olin mielessäni nähnyt toisen tuoleista pinkkinä ja toisen kukallisena. Alina sai nopeasti ideastani kiinni ja melkein ensimmäiseksi Alina esittelikin minulle aivan täydellisen pinkin kalanruotokankaan. Katsoin muitakin vaihtoehtoja läpi, mutta luotin ensireaktioon ja valitsin Nevotexin pinkin pellavakankaan toiseen tuoliin. Toiseen tuoliin valitsin Lauritzonsin Timeless Grace -nimisen kukkakankaan. Katsoimme vielä tuolien kunnon läpi, mutta tarkempi arvio tulisi vasta tuolien purkamisen yhteydessä.

Jouset olivat tuolien rakenteeseen nähden kovin jäykät ja ne vetivät istuinta suppuun. Kuva Alina Kurki. 

Tässä näkee hyvin, miten tuoli oli lähtenyt hajoamaan. Osat olivat onneksi kunnossa. Kuva Alina Kurki

Verhoilu vaiheessa. Kuva Alina Kurki.

Verhoiluprosessin aikana sain vielä lisätietoja sähköpostilla tuolien etenemisestä ja muutamia lisäkysymyksiä. Kävi ilmi, että tuolien rungot olivat kunnossa, mutta liian jäykät jouset vetivät tuoleja ikään kuin suppuun sisäänpäin ja siksi myös jouset pullottivat ja toisesta tuolista selkänoja oli irronnut istuinosasta. Puusepän töitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä osat olivat ehjät. Liian jäykät jouset vaihdettiin satulavöihin. Alunperin tuoleissa oli perinteiset luonnonmateriaaleista kuten meriheinästä tehdyt täytteet. Sain valita, laitetaanko nyt luonnonmateriaaleja vai vaahtomuovia, kokonaan tai osittain. Perinteisten materiaalien ja menetelmien käyttö nostaa hintaa, sillä työ vie enemmän aikaa. Päädyin kompromissiin, jossa istuinosa tehtiin perinteisesti ja selkänojaan tuoli vaahtomuovia. Näin ilmeisesti on usein ollut myös alunperin 50- ja 60-lukujen tuoleissa. Pohjaan tuli jousien tilalle satulavyöt.

Tässä näkyvät tuolin pohjaan laitetut satulavyöt. Pieni pala alkuperäistä kangasta on säästetty muistona. 

Olen lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen! Kangasvalinnat menivät nappiin ja työnjälki on kaunista ja laadukasta. Verhoilutyö ja kankaat maksoivat tietysti jonkin verran eli ihan ilmaisia nämä tuolit eivät olleet, mutta on ilo maksaa käsityöstä ja vanhan kunnostamisesta. Hintaa tuli hankintahinta, verhoilutyö ja kankaat mukaanlukien noin 500 euroa per tuoli. Saahan sillä hinnalla monta ikealaista, mutta näiden tuolien onkin tarkoitus olla vähän kestävämpi satsaus. Tuolit muistuttavat hieman Hiort Af Ornäsin Pedro -tuolia, mutta pohjan rakenne ja jalat eivät ole yhtä viistot. Minua ei haittaa, vaikka tuolit eivät olekaan mitään merkkiä, tärkeintä on kaunis muoto ja mukavuus. 

Kukallinen tuoli sopii hyvin kukkatapetin pariksi. Kukkatuolin istuinosan reunaa kiertää petroolinsininen nyöri, joka tuo kivasti särmää. 

Pinkki tuoli on keinutuolin parina. Sen saa helposti siirrettyä vaikka työpöydän ääreen lisä- tai lökötuoliksi. 

Tuolit löysivät kodista nopeasti paikkansa. Pinkki on ikkunaseinällä keinutuolin parina ja kukallinen on olohuoneen ja eteisen rajalla. Siitä on kätevä vahtia, kun toinen lapsi on keittiössä ja toinen olohuoneessa. Nyt kun huonekaluja on vähän enemmän, voi olla että innostun jossain vaiheessa myös mööbleeraamaan. Tuoleja on helppo siirrellä paikasta toiseen ja se sopivat olemaan yhdessä ja erikseen. Niistä riittää silmäniloa joka päivälle!

Mitä pidät? Oletko sinä uudelleenveroiluttanut joskus huonekaluja?

Hyllyvää historiaa

Kirjat piti saada hyllyyn tässäkin kodissa. Suoritin pientä karsintaa, tosin en ole saanut niitä varastoa pidemmälle. 

Edellisen kodin jättimäinen kirjahylly oli minusta sekä ihana että viime vuosina myös kamala. Kun muutimme vanhaan kotiin, oli ihanaa, kun kirjat sai parin vuoden kirjahyllyttömyyden jälkeen laittaa esille, oli ihanaa järjestellä ne värijärjestykseen ja vielä jäi tilaa kaikkien niiden kirjojen jälkeen vielä koriste-esineille, langoille ja viime vuosina kantoliinoille ja leluille. Hylly imi aivan valtavasti tavaraa ja muutossa tuntui, että hyllyn tavarat eivät lopu koskaan. Aina sinne oli eksynyt vielä yksi laatikollinen tavaraa. Hylly oli siis myös siitä kamala, että sinne tuli nostettua kaikki, mitä ei halunnut Bonskun saavan käsiinsä. Ylemmäs, ja yhä ylemmäs. Poikittain kirjojen päälle, taakse ja sikin sokin. Lopulta hylly suorastaan pursui tavaraa. Ja kaiken kukkuraksi Bonsku veti säännöllisesti KAIKKI omat kirjansa alas hyllystä pitkin lattiaa. Uudessa kodissa tavaroille oli onneksi paremmat tilat ja omat paikat, mutta kirjoille piti löytää uudet säilyttimet.

Kirjojen lisäksi hyllyyn piti mahduttaa stereot. Tuo tyhjä paikka ylähyllyllä on yleensä kameran paikka. 

Tai uudet ja uudet, isovanhempieni entinen talo pelasti jälleen, sillä sinne on vuosien saatossa kertynyt paljon huonekaluja, jotka eivät ole oikein kenenkään. Kun serkkuni sitten osti talon perikunnalta, sain luvan korvamerkitä pari hyllyä itselleni. Olisin halunnut ja saanut kauniin funkis-kirjoituspöydänkin, mutta sille ei löytynyt kodistamme tilaa. Kaksi kirjahyllyä löysi meiltä paikan ja sai uuden elämän. Otsikko syntyi siitä, kun kysyin äidiltäni whatsapissa, miltä vuosikymmeniltä "hyllyvät" suunnilleen ovat...

Tämä koristeli on minusta niin kaunis! En ole krumeluurin ystävä, mutta pientä koristetta saa olla. Kaapissa säilytetään albumeja ja muita muistoja. 

Isompi hyllyistä on ollut isovanhempieni talon vintillä niin kauan kuin muistan. Siellä se oli täynnä kirjoja, joita kukaan ei ollut lukenut vuosikymmeniin. Se on ilmeisesti alunperin isosetäni kaappi, sillä talo kuului ensin hänelle. Olen aina pitänyt etenkin pienestä sivukaapista, jossa on art deco -tyylinen koristelu. Todennäköisesti se on peräisin 40-50-luvulta, jolloin talo on rakennettu ja kalustettu. Lapsuudessa olin tyhjentänyt kaapin ja täyttänyt omilla leikeilläni. Kun kirjahylly saapui meille, piti 90-luvun lopun aikakapseli  lopulta purkaa. Vähän haikeaa, mutta tärkeämpää on saada kaappi uudestaan arvoiseensa käyttöön.

Tähän hyllyyn on mahdutettu lastenkirjoja, askartelukirjoja ja esiteinivaiheen kirjoja. Sen päällä on pino itse kutomiani kantoliinoja. 

Hylly sopii kauniisti tummaan lattiaan. 

Pienempi hylly on niin sanotun "Aukusti-vitriinin" mallinen, mutta ilman laseja. Siinäkin on pieni kaappi, mutta kaapissa ei ole vielä hyllyjä. Se on ollut alunperin isoisäni ja hankittu 30 tai 40-luvulla. Hauska ajatella, että isoisäni on hankkinut sen ehkä suunnilleen minun ikäisenäni, tai ehkä hieman vanhempana. Hyllyn takana kerrotaan, että hyllyn on tehnyt "Arkku ja puuhuonekalutehdas" ja lähtöasemana Lahti. Muut merkinnät ovat kuluneet pois. Hylly on yksinkertainen ja kaunis. Sen paikkaa piti hetki hakea, mutta kun se nostettiin tuohon yläkerran kaiteen viereen, se löysi paikkansa siitä.

Rappujen kaiteen välistä voi kurkkia, missä hylly on tehty. 

Hyllyt ovat kuitenkin auttamatta pienemmät kuin edellisen kodin kirjahylly. Vaikka siinä oli paljon muutakin tavaraa, oli hyllymetrejä pelkille kirjoille enemmän kuin näissä nykyisissä. "Uusissa" hyllyissä oli myös se ongelma, että hyllyt olivat vuosikymmenten saatossa niin jämähtäneet paikoilleen, ettei kaikkien korkeutta pystynyt säätämään. Värijärjestyksen sijaan kirjat piti laittaa osittain pituusjärjestykseen. Voi mikä sisustuksen tappio! Osan kirjoista laitoin sitten teemoittain tätä harmia hälventääkseni. Alakerran hyllyyn laitoin aikuisten kirjat ja yläkertaan lasten kirjoja, askartelukirjoja, lasten tietokirjoja ja (esi)teinivuosien kirjasarjan, joista en malta luopua. Osa kirjoista sai paikkansa sen perusteella, mihin sattui mahtumaan. Lisäksi tein kirjakarsinnan, mutta epäilen, että vanhoja kirjoja on vaikea myydä eteenpäin. Lastenkirjat sijoitin lastenhuoneeseen. Nyt ne jäävät hieman piiloon, kun laitoin ne laatikoihin lelusenkkiin, mutta toisaalta eivätpähän ole pitkin lattiaa, kuten vanhassa kodissa. Nyt tosin Bonsku on keksinyt, että hyllyssä olevat kirjat on kiva työntää ihan hyllyn perälle saakka, jolloin ne ovat hyllyssä hetken päästä ihan sikin sokin. Huoh.

"Työn alla" olevia lastenkirjoja ja lehtiä säilytetään näin. Usein kori täyttyy kyllä yli äyräiden.

Bonskun kirjat ovat senkissä laatikoissa. Sieltä niitä kaivetaan aina välillä esiin ja unohtuneet kirjat ovat kuin uusia. 

Olen pienistä haasteista huolimatta erittäin tyytyväinen perintöhyllyihini. Vanhojen huonekalujen ostaminen on kiehtovaa, mutta minusta vielä parempaa on saada huonekaluja omasta suvusta. On hauska kuvitella, miten huonekalut ovat olleet isovanhemmillani käytössä. Mitä tavaroita on pidetty kaapeissa? Miten juuri nämä kirjahyllyt ovat heille valikoituneet? Ja nyt ne saavat jatkaa tarinaansa minun kodissani. 

Onko sinulla tärkeitä perintöhuonekaluja? 

Muodon vuoksi

Ihailen usein hyvää ja kekseliästä muotoilua ja olen keräillyt joitain design-klassikoita itsellenikin. Jotkut design-esineet taas siintävät vain kaukaisissa haaveissani. Varmasti löytyy monia, jotka eivät ollenkaan tajua intoani ihailla ja ostaakin asioita vain muodon vuoksi. Hymähtelen joskus omallekin innolleni, kun oikein alan miettiä, että mikä tekee jostain esineestä niin erityisen, että olen valmis siihen satsaamaan tai parhaimmillaan haaveilemaan vuosia ja sitten lopulta hankkimaan sen tai pyytämään lahjaksi. Kun halvemmalla saisi jotain ihan yhtä hyvää, ehkä jopa käytännöllisempää.

Keittiössä on aina muurahaisia. Näitä emme yritä myrkyttää.

Eräänä päivänä havahduin siihen, että mitä ihmeellistä oikeastaan on keittiömme Muurahaistuoleissa, noissa Arne Jacobsenin klassikoissa, joita meillä on peräti kaksi kappaletta. Ensimmäisen sain ylioppilaslahjaksi ja toinen on oikeastaan mieheni. Nämä eivät ole niitä alkuperäisiä, hieman kiikkeriä kolmijalkaisia versioita, vaan oikein hyvin ruokapöydän tuoleiksi sopivaa nelijalkaista lajia. Mikä tekee siitä niin erityisen, että halusin sellaisen itselleni? Kirppis-pinnatuolit ovat ihan yhtä mukavia ja halpiskopioita muurahaisesta on myynnissä pilvin pimein. No, halpisversio on helppo kuitata sillä että minulla taisi sellainen joskus ollakin, mutta se hajosi nopeasti. Suurin syy on varmasti tuolin hauska ja kekseliäs muoto: miten joku saa muotoiltua muutamalla yksityiskohdalla tuolista muurahaisen, eikä pelkkää tavallista selkänojaa. Kuitenkaan tuoli ei huuda "muurahainen", vaan muoto on sopivan abstrakti. Tykkään Muurahaisesta enemmän kuin Seiskasta juuri tämän esittävyyden ja esittämättömyyden leikin vuoksi. Mutta haluaisinko Muurahaisen silti, vaikkei se olisi klassikko, vaan tulisi vastaan kirpparilla tusinatuolina? Jaaa-a. Vaikea sanoa, mutta ainakin muotokieli miellyttää, kun yritän katsoa tuoli objektiivisesti.

Block-lampun anatomia.

Pikkulamput, nuo sisustuksen kulmakivet, ovat tietysti myös muotoilunharrastajan herkkuja. Minulla on kaksi modernia klassikkovalaisinta, jotka ovat minusta molemmat sen verran hauskoja tai kekseliäitä muotoilultaan, että ansaitsevat klassikkostatuksen ja löytynevätkin melkein jokaisesta sisustusharrastajan kodista. Block-lamppu oli haaveissani jo lukiolaisena. Kuin hehulamppu jääkimpaleen sisällä, onhan se nyt hauska idea! Mutta lamppuna se on kyllä melko hankala. Painava kuin mikä, valaisee heikosti ja polttimo pitää aina etsiä jostain erikoislamppujen joukosta. Muistaakseni siinä toimii hyvin uunin lampun polttimo. Toinen design-lamppuni on Eero Aarnion Tuplakupla, joka sekin muistaakseni löytyy lukioaikoina tehdystä haaveiden vihosta. Se valaisee hyvin ja pehmeää valoa, eli toimii hyvin myös lamppuna. Mutta kyllähän se kieltämättä näyttää vähän jonkun sienen ja lelun risteytykseltä.

Tuplakupla. Onko se puu? Onko se sieni? Onko se jähmettynyt laavalamppu?

Yhdet pahimmista design-turhakkeistani ovat nämä ylihintaiset perunasäkit, jotka ovat kyllä söpöt, mutta joiden hankkiminen vähän harmittaa. Nämä eivät ehkä ihan ole muotoilun klassikoita, mutta trendikkäitä tuntuvat ainakin olevan. Ajattelin saavani oikein paksut ja repeämättömät säkit lelujen säilytykseen, mutta nämä Tellkiddon säkit olivatkin niin ohutta paperia, ettei niitä ole voinut jättää lapsen armoille ollenkaan. Huoneen nurkassa ne eivät ole lasta onneksi kovin paljon kiinnostaneetkaan. En kyllä tiedä, miten nämä kestävät niissä lukuisissa blogilastenhuoneissa, joissa näitä tuntuu näkyvän. Ehkä niissä perheissä ostetaan joka kuukausi uudet repeytyneiden tilalle?

Näin ryhdikkäästi seisoo Tellkiddon-trendisäkki aseteltuna blogikuvaan.

Ja näin ryhdikkäästi se edustaa normaalisti. Ehkänä se on kyllä pysynyt, mutta tässä ei kyllä silti hauska muotoilu kohdannut laatua. 

Ykköspalkinnon design-klassikkoturhaikkeiden joukossa pokkaa kyllä vuosi toisensa jälkeen Alessin Juicy Salif - sitruspuserrin, jolla ei voi puristaa sitruksia. Tai voi, mutta se on äärimmäisen hankalaa. Silti haaveilin siitä vuosia ja hankin sen(kin) ylioppilaslahjaksi. Olen aiemminkin kirjoittanut, että sen tehtävä on ilmeisesti olla enemminkin keskustelun herättäjä, eikä niinkään funktionaalinen esine. En ole aivan varma, onko sitä käytetty kummassakaan käyttötarkoituksessa. No, ainakin parissa blogipostauksessa!

Juicy salif kerää katseita ja pölyä. Mikä into muotoilijoilla muuten on kolmijalkaisiin esineisiin? Hirveän epäkäytännöllistä ja -tasapainoista!

Silti minä pidän näistä keräilemistäni aarteista. Kaikesta huolimatta näissä kaikissa esineissä on kekseliäs ja hauska muotoilu, jota tykkään ihailla. Äitini on aina todennut, että esineen funktio voi olla myös kauneus ja miksei siis myös hauska ulkomuoto. Hymähtelen näille design-hömpötyksilleni kuin hymähdellään hyväntahtoisesti läheisen ihmisen erikoisuuksille. Edelleen minulla on haaveita, esimerkiksi Hang it all -naulakko. En ole aivan varma onko naulakon ylisuurissa pampuloissa mitään järkeä, sillä eihän niihin saa edes takkia järkevästi roikkumaan. Silti se on niin söpö, että haaveilen joskus saavani sellaisen omakseni, värikkäänä versiona totta kai. 

Ehkä on hyvä kyseenalaistaa välillä omia haaveitaan ja hankintojaan. Mutta kyllä minä silti jatkan tällä linjalla. Hauskaa klassikkomuotoilua, vanhaa ja värikästä sekoittaen.

Mikä on sinun suhteesi design-klassikoihin? Millaisesta muotoilusta sinä pidät? Kekseliäästä vai käytännönläheisestä?

Kauan etsitty löytö

Uusin kirppislöytöni esittelyssä. Kuvat hyvin, hyvin lavastettuja. Ei tällä hetkellä todellakaan voi todellakaan pitää pöydällä mitään näistä tavaroista. 

Niin siinä usein käy, että kun lopettaa etsimisen, se kauan etsitty asia tulee vastaan. Tai no, ei välttämättä heti, mutta joskus. Tai sitten ei ollenkaan. Hahaa, ei tainnut tämä klisee nyt oikein toimia aloituksessa. Niin minulle kuitenkin tuossa muutama viikko sitten kävi, että löysin jotain, jonka etsimisen suhteen olin jo aikoja sitten luovuttanut. Rauman pitsiviikon pihakirppiksiä kolutessani vastaan sattui aivan täydellinen 50-luvun kampauspöytä!

Kampauspöydän ääressä voi tuntea itsensä vanhanajan filmitähdeksi. 

Vintagemekot sopivat hienosti pöytään. Pöydän pinta on lähes täydellinen, vain pientä kulumaa kuten etualalla näkyy. 

Haaveilin kampauspöydästä silloin, kun muutimme tähän kotiin kuusi (!) vuotta sitten. Muistan, kuinka toivoin saavani sellaisen makuuhuoneen nurkkaan. Sen uumeniin voisi piilottaa kaikki korut ja ehkäpä valmistautua juhliin. Arkiaamuina makuuhuoneen nurkkaan vääntäytyminen kylppärin sijaan ehkä kuulosti jo silloin liian vaivalloiselta. Muutamia yksilöitä löysinkin, mutta niissä oli aina jotain vikaa. Väärä väri, väärä hinta, huono kunto... Kampauspöydän suunnitellulle paikalle löytyi nimetön-lipasto, johon koruni sujahtivat täydellisesti. Koti täyttyi muilla huonekaluilla. Ehkä kampauspöytää ei tarvitsekaan. Onhan se melko epäkäytännöllinenkin...

Kampauspöytä löysi paikkansa. Toki sen ympärillä on normaalitilanteessa hieman enemmän tavaraa. 

Mutta nähdessäni kampauspöydän pihakirppiksellä unohdin samantien, että meille ei ole sille enää paikkaa, eikä kampauspöytään voi laittaa mitään meikkejä tai koruja taaperon armoille. Niin suloisena ja täydellisenä se odotti minua, kun leikkipuistoretkellä piipahdimme vielä yhdessä pihassa. Hintakin oli varsin kohtuullinen. Minulla oli vain puolet hinnasta käteisenä, mutta appivanhemmat kipaisivat hakemassa puuttuvan puolikkaan, sillä onneksi he asuivat lähellä. Ensin minulla oli paikka, muttei kampauspöytää, nyt minulla oli kampauspöytä, muttei paikkaa.

Carmenit ovat parisenkymmentä vuotta kampauspöytää nuoremmat, mutta sopivat tyyliin. 

Onneksi kolmekymppiskarnevaalien jälkeen tuli vähän rymsteerattua ja sovittelin kampauspöydälle paikkaa. Ensin tietysti laitoin sen paikalle, johon sen alunperin olin ajatellut. Mutta eihän se ollut lainkaan hyvä! Peileistä heijastuivat kaikki makuuhuoneen sotkut, kun olohuoneesta katsoi kampauspöytää! Eikä Nimetön-lipasto näyttänyt millekään olohuoneen puolella. Äkkiä takaisin. Päädyin varasuunnitelmaan ja siirsin Bonskun telttaa toisaalle (ja mahdollisesti puran sen, sillä hän ei ole vähään aikaan siellä leikkinyt). Teltan paikalle kampauspöytä sopikin hyvin.

Yritys lavastaa muutamia kampauskuvia päättyi pienen uteliaan ihmisen leikkeihin. 

Käyhän se näinkin. (Valkoinen täplä kädessä on verensokerisensori, ei ihan autenttista 50-lukua, onneksi). 

Kaiken lisäksi huomasin, että paikka on melko valoisa, joten voi olla, että siinä voi oikeastikin laittautua juhliin. Oi, näen itseni sieluni silmin istumassa pöydän ääressä ja kähertämässä hiuksiani Carmeneilla (jos niitä näin lyhyisiin hiuksiin edes saa kiinni). Kyllä tämä oli hyvä ostos!

Oletko sinä joskus etsinyt jotain ja löytänyt vasta, kun olet luopunut toivosta?

#Miksikannan - terveiset kaninkolosta

Kantaessa on hyvä jammailla. Liina on Artipoppe Pina Colada - ohut ja helposti sitoutuva. 

Eräs tuttavani ideoi ja Kantoliinayhdistys lanseerasi kampanjan, jonka tarkoituksena on tuoda lasten kantamista näkyvämmäksi ja tavallisemmaksi asiaksi. Kesällä kaupungilla ja ulkoillessa näkeekin ilahduttavan paljon erilaisia kantovälineitä liikkeellä, mutta silti välillä törmää erikoisiin ennakkoluuloihin tai siihen, että ajatellaan, että kantaminen on jotenkin todella hankalaa. Nyt ajattelin tehdä vähän tilannekatsausta meidän kantouraamme ja kertoa vähän siitä, miksi valitsen edelleen kantamisen rattaiden sijaan, vaikka Bonbon niissä kohtuullisen hyvin nykyään viihtyykin. Kerron myös terveiset liinamaan kaninkolosta, jonne tipahdin viimeistään neljännen ostamani liinan myötä. 

Nykytaide voi välillä olla jännittävää. Liinan suojista on helppo hihkua innosta Kiasmassa Choi Jeong Hwan teokselle.

Järkisyitä kantamiselle on monia. Useimmat lapset ja etenkin pienen pienet vauvat tykkäävät olla lähellä ja se on hyväksi kehitykselle ja niin edespäin. Toisin kuin joskus kuulee sanottavan, kantaminen ei hidasta lapsen motorista kehitystä, vaan päinvastoin saattaa jopa edistää sitä. Kantajan liikkeitä myötäillessään vauva saa myös palautetta omasta ruumistaan ja liikkeistään. Nyt isompaa lasta kantaessa läheisyydestä ei edelleenkään ole haittaa. Toistaiseksi Bonbon on ainakin viihtynyt selkäpuolella innokkaasti kuikuillen ja etenkin koiria ja autoja osoitellen. Uskon, että kantaminen on rohkaissut hieman varovaista Bonskua paljon rohkeammaksi. Liina on myös lempeä keino rauhoittua, kun pelkässä sylissä huitominen vain villitsee lasta enemmän.

Välillä julkisilla paikoilla sitominen jännittää, etenkin kun selkään laitettaessa Bonsku usein vähän protestoi pienen hetken. Liina on Artipoppe Signature Banana-coconut, jonka myin juuri eteenpäin.

Yksi suuri järkisyy kantamiselle on se, että se nyt vaan on minusta hirveän kätevää. Paljon kätevämpää kuin rattaiden kanssa kulkeminen. On niin helppoa napata Bonsku liinaan ja kulkea kaupungilla tai vaikka metsässä, liukuportaissa, missä vaan. Ei tarvitse etsiä hissejä tai tuskailla kynnysten  kanssa. Meillä pitäisi vielä erikseen kasata rattaat lähtiessä ja saapuessa. Tämä ongelma poistuisi tietysti jollain oikein näppärillä matkarattailla, mutta silti kulkemisongelmat kaupungilla pysyisivät. Metsään ei taas pääse rattailla ollenkaan, mutta repulla ja liinalla pääsee. Bonsku ei vielä kävele, mutta sitten aikanaan liinaa on helpompi pitää mukana kuin työnnellä tyhjiä rattaita kävelypätkien aikana. Kun lähdemme pyörällä jonnekin, voi loppumatkan kantaa näppärästi liinassa.

Fiskarsin reissulla oli helppo liikkua liinakyydissä. Liina on Tehkni Ceres Eco, joka oli kaveriltani lainassa. Puolet sen materiaalista on tehty muovipulloista!

Kantaminen on helpottanut arkeamme valtavasti. Aina välillä olen kuukausipostauksissa siitä maininnutkin. Monen kotiaskareen hoitaminen olisi keskeytynyt paljon useammin, jos ei olisi voinut välillä napata liinaan. Aina tietenkään sekään ei ole kelvannut, mutta usein kuitenkin. Edelleen kantaminen on osa arkea monessa eri tilanteessa. Jossain vaiheessa tietysti voi olla edessä liinalakko, mutta nautitaan nyt tästä hetkestä. Periaatteessa lasta voi kantaa niin pitkään kuin vain kannettava ja kantaja haluavat. Lapsen kokokaan ei välttämättä ole este, sillä tukevalla liinalla tai hyvällä repulla jaksaa kyllä yllättävän isoakin lasta.

Nämä ihanat liinailukuvat otettiin Helsingin kantoliinatreffeillä keväällä. Liina on Chunky slingsin uniikki "Vallu", jolla kutoja Raisa Aromaa osallistui viime syksynä kutojien kansainväliseen kilpailuun. Ihana Vallu kävi meillä vain lainavisiitillä. (Kuva: Tiia Öhman photography)

Miksi nimenomaan kantoliinat? Ennen Bonskun syntymää ajattelin olevani reppuihminen, sillä ajattelin kantorepun käytön helpommaksi kuin liinan. Lopulta minusta kuoriutuikin vannoutunut liinafani, mikä ei varmaankaan ole jäänyt ainakaan instagram-seuraajille epäselväksi. Minä olen vähän tietoisestikin toppuutellut täällä blogissani tästä aiheesta kirjoittamista, sillä juttua olisi kyllä riittänyt. Tärkein syy miksi käytän nimenomaan kantoliinoja on se, että loppujen lopuksi liina onkin helpoin saada istumaan juuri minun kropalleni kuin hansikas. Ei remmisäätöjä, jotka loppuvat kesken vaan kiristelemällä saa itselleen sopivan ja napakan paketin. Minulla on hieman ongelmallinen ja oikutteleva selkä, mutta olen löytänyt itselleni muutaman sopivan sidonnan, joita vaihtelemalla keho ei saa liian yksipuolista rasitusta. Pitkään kannoin paljon edessä, mutta nyt kun Bonsku huitoo ja heiluu niin paljon, on selkäpuolella matkaaminen tuntunut mukavammalta. Vähän vaivaa on tietysti tarvinnut nähdä sidontojen harjoittelemisen etten, mutta melko nopeasti epävarmuus häviää ja varmuus lisääntyy. Youtube-pursuaa hyviä ohjevideoita, joita voi katsoa uudestaan ja uudestaan.

Periaatteessa vaikka pyyhkeellä voi kantaa! Täsäs kuvassa on vitsinä kylpypyyhe kantoliinana ja "hiuspyykeenä" liina, jota kutsutaan pyyhkeeksi froteiseelta tuntuvan materiaalinsa vuoksi. Se on loistava "reppuliina" eli hyvä perusreppu-sidonnassa.

Liinojen kauneus on tietysti yksi asia, joka alusta asti vei mukanaan. Liinat tuovat tähän kotiarkeen vähän kauneutta ja luksusta. Niitä on nykypäivänä joka lähtöön ja niin valtavasti kaikkea kaunista, ettei kaikkea voi millään ehtiä omistamaan tai edes kokeilemaan. Uusia merkkejäkin tupsahtelee jatkuvasti. Liinoissa on myös eroja ominaisuuksien suhteen. Toiset ovat liukkaita, toiset tahkeita. Toinen tykkää paksuista möhköistä ja toiset, kuten minä, ohuista ja notkeista. Materiaalit ja kudonta vaikuttavat yllättävän paljon liinan ominaisuuksiin. Itse tykkään, että liinassa on puuvillan lisäksi esimerkiksi pellavaa, villaa tai silkkiä. Eräs kaverini taas vannoo 100 % puuvillan nimeen. Makuasioita siis. Myös liinabudjettini on vähän venynyt ja paukkunut tässä vajaan vuoden aikana, mutta itse olen kokenut, että vaikka edullisestikin voi saada hyvän liinan, saa vähän enemmän maksamalla vielä varmemmin hyvän liinan. 

Pinokuvia tietysti pitää ottaa! Näissä kuvissa on lähes kaikki minulla käyneet liinat näkyvillä. Suurin osa lainaliinoja ja väliaikaisvaihtareita. Muutama liina jäi puuttumaan. 

Liinaharrastuksen myötä myös kokeilunhalu on kasvanut. On mielenkiintoista kokeilla erituntuisia ja näköisiä liinoja. Miltä tuntuu esimerkiksi merilevä, nokkonen, maidosta tehty kuitu, soija, vauvakamelin karvat tai yksisarvisen jouhet? (Viimeistä sentään ei ole oikeasti, vaikka erittäin harvinaisia liinoja yksisarvisiksi kutsutaankin). Tämä on vähän kuin viinin maistelua. Myös siinä mielessä, että aina ei tarvitse ostaa koko pulloa, vaan välillä jotain ihanaa voi saada ihan vaan hetkeksi maisteltavaksi. Läheskään kaikki instassa näkyvistä liinoista ei ole omiani, vaan vaihdossa tai lainassa joltain toiselta. Osa taas tuulettaa liinapinoaan myymällä ja ostamalla hurjaan tahtiin (tai ihan vain keräilemällä myymättä eteenpäin) ja kokeilee näin uusia liinoja. Minä taas en kovin herästi osaa luopua, joten tämä lainailu sopii minulle paremmin. Tämä kokeilu ja vaihtelu on ehkä asia, joka näyttää ulkopuolisista ihan hullulta touhulta, mutta niin varmaan harrastukset usein näyttävätkin. Liinaharrastus on myös mahtavan yhteisöllinen ja sen kautta olen tutustunut moniin mahtaviin ihmisiin, joiden kanssa jaetaan niin liinajuttuja kuin myös vanhemmuuteen liittyviä asioita. Ja vaihdellaan liinoja! 

Tämä kuva on otettu Tampereen suurilla liinatreffeillä. Woven wingsin "Singing in the rain" on haluttu ja harvinainen "yksisarvinen". Minä vain testasin ja sain muistoksi kuvat. (Kuva: Heidi Lopes)

Kantamisesta on tainnut tulla aika tärkeä juttu sekä minulle että Bonskulle. Aika usein sitä miettii, että miten sitä pärjäisi ilman liinoja. Ihan hyvin varmaan, sillä eiväthän kantoliinat ole mikään edellytys hyvällä vanhemmuudelle tai lapsuudelle, eivätkä kaikki lapsetkaan viihdy kannettuna. Lopettaakseni ylevästi, niin sanoisin kuitenkin että kantaminen on jopa voimaannuttava kokemus. Usein kantaessani ajattelen kaikkia niitä lukuisia kulttuureja, joissa on kannettu lapsia jo kauan ennen tätä länsimaista uudehkoa kantobuumia. Miten monia erilaisia tapoja sitä onkaan keksitty pitämään lapset lähellä! Ja toivottavasti myös länsimaissa kantaminen yleistyisi jälleen ihan tavalliseksi ja tutuksi osaksi pikkulapsiarkea. 

Rouva Roskalavalta

Olen löytänyt hengenheimolaiseni roskalavalta. Kyllä, luitte oikein. Oikeastaan olen löytänyt hänet vain kuvainnollisesti, mutta yhtä kaikki roskalavalta. Tämä postaus jatkaa sopivasti konMari-postauksessa aloittamaani pohdintaa tavaran säilyttämisestä ja poisheittämisestä.

Seinäntilkettä ja puutavaraa. Mitä kaikkea muuta bongaat?

Edellisviikolla pihallemme ilmestyi yhtäkkiä roskalava. Uteliaisuuteni tietysti heräsi, olenhan ennenkin tehnyt oikeita löytöjä roskalavalta. Heti bongasin lavalta kiinnostavia asioita, mm. kaksi vanhaa peiliovea ja kauniita puulaatikoita. Toisen oven ehdin menettää taloyhtiölle vauvanhoidollisten toimenpiteiden vuoksi, mutta toisen sain pitää. Katselin lavan täyttymistä edellen uteliaana. Lavalta löytyi myös muun muassa ikivanhoja, mahdollisesti 1. maailmansodan aikaisia, kaasunaamareita. Ne olivat kuitenkin sellaisessa kunnossa, ettei niihin iljennyt koskea. 

Nuotteja, joita ei enää soiteta.

Pitkään näytti siltä, ettei mitään uutta kiinnostavaa enää ilmestynyt. Tai no, paljon täysin kelvollista puutavaraa, mutta mihin sen varastoisi. Sitten alkoi ilmestyä kirjoja, kirjeitä, nuotteja ja piirroksia. Minua alkoi säälittää. Niin paljon kulttuuria, historiaa ja kauneutta menossa vaan roskiin. Eikä mitään mahdollisuutta säästää kaikkea itselle. Mietin, mitä kaikkia tarinoita roskalavan myötä meneekään pois. Toisaalta arvotonta, toisaalta arvokasta. Katselin roskalavan täyttymistä edelleen ristiriitaisin tuntein. Toisaalta tiedostaen, etten minä tee tuolla kaikella tavaralla mitään ja eikä kaikkea yksinkertaisesti vaan voi säästää. Toisaalta miettien, mitä kaikkea mielenkiinstoista historiasta jälleen painuu unhoon. Toisaalta ja toisaalta. 

Palan jugend-tapettia olisin voinut napata talteen.

Kuulin hieman myös yhdestä tavaroiden entisestä omistajasta. Hän oli rouva, joka oli ilmeisesti erittäin kiinnostnut historiasta. Talo oli hänen lapsuuden kotinsa, mutta hän asui siinä myös myöhemmällä iällä. Varmaankin esimerkiksi kaasunaamarit oli säilytetty puhtaasti siksi, että hän oli ne halunnut pelastaa. Hengenheimolainen! Olisi ollut mielenkiintoista kuulla lisääkin, mutta juttutuokio naapurin kanssa katkesi johonkin ja ehdin saada vain nämä tiedonmuruset käsiini.

Kirjoja, jotka toivottavasti on jo aikoinaan luettu puhki.

Vaikka olen tässä itsekin luopunut turhasta roinasta (ilman konMaria), päätin silti napata talteen vielä muutamia kiinnostavia asoita. Yhden ikkunan, pari kaunista puulaatikkoa, postikortteja, yhden ruotsinkielisen Kalle Ankan, arkkitehdin piirroksia sekä hieman huonokuntoiset taulunkehykset. Ai niin, ja pienen pienen suloisen kirjasen, jossa on Raamatun lauseita ruotsiksi. Se oli niin suloinen, että piti ottaa talteen, vaikka se olikin aivan risa. Onkohan suuri häpeä korjata se erikeeperillä?

Vähän on turhan pramean talon arkkitehti meille suunnitellut.

En vielä päättänyt lopullista sijoituspaikkaa kaikille esineille, mutta otin vain sen verran, että saan nämä kyllä loppusijoitettua jonnekin. Miehen kanssa vitsailtiin, että nyt meillä on ovi ja ikkuna, josta rakentaa vaikka oma talo sitten joskus. Arkkitehdin piirroksetkin on, joskin johonkin vähän suurempaan lukaaliin kuin ikinä on halua tai varaa. Puulaatikoista toinen päätyi kukkaruukkusäilyttimeksi ja sai myös kukkia sisälleen. Toinenkin luultavasti tulee kukkalaatikoksi jossain vaiheessa. Mitään kovin arvokasta löytöä en ehkä tehnyt, mutta jotenkin minä olen iloinen siitä, että pelastin tämä tavarat. Nyt muut tavarat jo lienevät kaatopaikalla.

Jos katsoo tarkasti, huomaa, että tämä on "makaroonilaatikko". 

Sokerina pohjalla. Daaliat jo hieman nuupahtivat kyllä. 

Mitä sinä olisit säilyttänyt roskalavalta?