torstai 24. elokuuta 2017

Karkkiarkikuvat 14/52: Arkilattarit

Meilläkin alkoi elokuun alussa arkirumba-, -samba ja -salsa, mitenkä sitä nyt haluaakaan arkeaan rytmitellä. Meidän arkijärjestelymme eivät muuttuneet aivan totaalisesti, mutta melko paljon kuitenkin. Päiväkotiarki ei vielä alkanut, mutta meillä on monia askeleita sovitettavana.

Bonsku on suuri apu arjessa - hän on erinomaisen innokas siivooja. (Kuvat: Mummu)
Vuoden ensimmäisen puolikkaan ja vähän päälle Bonsku oli isän hoidossa kotona ja kaikki sujui ihanan mallikkaasti. En edes muistanut tehdä tilannepäiväitystä aiheesta, sillä arki vain rullasi mukavasti eteenpäin, ainakin minun osaltani. Loppukeväästä ja alkukesästä Bonsku alkoi välilä jättää päiväunia väliin, mikä hieman toi haasteita miehen päiviin ja toisaalta kyllä minun iltoihinkin, sillä Bonsku kyllä tarvitsi vielä ne päiväunet. Kaikenkaikkiaan kuitenkin oli aivan ihanaa, että isä oli Bonskun kanssa kotona! Heillä oli hauskoja yhteisiä juttuja ja oli mukavaa, että isä ja Bonsku oppivat toimimaan hyvin itsenäisesti. Minun oli helppo käydä töissä ja oli ihanaa, että sinne piti vain saada itsensä, eikä pukea ja syöttää ketään aamuisin. Työtkin maistuivat, mikä oli tietysti tärkeä juttu arjen kannalta. Nyt kun mies on palannut töihin ja tehnyt paljon myös musiikkitöitä ja Bonsku on ikävöinyt isää usein. Oli ihanaa, että hoitovapaa auttoi heitä hitsaantumaan vielä paremmin yhteen. 

Bensaakin hän hakee jo itsenäisesti. 

Mutta entä nyt? Haimme kyllä Bonskulle päivähoitopaikkaa syksyksi, mutta lopulta päädyimme isovanhempien aloitteesta ratkaisuun, että yhden päivän viikosta hoidan minä, yhden päivän isä ja loput kolme arkipäivää jakaantunvat isovanhemmille eli 1-2 päivää viikossa. Nyt alkusyksystä minun äitini on vielä töissä, joten päivät eivät jakaannu ihan tasan, mutta pian kyllä. Tämä on toistaiseksi ollut oikein ihana järjestely, sillä nyt hieman hitaasti lämpiävä Bonsku saa vielä hetken kasvaa kotona ja tutustua ryhmäelämään vain pienen hetken päivästä puistokerhossa. Järjestely on kyllä aikamoista luksusta! Bonsku nauttii isovanhempien seurasta kovasti ja minäkin saan olla yhden päivän enemmän hänen seurassaan. 

Bonskulla on arjessa sotilaallinen kuri ... tai sitten ei. 

On aivan mahtavaa, että pienten lasten vanhempien on mahdollista (usemmissa tapauksissa) lyhentää työviikkoaan. Vaikka nautin työstä, on ihana saada viettää Bonskun kanssa vähän enemmän kiireetöntä aikaa. Silloin myös viikonloppuna malttaa ja on energiaa tehdä enemmän kivoja asioita ja toisaalta myös siivota ja hoitaa juoksevia asioita. Minun kotipäiväni on perjantai, mikä sopii minulle hyvin. Toisaalta huomasin kyllä, että vaikka kotona on taas kiva olla, en kaipaisi vielä kokonaan kotiarkea. On mukana käydä myös töissä.

Miehen Hollannissa asuva serkku kommentoi meidän hoitomalliamme varsin hollantilaiseksi. Siellä on hyvin yleistä, että molemmat vanhemmat lyhentävät työviikkoaan ja isovanhemmatkin hoitavat jonkun päivän viikossa lastenlapsiaan. Viikkoon saattaa mahtua vaikka vain yksi päivä päiväkodissa. Siellä tosin tämä arkirumba alkaa jo vauva-aikana, joten ihan hyväkin, että ihan täyttä viikkoa ei tarvitse viedä hoitoon, vaikka en tiedä miten hyvin yksi päivä viikossa päiväkotia toimii tottumisen kannalta. No, me nautimme nyt tästä "hollantilaisesta lastenhoitomallista" taaperon kanssa hyvillä mielin ja kiitollisena mahdollisuudesta.

Meidän arkilattareidemme askeleet ovat nopeat, mutta kevyet. Täynnä läpystä vaihtoja, mutta myös monta syliä.

Millainen arki teillä alkoi?

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Se ovi, jonka edessä on eniten kukkia

Olen jo vuosia kertonut meille ensimmäistä kertaa saapuville, että meidän ovi on se, jonka edessä on eniten kukkia. Toistaiseksi kukaan ei ole osunut harhaan ja väite on aina pitänyt paikkansa. Meillä on aina niin paljon kukkia, että eräs naapuri toistuvasti kysyy minulta, olenko kukkakaupassa töissä.

Tuttu näkymä. Ruusubegoniat ja pelakuut toimivat vuodesta toiseen, kuten myös siniset ruukut. 

Tänä vuonna minipuutarhaan on päätynyt monia minulle vieraita kukkia. On löytynyt uusia suosikkeja ja toisaalta havaittu hyviksi vanhoja tuttuja ja turvallisia. En ole aiemmin ehtinyt raportoida rapunpielen kukkien kuulumisia. Tällä kertaa se ei onneksi johdu siitä, että kaikki kukat olisivat nuupahtaneet kuivuudesta, sillä minulla on nykyisin innokas kasteluapuri. Vähän liiankin innokas kyllä välillä, mutta toistaiseksi liialta kosteudelta on vältytty.


Minipuutarha kokonaisuudessaan.
Minipuutarhani helmi on tänä vuonna Mustasilmä-Susanna. Olen niitä ihaillut varmaan aiemminkin, mutta jostain syystä en ole ostanut. Ehkä tarjolla ei ole ollut yhtä näyttäviä yksilöitä kuin tämä, jonka mies osti minulla syntymäpäivälahjaksi. Keksin kiertää sen kasvamaan pitkin kettinkiä, joka roikkuu amppelia varten seinästä. Tuli sillekin kerrankin hyvää käyttöä, eikä sitä tarvinnut piilottaa amppelin sisälle. Amppelissa on kesäharso, joka ei ole viihtynyt aivan yhtä hyvin kuin Susanna. Siitä on puolet oikein rehevää ja puolet aivan kuivaa. Tiedä sitten miksi. Luultavasti en toiste osta tätä söpöläistä kuitenkaan.

Hortensia on parhaat päivänsä nähnyt, mutta Mustasilmä-Susanna puskee uusia kukkia säännöllisesti. 

Koko kesän sokerilaatikossa on sinnitellyt ikisuosikkini hortensia. Nyt se on jo ruskea ja kuivahtanut, mutta en ole saanut aikaiseksi heittää sitä pois ja hankkia uutta tilalle. Se on ollut harvinaisen sitkeä yksilö, sillä se pääsi alkukesästä kuivahtamaan moneen otteeseen ja aina virkosi, kun sille antoi uudestaan vettä. Se oli alunperin valkoinen, mutta vaihtoi väriä vihertäväksi jo heinäkuussa. Muita ikisuosikkeja ovat olleet ruusubegoniat, jotka viihtyvät aina erinomaisesti rapunpielessäni. Myös pelakuut ovat kukkineet jo pariin otteeseen, kun en ole yrittänytkään viedä niitä varjoisalle kuistille vaan suoraan aurinkoiseen ovenpieleen.

"Mikä tää on?", kysyisi Bonsku. Ja lisäisi perään "Pinkki!"

Kuistille sain jonkun aivan uuden tuttavuuden, josta en ole muistanut kysyä tai selvittää, mikä se edes on. Se ihastutti torilla, kun valitsin miehen veljen vaimon kanssa synttärilahjakukkia. Se on toiminut minin ei-niin-hellässä hoidossani myös hyvin. Se on myös kaunis ja näyttävä ja täyttää koko "makaronilaatikon". Nappi hankinta siis!

Puolikas harso ja illalla valaisevat sudenkorennot. 

Syksyä kohti mentäessä varmaankin ostan rapunpieleen taas krysanteemeja, joita saa niin ihanissa väreissä. Vielä kuitenkaan en halua luopua kaikista kesäkukistani. Toisaalta elokuun illoissa pääsevät oikeuksiinsa hauskat sudenkorentolamput, jotka keräävät aurinkokennoihin päivällä energiaa ja loistavat illan pimetessä. Clas Ohlsonilta tekee välillä erinomaisia löytöjä! 

Syksyn varalle on jo yksi krysanteemi ja lyhty odottamassa kynttilän sytytystä. Myös Clasun ledi-kynttilöille vahva suositus!

Millaisista kesäkukista sinä pidät? Oletko löytänyt uusia suosikkeja vai pitäydytkö vanhoissa tutuissa?

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Kalkkis Kalkkinen

Hahaa, oli pakko tehdä postaus otsikolla, jonka äitini keksi onnistellessaan minua 30-vuotispäivänäni. Niin osuva! Vaikka en kyllä tiedä, olenko oikeasti Kalkkis Kalkkinen. Joo ja ei. On sitä tietysti tullut huomattua, etten ole aina joka paikassa se nuorin, jos nyt en vanhinkaan. En olekaan työpaikan juniori, vaan jo ihan selkeästi aikuinen. Tuntuu se vähän omituiselta.

Kolmenkympin lätkä pääsi käyttöön muutaman vuoden tauon jälkeen. Nyt se on aika pistää eteenpäin. 
Kun aloimme mieheni kanssa seurustella, olivat melkein kaikki hänen kaverinsa ja sukulaisensa minua selkeästi vanhempia. Ja toki mieskin 3,5 vuoden ikäerolla tuntui niin hurjan paljon aikuisemmalta (hah hah haa). Nyt yhdentoista vuoden päästä erot ovat kaventuneet huimasti ja viimeistään nyt, kun kaikki ovat kolmekymppisiä (paitsi osa kyllä nelikymppisiäkin jo), ei ikäero enää tunnu juurikaan. Elämäntilanteetkin ovat muuttuneet lähemmäs toisiaan.

Hienostunut kolmekymppinen. 
Ja tosiaan, yksitoista vuotta! Koko aikuisikäni olen ollut yhdessä mieheni kanssa, yli kolmasosan elämästä. Se tuntuu jo aika pitkältä ajalta, vaikkei olekaan toki mitään verrattuna vaikkapa omien vanhempien yhteisiin vuosiin. Tässä sitä on saanut aikuistua yhdessä. Aika ihanaa, varsinkin kun se on edennyt varsin kivuttomasti samaan suuntaan. 

Takamettän kuningatar esittelee valtakuntaa kruununprinssille. 

Elämäkin on uomissaan. On lapsi, vakkari työ ja vuotuinen lomamatka. Näistä mikään ei ole tietenkään itsestäänselvyys. Omakotitaloa ei vielä kyllä ole, mikä sekin sopii toistaiseksi. Välillä meinaa nousta kiitollisuuden rinnalla pintaan ajatus, että "tätäköö tää nyt on", mutta oikeasti elämässä on kivasti myös vaihtelua tasaisen arjen rinnalla. Eikä elämä muusikko-päivätyöläisen ja vauhtitaaperon kanssa oikein koskaan pääse liian tasaiseksi.

Onneksi koskaan ei ole liian vanha pelleilyyn.
Ehkä olen aika mielelläni Kalkkis Kalkkinen. Nyt kun pääsee vielä uuden iän totutteluvaiheessa eteenpäin, voi soljua kymmenen vuotta siinä tunteessa, ettei oikein edes muista, minkä ikäinen tarkalleen olikaan. Kolkyt jotain. Ehkä neljän kympin kolkutellessa sen iän taas hetken muistaan. Siihen on kuitenkin vielä aikaa.

Nyyh, en saanut kolmeakymmentä kynttilää! 

Oletko sinä kokenut ikäkriisejä? Minkä ikäinen kolmekymppinen sinusta on? (Onpa filosofista!)

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Käännös ympäri

Teininä olin kova rymsteeraamaan ja vaihdoin huoneeni järjestystä muutaman kuukauden välein. Siirtelin painavan Muuramen kirjoituspöydän, tyhjensin kirjahyllyn ja siirsin sen ja vaihdoin taulujen paikkoja. Sillä tavalla sain varmaankin sisustusintoni tyydytettyä, kun sisustettavaa tilaa oli rajallisesti. 

Pöytä. 
Nyt omissa kodeissa olen rymsteerannut todella vähän. Jotenkin huonekalut ovat asettuneet sopiville paikoilleen, eikä niitä ole ollut tarpeen siirrellä. Siusustusinto on tyyntynyt vaihtelemalla "koristeasetelmia", vaihtamalla tyynyjä ja silloin tällöin sisustus on täydentynyt jollain uudella huonekalulla. Johtokokoelmien ja rumpujen siirtyminen muualle on tietysti aina ollut sisustuksen riemuvoitto. On hämmentävää, miten paljon tilaa makuuhuoneessa on, vaikka siellä on nyt kampauspöytä JA Bonskun teltta, jota en ole vielä ehtinyt ja raaskinut siirtää pois.

Pöytä arkiaterialla. 

Mutta välillä minäkin sentään repäisen! Kolmekymppiskarnevaalien jälkeen otin yhden jatkolevyn pois ruokapöydästä ja käänsin sen toisin päin. Nyt ihmettelen, miksen ole aikaisemmin tajunnut, miten kivasti tuolit asettuvat ja kukkapöytäkin pääsee paremmin esiin, kun pöytä on näin päin. Lähes kaksi ja puoli vuotta pöytä ehti olla samoin päin, välillä vähän eri mittaisena jatkopalojen ansiosta. 

Pöytä arkiaterian jälkeen.

Nyt pöytä on siis hieman lyhyempi, mutta se ei oikeastaan haittaa. Näin ei tule kerrytettyä yhtä paljon sotkuakaan pöydälle, sillä toinen pää ei ole hukkakäytössä. Käytännössä pöytä toki kerää jonkin verran ajelehtivia tavaroita, kuten kuvista näkee, mutta se kuuluu arkeen. Omat paikatkin ovat löytyneet näppärästi. Nyt kaikille paikoille pääsee helpommin, eikä kukaan joudu siirtymään, jotta perimmäisille paikoille pääsee istumaan.

Pöytä ennen vieraita. 

Saa nähdä, vaihtuuko jonkin muunkin huonekalun paikka tämän uudistuksen johdosta. Toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut. Ehkä sisustusinto on taas tyydytetty.

Pöytä vieraiden jälkeen. 

Oletko sinä kova rymsteeraamaan vai pysyvätkö huonekalut omilla paikoillaan, kun ne on siihen asetettu?

lauantai 5. elokuuta 2017

Kauan etsitty löytö

Uusin kirppislöytöni esittelyssä. Kuvat hyvin, hyvin lavastettuja. Ei tällä hetkellä todellakaan voi todellakaan pitää pöydällä mitään näistä tavaroista. 

Niin siinä usein käy, että kun lopettaa etsimisen, se kauan etsitty asia tulee vastaan. Tai no, ei välttämättä heti, mutta joskus. Tai sitten ei ollenkaan. Hahaa, ei tainnut tämä klisee nyt oikein toimia aloituksessa. Niin minulle kuitenkin tuossa muutama viikko sitten kävi, että löysin jotain, jonka etsimisen suhteen olin jo aikoja sitten luovuttanut. Rauman pitsiviikon pihakirppiksiä kolutessani vastaan sattui aivan täydellinen 50-luvun kampauspöytä!


Kampauspöydän ääressä voi tuntea itsensä vanhanajan filmitähdeksi. 

Vintagemekot sopivat hienosti pöytään. Pöydän pinta on lähes täydellinen, vain pientä kulumaa kuten etualalla näkyy. 


Haaveilin kampauspöydästä silloin, kun muutimme tähän kotiin kuusi (!) vuotta sitten. Muistan, kuinka toivoin saavani sellaisen makuuhuoneen nurkkaan. Sen uumeniin voisi piilottaa kaikki korut ja ehkäpä valmistautua juhliin. Arkiaamuina makuuhuoneen nurkkaan vääntäytyminen kylppärin sijaan ehkä kuulosti jo silloin liian vaivalloiselta. Muutamia yksilöitä löysinkin, mutta niissä oli aina jotain vikaa. Väärä väri, väärä hinta, huono kunto... Kampauspöydän suunnitellulle paikalle löytyi nimetön-lipasto, johon koruni sujahtivat täydellisesti. Koti täyttyi muilla huonekaluilla. Ehkä kampauspöytää ei tarvitsekaan. Onhan se melko epäkäytännöllinenkin...

Kampauspöytä löysi paikkansa. Toki sen ympärillä on normaalitilanteessa hieman enemmän tavaraa. 

Mutta nähdessäni kampauspöydän pihakirppiksellä unohdin samantien, että meille ei ole sille enää paikkaa, eikä kampauspöytään voi laittaa mitään meikkejä tai koruja taaperon armoille. Niin suloisena ja täydellisenä se odotti minua, kun leikkipuistoretkellä piipahdimme vielä yhdessä pihassa. Hintakin oli varsin kohtuullinen. Minulla oli vain puolet hinnasta käteisenä, mutta appivanhemmat kipaisivat hakemassa puuttuvan puolikkaan, sillä onneksi he asuivat lähellä. Ensin minulla oli paikka, muttei kampauspöytää, nyt minulla oli kampauspöytä, muttei paikkaa.

Carmenit ovat parisenkymmentä vuotta kampauspöytää nuoremmat, mutta sopivat tyyliin. 

Onneksi kolmekymppiskarnevaalien jälkeen tuli vähän rymsteerattua ja sovittelin kampauspöydälle paikkaa. Ensin tietysti laitoin sen paikalle, johon sen alunperin olin ajatellut. Mutta eihän se ollut lainkaan hyvä! Peileistä heijastuivat kaikki makuuhuoneen sotkut, kun olohuoneesta katsoi kampauspöytää! Eikä Nimetön-lipasto näyttänyt millekään olohuoneen puolella. Äkkiä takaisin. Päädyin varasuunnitelmaan ja siirsin Bonskun telttaa toisaalle (ja mahdollisesti puran sen, sillä hän ei ole vähään aikaan siellä leikkinyt). Teltan paikalle kampauspöytä sopikin hyvin.

Yritys lavastaa muutamia kampauskuvia päättyi pienen uteliaan ihmisen leikkeihin. 

Käyhän se näinkin. (Valkoinen täplä kädessä on verensokerisensori, ei ihan autenttista 50-lukua, onneksi). 

Kaiken lisäksi huomasin, että paikka on melko valoisa, joten voi olla, että siinä voi oikeastikin laittautua juhliin. Oi, näen itseni sieluni silmin istumassa pöydän ääressä ja kähertämässä hiuksiani Carmeneilla (jos niitä näin lyhyisiin hiuksiin edes saa kiinni). Kyllä tämä oli hyvä ostos!

Oletko sinä joskus etsinyt jotain ja löytänyt vasta, kun olet luopunut toivosta?