sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Mulla olis vähän astiaa, osa 2

Keväällä innostuin kuvaamaan ja esittelemään astioitani. Melkein heti kärkeen ilmoitin postauksessa, että luvassa on vielä ainakin toinen esittely, sillä kaikki astiat eivät päässeet ekaan postaukseen. Hyvää kannattaa odottaa ja tässä nyt vihdoin olisi toinen osa. Se tässä toisessa osassa oli hirveän kivaa, ettei tarvinnut keksiä otsikkoa!

Ihan jokainen kippo ja kuppo ei vieläkään päässyt kuvattavaksi. Luulen että ajan myötä suurin osa astioistani päätyy tänne blogiin jonkin reseptin tai muun yhteydessä, vaikken erillistä astiapostausta enää tekisikään. Astioiden kuvaaminen oli kuitenkin mielestäni tosi hauskaa! Valkoinen keittiönpöytä on täydellinen alusta ja vaikka valo-olosuhteet olivat haastavat, sain mielestäni ihan kelpo kuvia aikaiseksi. Sikses.

Aseita. Sydän-lusikat ovat kyllä varmaan rauhan ja rakkauden kannalla.
Minun ei pitänyt lainkaan kuvata aterimia, kun jotenkin ajattelin, etteivät ne ole niin mielenkiintoisia. Laitoin niitä koristeeksi kuvaan, kun yritin kuvata Essence-sarjan viinilasejani. Lopulta kuitenkin kävi niin, että niistä en saanut aikaan yhtään järkevää kuvaa, mutta nämä aterimet alkoivat näyttää kivoilta pöydällä. Lappasin niitä lisää ja kuvasta tulikin tosi hauska! Meillä on kahden eri sajran aterimia plus joitain muita. Mattaharjatut ovat Iittalan Citterio 98-sarjaa ja vihreävartiset Villeroy & Bochin Vivoa. Lisäksi joukossa on joitain nimettömiä lusikoita ja Alessin sydänlusikoita. (Meillä niitä kyllä sanotaan peppulusikoiksi...)

Lautasten lisäksi sarjassa on käteviä eri kokoisia kulhoja jälkiruoille ja tarjoiluun.
Viime postauksessa esittelin Iittalan Origoa, jota minä olen kerännyt jostain lukioikäisestä. Yllärinä anoppi kuitenkin antoi meille yhtenä jouluna lahjaksi Villeroy & Bochin Vivo-sarjaa ja hän keräsikin sitä meille kokonaisen astiaston verran. Niistä on tullut epävirallisesti meidän salaatti- ja kala-astiasto. Ruokaisat salaatit on kätevä tarjota sarjan melko matalilta, syviltä lautasilta. Joskus on kiva myös että lautaset ovat ihan vaan valkoiset, koska Origoissa on aina sitä väriä. Lisäksi sarjan vihreän sävy on aivan täydellinen!

Voisin pitää kurssin aiheesta "Näin kuvaat astioitasi tekotaiteellisesti".
Kuten muitakin astioita, myös juomalaseja meillä on monenlaisia. Koska kotona oli aina värillisiä laseja, halusin vaihteeksi värittömiä. Nyt minun on taas alkanut tehdä mieli värillisiä, mutta ihan vielä kaappeihin ei taida mahtua. Nuo vihreät Aino Aallot ovat miehen vanhoja ja ne ovat hyvän kokoiset esimerkiksi smoothien juomiseen. 

Toisaalta minusta on hauskaa, että  kaikki lasit ovat kuitenkin eri mallisia. Ja onhan siellä väriläikkänä nuo origon "mukilasit". Alimmainen on Eva Solon lasi, keskimmäinen Vivo-sarjaa ja toiseksi ylin puolestaan joskus teininä hankkimani Leonardo-sarjan lasi.

Vitsailemme aina, että salaattikulhon reunassa on koristeena seepran luuta. 
Vuosien varrella kokoelmiin on kertynyt myös jos jonkinlaista kulhoa ja tarjoiluastiaa. On aina yhtä kiva valita mihin jonkun ruoan tai salaatin laittaa! Kulhojen kanssa voi myös vähän rikkoa sarjaa ja niiden ei tarvitse ei aina tarvitse sopia muihin asioihin. Hyvänä esimerkkinä täysin "irrallisesta" kulhosta on tuo Arabian Apila-kulho. Pallolliset marimekon kulhot olen muuten saanut siltä entiseltä naapurilta, josta kerron edellisessä postauksessa. Haha, kuosikin taitaa olla sama kuin tyynyissä! Puukulho on yksi suosikkini. Saimme sen häälahjaksi ja se on Mangomaasta.

Tällä kertaa kahviKUPIT pääsivät etualalle ja mukit päätyivät taustalle. Miehen mielestä tuo vihreä nuppu näyttää häiritsevästi euron merkiltä.
Meillä on myös ihan virallinen kahviastiasto, mutta koska nykyään nuoret tuppaavat huomaan kahvinsa mukeista, astiastoa käytetään liian harvoin. Yleensä ne kaivetaan esiin kun miehen vanhemmat tulevat käymään, koska he käyttävät kotonaankin pienempiä kuppeja. Nämä taitavat kyllä olla heille aika mukikokoa. Sarja on Iittalan ja Marimekon Primaveraa ja minulla on sitä sekä oranssina että punaisena. Mukeja on sitten muitakin värejä. Jos nyt alkaisin kerätä kahviastiastoa, haluaisin Arabian Tuokio-sarjaa, koska tuo sininen kuvio on aivan ihanan värinen. Koska kahviastioita tulee muutenkin käytettyä liian vähän ja astioita minulla riittää, haluan jättää tämän kuitenkin vain haaveeksi.

Tätä kirjoittaessa kyllä huomaa, että Iittala taitaa olla se, josta löydän eniten minua miellyttäviä astioita. Eternal sunshinen Ronja oli tehnyt Amerikassa havainnon, miten suomalaiset tuntuvat ostavan lähinnä vain juuri Iittalan ja Arabian asioita. Minulta ei löydy edes Pentikin astioita, mutta Villeroyta sentään jonkin verran. Ainakin minun kohdallani tämä johtuu myös siitä, että omaa silmää vain miellyttävät eniten nuo Iittalan ja myös Arabian melko selkeät ja modernit muodot. 

Minkä lasin sinä valitsisit? Minä ehkä ottaisin tuon ylärivin keskimmäisen.
Edellisessä astiapostauksessa sokerina pohjalla oli Tallinnasta ostettu teeastiasto. Tälläkin kertaa jätin viimeiseksi herkkupalan, joka on tuotu Tallinnasta. Ostimme nämä ihanat "nyppylasit" vuotuiselta Tallinan reissultamme joskus 2000-luvun alussa. Lasit olivat aivan vastustamattomat! Ne odottivat kaapissa kauan ennen kuin pääsivät käyttöön, mutta nyt ihastelen niitä joka päivä keittiön avohyllyllä. Väripilkut ovat siis myös lasia ja kiinni lasin ulkopinnassa. Niitä käytetään melko harkiten ja yleensä niistä on tarjottu jotain jälkkäriä kuten panna cottaa tai kotitekoista jäätelöä. Nämä lasit nimittäin ansaitsevat vähän parempaa. 

Millaisia ovat lemppari astiasti? Onko sinulla jokin astia, jota käytetään vain erityistilaisuuksissa?

perjantai 28. syyskuuta 2012

Räsymattotyynyt

Olen varmaan joskus maininnut pitäväni Marimekon kankaista. Innostus Marimekkoon alkoi varmaan siinä kymmenen ikävuoden kieppeillä, kun naapuriimme muutti uusi perhe. Perheen äiti oli oikea sisustusihminen ja hänen marimekko-innostuksensa tarttui minuunkin. Meillä on kotona aina mielestäni ollut kaunista ja tyylikästä, mutta tämä naapuri olikin jotain aivan eri lailla tyylikästä. Hän nimittäin käytti rohkeasti värejä ja meillä taas oli erityisesti siihen aikaan paljon maanläheisiä sävyjä. 

Saan kiittää sisustusinnostuksestani pitkälti äitiäni, mutta tällä entisellä naapurilla oli myös suuri vaikutus siihen, millaiseksi makuni kehittyi. Omat värimieltymykseni ovat ehkä vaaleampia ja kirkkaampia kuin hänellä. Mutta kuten jo aluksi kerroin, heillä käytettiin paljon marimekon kuoseja. Naapuri tuntui löytävän aina ne jännimmät ja hienoimmat kankaat, joista tuli milloin verhoja ja milloin isoja lattiatyynyjä. 


Nuorena minulla oli huoneessani Marimekon verhot ja myös edellisessä asunnossa sängyn tyynyt oli tehty Marimekon Kippis-kuosista. Nyt meillä on ollut pitkään oikeastaan vain kaksi Marimekon tyynyä, eteisen Ruuturouva ja makuuhuoneessa tekemäni Vihkiruusu-tyyny. (Niin ja pussilakanasettejä on useampia, mutta ne ei näy päivisin). Kun vaihdoin kesän jäljiltä värikkäitä sohvatyynyjä toisiin, totesin kyllästyneeni oransseihin silkkityynyihin. Keltaisen, valkoisen  ja harmaan yhdistelmästä mieleeni muistui heti Räsymatto-kangas. Mikä oiva tilaisuus lisätä taas vähän marimekkoa kotiin!

Kesätyynyt olivat moniväriset. 
Mutta nyt kaipasit jotain vähän rauhallisempaa. Kukallinen (marimekon) tarjotin vaihtui Alessin Blow up -astiaan.
Suurin osa meidän tyynyistä on äidin vanhoista varastoista. Kuten huomaatte, niissä on aika paljon väriä eli äiti on tainnut saada väri-inspiraatiota puolestaan minulta jossain vaiheessa. Nyt olen jo tainnut nyysiä äidiltä kaikki mitä irti saa, joten piti ostaa itse uusia. Aika harvoin viitsin ostaa tai tehdä uusia tyynyjä kun vanhoistakin yleensä saa aina uusia yhdistelmiä. Nyt kuitenkin piti saada jotain uutta. 

Lahosta päästä voi olla hyötyä. Menin ostamaan kangasta suoraan luennolta, enkä tietenkään muistanut minkä kokoisiin tyyntyihin kangas tuli. Ostin sitten varoiksi 40x40 tyynyihin, vaikka epäilin, että tyynyt olivat pienemmät. No niinhän ne olivatkin ja hetkellisesti ehdin harmitella turhaa rahanmenoa. Onneksi kuitenkin tajusin, että ylijäämästä saisin myös kiikkustuoliin uuden tyynynpäällisen! Valkoinen on ollut ihan ok, mutta tuoli ansaitsee jotain vähän enemmän. Onneksi en myöskään antanut myyjän leikata paloja valmiiksi kaupassa!

Ihan ok, mutta vähän tylsä. 

No tämä ei ainakaan ole tylsä lainkaan!

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Vaikka värejä on nyt vähemmän, leikkisä kuosi on sopivan karkkismainen! Ja loppuun vielä todistusaineistoa Karkkiksen väri- ja marimekkoinnostuksesta nuoruudesta vuodelta 2004. Kuva on synttäreiltäni. Sukulaislapset on häivytetty kuvasta. Eikö olekin tyylikästä? Varsinkin nuo intiaanihelmet tuolla Ikean pöydän sisässä ja joka paikasta kurkistavat pehmolelut. 

En osannut päättää kumman väriset verhot halusin, siksi kaksi väriä. Itse asiassa jo edelliset verhot olivat eriväriset keskenään. 

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Sadonkerjuuaika

Tänä vuonna meillä on ollut oikein hyvä satovuosi! Tai no, meillä ja meillä. Otsikko siis viittaa siihen, että varsinaista omaa satoa ei okein tullut, mutta sen sijaan olemme saaneet monesta paikasta ker(j)ätä toisten sadon tuotteita. 

Kummitädin omppuja! Osasta tulee varmaan vielä tällä viikolla omenahyvettä

Viime viikonloppuna sain kummitädiltäni omenoita. Suosikkejani ovat valkeakuulaat, mutta ne ylikypsyvät valitettavan nopeasti. Olen aina haaveillut omasta omenapuusta, joka olisi jo niin vanha, että se tuottaisi kunnon sadon. Meillä on ollut lapsuuden kodissa omenapun taimia, mutta maa taitaa olla vähän kallioinen. Muutama omena on sentään saatu! Ja onneksi kummitädiltä sai ison kasan. 

Voisin syödä nämä kaikki kerralla!
Kotimaiset luumut ovat huippuja. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että jotain näin herkullista voi kasvaa täällä kylmässä ja karussa Suomessa. Ja vielä melkein itsestään! Luumut saatiin anoppilan puusta, joka oli aivan pullollaan hedelmiä. Voi kun pääsisi joka päivä poimimaan. Parhaimmillaan luumuissa on sellainen pehmeä, vaniljainen maku. Kuulemma toisen luumupuun hedelmät ovat vielä parempia, mutta niitä ei ollut kuin muutama. Minä olen tyytyväinen näihinkin.

Herkullinen näky. Minisyklaami sopii joukkoon mainiosti.
Kuisti ei tällä hetkellä paljon kukkia kaipaa, kun siellä ovat esillä kauden hedelmät. Kuistin lämpötila on juuri sopiva, niin että omput ja luumut säilyvät varmaan vähän paremmin kuin sisällä. Eikä tarvitse välittää banaanikärpäsistä, tuosta jokasyksyisestä riesasta, keittiössä. 

Metsästä saatua satoa.
Vähän vaivaakin sadon eteen on pitänyt nähdä. Kävimme eilen vanhempieni kanssa sienimetsässä ja saaliina oli aikaimoinen annos suppilovahveroita. Meillä on vielä viime vuodelta kuivattuja jäljellä, mutta kyllä nämä tuoreet ovat mielestäni parempia. Peratessamme sieniä roskista huomasimme, että osan varren sisään on pesiytynyt ällöttäviä toukkia munineen. Tällaisiin emme ole ennen törmänneet, vaikka joku äidin työkaveri oli niistä varoitellutkin. Kaikki sienet piti siis repiä kahtia ja tarkistaa varsi. Minulla meinasi mennä pupu pöksyyn, mutta terästäydyin. Ällötyksiä löytyi tosin vain tietystä paikasta poimituista sienistä. No, kunhan saan loput omasta satsistani tarkisettua, luvassa on ainakin sienipiirakkaa ja jotain muuta suppisruokaa. 

No, pakko kai se on kertoa, että onhan meillä ihan omaakin satoa. Melkein hävettää liikaa. Suurella innolla aloittamani viherpeukalointi-projektini hedelmiä voitte ihailla seuraavasta kollaasista:


Niin. Aina ei mene kuin siinä kuuluisassa FST:n sarjassa. Kuten jo aiemmin totesin, laitoin kesäkurpitsoille liian vähän multaa. Sitä toista tainta en edes laittanut kollaasiin, koska sen tie päättyi jo viikko pari sitten roskikseen. Tuon ainokaisen kesäkurpitsan, joka ei ole muutamaan viikkoon kasvanut milliäkään, syömme tänään juhlallisesti salaatin joukossa. Onneksi saimme kerjätä satoa eräältä ystävältäni, joka antoi meille pari kurpitsaa. 
Katsokaa ja ihailkaa! Saa vähän nauraakin...
LISÄYS: 

Pakko oli lisätä vielä kuva salaatista, jonka päälle kesäkurpitsaisemme päätyi. 
Ehkä ensi vuonna minullakin on niin paljon kesäkurpitsaa, että sitä pitää jaella ystävillekin. Sitä odotellessa, tyydymme sadonkerjuuseen. 

torstai 20. syyskuuta 2012

Ei mainoksia kiitos!

Näin lukee meillä ulko-ovessakin, mutta nyt kyse ei ole siitä. Sen verran tähän alkuun on pakko mainostaa, että syömme aina aterian päätteeksi xylitolipastilleja, joita tilaamme täältä. Tulee paljon halvemmaksi, kuin yksittäisten pakettien ostaminen. Mies yleensä tekee tilaukset ja viime kerralla hän päätti tilata samalla myös pastillien annostelijan. Meillä on ollut ongelmana se, että nätissä kipossa esillä pastillit tuppaavat sulamaan ja tarttumaan toisiinsa. Tiiviimpi annostelija ehkä estäisi tämän ja tämä oli miehen motiivi tilata kyseinen vehje. 

Varsinainen xylitol-kolossi. Erityisesti alaosan korkeutta ihmettelen. Pastilleja mahtuisi enemmänkin, mutta pelkäämme, että ne sulavat taas jos niitä on liikaa. 
Olin ehkä aavistuksen skeptinen, miltä moinen vempain tulisi näyttämään ja minua huvitti suuresti, kun löysin eräänä päivänä eteisestä aivan valtavan pahvilaatikon. Yleensäkin pastillit on pakattu vähän turhankin järeästi, mutta silti epäilin, että nyt paketista paljastuisi lisäksi mammuttimainen pastilliannostelija. 

Tämä ei ole maksettu mainos.
Ja olihan se aika iso kuten kuvasta näkyy. Ainakin korkea. Valitettavasti sen kyljessä luki vielä isolla "Läkerol Dents" ja muuta mainosta, jottei kellekään nyt jäisi epäselväksi minkä merkkisiä pastilleja tilaamme. Muuten onneksi se oli muuten suhteellisen neutraalin näköinen ja ihan kauniin värinenkin. Mainostekstit vain häiritsivät liikaa. Ja luonnollisesti, päätin tehdä hökötyksestä enemmän omannäköiseni. 

Uusempaa ja vanhempaa kontaktimuovivuosikertaa. Sinisestä en muista mistä on tullut, mutta vihreällä "kaakeloin" miehen entisen kylppärin joskus viitisen vuotta sitten.
Kontaktimuovi (hienommin d-c-fix) tuntui aika selvältä materiaalivalinnalta, koska se on helppo kiinnittää kovaan muoviin. Värejäkin löytyy kiitettävästi. Jos nyt vielä mainostetaan, niin minä ostan usein askartelua varten värillisiä kontaktimuoveja Turussa Linnankadun Kansallisesta kirjakaupasta. 

Värikkäitä suikaleita.

Koska olen värien ja yksinkertaisten, graafisten kuvioiden ystävä, päätin tehdä pöntöstä raidallisen. Origo-sarjan raidotus toimi innoittajana (voit verrata raidoitusta ekan kuvan uunikintaaseen). Leikkasin kontaktimuovista suikaleita ja liimasin niitä vähän toistensa päälle, niin että raidoista tuli vähän eri levyisiä. Alkuperäinen turkoosi sai jäädä sivuilta näkyviin, mutta mainos peittyi. 

Todellista piilomainontaa: teksi jäi näkymään himmeästi läpi!
Olen lopputulokseen oikein tyytyväinen! Edessä olevan muistutustekstin jätin sentään esiin. Tosin kyllä meillä muistettaisiin pastilli ilmankin. Pitäkää huoli hampaistanne, käytette sitten purkkaa tai pastilleja!

Ja on annostelijasta aika hauskakin pyöräyttää pastilleja käteen. Vähän kuin purkka-automaatti!

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Karkkiksen kirjastosta ja sen luokitusjärjestelmästä

Lapsuudenkodissani olohuoneen yksi seinä on pelkkää kiinteää kirjahyllyä. Se on myös täynnä kirjoja ja pienenä minusta oli ihanaa kuvitella, että meilläkin oli sellainen valtava kirjasto kuin esimerkiksi Kaunotar ja Hirviö -elokuvassa. Siksi minusta on hauskaa, että meillä nykyisessäkin kodissa on iso kirjahylly, joka peittää puolet olohuoneen yhdestä seinästä. 

Hylly suorastaan notkuu kirjojen painosta. Johtunee tosin enemmän hyllyn laadusta...
Hylly on ihan vaan Ikean Billyä ja sen ovat laittaneet paikalleen edelliset asukkaat. Toisaalta minua miellyttäisi myös jonkinlainen matalampi senkkityyppinen ratkaisu, mutta toisaalta on ihanaa, kun koko huonekorkeus on  omistettu kirjahyllylle. 

Hyllystä löytyy myös pelejä ja opintoihini liittyviä kansioita. Ja Rupeli Rokkilisko, joka on ostettu neljätoista vuotta sitten Nizzasta.

En harrasta lukemista niin paljon kuin haluaisin. Kaikkeen ei vaan ole aikaa ja lukeminen rajoittuu lähinnä muutamaan sivuun iltaisin juuri ennen nukahtamista. Kirjahyllyn täytettä ei silti puutu, sillä olen hamstrannut sinne kaikki vanhat lastenkirjani. Juuri eilen sain vähän lisää kirjoja hyllyyn, kun hain varastossa pitkään olleita kirjoja esiin. Voi mitä klassikoita löysinkään: Otto-nallen seikkailuja, Adalminan helmi, Tiitiäisen tarinoita ja niin edelleen. Sen lisäksi, että voin hyödyntää kirjoja opinnoissa ja töissä, on kivaa kun lapsivieraille löytyy lukemista. Ja onhan niitä ihana selata itsekin. Tiheikön väki omasta lapsuudesta ja Tatu ja Patu nykykirjallisuudesta ovat ehkä suosikkejani. Mauri Kunnasta on sekä vanhoja että uusia. 

Löytyykö tuttuja kirjoja?
Tärkeä asia hyllyssä on sen järjestys. Kirjoja ei todellakaan ole aakkostettu tekijän sukunimen tai genren mukaan! Jo joskus teininä minua alkoi ärsyttää kirjahyllyn värien sekamelska ja kirjavuus. Raikaisuksi päätin järjestellä kirjat värijärjestykseen. Ratkaisu oli toimiva ja uudet kirjat päätyvät hyllyyn muiden samanväristen viereen. Tai ainakin suurinpiirtein, sillä samaan sarjaan kuuluvat kirjat tulevat takakannen väristä riippumatta vierekkäin ja aina tilaa ei löydy. Esimerkiksi punaisen sävyisiä kirjoja tuntuu olevan ylivoimaisesti eniten. Visuaalisena ihmisenä minun on melko helppo muistaa missä kohtaa kirjahyllyä mikäkin kirja on.

Kaikenkarvaisia kirjoja Geri Halliwelin elämäkerrasta Tuntemattomaan sotilaaseen ja keittokirjoista Tunnustuskirjoihin.

Hyllyssä on myös muuta värikoodausta. Kamera on taitelijaystäväni tekemä ja piikkikehyksissä isovanhempieni kihlakuva. Lisko on Barcelonasta.
Koska hylly on niin massiivinen, siihen jää tilaa myös koriste- ja taide-esineille. Määrän haluan pysyvän kuitenkin maltillisena ja näyttely on vaihtuva. Tänään järjestelin hyllyä vähän syksyisemmäksi ja art deco -henkiset kortit saivat väistyä pulleampien naisihmisten tieltä. Toin eilen varastosta myös maatuskoita, joita isäni on tuonut minulle työmatkoiltaan kun olin pieni. Aivan pienintä ja suurinta en löytänyt, mutta nämäkin riittänevät. Sopivat muuten kivasti hyllyn väreihin! 

Siroista muotikuvista... 

... maanläheisiin muoreihin. 

Minusta kirjahylly tuo sisustukseen lämpöä ja kodikkuutta. Ehkä tämä juontaa juurensa siihen, että lapsuuden kodissa oli paljon kirjoja. Minun kirjahyllyfilosofiani on se, että jos sellainen on, siinä pitää myös olla kirjoja (tai ainakin dvd-bokseja). Filosofiaan kuuluu luonnollisesti myös kirjojen värijärjestys. 

Onko sinulla kirjahylly? Jos on, niin millainen ja mitä siitä löytyy?

torstai 13. syyskuuta 2012

Turun torilla


Yksi ihanimmista asioista keskusta-asumisessa on se, että pääsee vaikka joka päivä käymään torilla. No, ihan joka päivä en sentään siellä käy mutta vähintään pari kertaa viikossa tulee piipahdettua. Vaikka tori on ehkä vähän karumpi kuin jossain eteleisemmissä maailmankolkissa, niin siinä on silti tunnelmaa. 

Ihania pinkin ja vaaleanpunaisen sävyjä, joista valita mieluiset. Tai kaikki!
Torilla saa ihailla kukkia ja välillä ostellakin. Upean punaiset syklaamit ovat houkutelleet minua jo pidemmän aikaa. Toisaalta en haluaisi ostaa niitä, koska ne ovat niin syksyisiä. Mielessä siintää kuitenkin jo kuistille tai rapuille joukko erisävyisiä syklaameja. 

Lisää erilaisia syyskukkia. Onneksi syksyisinkin saa näin paljon kaikkea!
Eniten ostan torilta tomaatteja. Ne ovat huikean paljon parempia kuin kaupassa! Tomaattilajikkeissakin on eroja. Yleensä ostan silti kakkoslaatua, sillä tavallisesti ne ovat nimittäin vain hieman värivirheellisiä tai muuta pientä. Joskus tosin niistä on löytynyt hometta sisältä, joten tietenkään ne eivät ole aivan priimaa. Mitään vakiomyyjää minulla ei ole, vaan vaihtelen myyjää fiiliksen mukaan. 

Juuri eilen ostin noita päivän tarjous -tomaatteja. Olivat erinomaisia! Samalla saa myös keltaisia vaihteen vuoksi.
Tomaattien lisäksi ostan usein salaatinlehtiä ja kurkkuja jokapäiväistä salaattiamme varten. Viimeksi kun olin torilla, kyselin myyjältä mitä on tarjolla. Oli perinteistä keräsalaattia, rapeaa salaattia ja tammenlehväsalaattia. Minä päätin ottaa tammenlehvää ja sanoin myyjälle: "No voisin ottaa tammenlehmäsalaattia". Hetken kesti, että tajusin, mitä olin sanonut ja myyjää alkoi naurattaa niin, että unohti tomaattien hinnan! Tapaus nauratti minuakin vielä pitkään jälkeen päin. 

Syksyn satoa. Edessä näkyy valkosipulia, joka on vakkaritorituotteeni. Kotimainen säilyy paljon pidempään kuin ulkomailta tuotu. 
 Tykkään torilla erityisesti ostaa suoraan "maalaisten pöydistä". Niissä on eniten tunnelmaa, kun niiden tuotteet eivät tule minkään tukun kautta. Osta tuotteista on kyllä kalliimpia kuin kaupassa, joten puoliksi opiskelijabudjetilla eläväkin joutuu vähän miettimään, voiko ihan kaikkea ostaa torilta. Toisaalta olisi kiva antaa rahat mahdollisimman suoraan tuottajalle, mutta kaikkea ei kukkaro salli. 

Joku kerta kotiin lähtee kurpitsa. Viime vuonna tein todella hyvää kurpitsakeittoa. Toivottavasti se onnistuisi tänäkin vuonna!
Torilla näkee selvästi sesonkin muuttumisen. Nyt omenat ja luumut ovat korvanneet kesän mansikka- ja vadelmatarjonnan. Ensimmäiset valkeakuulaat olen jo pistellyt poskeeni ja suomalaiset luumut ovat jotain aivan vaniljaisen ihanaa. Torilta saa myös eksoottisempia hedelmiä ja ne ovatkin usein erittäin edullisia verrattuna kauppoihin. 

Laareittain omppuja.
Torikorinani toimii italiasta ostettu laukku, joka on juuri sopiva tehtävään. Hedelmät kerään yleensä tyllistä tehtyihin kestopusseihin. Niihin on kiinnitetty paikat myös hintalapuille, mutta torilla niitä ei tietysti tarvita. 

Aion nauttia tästä toriluksuksesta täysin siemauksin vielä kun voi. Onneksi lauantaisin pääsee varmasti tulevaisuudessakin torille, vaikka asuisi kauempanakin. 

Se kuuluisa tammenlehmäsalaatti ja muu päivän saalis. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

The one with all the cheesecake

Juustokakkua tuloillaan.
Tänään meille tuli muutamia kavereita erääseen palaveriin ja tapanani on tarjota kahvit samalla. Olin jo pidempään halunnut tehdä mustikkaisen juustokakun, kun näin kuvia sellaisita selaillessani Etsi resepti -sivustoa. Tykkään erityisesti paistetuista amerikkalaistyyppisistä (tai pikemminkin New York -tyyppisistä) juustokakuista. 

Tältä Karkkiksen keittiössä näyttää, kun siellä kokataan. Tätä taustaa vasten seuraava kertomus ei tunnu niin epätodennäköiseltä...

Inspiraationi tehdä ensimmäistä kertaa juustokakkua lähti Frendit-sarjasta. Olin teininä 2000-luvun alussa erittäin kova fani ja toiset kovat fanit varmasti muistavat jakson, jossa kaverusten oven taakse ilmestyy väärään osoitteeseen toimitettu juustokakku. Rachel ja Chandler päätyvät maistamaan kakkua ja toteavat sen parhaaksi juustokakuksi ikinä. Juustokakkuja alkaa ilmestyä lisää oven taakse ja aina he päätyvät syömään ne, vaikka omatunto vähän kolkuttaakin. Lopulta juustokakusta tulee kiista ja sen jakamisen tuoksinassa se päätyy kerrostalon käytävän lattialle. Juustokakku on kuitenkin niin hyvää, että he alkavat syödä sitä lattialtakin. Paikalle ilmestyy tietysti kaikkiruokainen Joey, kaivaa haarukan taskustaan ja liittyy joukkoon. Mikäs siinä herkullista juustokakkua syödessä!

Jakson perusteella päättelin, että juustokakun on oltava valtavan hyvää, jos sitä lattialtakin kannattaa syödä. Päätin kokeilla sitä itse. En kyllä yhtään muista, millä reseptillä, mutta sen muistan elävästi kun otin täydellisen tutisevaa ja kullankeltaista juustokakkua uunista. Varoen olin nostamssa sitä ritilälle, joka oli uunin vieressä. 

TÖKS! 

Irtopohjavuoka osuikin keittiön tason reunaan ja kakku kippasi käsistäni lattialle! Ihan näin kirjaimellisesti en ollut ajatellut noudattavani Frendien ohjetta, mutta oli miten oli, minunkin juustokakkuni sai lisämakua lattiasta. Suurin osa kakusta saatiin pelastettua ja mikäs siinä oli herkillista, lattialla käynyttä juustokakkua syödessä!

Tässä kirjassa on yllättävän hyviä reseptejä, vaikka vähän kökköjä käännöksiä.

Tämän tapahtuman vuoksi, päätin kokeilla juustokakun ohjetta, joka löytyy, yllätys-yllätys, Frendien keittokirjasta. Kirja tosin on vanhempi kuin ko. jakso, mutta siitä kuitenkin sopivasti löytyy Chandlerin Could this be any more fattening? -juustokakku. Toki muuntelin hiukan reseptiä.

Could this be any more fattening? -cheesecake muunneltuna

Digestivepohja:

200g digestivekeksejä
100g sulatettua voita

Täyte:

600g tuorejuustoa (alkup. reseptissä 900g!!!)
1 cup sokeria
4 isoa kananmunaa
1 purkki kermaviiliä (alkup. ranskankermaa)
1 tl vaniljasokeria tai vaniljatanko
(sitruunamehua)
(mustikoita)

Tässä minun välineeni keksien murskaamiseen
Murskaa keksit valitsemallasi tavalla ja sulata voi. Sekoita ja painele irtopohjavuokaan. Minä painelin tällä kertaa myös reunoille, mutta joskus en.

Takana näkyy  massiivinen määrä tuorejuustoa, joka tuli kakkuun. Tosin kolmatta purkkia en laittanutkaan. Niin ja ihanan värikkäät cup-mitat!
 Laita uuni 225 asteeseen lämpiämään. Vatkaa juusto kulhpssa ilmavaksi ja kevyeksi (no kovin kevyttä siitä ei kyllä saa!). Vatkaa kananmunat joukkoon yksi kerrallaan. Tämä voi olla haastavaa, sillä juusto on aika tönkköä. Vatkaa joukkoon kermaviili, sokeri ja vanilja. Purista joukkoon halutessasi vähän sitruunamehua.

Sokerin määrää voi vaihdella maun mukaan. Minä pistin aika paljon vähemmän kuin alkuperäisessä reseptissä.
 Kaada täyte vuokaan. Paista kakkua 15 minuuttia. Ota kakku pois uunista ja lisää päälle mustikat. Jätä uuninluukku hetkeksi auki ja alenna 100 asteeseen. Sulje sitten uuninluukku ja paista kakkua noin tunti, kunnes reinat ovat hyytyneet, mutta keskusta tutisee vielä.

Anna juustokakun jäähtyä ritilällä huoneenlämpöiseksi. Säilytä kakkua jääkaapissa vähintään kolme tuntia ennen tarjoilua.

Nam nam!

Tällä kertaa juustokakku päätyi pöydälle ihan kuin oli tarkoituskin. Reunat hiukan paloivat, mutta muuten kakku oli erinomainen. Voin siis suositella reseptiä, etten sitä ihan turhaan kirjoittanut tänne. Mustikat toimivat kivasti juustokakussa, vaikka ilmankin kakku olisi ollut mainio. Ehkä ne toivat vähän raikkautta muuten raskaaseen kakkuun.

Tällä kertaa kakku sai lisämakua lattian sijaan mustikoista. 

Vielä korkkaamaton kakku ja muita tarjoiluja. 

Vielä noin puolet tästä superlihottajasta odottaa syöjäänsä jääkaapissa. Taidankin keittää vielä iltapäiväkaffet...

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Sitru 40v.

Sitru, tuo meidän sitruunankeltainen kuplamme, täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Tarkkaa valmistuspäivää emme tiedä, mutta vuosi ainakin oli 1972 ja malli 1302. Sen kunniaksi haluan omistaa tämän postauksen Sitrulle. Valitettavasti tämän kirjoittaminen on vähän haikeaa, sillä juuri tänä kesänä ajelut jäivät varsinkin loppukesän osalta vähiin. Sitrun jarruista löytyi jotain häikkää ja se on ollut nyt korjattavana. :(


Yksi monista virallisista juhlavuoden kuvista. Nimi Sitru tulee auton sitruunankeltaisesta sävystä. suurin osa keltaisita kuplista on lämpimän keltaisia.

Mitä luultavimmin ensi kesänä kupla on taas ilostuttamassa pihaamme, joten ei surra sen enempää. Naapurit tosin voivat hieman surra sitä, että pihalla kuplan paikalla nököttää nyt harmaa möhkäle-Ford. Se ei ole ehkä yhtä kaunis kuin Sitru, mutta käytännöllinen. 

Pääsee kuplalla motarillakin. Tosin sitä samaa kaheksaakymppiä mitä muutenkin. Ja ihmisillä on kova kiire ohi!

Juhlavuoden kunniaksi haluan kertoa siitä, miten ja miksi meille on hankittu kupla. Ne joilla on paras
muisti (tai vaihtoehtoisesti tuntevat minut) tietävät, että kupla oli meidän hääautomme. Meitä oli jo joskus aiemmin houkuteltu ostamaan kyseinen kupla. Sen silloinen omistaja jakoi varastotilan appiukkoni kanssa ja omistaja tunsi meidät muutenkin. Tarjous houkutteli erityisesti minua, mutta kieltäydyimme. Emmehän me tarvinneet kuplaa mihinkään! Silloin vielä suunnitelmissa oli saada hääautoksi rättisitikka, joka oli, ja on edelleen, osissa.
 
Sitru ja tuore kasvatustieteen kandidaatti ja lastentarhanopettaja. Kuva keväältä 2009, jolloin kupla oli vasta ostettu.
 
Kun alkoi näyttää siltä, että rättäriä ei saataisi meidän häiksi kokoon, mies oli alkanut pyöritellä kuplan ostamista mielessään minun tietämättäni. Mies toki tiesi, että kupla oli minusta ihana ja keltainen on yksi lempiväreistäni. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt että olin aina haaveillut saavani keltaisen kuplan hääautoksi! Niinpä olin innoissani, kun mies kertoi suunnitelmistaan. Toki vähän myös hirvitti: ostaa nyt hääauto omaksi, opiskelijat! Pian kuitenkin istuimme edellisen omistajan luona ostoaikeissa. Kuplasta oli jo tehty tarjouksiakin. Onneksi silti saimme sen!
 

Sitru's finest hour
Sitru oli ennen museorekisterissä, mutta me otimme sen pois siitä. Se oli omantunnonkysymys, sillä museorekisteriautoilla saa ajaa vain tietyn määrän päiviä vuodessa, mutta me käytimme sitä  enemmän. Sen lisäksi, että kuplaa tarvittiin hääautona, se oli tuolloin myös miehen käyttöauto (voin kertoa, että kuplaan mahtuu myös rumpusetti). Kukaan ei varsinaisesti valvo ajokertoja, mutta meitä asia olisi vaivannut. Onneksi tyylikäs mustapohjainen  vanha rekisterikilpi sai silti jäädä!
 

Juhla-ajo starttaamassa. Etuvasemmalla näkyy takapenkin "turvavyö". Lisävarusteina tuhkakupit. 

Halusimme juhlistaa Sitrun juhlavuotta juhla-ajolla. Sen oli tarkoitus suunnata lapsuuden kotikaupunkiimme Raumalle, jonne veimme erään ystäväpariskunnan turismikierrokselle. Valitettavasti juuri silloin jarruvika selvisi, emmekä uskaltaneetkaan ajaa niin pitkää matkaa. Kunniakkaan juhla-ajelun Sitru silti sai Rauman rannoilla. Otimme tietysti myös virallisia juhlakuvia vanhassa Raumassa.
 

Sitru ja ylpeät omistajat. Tai miehen omistuksessa se virallisesti on.

Kuplasta on tietysti myös vaivaa ja aina siitä kuuluu jokin uusi krohina tai ujellus, kun sillä lähtee ajamaan. Minä en sitä hirveän usein ole itse ajanutkaan. Silti se on niin ihana, etten siitä hevillä luovu! Nyt kun olen sen kauan haaveilemani keltaisen kuplan saanut, niin haluan nauttia siitä vielä.