10 vuotta ja karkit pussiin

 Kymmenen vuotta sitten joululomalla kypsyi ajatus perustaa blogi. Olin miettinyt sitä jo pitkin syksyä. Elettiin vielä blogien kulta-aikaa ja muutamalla tutulla ja ystävällä oli blogit, joita seurasin. Olimme puoli vuotta aiemmin muuttaneet ihanaan kotiin, jossa saatoin toteuttaa monia sisustusunelmia ja koska tykkäsin myös kokkailla ja tehdä käsitöitä, oli luontevaa että blogista tulisi sellainen lifestyle -blogi jossa voisi kirjoitella vähän kaikkea. Nimikin muotoutui mielessäni: minun lempinimeni on joskus ollut Karkki tai Karkkis ja lisäksi tykkään väreistä ja kaikenlaisesta kauniista, joten "eye candy" vääntyi muotoon "Ai Karkkii!" 

Tätä panoramakuvaa en saanut aikoinaan julkaistua, kun blogger ei osannut pakata sitä. Nyt onnistui!

Bloggaaminen on ollut minulle hauska harrastus ja etenkin alkuaikoina tutustuin sitä kautta myös uusiin ihmisiin, kuten vaikkapa Minnaan, ja toisaalta myös vanhat tutut pääsivät aktiivisemmin elämään blogin kautta (esimerkiksi Heidit!) On ollut myös aina ilahduttava kuulla, että joku on seurannut kuulumisiani blogin kautta ja kertonut sen, kun ollaankin nähty kasvotusten. Myös se tunne, että joku uusi on löytänyt lukemaan blogiani on aina kutkuttava. Ja melkein pääsin ihan alkuaikoina sisustuslehteenkin, mutta vain melkein. Kuvat on edelleen tallella, mutta silloin opiskelijakoti ei ehkä sitten ollut kuitenkaan ihan tarpeeksi houkutteleva lehteen asti. 

Näitä kuvia en ole koskaan julkaissut. Ne otettiin lehtijuttuun, joka ei koskaan ilmestynyt. En nyt löytänyt kuvaajan tai toimittajan nimeä, jotta voisin antaa krediitit. 

Ehkä olette päätelleetkin laskevasta postaustahdista, että blogilla ei ole enää ihan samanalaista sijaa elämässäni kuin ennen. Tähän on vaikuttanut useampi asia, mutta isoimpina juttuina hektinen arki (koronasta huolimatta) sekä se, että moni muukin blogituttu on joko himmaillut tai lopettanut. Kultakausi on eittämättä ohi ja toisaalta blogikenttä on ammattimaistunut. Minun on siis tullut aika panna karkit pussiin ja jättää tämä blogi verkkoon osaksi blogien historiaa. Vaikka olin ajatellut jo vuosi sitten, että himmailen vuoden 2021 ja lopetan 2022, kun kymmenen vuotta tulee täyteen,  oli tätä postausta yllättävän vaikea aloittaa ja nyt jo kyyneleitäkin tulee silmiin. Tiedän, että tämä on oikea ratkaisu, mutta onhan se silti haikeaa. En nyt sano, etten koskaan enää jatka tätä, sillä voivathan blogin tehdä paluun kuin LP-levyt, mutta annan itselleni nyt luvan olla päivittämättä blogia enää säännöllisesti. Instagramia päivitän, mutta en sitäkään mitenkään orjallisesti vaan ihan fiiliksen mukaan. 

En kuitenkaan halua lopettaa ilman kuvia ja muistelua, joten kerään tähän postaukseen jokaiselta blogivuodelta muutamia omia suosikkipostauksiani ja muistelen vähän blogin taivalta. 

2012

Blogin ensimmäinen vuosi. Vähän yllätyin, että todella moni muistamistani postauksista oli jo siltä vuodelta! Toisaalta silloin varmasti bloggasin innokkaimmin. Miten huolettomia kuvia olinkaan ottanut! Ei liikaa hifistelyä, vaan ihan vain näppäisyjä. Ja heh, vähän ylivalottuneita sisustuskuvia tietysti, kuten silloin kuului. Kirjoitin reseptikokeiluista, jotka eivät aina onnistuneet. Kokeilun mm. raakakakkua ja -suklaata, joiden maun kyllä muistan, eikä se ollut erityisen hyvä. Kirjoitin matkailusta ja kotimme sisustuksesta. Kirjoitin puolipyöreistä synttärihipoista, joiden koristeet ovat edelleen käytössä esimerkiksi vappuna. Osa kuvista on kääntynyt näemmä kenoon, mutta eipä tuo haittaa. Pidin myös "sisustuskielen" oppitunteja, joilla opetettiin, miten arkinenkin sisustusratkaisu saadaan kuulostamaan ylevältä ja sisustuslehtimäiseltä. Keksin myös hauskoja otsikoita, joista yksi suosikkini on edelleen "Viiliintykää ihmiset!"

2013

Yllätyin siitä, miten paljon esittelen ihan meidän arkisia retkiäkin. Kyllä vaan riittäisi blogicontenttia edelleen, jos jaksaisi tehdä kaikista puistoretkistä postauksen. Kirjoitin myös siitä, että vaikka blogissa elämä vaikuttaa täydeltä ja helpolta, se ei aina ole sitä, vaan "blogging is life with the dull bits removed". Kirjoitin jo toisesta jättikurpitsasta, josta tulikin jokasyksyinen postausaihe blogiin. Esittelin edelleen sisustusta ja etenkin roskalavalta tekemiäni löytöjä, jotka edelleen ovat olohuoneessamme. Pelakuut kuolivat talven aikana, mutta onneksi muuten rapunpielen minipuutarja kukoisti. Pohdin "persoonallisen, ajattoman ja trendikkän" kodin dilemmaa, jota pohdin välillä edelleenkin. Kerroin myös miten monessa 20-luvun talossa olen käynyt asuntonäytössä ennen kuin löytyi se edellinen täydellinen koti. Kirjoitin ensimmäisistä Olkkarifestareista, jotka järjestettiin miehen 30-vuotisjuhlien kunniaksi. Tässä kodissa emme sellaisia ole ehtineet pitää. Ehkä tulevana vuonna, jos vihdoin uskaltaisi?

2014

On ihan ihmeellistä lukea nyt, miten paljon erilaisia juhlia olemme viettäneet. Oi kun taas pääsisi kunnolla juhlien makuun! Vuonna 2014 vietimme minun valmistujaisiani, talotansseja, kutsuimme miehen sukulaisia ihan muuten vaan sekä monia muita pienempiä kutsuja. Esittelin erilaisia naamiaisasuja, joihin olen aina tykännyt panostaa. Silloin tosiaan minä valmistuin ja aikatauluvapaampi opiskelijaelämä vaihtui ensin harjoitteluun ja sitten töihin. Ehdin kuitenkin aika kivasti postailla. Tuunasin kotia kaikella kivalla pienellä, kuten vaikka päällystämällä rasioita papereilla, mutta pohdin myös sitä, etten halua jatkuvasti ostaa uutta tai uudistaa. "Ihan sama" riittää. Yllättävän paljon esittelin myös omaa historiaani, kuten penkkareitani sekä lapsuuden huonettani. Joulupostaukset ovat olleet aina tärkeässä roolissa ja vuosi 2014 loppuikin lapsuuden joulujen muisteluun. Siellä on muuten kuva asusta, jota käytin jälleen viime jouluna, 20 vuotta myöhemmin.  

2015

Tämä vuosi oli tietysti minun elämässäni vuosien vuosi. Heti alkuvuodesta kerroin suuren uutisen siitä, että meille syntyisi vauva. Vuosi keskittyikin vahvasti raskaus- ja vauva-aikaan. Kerroin myös kantoliinoista ja kantamisesta, johon Bonsku minut hurahdutti täysin. Siitä en kyllä blogin puolella ole kovin paljon kirjoitellut, vaikka kantaminen- ja liinayhteisö väritti vauva-aikoja vahvasti. On aika ihanaa, että vauva-aika kestovaippoineen ja hankintoineen on kirjattuna tänne blogiin. Kirjoitin kyllä muustakin, mm. Kakolan vierailusta, kodin eri väreistä, isoäitieni resepteistä ja tein pashaa, koska minut siihen haastettiin. En ole sen koommin kyllä tehnyt. Muistelin vanhojen tansseja ja tein aivan superhienoja "kakkukynttilöitä". 

2016

Vuosi alkoi yhdellä parhaalla arvontakoneella ikinä! Olen perinteisesti aloittanut uuden blogivuoden arvonnalla ja silloin arvonnan suoritti elävä arvontapyörä eli Bonsku. Olin laittanut leluja ympyrään lattialle ja jokaiseen leluun arvontaan osallistuneen nimen. Sitten asetin Bonskun keskelle ja odotin minne hän ryömii. Sain kangaspuut ja harrastin innokkaasti kutomista. Voi, sitä pitäisi taas joskus päästä jatkamaan! Yritin käynnistää villihiivaviljelmän leivän tekoa varten, mutta se jäi kyllä yhteen kokeiluun. Onneksi juuri toimii paremmin. Sisustusjuttuja vuonna 2016 on ymmärrettävästi vähemmän kuin ennen, mutta Bonskun lelut ovat aika hauskan näköisiä kuvissa ja silloin, kun niitä oli vielä vain vähän, myös sisutuksessa. Bonsku alkoi kuitenkin aika aktiivisesti ottaa osaa sisustamiseen levittämällä tavaroita ympäriinsä, joten ikuinen taistelu sotkukasoja vastaan alkoi.  . Ihmeellistä, että loppuvuoden kuvissa kävelee jo pikkuruinen taapero, joka leikkii ja touhuaa. Niin nopeasti se vauva-aika menee. Vietimme jälleen olkkarifestarit, jotka olivat kyllä aina niin hauskoja! Ja näköjään vappujuhliakin vietettiin. 

2017

Tuitui mikä ihana pieni taapero kulkee mukana arjessa! Palasin töihin, mutta kuvista päätellen ehdin viettää kyllä todella paljon aikaa myös Bonskun kanssa. Kerron meidän retkistämme konsertteihin ja museoihin, siitä miten hän osallistuu kokkaamiseen ja arjen askareisiin sekä siitä, miten hän myös sotkee ja levittää tavaraa jatkuvasti. Hän on aina ollut hyvin aktiivinen ja näköjään nukahtamisessa on ollut haastetta jo tuolloin. Aloin julkaista kuvia omalla naamalla ja se helpotti kuvien ottamista ja laittamista blogiin. Esittelin sekä omia mekkojani että Bonskun värikkäitä vaatteita, jotka vielä tuolloin eivät olleet juuri mitkään mumin tekemiä. Minusta tuli "Kalkkis Kalkkinen" eli täytin30 ja pidettiin tietysti ainakin kahdet juhlat sen kunniaksi. Ah juhlat, taas alan kaivata niitä!

2018

Tämä vuosi mullisti elämämme uudestaan, sillä alkuvuodesta kerroin, että meille tulee sittemmin Tintiksi (tai Tintiniksi) nimetty "Mehlo Vooni"! Bonsku kutsui Pipsa-possun Pedro-ponia aina tuolla nimellä, joten siksi työnimeksi valikoitui Mehlo. Raskaus oli tietyllä tapaa hankalampi kuin edellinen, sillä Tintistä povattiin isoa, mutta hän ei lopulta ollut niin iso kuin pelättiin. Mutta oli ja on edelleen aivan eri muotista kuin sirorakenteinen isoveljensä! Ja blogin kuvissakin pyörii pullurainen vauva. Bloggasin paljon erilaisista jutuista, mitä olen lasten kanssa tehnyt ja edelleen kävimme paljon (lasten) kulttuuririennoissa. Kotona ehdin tehdä käsitöitä ja mm. ihanan neulehaalarin, joka edelleen roikkuu koristeena eteisessä. Kudoin myös kangaspuilla sekä vanhan kodin "alakerrassa" että Taitokeskuksella. Aloitin leipäjuuren, joka porskuttaa edelleen ja tulee hyvää leipää! Syksyllä löysimme tämän nykyisen kodin ja aloimme valmistella muuttoa. Pohdin vanhan kodin hyviä ja huonoja puolia, mutta olin tietysti innoissani muutosta.

2019

Näin jälkikäteen vuosi 2019 näyttäytyy hyvin tasaisena vuotena. Oli kotiäitiarkea vauvan ja taaperon ja sittemmin taaperon ja leikki-ikäisen kanssa. Totuttelimme uuteen kotiin ja sisustin sitä.  On hauska huomata, miten kotimme on tässä kolmen vuoden aikana muotoutuntu enemmän ja enemmän oman näköiseksi. Juhlimme kotia ja järjestimme kolmet tuparit. Juhlimme myös mahtavat pihasynttärit 4- ja 1-vuotiaiden kunniaksi. Vappuakin juhlimme ystäväperheiden kanssa sekä aattona että päivänä. Oi niitä aikoja, kun sai järjestää huoletta juhlia!  Hevisaurus oli kova juttu ja nyt elämme samaa vaihetta toistamiseen. Ilmeisesti 3,5-vuotiaana on jonkinlainen hevivaihe. Aloitin keramiikkaharrastuksen, joka on ollut nyt tauolla ja sitä ikävöin!  Selailin myös matkakertomusta siitä, kun kävimme samalla reissulla Prahassa, Wienissä ja Budapestissä. Onneksi teimme tällaisen megamatkan juuri ennen, kun koko matkailu sai ikävän stopin. 

2020

No kaikki tietävätkin, että tämä oli taas mullistusten vuosi, mutta ei vain minulle vaan koko maailmalle. Alkuvuodesta esittelin edellisen kerran blogin historiaa tiivistetysti ja sisustelin huolettomana. Suunnittelin luuhaavani paljon museoissa ja kahviloissa viimeisinä kotiäitikuukaisinani kun molemmat lapset olivat puistokerholaisia. Lopulta olimmekin sitten "lock down" -moodissa ja askartelimme Leijonakuningas-rekvisiittaa pahvista ja vessapaperirullista. Jälkikäteen muistelen tätä aikaa lämmöllä, mutta ehkä aika on kullannut muistot. Ainakin olin tiiviisti lasten kanssa ennen kun palasin taas töihin. Kesällä kasvatimme perunoita ja porkkanoita ja uudistin muutenkin takapihan kukkapenkkiä. Ehkä olen povannut itselleni minivihanneksi, sillä olen aina kirjoittanut minipuutarhasta. Yhtenä vuonna kasvatin minikokoisia kesäkurpitsoita ja vuonna 2020 taas miniporkkanoita. Minipaprikoitakin olen joskus saanut aikana ennen blogia. Onneksi perunaviljelmykset onnistuiva. Onneksi kurpitsat ovat aina olleet näyttäviä ja tänä vuonna teimme pokepallo-kurpitsan Halloweenina. Oli myös aika hauska huomata, miten monena vuonna olen valanut kynttilöitä. Kynttiläpostauksia oli melkein joka vuonna ja vielä tänä vuonnakin tein yhden. Kynttilätarvikkeita ei siis ole turhaan tullut ostettua. 

2021 

Blogin näillä näkymin viimeinen kokonainen vuosi. Postaustahti harveni huomattavasti, mutta kyllä edelleen minulla riitti uutta kerrottavaa mm. askarteluista, sisustamisesta sekä etenkin uudesta keittiöstä. Ehkä viime vuonna blogin suunta palasikin enemmän sisustusaiheisiin, kuten alunperin olin ajatellutkin. Kohensin minipuutarhaa ja kirjoitin poikien kuulumisia. Aloitin myös bokashoinnin, josta kirjoitin parikin postausta. Blogi tiivistyi, kuten elämäkin näin toisena "koronavuonna". Ehkä yksinkertaisesti ei vaan tapahtunut niin kovin paljon asioita? Tai todennäköisesti tapahtui liikaakin, eikä aikaa ja energiaa riittänyt. Bonskun ja Tintin kanssa elämä on hyvin vauhdikasta ja iloitsen siitä, mutta oman ajan olen suunnannut muualle kuin blogiin. 

Olen onnellinen, että paljon olen saanut dokumentoitua blogiini. Oikeastaan koko nuoren aikuisuuteni ja etenkin perheeksi kasvamisen. Oli ilo selata, mitä kaikkea hauskaa sitä onkaan vuosien varrella tehnyt. Toivon, etteivät nämä muistot koskaan katoa bittiavaruuteen! Olen myös iloinnut teidän lukijoiden seurasta ja aika monen kanssa jatkan Instagramin puolella tutulla nimimerkillä @Karkkis_Karkkinen. Se ei ole sama kuin blogi, mutta se on se mihin tällä hetkellä aika ja into riittää.  Nykyisin ei ilman tunnuksia ole kai niin yksinkertaista lukea instagramia, mutta nopean googlailun perusteella keinoja on, jos haluat käydä kurkkimassa kuulumisia, mutta et halua omaa tiliä. 

KIITOS KAIKILLE IHANILLE LUKIJOILLE VUOSIEN VARRELTA!

Ja viimeinen kysymys: mitä muistoja sinulla on blogiini liittyen?

Kestävä koti

Elokuusta tuli vähän turhan ruuhkainen minun makuuni ja kesä loppui rysäyksellä. Ensimmäisen viikon piti olla minun lomaviikkoni ja Tintin päiväkotiintotuttelu viikko, jolloin minä olisin saanut puoli päivää vain itselleni. Tarkoitus oli alkuviikosta vähän raivata ja siivota kotia ja loppuviikosta luuhata yksin kaupungilla. Sitten Bonsku nosti kuumeen. Loppuviikko menikin sitten testin kautta sairastaessa. Sitten alkoi työt. Ja ensimmäisen kokonaisen päivän keskellä sairastui Tintti. Ja lopulta myös me aikuiset. Ja kun muut olivat parantuneet, Tintti aloitti alusta. Kuusi testiä kahden viikon sisään. Siinä samalla kasaantuivat työt ja koska töissä on niiden kasaantuneiden lisäksi uusia kivoja ja vähän jännittäviä juttuja, ovat työt vieneet myös vähän normaalia enemmän energiaa. Niinpä olen ollut tässä elokuussa aika puhki. Nyt onneksi vähän alkaa helpottaa. Mutta tästä syystä kuvat, jotka olen tähän postaukseen ottanut, ovat hyvin, noh, realistisia. En siirrellyt kuin pari tavaraa. Minun on turha kilpailla täydellisesti aseteltujen blogi- ja instakuvien rinnalla, joten menään siis realismi edellä. 

Jotain olen sentään ehtinyt kuitenkin tässä elokuussa tehdä. Kuuntelin Julia Thurénin uutuuden Kaikki kuluttamisesta. Kirjassa käydään juuri täydellisen helppotajuisesti läpi sitä, mitä tämä nykyinen talousjärjestelmä on, miten se on vaikuttanut länsimaiseen ylikulutuksen kulttuuriin ja miten siitä voisi pyristellä eroon ilman, että koko kapitalismia on hylättävä. Se sai miettimään monenlaisia asioita, mutta myös sitä mitä tavaraa olen vuosien aikana kotiini hankkinut ja ovatko hankintani kestävällä tasolla. Miten usein hankin kotiin uusia asioita? Olenko tehnyt vuosien varrella kestäviä valintoja? Jo blogini alkuaikoina eräs ystäväni pohti, miten pyörittää sisustusaiheista blogia ilman, että ostaa koko ajan uutta. Aion tässä postauksessa käydä läpi kaikki kotimme huonekalut ja niiden hankintavuodet ja pohdin sisustamista kestävän kulutuksen kannalta. 

Kuvan huonekalut: kukkatuoli vuodelta 2019 (vintage, uudelleen verhoiltu), peilipöytä vuodelta 2017 (vintage); keinutuoli 2011 (isovanhempien vanha); liinavaatekaappi  2011(isovanhempien vanha); matto 2021 (käytettyä Ikeaa). 

Olen asunut omillani vuodesta 2009. Käytännössä olen voinut omistaa siis huonekaluja vasta reilut kymmenen vuotta ja lisäksi joitain lapsuuden kodista mukana kulkeneita. Aionkin laskea keski-iän huonekalujeni omistusvuosien mukaan. Toki iso osa huonekaluistani on myös vanhoja ja käytettynä saatuja tai hankittuja, mikä on hyvin kestävää. En kuitenkaan aio laskea ikää todellisen iän mukaan, koska ei pelkkä käytettynä hankkiminenkaan autuaaksi tee. Käytetyn ostaminen, niin järkevää kuin se usein onkin, saattaa myös mahdollistaa sen, että joku toinen saa ostaa taas jotain uutta. Lisäksi huomaan itse oikeuttavani itselleni välillä uusia ostoksia siksi, että "minullahan on jo niin paljon käytettyä, kyllä minä tämän voin ostaa". 

Tämän kuvan huonekalut: Pinkki tuoli 2019 (vintage, uudelleen verhoiltu); senkki 2013 (roskalavalöytö). 

On tuntunut, että kotiin tulee koko ajan hankittua jotain uutta ja usein vielä viime vuosina ihan uutta-uutta, kuten vaikkapa naulakot ja eteisen penkki. Nämä hankinnat ovat olleet erittäin käytännöllisiä ja osoittautuneet myös käytössä hyviksi. Etenkin penkkiä edelsivät kaikenlaiset vanhoista huonekaluista kyhätyt viritelmät, jotka eivät oikein toimineet. Silti pohdin pitkään, voinko ostaa tuon penkin, kun vanhallakin pärjää? Missä menee halun ja tarpeen raja? Se on tietysti hyvin häilyvä, mutta tämä on asia, jota pohditaan paljon myös Thurénin kirjassa. Riittääkö tarpeeksi, se, että jokin asia on hautunut mielessä puoli vuotta tai vuoden? Milloin jokin on niin epäkäytännöllinen ratkaisu, että se "oikeuttaa" ostamaan jotain? En voi kieltää, etten tuntisi ostoksistani myös mielihyvää. Ja kun sitten päädyn jonkin asian ostamaan, yritän myös nauttia siitä kunnolla. En halua ostaa väliaikaista. 

Lipasto 2009 (isovanhemmilta); Hang it all 2018 (uutena); Kite-naulakot 2019 (uutena); kenkäpenkki 2021 (uutena); räsymatot 2012 (isovanhemmilta)

Leikkikeittiö 2018 (Ikea, uutena); Kirjoituspöytä 1990-luvun alku (lapsuuden kodista siis); Muurahaistuoli 2006 (uutena, yo-lahja).

Yleensä yritän hankkia asioita ensisijaisesti käytettynä. Vaikka tähänkin liittyy ongelmansa, kuten tuolla edellä pohdin, on tietysti järkevää ostaa joltain toiselta jotain turhaa, kun se itsellä tulee käyttöön. Aina sitä käytettyä ei kuitenkaan löydy, kun jokin asia olisi tarpeellinen (tai "tarpeellinen"). Esimerkiksi tuo lasten Ikean keittiö. Olin haaveillut sellaisesta jo pidempään ja aina käytetyt kerkesivät mennä nenän edestä. Siispä muutaman kuukauden yrityksen jälkeen ostimme sen uutena. Nyt se on käytössä hyvin satunnaisesti ja siirtyi juuri keittiöstä tuohon olohuoneeseen. Pitäisikö siitä nyt luopua, jotta jonkun toisen ei tarvitsisi ostaa sellaista uutena? Toisaalta aina kun pojat leikkivät sillä, se on niin suloista että jo ihan siksikin tekisi mieli vain pitää se. Sitä paitsi se on ehkä yksi tyylikkäimmistä leikkikeittiöistä! 

Sohva 2009 (uusi, valmistujaislahja); kahvipöytä 2009 (isovanhemmilta); pieni sivupöytä 2011 (vintage); kirjahylly 2018 (isovanhemmilta). 

Heräteostoksia en osta kovin usein, mutta välillä sentään. Olohuoneen matto oli erään tuttavan myynnissä Torissa ja hän linkkasi ilmoituksen facebookiin, josta sen bongasin. Mietin hetken ja sitten oli pakko tarttua tarjoukseen. Vanha (uutena ostettu) mattomme oli vielä ihan kunnossa, mutta tästä ruutumatosta olen joskus aikanaan haaveillut, kun se vielä oli Ikean valikoimissa. Ostos oli nappihankinta ja onneksi vanha mattokin päässee taas talvella lasten huoneessa käyttöön, kun lattialla kaipaa jotain lämpimämpää. Olen kiintyjä, enkä mielelläni vain myy asioita pois uuden tieltä. Monesti nykyään puhutaan siitä, ettei tavaraan saisi kiintyä, jotta se ei hallitse arkea, aikaa ja mieltä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sopivasti kiintymällä voi estää turhaa ostelua. Kun vanha on rakas, niin siitä on vaikeampi luopua vanhan tieltä. Kuten vaikkapa tuo rakas sohvani! Se on suhteellisen uusi huonekalun ikää jos katsotaan, mutta yksi pisimpään minulla olleista huonekaluista. Sain sen valmistuttuani lastentarhanopettajaksi (nyk. vakaope). Onneksi en sortunut silloin trendikkäisiin moduulisohviin kiitos pienen 33 neliöisen kotini! Trendeiltä ei voi välttyä, mutta oma maku ja tietty klassisuus auttaa, jos pyrkii hankkimaan aikaa kestäviä huonekaluja. 

Keittiö 2021.

Lasten tuolit n. 2016-17 (Ikea, uutena); 2x Jakkarat, ehkä 2013? (uutena, joululahjat); pinnatuolit 2017 (vintage); pöytä 2014 (isovanhempien vanha); Muurahaistuoli ehkä 2011 (uusi, joululahja)

Uusin asia meidän kodissamme on tietysti keittiö. Se on minusta tietysti ihana ja moni asia siinä on paljon käytännöllisempää kuin vanhassa. Silti tunsin piston omassatunnossani, kun Thurénin kirjassa puhuttiin siitä, onko järkevää uusia vaikkapa juuri keittiötä aina, kun se alkaa näyttää vanhanaikaiselta. Vanha keittiömme oli tosi 2010-lukuinen ja kuitenkin vielä monilta osin ihan hyvässä kunnossa. Haittasiko muutama kulunut kaapinreuna todella keittiön todellista käyttötarkoitusta? Eipä kestävän kulutuksen kannalta remontti tainnut olla kovin järkevä. Toisaalta, vaikka tässä keittiössä on nyt paljon elementtejä, jotka varmaankin huutavat 2020-lukua, niin toisaalta ehkä siinä on kuitenkin myös ajattomuutta ja ennenkaikkea omaa makuani, jolloin minun ei tarvitse uusia sitä enää uudestaan (ja toivon, että mahdollinen seuraavakin asukas joskus siitä pitää). Ja nyt aion kyllä huolehtia siitä, että ovet pysyvät hyvässä kunnossa. Yksi tärkeä pointti Thurénin kirjassa olikin, että kun hankimme jotain, meillä on velvollisuus huolehtia siitä, että se pysyy hyvänä, jotta turhaan ei tarvitse sen takia ostaa uutta. 

Kirjahylly 2019 (vintage, isovanhemmilta); kirjoituspöytä (2010, antiikkia miehen vanhemmilta); työtuoli 2021 (käytettynä). 

Nyt kun näitä huonekaluja käy tässä läpi, niin ei meidän kodin tilanne vaikuta ollenkaan niin pahalta, kuin ensin luulin. Vaikka erityisesti eteiseen on hankittu uusia asioita viime vuosina, on todella moni huonekalu joko ollut meillä jo vuosia tai sitten saatu isovanhemmilta. Se, että isovanhemmiltani on jäänyt paljon kauniita huonekaluja ja se, että myös pidän niistä, on yksi syy joka helpottaa tätä kestävän kodin sisustamista. Tämä ei ole itsestäänselvyys ja tiedostan sen. Onneksi kuitenkin nykyään vanhojakin käytettyjä huonekaluja liikkuu paljon ja edelleen myös hyvään hintaan, joten monella on mahdollisuus myös ihan ostamalla saada kauniita vanhoja huonekaluja, ainakin jos ei tarvitse olla ihan mintissä kunnossa. Ja toisaalta, miten arvokkaita nämä ovat olleet jo isovanhemmilleni! Kun huonekalut ovat olleet arvokkaita, niitä on myös säilytetty niin, että ne todellakin kestävät seuraaville sukupolville. Miten käy 80-, 90- ja 2000-luvun tavaroille?

Pieni lipasto 2011 (vintage); sänky 2009 (uutena); petari 2020 (uutena); Tintin sänky 2016 (käytettynä)

  

Laiskuus on myös erinomainen lähtökohta kestävälle sisustukselle. Kun ei todellakaan jaksa pistää kaikkea uusiksi, koska muuten joutuisi pitämään sen vanhan asian eteenpäin ja näkemään vaivaa. Näin kävi vanhan sänkymme kanssa. Ihan puhtaasta mieliteosta ja vaikuttajien influenssoinnin pohjalta aloin pari vuotta sitten haaveilla Porin villan ja peitteen futoneista. Laskeskelin budjettia (koska myös budjetti on tietysti yksi hyvä syy, miksi ei voi jatkuvasti ostella kaikkea), mutta lopulta en alkanut projektiin, sillä sitten olisi pitänyt miettiä, mihin vanhan sängyn laittaa. Se on jo sen verran vanha, että kenelle sen kehtaa myydä tai antaa? Kaatopaikka on myös iso vaiva. Ja sängyn alas roudaaminen yläkerrasta. Niinpä lopulta päädyimme ostamaan pelkän uuden paksun petarin. Joka se oli kyllä oikein kannattava ostos, sillä se toi sängylle lisävuosia ja lopetti yöllisen nenän ärsytyksen, joka ilmeisesti johtui vanhasta patjasta. 

Värikäs lipasto 2016 (Ikea, uusi); matto 2018 (uusi, itse kudottu)

Thurénin kirjassa sivutaan myös Ikeaa ilmiönä. Olen saman ikäinen kuin hän ja jaoin vahvasti kirjassa kuvatun kokemuksen ensimmäisistä reissuista Ikeaan. Se oli silloin jotain harvinaislaatuista ja muistan vieläkin ne sydän- ja aurinkotyynyt, joilla on kädet, hassut lasten muovihuonekalut ja mahdollisuuden sisustaa omaa teinin huonetta hauskasti ja edullisesti. Ikea on luonut tietä tietyllä tavalla tasa-arvoisemmalle sisustamiselle, johon kaikilla on varaa. Ikea on myös laadukasta tavaraa ja siellä on oikeasti paljon hauskasti suunniteltuja huonekaluja, vaikkapa tuo lastenhuoneen senkki (sen laatu tosin on niin ja näin). Suurimana ongelmana näen Ikeassa ja vastaavissa paikoissa näen sen, miten helposti siellä ostellee kaikkea sellaista, mitä ei edes tiennyt tarvitsevansa. Pitää olla joko todella kiire, raudanluja päätös olla ostamatta listan ulkopuolelta tai jonkinlaiset silmälaput. Tai sitten ei vain yksinkertaisesti mene Ikeaan (tai vastaaviin paikkoihin, Clas Ohlson on toinen heikko kohtani). Välillä hieman helpottaa jättää ostamatta, kun kuvittelee ne massat tavaraa, jotka kaupassa näkee ja kuvittelee, miten niitä tehdään enemmän ja enemmän massoittain jatkuvasti. Silloin saan tavaraähkyn ja minun on helpompi jättää ostamatta. Ellei se sitten ole ihan tosi kiva ja tarvitsen sen, kun se on niin käteväkin. Hups.

Kerrossänky 2019 (käytetty); sängynaluslaatikko 2020 (käytetty) tuoli 2017? (vintage); pinnatuoli 2011 (ei näy kuvassa, vintage)

Pikaisen laskutoimituksen perusteella tässä esiteltiin 40 kotimme huonekalua. Keskimäärin ne ovat olleet meillä n. 6,4 vuotta. Vajaa puolet näistä on ollut meillä tätä pidempään. Ehkä jopa yllätyin tuosta luvusta, mutta toisaalta mukana oli paljon suhteellisen uusia hankintoja, joten se laski lukua. Väkisinkin elämäntilanteen muuttuessa huonekalutarpeet muuttuvat, esimerkiksi lasten sängyt on pitänyt hankkia. Kuitenkin aika samat huonekalut näissä kuvissa pyörivät kuin ennenkin, tai ainakin siltä tuntuu. Jatkan tällä linjalla ja opettelen jatkuvasti kestävämpää kulutusta. Sillä on huomattavasti helpompi olla ostamatta koko tavaraa kuin sitten päästä siitä eroon.

Mikä huonekalu on sinulla ollut pisimpään kotonasi? Entä mitä kestävä kodinsisustus sinusta on?

Toinen onnellinen perhe

 Ilahduin kovasti lukiessani Hesarin artikkelia, jossa Juha Itkonen kertoo perhe-elämän onnesta. Hän puki sanoiksi sen, mitä niin usein arjen keskellä pysähdyn miettimään. Vaikka arki on tällä hetkellä täynnä arkiaamujen kiirettä, taaperoraivareita, leikki-ikäisen lohduttamista, eikä "omaa aikaa" ole samalla tavalla kuin ennen lapsia, on tämä elämänvaihe jollain syvemmällä tavalla aivan hirveän onnellinen ja täysi. Parhaat asiat elämässä eivät todellakaan ole aina niitä helpoimpia ja itsestään sujuvia. Olen lukenut paljon kritiikkiäkin artikkelia kohtaan ja siinä nähtiin vain keskiluokkaista (keski-ikäisen miehen) onnea, mutta minusta siinä yritettiin pukea sanoiksi hienosti sitä, mistä vanhemmuuteen liittyvä onni kumpuaa. 

Elämä on täynnä melko hulvattomia hetkiä. 

Välillä muistelen kaiholla blogin alkuaikoja, jolloin kirjoitin joka viikko uuden reseptipostauksen tai kerroin taas uudesta käsityöstä. Nyt voisin kirjoittaa samalla intensiteetillä vain pyykkikasoista tai tiskivuorista. Hyviä aiheita ehkä nekin, mutta eivät kuitenkaan saa vääntäytymään koneen ääreen naputtelemaan. Onneksi aina välillä iskee edelleen inspiraatio ja siksi ajattelin vielä ainakin blogin kymppisynttäreihin saakka jatkaa ja irtautua illalla kotitöistä tai -sohvalta koneen ääreen. Vaikka välillä haaveilen siitä, että olisi sama vapaus toteuttaa itseään kuin ennen lapsia, niin en sitä todellisuudessa kuitenkaan haluaisi. Elämä muuttuu ja hyvä niin. Se muuttuu myös, vaikka lapsia ei saisi tai haluaisi. Rankkoja tai helppoja vaiheita voi tulla, oli lapsia tai ei.

Elämä on välillä yhtä sotkuista ja vauhdikasta, mutta silti yhtä hauskaa kuin nämä kuvat. 

Artikkelissa puhutaan myös siitä, miten ehkä joku nuori aikuinen pelkää lasten saamista, sillä elämä muuttuu niin paljon. Halutaan pitää kiinni siitä, mikä tuntuu hyvältä nyt ja pelätään, että kaikki muuttuu vain huonompaan, kuten media toitottaa. Muualta luin, ettei tämä todellisuudessa vaikuta kenenkään lapsitoiveisiin. Mutta kyllä minä pelkäsin ja epäröin juuri siksi. Moni kauhukuva toteutuikin, mutta useimmat vain huomatakseni, ettei se niin kauheaa olekaan (sivuhuomiona: käymme nykyisin myös Hesellä ja tilaamme ruoat Prismasta). Lisäksi toteutui myös se, mistä en ehkä uskaltanut edes haaveilla: lapset ovat aivan todella ihania ja lapsiperhe-elämä kaikkea muuta kuin tasapaksua. Joka päivälle riittää niin monta sydäntä sykerryttävää ja pakahduttavaa hetkeä, jotka kuittaavat kyllä ne negatiiviset asiat.

 

Tämä on kuulemma "maskisuoritus", myöhemmin tämä olikin Kylo Ren. 

Työ-päiväkoti-koti-arki rullaa nyt meillä täysillä (tai melkein, sillä molemmat teemme 80% työaikaa, mikä kyllä lisää onnellisuutta). Odotin sitäkin kauhulla, mutta taas olen saanut huomata, ettei se ole ollenkaan niin kamalaa "ruuhkavuosiarkea" kuin pelkäsin. On itseasiassa todella ihanaa, että molemmilla lapsilla on hyvät varhaiskasvatuspaikat ja tuntuu, että me molemmat vanhemmat jaksamme taas eri tavalla, kun molemmilla on taas päivätyöt. Minä viihdyn työssäni erittäin hyvin ja uskon, että nyt kun isovanhempien apu ei koronan vuoksi ole samalla tavalla itsestäänselvyys, se on myös henkireikä. Siellä saan ajatella ajatukset rauhassa loppuun. Silti odotan perjantaita ja viikonloppua, jolloin saan viettää pidemmän päivän poikien kanssa ja silloin saan myös aina hetken hengähdysaikaa. Osittaisella hoitovapaalla pystyn yhdistämään työn ja kotiarjen parhaat puolet. 

Kirjoitusharjoituksia. Motivoivaa. 

Illat kuluvat nopsaan, mutta onneksi vauhtia riittää joten ne eivät tunnu liian lyhyiltä. Pojat odottavat minua aina kotona, kun tulen töistä, mikä on aika ihanaa. Sitten istutaan sylikkäin sohvalla ja pelataan vähän Pokemon gota. Minä juon kahvin, sitten valmistelen ruoan ja syömme, joskus toisessa järjestyksessä. Usein sen jälkeen menemme vielä ulos tai joskus leikimme sisällä. Iltapala hoidetaan vuorotellen ja toinen vanhempi saa silloin usein tehdä jotain omaa hommaa tai käydä lenkillä. Sitten iltarutiinit, jonka jälkeen väsyttää usein jo aika paljon. Yritän vähän kuitenkin yleensä siivota keittiötä. Tällä hetkellä harrastukset rajoittuvat puhelimeen: harjoittelen espanjaa ja saksaa Duolingolla, pelaan shakkia (koska katsoin Mustan kuningattaren) tai luen kirjaa. Välillä katsomme yhteistä ohjelmaa. Päivät tuntuvat todella täysiltä ja vaiherikkailta, vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. 

Ravintolavaunu. 

Tietysti paljon lapset tuovat mukanaan myös vaivaa, sitä ei voi kiistää. On riitaa, asiat tippuvat jatkuvasti, sotku ei lopu, hei älkää riidelkö, ruoka on aika usein pahaa ja sitä pitää silti tehdä koko ajan, päivähoidon viikko-ohjelman erikoispäivät pitää muistaa ja taas tuli tappelu. Mutta silti, se on vaan parasta maailmassa, kun saa loputtomasti katsella miten lapsi innoissaan selittää pokemoneista, työkoneista ja keksii uusia juttuja legoista. Ja kaikkein raskaimmankin iltanukutuksen jälkeen on aina yhtä pakahduttavaa katsoa kun lapset tuhisevat sikeässä unessa. Nuo uudet ihmistyypit ovat meidän lapsiamme, käsittämätöntä! Ja kaikessa on koko ajan läsnä myös rajallisuus. Joskus nämä lapset kasvavat aikuisiksi. Nyt ei vielä tarvitse päästää irti kuin hetkeksi. 

Isomummon reseptillä leivottua kauralastua.

Eivät lapset tietenkään ole elämässä ainoa mahdollinen onnen ja tyytyväisyyden lähde, eikä kaikkien elämässä tarvitse olla omia biologisia lapsia, jotta pääsee iloitsemaan lapsuuden ja kasvun ihmeellisyydestä.  Lapset eivät ole itsestäänselvyys (en nyt mene tässä syvemmälle tahattomaan lapsettomuuteen). Ei kaikkien tarvitse haluta lapsia. Toivoisin silti, että lapsiperhe-elämän positiivisista puolista puhuttaisiin enemmän. Enkä tarkoita nyt söpöjä instagramkelpoisia hetkiä, jossa vietetään laatuaikaa, vaan juuri tästä ihan tavallisesta. Siitä, mitä onnea tuo se, että arkeen kuuluu lapsia. Vaikeista hetkistä kerrotaan minusta kyllä myös tarpeeksi ja sillekin on paikkansa. 

Ehkä tästä kirjoituksesta tuli nyt yhtä sotkuinen ja epätarkka kuin nämä kuvat, mutta halusin tämän kuitenkin naputella. Ehkä myös siksi, jotta osaisin nauttia niistä pienistä onnenhetkistä, joita yritin tässä tavoitella. Se on vaikeaa ja ehkä juuri siksi siitä pitää kirjoittaa. 

Mitkä pienet asiat tekevät tällä hetkellä sinun arjestasi onnellista?

Koti-ikkä

 Nyt isänpäivänä on hyvä vähän kertoa meidän syksystä ja oikeastaan koko edellisestä puolesta vuodesta. Toukokuussa minä palasin töihin ja mies jäi vuorostaan kotiin. Ja se on ollut kyllä meidän perheelle todella hyvä ratkaisu! Vaikka varmaan perhevapaissa olisi minustakin korjattavaa, niin nykyisessä systeemissä on kyllä se hyvä puoli, että minä sain ensin olla suhteellisen pitkään kotona (vajaat pari vuotta) ja silti mieskin ehtii olla kotona aika kivan pätkän. Vielä hänellä on pari kuukautta koti-isyyttä edessä ja yhteensä hän on kotona siis noin kahdeksan kuukautta. Bonskun kanssa mies oli kotona suunnilleen samanlaisen pätkän.

Isänpäiväkukkaset ja R2D2

Edelleen allekirjoitan väitteen, että koti-isyys on äidin parasta aikaa. Tai ainakin yhtä hyvää, kuin kotiäitiys parhaimmillaan. On ollut niin ihana palata töihin, kun ei ole samalla tarvinnut ottaa haltuun päivähoitokuvioita ja arkiaamujen kiirettä. Lapset heräävät kyllä suunnilleen samoihin aikoihin kuin minä, mutta vain minulla on kiire minnekään, sillä Bonskun päiväkoti alkaa vasta 8.30 ja Tintin puisto 9.00. Jatkossakaan ei iltapäivisin minun tarvitse kiirehtiä hakemaan lapsia, sillä mies päässee oikeastaan aina minua aikaisemmin töistä. 

Bonskun päiväkoti alkoi kyllä minun kannaltani juuri sopivaan aikaan. Mies otti haltuun koko päiväkotikuvion, mitä vaatteita siellä pitää olla ja miten reppu täytetään. Jos hoito olisi alkanut silloin, kun minä olin vetovastuussa tai vaihtoehtoisesti kun molemmat olisivat töissä, olen aika varma että kuin huomaamatta kaikki päiväkotiin liittyvä "metatyö" olisi ollut yks kaks minulla. Eikä tämä johdu siitä, ettei mies osaisi näitä hoitaa. Arvaan vaan, että siihen se silti olisi ikään kuin valunut. Nyt taas minä huomaan olevani pihalla monesta päiväkodin kanssa sovitusta jutusta ja h
yvä niin. Ehdin päästä niihin sitten mukaan riittävästi kun on tarvis. Ja onneksi päiväkodista kuitenkin tulee viikkokirje sekä kuvia säännöllisesti. On silti ihana tietää ja nähdä, mitä Bonsku päivän aikana touhuaa, mutta minun ei ole tarvinnut huolehtia tuleeko mukaan eväät tai jumppatossut. 

Bonsku keksi, että iskälle pitää ostaa lahjaksi legoja (ilman mitään taka-ajatuksia tietysti). Hän käytti lahjaan myös omia rahojaan. 

On yllättävän kuormittavaa olla se, joka tietää lapasten paikat ja sen, mitä milloinkin kannattaa pukea. Ja pukeutuminen on vain yksi konkreettinen esimerkki metatyöstä! Minä riemuitsin tällä viikolla, kun mies joutui neuvomaan minua, mitä lapsille kannattaa pukea päälle tällä kertaa. Se tarkoittaa, että kaikki se hiljainen tieto siitä, mitä milläkin sääkombolla kannattaa tuonne ulos laittaa on jakautunut meidän perheessä tasaisemmin. 

Tintti on ollut aina melkoinen mammampoika (nimitys tulee siitä, että hän myös kutsuu maitoa mammaksi). Nyt olen kuitenkin ilolla seurannut, miten hänestä on tullut entistä enemmän myös "ikkänpoika". Iskästä on tullut hoitovapaan aikana vielä paljon aiempaa tärkeämpi. Välillä hän on vaikkapa satuttanut vähäsen ja hän on saattanut huutaa "ikkää, ikkää", vaikka minäkin olisin ollut vieressä. Ennen moinen ei olisi tullut kuuloonkaan. Minua ei kuitenkaan ole syrjäytetty, vaan kyllä äiti on edelleen monessa tilanteessa tärkeä, etenkin aamuisin ja iltaisin. 

Lahja sisälsi myös läheisyyttä. 

Kotivanhemman roolien vaihtamisessa oppii myös ymmärtämään paremmin toisen vanhemman tuntemukset. Kun minä olin kotona, teki mieli kipata lapset heti miehelle kun ovi kolahti, jotta saisi pienen lepohetken. Kun nyt tuleen kotiin töistä, tarvitsisin yhtä lailla sen pienen lepohetken. Kumpikin saattaa olla päivästä aika puhki ja etenkin melu kuormittaa miestä. Yleensä teemme niin, että minä nappaan lapset heti töistä tullessani kainaloon, sillä on heitä ollut myös ikävä. Kainalohetken jälkeen tarvitsen kuitenkin myös rauhallisen kahvihetkeni. 

Onneksi minä saan työstä ja kotielämästä tällä hetkellä kaikki parhaat puolet myös siinä mielessä, että teen miehen hoitovapaasta huolimatta lyhennettyä, nelipäiväistä työviikkoa ja se on ollut rahanmenetyksen arvoista. Se mahdollistaa miehelle aikaa keskittyä perjantaisin vapaammin musiikkitöihin (eli hänkään ei itseasiassa ole ihan 100% koti-isä). Samalla se leppoistaa kaikkien arkea, kun perjantai on vielä astetta rennompi päivä. Vapaan perjantain avulla jaksan itsekin paremmin, sillä etenkin alkusyksystä iltaisin miehellä oli vielä niin paljon musiikkitöitä, että arki olisi ollut jatkuvaa läpystä vaihtoa. Nyt koronan vuoksi arki on leppoistunut hieman vielä lisää, mutta se taas ei pidemmän päälle ole kyllä hyvä juttu, sillä musiikkityöt ovat olleet miehelle kotiarjen rinnalla tärkeä vastapaino. 

Iskä ja pojat legoleikkien pyörteissä. 

Meillä tämä koti-isyysjakso on siis tasapainottanut etenkin lapsiin liittyvien kotitöiden jakautumista, vahvistanut isän ja lasten välistä suhdetta ja helpottanut minun töihin paluuta huomattavasti. Varmasti on perheitä, jossa näin olisi muutenkin, mutta uskon että monelle tämä on mahtava mahdollisuus. Suosittelen kokeilemaan!

Hyvää isänpäivää kaikenlaisille iseille!

Uutta ja tavallista arkea

Töihinpaluu on sujunut melkolailla mainiosti. Töissä on kivaa ja suunnilleen kaiken tarvittavan muistaa tai osaa selvittää. Yksi ihanimmista asioista töissä on se, että saa ajatella ajatuksensa loppuun asti ja onneksi työni mahdollistaa sen useimmiten. Minulla on lisäksi erittäin mukava työyhteisö ja innokas kollega, jonka kanssa kehittää työtä eteenpäin. Lapsia ei ole tullut ikävä työpäivän aikana ja he ovat pärjäilleen mukavasti isän kanssa kotona. 

Bonskun ja Tintin suosikkileikit. 

Elämä tuntuu yhtä täydeltä kuin tämä meidän pihanpätkä näyttää. 

Vaikka töissä en ikävöi, päivän paras hetki on tulla kotiin ja saada riemusta kiljuvat lapset syliin. Yritän aina töiden jälkeen hetken rentoutua, mutta se onnistuu hieman vaihtelevasti. Usein olenkin aika poikki, mutta yritän kovasti tsempata ja jaksaa leikkiä Bonskun ja Tintin kanssa. Jos kotona ollessa oli väsynyt, se oli sellaista tasaista koko päivän jatkuvaa. Töissä taas jaksan työpäivän oikein hyvin, mutta sen jälkeen tuntuu välillä todella uuvahtaneelta ja pitäisi jaksaa perään vielä "toinen työpäivä" kotona lasten kanssa. Tämä kuulostaa nyt kovin negatiiviselta, sillä ei arki sentään pelkkää väsymystä ole. Pidän siitä, että nyt elämässä on taas erilaista vaihtelua. Illat eivät tunnu ollenkaan lyhyiltä, kun niiden aikana ehtii touhuta niin monta asiaa. 

Vauhtia riittää näiden veijareiden kanssa. 

Ehdottoman ihanaa on kuitenkin tehdä taas nelipäiväistä työviikkoa. Kun viikonloppu kestääkin kolme päivää, ehtii aivan erilailla levättyä kuin kahdessa päivässä. Töissäkään en ole kokenut, että työt kasaantuisivat liiaksi tai että tekisin viiden päivän työt neljässä päivässä. Saatan silti niin vahingossa tehdä, sillä jaksan olla myös tehokkaampi, kun tiedän että saan myös enemmän kotiarkea lasten kanssa. Lepo on tietysti vilkkaiden lasten kanssa suhteellinen käsite, mutta kolme hidasta aamua auttaa jo asiaa paljon. Lisäksi saan myös helpommin ja paremmalla omalla tunnolla omia hetkiä, kun tuntuu että aikaa lasten kanssa on riittävästi. Esimerkiksi nyt pojat ovat isänsä kanssa puistossa ja minä sain maalata kasvihuonekaappia rauhassa. 

Kaapin maalausta rauhassa - ah. Tosin kaapista ei lopulta tullutkaan keltaista, koska sävy oli väärä. 

Nyt sunnuntain loppu on varattu perhe ajalle. Kohta uuniin menee pizzaa ja illalla menemme vielä koko porukka saunaan. Mukavaa ja ihanan tavallista. Sopii oikein hyvin tähän omituisen ajan keskelle. 

Mikä on paras asia arjessasi juuri nyt?

Poikkeuskuulumisia

Tämä on kummallista aikaa, kun koko maailma on yksi iso poikkeustila ja samat outous koskee ihmisiä lähes joka puolella maailmaa. Koska tämä korona-kriisi on nyt niin poikkeuksellista aikaa, että ajattelin kirjoittaa ajatuksiani tästä uuden arjen keskeltä, jotta itsekin voin ehkä palata näihin ajatuksiin. Tähän outoon aikaan, joka tuntuu nyt ja toivottavasti tulevaisuudessakin epätodelliselta, vaikka on totta. Tässä vaiheessa mikään kauhuskenaario ei ole realisoitunut omassa elämässä, joten tässä vaiheessa asiasta on helppo kirjoittaa.

Leivonta on uusi rutiini. Joka viikonloppuna leivotaan nyt jotain. 

Vaikka uutisointi alkoi tietysti jo vuoden alusta, tuntui koko korona pitkään todella kaukaiselta. Ja vaikka se alkoi hiipiä lähemmäs ja lähemmäs ja rajoituksista ja sosiaalisesta etäisyydestä alettiin puhua, niitä ei heti meinannut sisäistää. Vielä torstaina 12.3. kävin töissä sopimassa kesälomia ja muita käytännön asioita toukokuista töihinpaluuta ajatellen. Siellä ei vielä edes keskusteltu siitä, miten tähän kaikkeen mahdollisesti korona tulisi vaikuttamaan. Sen aamupäivän jälkeen kaikki alkoi muuttua. Perjantaina ja maanantaina Bonsku oli vielä puistokerhossa. Maanantaina olisi ollut vielä keramiikkakurssi, mutta en voinut mennä, kun minulla oli kurkku hieman kipeä. Tuntui siltä, että parempi ottaa varman päälle. Ja sitten tulivatkin jo hurjan vakavilta, mutta välttämättömiltä tuntuvat rajoitukset.

Tässä valmistuu Annin uunissa -blogin reseptillä suklaamuffinseja. Oli tosi hyviä!

Kuorrutteen tein kermavaahdosta, tuorejuustosta ja verigreippimehusta. Laitoin hiukan liian vähän greippiä eikä se oikein maistunut. Hyviä olivat silti!

Sen jälkeen olemmekin olleet hyvin tiiviisti perheen kesken. Ei nyt ihan neljän seinän sisällä, mutta melkein. Sama koskee tietysti lähes kaikkia lapsiperheitä. Meillä asiat oli helppo järjestellä niin, että elämä jatkui suunnilleen samoilla raiteilla lasten näkökulmasta. Puistokerhoa ei nyt tietenkään ole, mutta se ei ole juuri lapsia tuntunut haittaavan. Tai Bonsku valittaa kyllä leikkikaverin puutetta, mutta äiti tai isä (ei niinkään pikkuveli) kelpaa siihen hommaan hyvin. Isompi harmi on se, ettei isovanhempia voi nyt tavata ja heitä kaipaamme kovasti. Tintti alkaa hokea mummua ja pappaa aina, kun naapurin ovi kolahtaa. He ovat käyneet kaikki meillä niin säännöllisesti, että tilanne tuntuu oudolta. Arkeen ovat tulleet videopuhelut, joita ennen emme juurikaan ole hyödyntäneet. Bonsku totuttelee myös leikkihetkiin puhelimen välityksellä. Myös kirkko on vaihtunut livestreamiin.

Hassua, miten kuvittelin ennen tätä olevani enemmän introvertti kuin olenkaan. Taidan olla ainakin todella seurallinen introvertti, sillä etenkin alkuun sosiaalinen etäisyys tuntui todella ahdistavalta. Että en näe ystäviä pitkään aikaan! Olen aika huono viestittelemään tai puhumaan puhelimessa. Nyt sitä on pakko harjoitella. Vähitellen se alkaa sujua. Ja ehkä pidän yksinolosta silloin, kun se on vapaaehtoista. Pakon sanelemana se ei ole yhtä rentouttavaa. 

Joka päivä meillä on ollut askartelu- ja muovailuhetki. Se on tuonut päiviin ryhtiä. 

Ulkona olemme käyneet, mutta välttäneet leikkipuistoja ruuhkien aikana. Hieman stressaa, miten pitkään virus elää mahdollisesti leikkipuistovälineissä. Tintti ainakin vielä saattaa vaikka nuolla niitä ja häntä pitää vahtia haukan lailla. Metsäretket ovat olleet nyt erityisen virkistäviä. Pihallakin on onneksi ihan kiva touhuta. Kavereita emme ole enää tavanneet edes ulkona, sillä kävi liian stressaavaksi vahtia turvavälejä. Ja minä en todellakaan ole mikään stressaava äiti tai pöpökammoinen! Tämä nyt vaan on aivan eri asia kuin mitkään tavalliset flunssat. 

Ensimmäinen askartelu tässä menossa. Sen jälkeen eläimiä on tullut kahdeksan lisää. Niistä myöhemmin!

Olemme käyneet edelleen normaalisti kaupassa ja hakeneet ruokaa ravintoloista kotiin. Nyt kun kaikki muutkin ovat alkaneet tilata ruokansa noudettavaksi (tai kotiin kuljetettavaksi), emme ole meinanneet saada omaa ruokatilausta enää läpi! Se on hassusti kiukuttanut: MINÄ tilasin ruokani täältä jo ennen koronaa! Hieman pohdin joidenkin harrastusvälineiden hankkimista: uskallanko käydä kivijalkaliikkeessä vai pitääkö tilata kotiin? Tarvitsisin hieman tarvikkeita pariin projektiin, joiden avulla pysyä järjissäni tässä kaiken keskellä. Ja tukisin mieluummin pikkuliikkeitä kuin isoja nettikauppoja.

Mielikuvitusleikit ovat yhtä vauhdikkaita kuin ennenkin. 

Vaikka kaiken kaikkiaan tätä tilannetta ei kyllä mitenkään päin toivoisi, on tässä ollut paljon hyvääkin. Miehen kaikki musiikkityöt ovat tauolla (mikä on kurjaa), mutta hän on ollut sen sijaan paljon kotona (ja etätöissä), mikä on kivaa. Bonsku on kovin innostunut leikkimään koulua ja olemme joka päivä askarrelleet paljon ja opetelleet uusia asioita eläimistä sekä tehneet muita pieniä tehtäviä. Jotenkin hän on nauttinut kovasti näistä yhteisistä hetkistä. On myös aika ihanaa, että nyt saan ainakin nämä viimeiset kotiäitiviikot olla todellinen hc-kotiäiti, vaikka etenkin aluksi puistokerhon loppuminen hirvitti. Tintti oppii joka päivä paljon uusia sanoja ja sitä on nyt ihana seurata läheltä. Ei tämä aina helppoa ole, mutta ei täysin kurjaakaan. 

Hetkittäin sujuvat yhteisleikitkin. 

Tältä välillä tuntuu tämän kaiken poikkeustilan keskellä. 

Yritän olla ajattelematta kuinka kauan tämä vielä kestää. Ensin jotenkin naiivisti suuntasin ajatukseni sinne huhtikuun puoleen väliin, mutta en enää. Nyt yritän elää päivän kerrallaan. Töihinpaluu kyllä jännittää, mutta toistaiseksi töitä ainakin on. Tuntuisi äärimmäisen turhauttavalta joutua lomautetuksi, sillä töitähän riittäisi todellisuudessa valtavasti. Moni muukin asia pohdituttaa, mutta kuten sanoin, yritän nyt elää hetkessä. Kaikki on outoa, mutta toisaalta moni asia on omassa elämässä kuitenkin vielä hyvin. Välillä suren niitä ihmisiä, joiden elämään tämä on vaikuttanut rankasti, mutta jotta oma arki sujuisi, siihen ei voi jäädä vellomaan myöskään. Jos ei olisi lapsia, keskittyisin tänä aikana varmaankin kaikenmaailman käsityöprojekteihin ja kodin järjestämiseen. Mutta nyt lapset pitävät kuitenkin ihanasti väkisin arjessa ja sen iloissa kiinni.

Onneksi huomenna siirretään kelloja, jotta on tunti vähemmän tätä kaikkea. 

Mitä sinulle kuuluu uuden arjen keskellä?

Sisustusjaarittelua kotihäpeästä ja sisustuselitismistä

Hesarissa oli tällä viikolla juttu kotihäpeästä eli siitä, miten jotkut kokevat häpeää siitä, ettei sisustus ole täydellisen viimeistelty tai seuraa trendejä (juttu valitettavasti vain tilaajille) ja ilmiöstä voi lukea esimerkiksi täältä. Tietysti paineiden aiheuttajaksi parjataan niin somea kuin sisustuslehtiäkin. Vuorotellen kirjoittaja pohtii, miksi kotia pitäisi päivittää, sillä se ei ole ekologista, mutta kuitenkin haluaisi sisustuksen näyttävän hyvältä toisten silmissä. Vanhentuneita tai keskeneräisiä sisustusratkaisuja selitellään: sisustus ei ole vielä valmis. Suhtauduin artikkeliin mielenkiinnolla, sillä esittelenhän minäkin kotiani somessa ja olen harrastanut sisustusta jo vähintän teini-iästä lähtien, jolloin huoneeni oli viimeistä huutoa puhallettavine tyynyineen ja muovigerberoineen. 

Sotkuisen kodin esittelystä en ole ainakaan tuntenut kotihäpeää. 

En ihan osannut samastua kirjoittajaan enkä toisaalta siihenkään, että siloittelisin kotiani toisten silmiä varten vaikkapa blogi- tai instakuviin. Tai toki teen sitäkin, mutta olen myös aina esitellyt häpeilemättä kotiamme vähemmän mairittelevassa valossa. Bloginikuvani eivät ole salonkikelpoisinta sisustusblogimateriaalia, eikä ole sitä nykyisin jo parjattua valkoista blogikotia. En kuitenkaan väitä, että meidän kotimme on "aidosti persoonallinen ja uniikki", vaan kuulunee sellaiseen eklektis-vintage-värikäskotikategoriaan. Meillä on myös designhuonekaluja, seinällä vähän taidetta ja  sellainen himoittu vanha liinavaatekaappi. Tietoisesti ja tiedostamatta olen ottanut ideoita lehdistä, pinterestistä, instagramista. Haluanko kotini näyttävän itseni lisäksi myös muiden silmissä hyvältä? Teenkö tätä itseni vuoksi vai muiden? No, varmaan pääasiassa sentään itseni vuoksi, mutta en voi kieltää, etteivätkö kehut tai tykkäykset hivelisi sisustusitsetuntoa. Enkö tunne kotihäpeää siksi, että olen "sisustanut oikein"? Kokisinko häpeää jostain vähemmän suositusta ratkaisusta, vaikka "niin 2010-lukuisesta" keittiöstämme? Tai jos olisimmekin päätyneet asumaan vaikka "ihan tavalliseen kerrostalokotiin"? Kokisinko tarvetta selitellä ratkaisua?

Kuvassa yksi epäillyistä sotkun aiheuttajista. 

En kyllä millään saa aikaan itsessäni kotihäpeää, mutta myönnän tuntevani ajoittain kotikateutta. Ehkä se on hieman sukulaistunne tuolle kotihäpeälle. Välillä ihastelut pinteresissä, blogeissa tai instassa aiheuttavat epämiellyttävän kalvavan tunteen, että tuolla on noin hieno koti, onpa hienoja kirppislöytöjä ja nönnönnöö. Minä inhoan näitä tunteita ja pyrin niistä eroon. Minulla ei tarvitse olla samanlaista kotia, vaan voin vain iloita toisen hyvistä löydöistä tai kekseliäistä ratkaisuista. Yksi ratkaisu on taas kääntää kateus inspiraatioksi ja toteuttaa kateutta aiheuttava asia tavalla tai toisella omassa kodissa. Tähän päädyn kyllä varsin harvoin, sillä en halua jatkuvasti ostella uutta tai edes käytettyä sisustukseen. 

Hei meillä myös siivotaan!

Artikkelissa kritisoitiin sitä, että kotihäpeä saa meidät päivittämään sisustusta jatkuvasti ja kuluttamaan, kuluttamaan, kuluttamaan. Kolmekymppisenä työssäkäyvänä voi helposti jättää pikamuodin ostelun, mutta ostella sitten senkin edestä uusia huonekaluja ja sisustustavaroita. Vanha sohvaryhmä on päivitettävä uuteen, kun se alkaa näyttää vanhentuneelta. No näin ei tietenkään suurin osa ihmisistä tee, sillä harvalla siihen on todellisuudessa varaa, ei esimerkiksi minulla. Kodin sisustaminen ei vaadi välttämättä jatkuvaa ostelua tai vanhan päivittämistä. Artikkelissa mainittiin myös, että pyrkimys ekologisuuteen on toisaalta vähentämässä sisustuksen jatkuvaa päivittämistä uuteen, mikä on kyllä vain hyvä asia. 

Aijai, sängyt petaamatta. 

Meidän huonekaluista valtaosa on vanhoja, isovanhempien peruja tai jopa roskalavalta. Ensin ajattelinkin hybriksessä, että minun ei tarvitse tuntea kotihäpeää, koska minähän olen jo sisustanut kotini järkevästi ja ekologisesti. Sitten luin Juliaihmisen mielenkiintoisen postauksen siitä, mitä kodin vanhin esine kertoo ihmisestä. Tajusin, että jossain määrin ainakin kuulun "sisustuseliittiin", jolla on mahdollista käyttää sitä kotoa perittyä Muuramen kirjoituspöytää, isovanhempien kauniit huonekalut ovat säästyneet minun käytettävikseni ja toisaalta on ollut mahdollista saada muutamia uusia huonekaluja tai taidetta esimerkiksi valmistujaislahjoiksi. Minun on ollut helppo sisustaa, koska minulla on siihen mahdollisuus. Minulla on mahdollisuus saada käsiini huonekaluja, joilla on pidempi tarina kuin tehtaalta Ikeaan ja sieltä kotiin. Ja hybris loppui siihen. 

Kirjahylly on jälleen taaperosisustuksen jäljiltä upeassa kuosissa. Mutta hei, meillä on elävä viherkasvi!

Tuli mieleeni vielä yksi näkökulma kotihäpeään: välillä tunnen käänteistä kotihäpeää! Välillä pelkään, että meille on vaikea tulla, jos joku kuvittelee, että olen jotenkin liian tarkka siitä, miltä meillä näyttää. Tällä viikolla esimerkiksi selittelin eräälle Bonskun kaverin äidille, että "Ei meillä aina ole näin siistiä, mies halusi juuri imuroida ja siivota". Haluan vaalia tiettyä rentoutta ja olen painottanut monelle, että meille saa aina tulla. Minua ei haittaa, jos meillä on sotkuista yllätysvieraiden tullessa. Mutta aiheutanko jollekin kotihäpeää postaamalla kauniita kuvia intagramiin? En koe kotihäpeää, mutta en todellakaan halua tuottaa sitä myöskään muille. Kaikkien ei edes todellakaan tarvitse olla kiinnostuneita sisustuksesta, vaan riittää että itse viihtyy kodissaan. 

Eteinen meillä pysyy nyt hyvässä järjestyksessä... ainakin välillä. 

Kaikenlaista sitä ihminen pohtii, kun on muutaman päivän kipeänä neljän seinän sisällä. Ehkä en ihan saanut avattua kaikkea, mitä halusin sanoa, mutta paljon herätti ajatuksia pyöriteltäväksi. Ehkä saan joskus kiteytettyä ajatuksiani paremmin. (Heh, taidan kokea nyt vähän postaushäpeää...)

 Tunnistatko itsessäsi koskaan kotihäpeän tunteita?