lauantai 31. toukokuuta 2014

Eipä mitään ihmeellistä

Taas on vierähtänyt melkein viikko siitä, kun viimeksi istuin koneelle blogin ääreen. Miten se aika taas hujahtikaan? Nyt kun olen ollut koko kevään töissä ja vieläpä toisella paikkakunnalla, on toisaalta ollut kiireisempi. Gradun kirjoittamisesta voi pitää päivällä taukoja, mutta töissä ei oikein blogia ehdi kirjoitella. Toisaalta olen karsinut illoista turhia menoja ja ollut vaan, mikä on ollut rentouttavaa. Sopivasti on kuitenkin ollut kaikkea menoakin. Silti tuntuu, että eipä tässä ole viime päivinä tehnyt mitään ihmeellistä. Ehkä se on hyvä asia, mutta kyllä tässä kaikkea hauskaa ja erityistä silti on ollut, kun tarkemmin miettii. Luvassa siis tavallisen erityistä sillisalaattia. 

Our everyday life is full of both ordinary and extraordinary things. On the other hand it seems like nothing much is happening but when I look back on the past week, I've done a lot of fun stuff in addition to all the everyday things like commuting. We had a fine guest, a Labradore called Bertta. It was so nice coming home to a tail wagging and enthusiastic creature like her. I'm gratuating soon so I have also been busy giving in the last assignement and applying for the diploma. Soon we're off to two high school gratuation parties which are a big thing in Finland.  

Vaikka tämä katse kuinka tuijotti, minä olin armoton, enkä antnut suklaahippupikkuleipätaikinaa. 

Helatorstaina meitä sulostutti jälleen Bertta, miehen sedän koira. Oli niin virkistävää, kun kotona odotti heiluvahäntäinen innostunut tyyppi, kun tuli kotiin. (Toisaalta, sateisen kävelylenkin jälkeen lattioita koristivat mutaiset tassunjäljet, vaikka kuinka yritin tassuja pyyhkiä.) Bertta on aivan suloisen hyväsydäminen koira, joka seurasi meitä huoneesta toiseen koko päivän. Aika erityinen vieras siis. Helatorstaina myös me saimme olla vieraita, sillä kävimme vielä viimeisen kerran erään ystävän luona, joka on muuttamassa pois. 


Pitääkö vai eikö pitää? Harvoin kohtaan tämän ongelman, sillä yleensä olen tyytyväinen ostoksiini.

Kävin hakemassa Stockmannilta kellon, jota olin katsellut pitkään. Kun vihdoin sain sen kotiin, tajusin, ettei siinä olekaan sekuntiviisaria. Olin ajatellut, että kello helpottaisi venyttelyn ajan ottamista, mutta nyt pitääkin miettiä, vaihdanko kellon vielä toiseen. Tykkään kellosta kovasti ja etsin kauan mieleistäni ja sekuntiviisarin puute jäi siinä innostuksessa huomaamatta. Täytyy miettiä, mitä teen. 

Nyt pyykkikori ei enää pysy pystyssä, sillä tein siitä liian korkean. Yritän keksiä jotain tukiratkaisua parhaillaan. Ehkä ne pyykit riittää?
Viikon katkaisevan vapaapäivän ansiosta pyykkikoriprojekti on edennyt huimasti! Näyttää siltä, että meille tosiaan tulee virkatut pyykkikorit. Tämä valkopyykille tarkoitettu kori on koristeita vaille valmis, mutta kirjopyykkikori on vielä kokonaan tekemättä. Näistä kirjoitan varmasti lisää, kunhan saan ne valmiiksi. 


Höyryävän kuuma pasta-annos. Basilikan lehdet ovat kuvausrekvisiittaa.

Auringonkerääjän mainostama perjantaikassi  inspiroi minutkin kokeilemaan jogurttikuorrutettua yrttilohta ja sitruunapastaa. Tein ohjeen ihan omasta päästä. Maustoin lohen suolalla ja pippurilla, sekoitin jogurttiin vähän valkosipulia, oliiviöljyä ja yrttejä ja pistin uuniin 200 asteeseen kypsenemään. Sitruunapastaan katsoin ohjeen jälleen Aglio & Olio kirjasta. Siinä painotettiin, että hyvä sitruunapastan suhde on 1:1:1 eli sitruunaa, oliiviöljyä ja parmesaania kutakin yhtä paljon. Suhde toimi ainakin minun suussani oikein hyvin. 

Tällä kertaa kinuskikarkit pukeutuivat sinipunavalkoiseen. 

Viikkoon on kuulunut myös harjoittelun päättymistä, tutkintotodistuksen lähettämistä, viimeisen kirjallisen työn viemistä paniikissa ja kiireessä yliopistolle sekä publiikkiin ilmoittautumista. Hassua, kai tässä sitten ihan kohta ollaan valmiita ihmisiä. Ihan hyvä, kyllä sitä onkin jo ehtinyt opiskella kahdeksan vuotta. Huh! Helatorstaina tein töihin vietäväksi kinuskikarkkeja. Ne jäivät tällä kertaa hieman tahmaaviksi, mutta hyviä olivat kuitenkin. Tein tällä kertaa pelkkiä suolahipuilla maustettuja, koska ne nyt vaan on parhaita. 

Kortit ovat Pienestä kirjapuodista. Yo-poika oli erityisen söpö, mutta niitä oli enää yksi jäljellä. 

Tätä kirjoittaessani istun vielä pyjama päällä, mutta kohta on aika vaihtaa juhlatamineisiin. Meillä on edessä kahdet ylioppilasjuhlat. Käsittämätöntä, että omista juhlista on jo kahdeksan vuotta! Onneksi minulla on kohta omat juhlat edessä. Siihen asti jatkan tavallisen erityistä arkea. Sellaista mukavaa sillisalaattia. 

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Piristeitä ja rauhoittavia

Hortensia on tällä hetkellä pinkki, muttei koskaan tiedä, minkä väriseksi se muuttuu. 

Hehkeän kesäisen ja tapahtumarikkaan viikon päätteeksi ehdin rauhoittua blogin ääreen. Viikkoon on mahtunut kaikenlaista jännittävää ja hauskaa. Olen ollut kuuntelemassa loistavaa musiikkia ja fantastista musiikkia. Olen juhlinut yhdet ihanat polttarit ja lounastanut ystävän kanssa. Säiden ja hauskan tekemisen ansiosta on ollut ihan kesälomatunnelma, vaikka olinkin töissä. Kaiken tämän menon ja meiningin vastapainoksi kuvasin jälleen kerran asioita ja pieniä uusia yksityiskohtia, jotka piristävät mieltäni kodissa ja toisaalta rauhoittavat mielen vauhdikkaan viikon jäljiltä. 

My week has been busy but fun. I've gone to a few gigs, had lunck with a friend and celebrated another friend's bachelorette party. Right now it's time to slow down a bit so I photographed the things in our home that cheer me up or calm me down. Once again, I love the new flowers by our doorstep. The yellow and pink flowers are such a delicious match. I used my creativity and decorated some "art nouveau light switches" with stickers. I bought a new poster for our veranda. The old fashioned puddings look delicious but I'm not sure whether all the jellies would taste that great. However, a pasta with tuna, capers, parsley and mozzarella did taste very good. I've also gone grazy and started crocheting us some laundry hampers...

Neilikat ovat uusi tuttavuus, ruusubegonia taas vanha tuttu.. Orvokeissa on kahta eri keltaisen sävyä, vaikka kuvassa ne näyttävät valkoisilta.

Rapunpielessä on vihdoin uusia kukkia! Valitsin osittain tuttua ja turvallista, mutta myös jotain uutta on joukossa. Väriyhdistelmäkin on varsin tuttua Karkkista, mutta jotenkin kukkien yhdistelmässä on jotain uutta ja raikasta verrattuna aiempiin vuosiin. Pinkki ja keltainen ovat jotenkin erityisen herkullinen yhdistelmä. Tosin hortensian väri voi vielä vaihtua ihan miksi tahansa. Yhteen isoon purkkiin ajattelin vielä hankkia pelakuita perinteiseen tyyliin.


Nyt näyttää kesäiseltä! Orvokit ovat suorastaan räjähtäneet kasvuun. 

Olen usein harmitellut, että meidän kodista on 60-luvulla purettu jugendkakluunit pois. Kadehtien olen ikkunoista kurkkinut naapurien kakluuneja. No, nyt meillä on jotain sellaista jugendia, jota ihan kellä tahansa ei olekaan: jugend-valokatkaisijat! Valitettavasti se ei nyt tarkoita oikeita vanhoja katkaisijoita, vaan muistatteko tarrat, jotka ostin muutama viikko sitten taidemuseosta? Jugendtarrat sopivat täydellisesti osaan kotimme valokatkaisijoista. Minusta ne piristävät kivasti muuten vähän ankeita valokatkaisijoita. 

En osaa sanoa, mikä on suosikkini. Kaksi ylintä ovat eteisestä, vasen alhaalla keittiöstä ja alaoikealla kuistilta (siitä johtuu pinttynyt lika). 

Viime viikolla tein suorastaan herkullisen heräteostoksen. Kuljin sattumalta Pienen kirjapuodin ohi ja näin ikkunassa suloisen julisteen, jossa oli erilaisia kakkuja. En voinut vastustaa kiusausta, vaan marssin suoraan sisään ja onnekseni löysin vielä yhden kakkujulisteen monenlaisen muiden lähes yhtä hienojen julisteiden joukosta. Oikeastaan juliste on ilmeisesti tarkoitettu lahjapaperiksi, mutta kuka raaskii käyttää sitä sellaisena? Juliste sopi täydellisesti kuistillemme, jossa oli pitkään Hesarin mukana tullut Jaffa-juliste. 

Kuisti sai taas vähän romantiikkaa julisteesta. Jaffa-juliste alkoi olla jo aika virttynyt, joten oli aika saada jotain uutta.

Jälkkärit näyttävät herkullisilta, mutta voi olla, että olisivat aika hyytelöisiä. 

Edellisessä postauksessa valittelin, kuinka en löytänyt mistään sopivaa pyykkikoria. Vanha pyykkikori ei tahdo mahdtua uuteen paikkaansa ja lisäksi se alkaa olla vähän nuhjaantunut. Niinpä ostin trikookudetta ja aloin jälleen uuden hullun projektin, pyykkikorien virrkkaamisen. Toistaiseksi projekti on edennyt ihan mukavaa vauhtia. Virkkaaminen ja kutominen rauhoittavat mieltä, jos muuten tuntuu liian kiireiseltä. Virkkaaminen ja Gilmoren tytöt on ehkä paras yhdistelmä.

On siinä jo muutaman sentin reunat. Siihen saisi ainakin kahdet alkkarit ja sukat. 

Ja jos ruuanlaitto ei vaiherikkaan viikon jälkeen enää maita tai jos kaupassa ei ole jaksanut miettiä, mitä sitä laittaisi, Aglio & olio -pastakirja on loistava. Se on pelastanut monesta "apua meillä ei ole mitään ruokaa"-tilanteesta, koska pastaa meillä on aina ja yleensä jotain tilpehööriä myös, ainakin öljyä ja valkosipulia. Tänään kaivoin kaapista tonnikalapurkin, kapriksia, mozzarellaa ja persiljaa (napsin vähän taimesta,jonka ostin tällä viikolla). Ei olisi itselle tullut mieleen yhdistää näitä, mutta oli maittavaa ja täyttävää.

Kannattaa näköjään pitää kapriksiakin kaapissa varalta, että saa näin näyttäviä rääpimisaterioita. 

Ensi viikolla sää viilenee ja tahti vähän hidastuu. Hauska viikko on silti tulossa. Toivottavasti teilläkin!

tiistai 20. toukokuuta 2014

Vanhassa vara parempi

Vanhat sananlaskut ovat hauskoja ja usein niissä on ainakin totuuden siemen. Viime aikoina "vanhassa vara parempi"on jälleen puhutellut, noin niin kuin sisustusmielessä. Pelkäsin jo, että joudun pyörtämään sisustusfilosofiani heti kun olin siitä kirjoittanut, sillä alkoi näyttää siltä, että kotimme vaatisi useamman uuden sisustushankinnan kevään aikana. No, tietysti tuo ihan sama -sisustusfilosofiani päätee oikeasti lähinnä somisteisiin ja krääsään, ei niinkään siihen, jos nyt oikeasti sattuu tarvitsemaan uuden huonekalun epäsopivan tilalle. 

Laatikoita, joiden funktio selviää myöhemmin.
Tapaus 1

Ylellisessä spa-tunnelmaisessa kylpyhuoneessamme on pitkään ollut ongelmana säilytystilan puute. Lavuaarin yllä on peilikaappi ja toisella seinällä pieni puinen kaappi. Kyllähän kaikki meikkiarsenaalista aurinkovoiteisiin niihin mahtui, mutta melkoisen ahtaasti.  Mutta ongelmana ollut pelkästään säilytystilan puute vaan myös säilytystilan ärsyttävyys! Pienen valkoisen kaapin sivuseinämä ei ollut kiinni kaapissa kunnolla. Lisäksi kaapin hyllyjenpidikkeet olivat aivan olemattoman pienet. Tämä johti siihen, että säännöllisin väliajoin seinä lävähti irti kaapista juuri sen verran, että kaikki hyllyt tippuivat tavaroineen päivineen päälleni. Ja se oli ärsyttävää jos mikä. 

Ehdin jo ihailla erään ruåtsalaisen huonekalumyymälän nettisivuja, kun äitini muisti, että meillä on varastossa wc:n kaappi. Kaappi oli teetetty kuulemma Puustellissa syntymäni aikoihin. Sehän on jo oikeastaan vintagea! Kaappi säästettiin noin kymmenen vuoden takaisessa remontissa hyvän kunnon ansiosta. Kaapin asentamisessa oli pieniä pulmia, mutta selvisimme siitä miehen kanssa ihan kahdestaan. Hyvä me!

"Uusi" kylppärin kaappi. Pyykkikori on nyt sullottuna pytyn wc-istuimen ja pyykkikoneen väliin.

Kaappi on täydellinen! Se ei ehkä ole aivan moderni, mutta riittävän neutraali ja ajaton. Eikä meidän kylpyhuone/wc/kodinhoitohuone nyt muutenkaan ole niin viimeisen päälle sisustettu. Kaappiin mahtui helposti koko edellisen kaapin sisältö ja vähän päälle. Eteiseen puolestaan vapautui kaapin ansiosta lisätilaa hansoille ja pipoille. Jotta tavarat pysyisivät ojennuksessa kylppärin kaapissa, päällystin sinne nättejä laatikoita. Nyt ainoa ongelma on, että entinen pyykkikorimme ei meinaa mahtua uuteen paikkaansa. En vain ole millään löytänyt nättiä tilalle. Ne ovat yleensä isoja, rumia, epäkäytänöllisiä, muovisia ja/tai kalliita. Niinpä hullaannuin ja kävin ostamassa vähän trikookuteita, vaikka niin päätin, ettei enää ikinä trikookuteita. Osan ostin sentään valmiiksi kerittynä.

Kaikki nätisti kaapissa. Hauska lääkelaatikkokin pääsi eteisen lipastosta paremmin esiin. Kaapin takaseinään on kirjoitettu ohjeet siitä, mitä diabeetikon pitää ottaa matkalle mukaan. 

Lakana- ja pyyhepyykki vaatii oman pyykkikorinsa, joka siirtyi oven viereen. Lattialla on uusi pinkki matto. Roskiksen olen ostanut jo joskus lukioaikana.

Tapaus 2

Annoin miehelle synttärilahjaksi uuden midikiipparin, joka on paljon suurempi kuin edellinen minimidikiippari (tämä taitaakin olla siis midimidikiippari, ei kuitenkaan maxi-). Kiipparin ja näppäimistön saaminen työpöydälle kätevästi ja ergonomisesti osoittautui kuitenkin haasteelliseksi. Kun kissa on ollut poissa, hiiri on hyppinyt työpöydälle eli mies on välillä käyttänyt minun työpöytääni olohuoneessa. En kuitenkaan halua, että olohuone on jatkuvasti kotistudion näköinen ja minunkin on päästävä koneelle. Siispä aloimme etsiä haikein mielin miehelle uutta kirjoituspöytää., johon saisi alle liukuvan tason kiipparia varten.

Miehen kirjoituspöytä ja minimidikiippari. Seinään nojaileva kiippari ei liity tapaukseen.

Vanha kirjoituspöytähän on niin sympaattinen ja suloinen. Sen ääressä on kirjoitettu appiukon gradua ja/tai diplomityötä (en muista kumpaa) ja miehen diplomityötä. Alunperin se on jostain pappilasta ja sillä on varsin pitkä historia. Miehen niska ja selkä menevät kuitenkin kauniin kirjoituspöydän edelle. Aluksi kuolasin Muuramen pöytiä, sitten tyydyin Sotkaan. Myös irtojalat ja pöytälevy Ikeasta kävivät mielessä. Viikonloppuna kävimme tarkastamassa vaihtoehdot. Ikean jalat olivat aivan lerput. Mallipöytä kiikkui ja kaakkui niin, ettei jalkoja voinut edes harkita. Sotkan pöytä taas paljastui kennolevyksi, johon ei saa kiinni minkään valtakunnan tasoa.

Niinpä olimme taas lähtöpisteessä. Harmittelimme, että vanhan kirjoituspöydän laatikko estää minkään laisen kiipparitason kiinnittämisen, sillä muuten miehen jalat eivät mahdu pöydän alle. Sitten miehellä leikkasi. Hän otti koko laatikon pois, kiinnitti pari rimaa...ööö... niihin kohtiin, joissa laatikko oli kiinni ja tadaa: kirjoituspöydässä oli kiipparitaso. Enää täytyisi keksiä, miten hiiren saisi samalle tasolle kiipparin kanssa.

Lopputulos on varsin onnistunut ja huomaamaton. 

Piilossa katseilta lymyää todellisuus. Rimat on kiinnitetty niinkin teknisesti kuin ilmastointiteipillä. Nopeaa ja helppoa. 

Huh, selvisimme siis uusien huonekalujen hankkimiselta. Sen sijaan olenkin sitten viime aikoina löytänyt kaikenlaista kivaa pientä sisustusjuttua... Ups... Niistä myöhemmin.

Milloin sinä olet todennut, että vanhassa vara parempi?

perjantai 16. toukokuuta 2014

Uusi puutarhurimme

Kotiimme on palkattu puutarhuri. Kyllä, luitte aivan oikein. Hänellä ei ole vihreää peukaloa (kuten ei minullakaan), mutta sen sijaan monta muuta vihreää ruumiinosaa. Tai en tiedä, voiko puhua ruumiinosista, kun kyseessä on rakas tanssiva robottimme, Dansformer. Se on alkanut hoitaa suurella hellyydellä ison valkoisen poikasta nro 1 eli Paavalinkukalta saamaamme santpauliaa. Ja hyvin Dansformer on sitä hoitanutkin. Nyt santtu kukkii suloisena rykelmänä valkoisia kukkia. 

Right now the spring is at its finest and everything has just the right shade of green. I know it will soon be over so I'm trying to soak it all in. I haven't had the time or the ability to decide what flowers I want for my minigarden (i.e. the space by our doorpost). Maybe this weekend I'll finally swap the wilted daffodils for something a little fresher. For our veranda I bought some daisies and in our kitchen, the white African violet is finally in full bloom.

Ylpeä puutarhuri ihailee hoitotyön tuloksia. Nyt kukkia on vielä enemmän. 

Tässä kukat ovat vielä aivan nupullaan. Dansformer siirtää hellästi lehtiä syrjään, jotta nuput näkyisivät paremmin.

Santtu on siitä kiva kasvi, ettei sen nuupahtamista tarvitse pelätä, jos olen useamman päivän poissa kotoa. Mies ei oma-aloitteisesti muista kastella kasveja, enkä minä ole tähän häntä velvoittanutkaan. Oma vikani, etten tajua muistuttaa. Onneksi yksikään kasveista ei ole kuollut harjoitteluni takia, vaikka läheltä piti -tilanteita on ollut useamman kerran.


Valitettavasti puutarhuri vaatii minun läsnäoloni toimiakseen, mutta onneksi santtu tarvitsee vettä vain kerran viikossa.

Santtu oli pitkään viherkasvi, mutta huhtikuun lopulla siihen alkoivat ilmestyä nuput. Kun ne sitten lopulta puhkesivat kukkaan, kaikki eteni nopeasti ja nyt kukkia on oikea ryväs. Niin se taitaa keväällä yleensäkin mennä. Se herkkä, vaaleanvihreä nuppukausi kestää vain pienen hetken ennen kuin kaikki onkin täydessä kukassa. 

Dansformer otti suorastaan romanttisen pohdiskelevan asennon ihaillessaan valkoisia kukkia.
Tänään kuljin linja-autoasemalta kotiin ja en voinut kuin ihailla Puolalan puiston vehreyttä. Vähät välitin koirankakkavaarasta ja suuntasin katseeni jalkojen sijasta ylöspäin ja ihailin täydellisen keväänvihreitä vaahteroita. Ne ovat juuri nyt täydellisimmillään, täynnä Karkkiksen vihreitä "kukkapalloja". Nyt pihamme vaahterat myös läpäisevät vielä kaiken valon. Kohta meillä on sisällä paljon varjoisempaa kuin nyt.  Yrtinkasvatuksen kannalta se onkin hyvä asia, mutta muuten valon määrän väheneminen hieman harmittaa.

Kukinto kuin kupla ja kupla kuin kukka. 
Toistaiseksi olen keskittynyt lähinnä luonnon kukkien ja tuon santun ihailuun. Muita kukkia olen ehtinyt hankkia hyvin vähän. Kuten näköjään noin vuosi sitten, myös tänä vuonna amppelissa on muutama viikko sitten hankitut orvokit ja maalis-huhtikuunvaihteen narsissit rehottavat puolikuivina. 


Kukkavalinnat ovat kyllä pyörineet mielessä. Ostanko taas pelakuita (jotka eivät selviä talven yli)? Jälleen ruusubegonioita? Vai kenties jotain aivan uutta? Vaikka osasyynä kukkien vaihtamattomuuteen on se, etten ole ollut Turussa koko ajan (plus laiskuus), osasyy on puhtaasti päättämättömyys. Olen pohtinut puutarhaliikkeiden ja torin kukkakauppojen edessä jo useamman kerran, mihin tänä vuonna päädyn. Ehkä haluaisin jotain uutta ja erilaista. Saa nähdä, ehkä tämän viikonlopun jälkeen olen tullut johonkin päätökseen. 

Kuistilla on sentään uudet kukat, markettoja. Viime vuonna olisin halunnut markettoja, mutta olin niiden suhteen vähän myöhässä. 
Hankitko sinä vuodesta toiseen samoja kukkia puutarhaasi vai oletko vaihtelunhaluinen? Millä perusteella päätät kukat? Fiiliksellä vai perinteillä?

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Marimban uumenissa vikisee

 Äitienpäivän kunniaksi teen äitini supertoivepostauksen. Hän on jo pitkään odottanut, että kirjoitan tästä aiheesta ja viimein sain koottua kaiken materiaalin yhteen. Postauksen aiheena on lastenkuunnelma, jonka minä ja mieheni teimme joskus yhdessäolomme alkutaipaleella. Pohdiskelimme, tehdäänkö lapsille nykyisin kuunnelmia. Sen kummemmin aiheeseen perehtymättä, päätimme tehdä oman pienimuotoisen kuunnelman. 

Alkuperäistä kansikuvataidetta. Takana Mara ja Assi, eturivissä vasemmalta oikealle Kalim, Senja, Molli, Fiina ja Guido. 

En ihan tarkkaan muista, mistä idea oikeastaa lähti, mutta melko pian päähenkilöiksi valikoitui hiiriperhe, joka asui marimban putkien sisällä. Perheen sukunimi oli Badouk, sillä marimban kielet on tehty melkein sen nimisestä puusta. Itseasiassa puulajin nimi on padouk, mutta mitäs pienistä. Perheen nimet väännettiin soitinten nimistä ja musiikkitermeistä. Vanhemmat olivat Mara ja Assi, perheen pojat Kalim ja Guido. Tyttöjen nimet olivat Senja, Fiina ja Molli. 



Valitettavasti en löydä koneelta varsinaista kuunnelmaa, jotta voisin laittaa tänne mallipätkän. Tarina oli melko yksinkertainen, mutta mielestäni ihan onnistunut. Eräs ystävämme vähän paranteli äänityksen laatua ja kuunnelma oli valmis muistaakseni jouluna 2007, sopivasti joulumyyntiin (todellisuudessa sitä on jaettu vain muutamalle läheiselle ja yhdelle OKL:n lehtorille). En ole kuunnellut sitä pitkään aikaan, mutta olen käyttänyt kuunnelmaa kahdesti päiväkodeissa ja sitä voisi ihan hyvin hyödyntää myös nykyyisessä/tulevassa työssäni. Lapset ainakin tykkäsivät kovasti kuunnelman hahmoista, joilla jokaisella oli omanlaisensa persoona. 

Badoukin perheen lapsilla on jokaisella oma tuntomerkkinsä: Senjalla on kukka korvan takana, Mollilla rusetti hännässä, Guidolla silmälasit, Kalimilla lippis ja Fiinalla sydänkaulakoru.
Teimme kuunnelman aikana, jolloin opiskelin lastentarhanopettajaksi. Koulutukseen kuului myös jonkin verran käsityökasvatuksen opintoja ja niillä kursseilla piti aina tehdä jokin oma työ. Badoukin perhe antoi sopivan aiheen kaikille käsitöille ja niinpä teinkin OKL-aikoinani aikamoisen määrän fanituotteita. Ylläolevassa pitkänmallisessa kangassysteemissä on taskut jokaisen hiiren kohdalla. Niihin on kätevä sujauttaa vaikkapa tehtäviä ja olen käyttänyt sitä harjoitteluissa. Muistaakseni kurssin aiheena oli muun muassa kankaanpainanta ja applikointi, joita työstä löytyy. Tämän työn myötä aloin vihdoin luottaa (surkeisiin) käsityötaitoihini, sillä sain siitä muistaakseni vitosen. 


Mara ja Assi saavat djembestä hyvät rytmit. Alunperin Maran ja Assin erotti vain väristä, mutta myöhemmin lisäsin Assille kaulakorun, koska lasten oli vaikea erottaa heitä toisistaan.

Toisena tehtävänä käsityökurssilla oli käsinuken tekeminen. Aihe minulla oli tietenkin valmiina ja tein Maran ja Assin. En yhtään muista millaista ohjetta käytin tai käytinkö minkäänlaista, mutta onnistuneet käsinuket niistä kuitenkin tuli. Käsinukkeja olen käyttänyt paljon lasten kanssa työskennellessäni ja ne tuntuvat oikein vetävän lasten huomiota puoleensa. Viime kesänä hiiret puettiin muun muassa merirosvoiksi. Mara ja Assi ovat myös keittiön huoneentaulun aiheena. 

Assin kimppu on melkein kuin omani ja Maralla on vihreä neilikka, kuten miehellä oli. 

Seuraavaksi innostuin askartelemaan kaikennäköistä polymeerimassoista ja tietysti muovailin myös Badoukin perheen. Mara ja Assi päätyivät myös hääkakkumme koristeiksi. Tietysti myös lapsukaiset piti tehdä. Niillä kaikkilla oli alunperin hännät, mutta ne ovat käytössä lähteneet pois. Ainoastaan Mollin hännän olen viitsinyt kiinnittää uudestaan, sillä sen tunnistaa rusetista hännän päässä. 

Malletti taitaa olla liian iso, mutta hiiret voivat hyppiä kellopelin kielillä. Toivottavasti hiirilapset eivät järkyty liikaa kellopelin kannessa olevasta laulusta. 

No miten tähän postaukseen päädyttiin? No koska polymeerimassasta tehdyt hiiret ovat sen verran herkkiä hajoamaan, päätin viime vuoden lopulla virkata lapsihiiret käsinukkien kaveriksi. Tein pikkuhiiristä sorminukkeja. Käytin pohjana tätä ohjetta, mutta lopulta tein pään ja vartalon erillisistä osista. Valitettavasti tein hiiret sen verran improvisoiden, etten ainakaan tähän hätään pysty laittamaan ohjetta. 

Sisaruskatras poseeraa kitaran kaulan ympärillä.
Saa nähdä mihin nämä tyypit pääsevät. Niitä olisi hauska hyödyntää vaikkapa töissä, kun ne eivät hajoakaan niin helposti. Ainakin minusta näistä tuli oikein sympaattisen näköisiä. Jossain vaiheessa myös kuunnelman jatko-osa oli kovasti suunnitteilla, mutta se lopahti muihin kiireisiin. Vaan eipä sitä koskaan tiedä, jos tartummekin siihen uudestaan. 

Ja vielä basson kanssa. Siihen he jäivät kurkkimaan meidän olkkarimme menoa. 

torstai 8. toukokuuta 2014

Yksinkertainen ja tyylikäs kautta-aikojen

Olen ennenkin esitellyt vanhaa huonettani koti-kotona, mutta silloin löysin koneelta kuvia lähinnä 2000-luvun puolelta. Valittelin tuolloin sitä, että 90-luvun ponitapeteista ja Spice girls -julisteista ei ollut kuvia. No, kiitos vanhempien luona majailun, sillä nyt on (paitsi Spaissari-kaudesta, jolloin en ilmeisesti ole juuri kuvannut huonettani, harmi). Nyt saatte siis tutustua sisustusmakuni kehitykseen 90-luvun alkupuolelta 2000-luvun alkuun. Tervetuloa värien, koriste-esineiden ja pehmolelujen kimaraan! 

Tadaa tässä on mun huone! (ja kasvot, mutta näytän riittävän eriltä tässä, että uskallan jättää sydämen laittamatta).
Ensimmäinen huoneeni oli nykyinen vanhempieni makuuhuone. Tapetteja en saanut valita vielä itse, mutta muistaakseni pastelliset sydämet ja ankkaboordi olivat ihan mieluisat. Huone oli minulla ehkä pari-kolmevuotiaasta ehkä kuusivuotiaaksi. Tapetteja lukuunottamatta sain "sisustaa" huoneeni melko vapaasti, mistä kertovat ovessa komeilevat Aladdin-julisteet. Myös lelut ovat pastellisävytteisiä, mikä luo huoneeseen lähes harmonisen tunnelman (sisustuskieli iski). Välillä koko huoneen valtasi päiväkausiksi lakanasta tehty teltta, sillä vaihtelu virkisti. Muuramen kirjoituspöytä oli huoneessani jo tuolloin. "Oi, onko Karkkis saanut pinenen kirjoituspöydän?" totesi tätini uutisesta kuultuaan. Ööh, tuota. Aika massiivinen se silloin viisivuotiaalle oli, mutta askartelutilaa riitti. 

Tässä vaiheessa huoneeseeni oli alkanut pesiytyä jo kiihtyvällä tahdolla pehmoleluja. Osa oli kyllä serkkujen vanhoja.
Noin kuusivuotiaana vaihdoimme vanhempien kanssa huoneita, jotta minä sain isomman huoneen leluilleni kirjoituspöydälleni. Nyt sain itse valita tapetit ja tietysti valitsin pastellisävyisen tapetin, joka oli koristeltu satulinnoin, ponein ja keijukaisin. Siinä riitti iltaisin katseltavaa ennen nukkumaanmenoa. Ja koska elettiin 90-lukua, settiin kuului tietysti mätsäävä boordi. Mielessäni olin muistellut tapetin vielä paljon vaaleanpunaisemmaksi ja kukertavammaksi, mutta itseasiassa aika suloinenhan tuo on. Muita tärkeitä sisustuselementtejä huoneessani oli lasten pöytä ja kaksi tuolia, se suuri kirjoituspöytä ja äidin vanha jakkara. Jakkara on tuo kelta-valkoinen ja valitettavasti se makaa nyt lahonneena ja maalattuna erään puumajan vieläkin lahonneemmalla lattialla. 

Ponitapetti oli hieno aika monta vuotta, mutta viimeistään neljännellä tai viidennellä se alkoi tympiä aika kovaa. Mitä ihmettä olin oikein ajatellut? Onneksi tuli Spice girls ja valtavat julisteet, jolla kuorruttaa kaikki seinät. Minua harmittaa aivan älyttömästi, että tästä sisustushistorian vaiheestani ei löytynyt yhtään kuvaa, eikä edes niitä julisteita. Kuvitelkaa sielunne silmin Spaissarit mitä erilaisemmissa asuissa ja asennoissa tuohon ponitapetin päälle. 

Spice girls -julisteet Pehmolelut esittävät päiväkotiryhmää. Lastentarhanopettaja taisi olla yksi haaveammateista jo silloin.
Onneksi tuli putkiremontti ja siinä samalla laitettiin kotia vähän muutenkin uusiksi. Olin pyöritellyt mielessäni muun muassa sinistä tapettia merihenkisellä boordilla, vihreää tapettia nalleboordilla (se olisikin parempi kuin ne ponit) ja jopa punavalkoraidallisia seiniä. Päädyin kuitenkin lempiväriini keltaiseen ja suhteellisen hillittyyn boordiin (olihan edellen 1990-luku) katonrajassa. Pehmolelut alkoivat saada entistä enemmän näkyvyyttä huoneessani, varsinkin kun muut lelut alkoivat vähentyä. Leikin vielä kuitenkin paljon ja asettelin pehmolelujani hienoihin asetelmiin sängylle. Välillä vaihdoin julisteita ja "sisustin". 

Tämä kuva voisi olla jostain Jimin sairaalloisten hamstraajien ohjelmasta. Kuvasta voi kuitenkin bongata myös tutun Pluto-taulun.
Seuraavaksi alkoi "minimalistivaiheeni": 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa huoneeni oli suorastaan pursotettu täyteen erilaista krääsää leluista muovigerberoihin ja itseaskarrelluista koristeista puhallettaviin kehyksiin. Omasta mielestäni huone oli täydellisen tyylikäs ja välillä jopa väitin kovasti, että tyylini on suhteellisen yksinkertainen. Köh köh. Vanhempani eivät kuitenkaan koskaan nauraneet näille ajatuksilleni ja kannustivat minua "sisustusharrastuksessani". 


Nuo "koeputkissa" roikkuvat gerberat olivat NIIN hienot. Äiti paljasti juuri, ettei voinut tajuta niitä. 

Ehkä tavarapaljoutta selittää ikävaihe. Leikin todella pitkään ja halusin pitää kiinni lapsuudesta, mikä selittää pehmolelut. Toisaalta halusin seurata nuorisomuotia, joten hyllynreunat täyttyivät niistä muovigerberoista ja kavereilta saaduista muistoista. Lisäksi joukossa oli niitä oman tyylin siemeniä, kuten vaikkapa tuo Pluto-taulu ja värikylläisyys. Niin, enkä vielä ollut keksinyt, että osan tavaroista voisi pistää välillä pois ja ottaa myöhemmin uudestaan esiin. Tärkeintä kuitenkin taisi olla, että sain rauhassa kokeilla ja kypsyttää omaa tyyliäni. Jos siustusviritykseni olisi haukuttu, olisin kasvanut paljon epävarmemmaksi monessa suhteessa.

Voi kauhistus. Näitä kuvia pahentaa vielä se, että on joulu. En tietenkään ole raivannut mitään esineitä pois joulukoristeiden tieltä vaan ne tulivat kaiken muun roinan päälle. 

Lukioiässä tavaramäärä alkoi pikkuhiljaa vähentyä ja huoneen yleisilme selkiytyä. Kun sitten muutin pois kotoa, ensimmäinen asuntoni oli jo aika paljon yksinkertaisempi (ja tyylikkäämpi) kuin tämä huoneeni. Värikkyys ja tietty hassuttelu sisustuksessa on kuitenkin jäänyt noilta tyttövuosilta. Saa nähdä muotoutuuko tyylini vielä paljonkin vuosien saatossa. Nyt se on pysynyt jo pitkään melko samanlaisena, mutta eipä sitä ikinä tiedä mihin hurahdan. Ehkä kokeilen joskus oikeaakin minimalismia.... Niin varmaan!

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Vauhdikas vappu

Huhhuh! Tämä viikko on kulunut aikamoisissa vappu- ja juhlahulinoissa. En ole oikein koskaan ollut mikään vapunviettäjä ja haalarillista opiskelijavappua olen tainnut viettää tasan kerran (eikä siihen silloinkaan todellakaan kuulunut örveltämistä). Tänä vuonna osallistuin kuitenkin poikkeuksellisen monenlaisiin vappurientoihin, jotka olivat toinen toistaan hauskempia. Nyt sunnuntaina on ensimmäisen kerran aikaa huoahtaa ja katsoa mitä sitä tuli tehtyä vappuna (edelleenkin ilman örveltämistä). 


Vappuaattona saavuin töistä kotiin viiden maissa. Sen jälkeen pitikin nopeasti mennä kauppaan hankkimaan seuraavan päivän tarjoilut ja illaksi viemisiä vappujuhliin. Minulla oli aika tiukka aikataulu, joten munkit jäivät tänä vuonna paistamatta. Onneksi ehdin hakea kaupasta kaiken muun tarpeellisen. Sillä aikaa, kun purin ostoksia ja valmistelin illan asua, ihmiset painoivat naapurissa lakkeja päähän. 

Neiti Groove tulossa pitkältä biletysreissulta. Lookki on edelleen freesi, sillä hän näyttäytyy vain kauneimmillaan.

Vappuaattona osallistuin juhliin, joihin piti pukeutua joksikin suomirock tai -popkappaleen hahmoksi. Tehtävä ei ollut ihan helppo, mutta miehen ehdotuksesta hahmoksi valikoitui Neiti Groove. Lookin inspiraatioksi palasin aikakoneella (heh heh) takaisin 90-luvulle muun muassa nuoruusdiscon avulla. Upean ja varsin grooven kankaan löysin Eurokankaan palalaarista, paita on ehkä kymmenen vuoden takaa, mutta jotenkin siitä huokui sellaista ysärivibaa. Kengät ovat oikeasti vuodelta 2002, mutta sehän on melkein 90-lukua. Hiukset kiersin sarviksi ja näytin aivan itseltäni lukioikäisenä. Lookin kruunasivat hainhammasklipsut ja "tatuointikaulakoru". Ilta Neiti Groovena oli hauska ja sain tutustua moneen muuhunkin suomirockin ja popin klassikkohahmoon, mm. Kersantti Karoliinaan, Juppihippipunkkariin ja mieheen, jonka etu- tai sukunimeä en nyt muista. 

Yksityiskohta aidoista 90-luvun asusteista. 
Vapunpäivänä en ehtinyt nukkua pitkään, vaan aamulla piti alkaa valmistella kotia ja ruokia illan vieraita eli ystäväperhettämme varten. Muuten valmistelut sujuivat jouhevasti, mutta puolet ajasta kului kylppärin uusvanhan kaapin kiinnittämiseen, sillä se piti saada pois eteisestä pyörimästä (siitä ehkä lisää myöhemmin). Kun olin saanut suurimmat valmistelut tehtyä, pitkin rientää orkesterimme vappukeikalle. Se sujui hyvin ja kätevästi siellä sai syödäkin. Keikalta riensin takaisin kotiin tekemään ruokaa ja järjestelemään.

Värikästä meillä on aina, mutta ehkä näin vappuna pitää olla extravärikästä.
Onneksi pääsin ajoissa keikalta kotiin ja ehdin koristella kotiakin vähän. Otin käyttöön äidiltä saamani kangaslautasliinat. Minulla ei ole lautasliinarenkaita, mutta keksin, että näin vappuna serpentiini ajaa asian. Kun liinan otti käyttöön, serpentiinin sai puhaltaa minne halusi. Otin uusiokäyttöön 25-vuotissynttäreilleni tekemät silkkipaperipalloset. Ne eivät olleet ehkä aivan yhtä hehkeitä kuin silloin, mutta vielä käyttökelposia. 

Vappukattausta iltapäiväauringossa. 
 Ruoaksi päätin tehdä intialaista (tai ainakin intialaistyyppistä) Murgh makhania eli butter chickeniä eli voikanaa. Se on ehkä suosikkini intialaisista ruuista, sillä mikäpä ruoka ei olisi, jos siinä on voita ja kermaa. Reseptinä käytin Hiidenuhman keittiön helppoa reseptiä, mutta muitakin netistä toki löytyy. Kanan kanssa tarjosin pelkistetysti riisiä ja naanleipää sekä vappuisaa pallosalaattia, jossa oli kirsikkatomaatteja, viinirypäleitä ja mozzarellaa. Mieto kanakastike upposi myös lapselle, joten suosittelen kokeilemaan. 

Heh, huomaamattani olen laittanut palloja melkein jokaiseen tarjoiluastiaan. Jopa hillityn tyylikäs sarpanevan pata piristyy niistä.
Jälkkäriksi tein minun ja äitini tämän kevään hittijälkkärin: suklaa-marenkijäädykkeen. Se on maailman helpoin ja ah, niin hyvää! Reseptin bongasimme Nigella Lawsonin ruokaohjelmasta. Nigellan ilmeistä ja eleistä voi olla montaa mieltä, mutta pidän hänen yksinkertaisista resepteistään. Nigellan tyyliä mukaillen, tämä suklaakastikeella kuorrutettu jäädyke on suorastaan hekumallisen hyvää. Ja sanoinko jo, että maailman helpoin? Jäädykkeen salaisuus piilee marengissa, joka estää kermavaahdon jäätymisen tönköksi. 


Suklaa-marenkijäädyke


  • 3 dl kermaa
  • 30 g tummaa suklaata
  • 1 rkl kahvilikööriä 
  • 100 g marenkia (kaupan marenki käy hyvin)
  • koristeeksi marjoja


Suklaakastike:

  • n. 1 dl kermaa
  • 70 g suklaata
  • 1 rkl kahvilikööriä


Vuoraa leipävuoka tai muu pitkulainen astia elmukelmulla. Murskaa suklaa aivan pieniksi paloiksi. Vatkaa kerma ja sekoita joukkoon suklaa ja kahvilikööri. Murenna joukkoon marenki pieninä paloina. Kaada seos vuokaan ja peitä kelmulla. Anna jäätyä noin kahdeksan tuntia. 

Tee suklaakastike. Kuumenna kermaa kattilassa ja paloittele joukkoon suklaa. Anna suklaan sulaa melkein kokonaan ja ota kattila pois levyltä. Anna suklaan sulaa loppuun ja sekoita joukkoon likööri. Anna kastikkeen jäähtyä. Suklaakastiketta on alkuperäisessä reseptissä aivan tolkuton määrä, mutta tässä määrä on alle puolet siitä ja se riittää hyvin. 

Kumoa jäädyke tarjouluastialle ja poista kelmu. Kaada päälle suklaakastiketta ja koristele haluamillasi marjoilla. 

Meilläkin suklaakastiketta jäi yli. Sitä voi sitten Nigellan tyyliin käydä yöllä jääkaapilla maistelemassa. 

Ilta sujui rattoisasti syöden, jutellen ja myös soittaen ja laulaen. Perjantaina vastassa oli karu arki ja lähdin aamutuimaan bussilla töihin. Juhlinta ei kuitenkaan loppunut vappuun, vaan lauantaina jäimme vanhempieni luokse, jonne oli kutsuttu kummini ja serkkuni. Juhlaruoatkin sen kun vaan jatkuivat ja äiti valmisti (minun avustuksellani) mm. toast skagenia saaristolaislimpulla, pekoniparsaa, lihakääryleitä ja duchessemuusia. 

Annoksia vierivieressä odottamassa pöytään kantamista. Sain verestää tarjoilijantaitojani. Pöydässä en kyllä enää muistanut, miltä puolelta annetaan ja miltä tarjotaan.
Kahvin kanssa tarjottiin vadelma-valkosuklaakakkua, tippaleipiä, pikkuleipiä ja minun tekemäni sitruuna-marenkipiirakka (ohje on sama kuin key lime pien, mutta limettien tilalla on kaksi sitruunaa). Kaiken kruunasi isän tekemä sima. Olo oli kaiken syömisen jälkeen aika ähky, mutta kuitenkin vielä hyvä. Ruokailun ohessa naureskeltiin muun muassa vanhoille valokuville, joissa minä ja serkkuni poseeraamme banaani-hunajanaamiot kasvoillamme. 

Kahvipöytä notkuu jälleen.

Juhlan aiheet eivät suinkaan loppuneet vieläkään: rakas Sitrumme pääsi talviuniltaan takaisin tielle! Oih, olipa ihana päästä taas sen kyytiin. Nyt se kevät on virallisesti tullut. Minä tosin jouduin ajamaan tylsästi meidän harmaan järki-fordimme Turkuun ja mies sai huristella kuplalla. Ehkä minäkin tänä kesänä pääsen myös Sitrun rattiin. 

Tästä kesä voi alkaa (melkein)!
Huh, tämän juhlaputken jälkeen on taas ihan hyvä, että arki alkaa ja ehtii tehdä arkiasioita. Voin silti sanoa, että tämän vuoden vappu oli yksi elämäni hauskimmista.