Kesämeininkiä

"Jeeeeeeee!" huutaa Bonsku joka kerta, kun kuulee sanan loma. Ja onhan se nyt aika jee, että minulla on nyt kesäloma, josta on vielä yli puolet jäljellä (tai no, olihan se reissuviikko kesäkuussa, mutta tästä pätkästä). Sitä kuvittelisi, että kesälomalla olisi aikaa päivittää blogia, mutta usein heinäkuussa tulee kirjoitettua kaikkein vähiten postauksia. Sehän oikeastaan on positiivista, sillä se tarkoittaa, että aika on käytetty vaikkapa ulkoiluun tai kulttuuriin, kuten tänäkin kesänä. 

Kännykkäräpsyt eivät tee oikeutta Hashimoton töille - ainakaan minun puhelimeni kuvat, sillä puhelin on vähän ottanut osumaa ja kuvien laatu heikentynyt.

Olen pyrkinyt asettaa lomalle aina muutamia löyhiä tavoitteita, jotta koko loma ei menisi pelkäksi löllöilyksi. Tavoitteita ei saa tosin olla liikaa loman pituuteen nähden eivätkä ne saa olla liian tiukkoja. Tämän vuoden lomatavoitteiksi asetin museokortin vinguttamisen kotikaupungissa, ainakin muutamien ystävien ja sukulaisten tapaamisen sekä Yyterissä käymisen. Näistä viimeinen ei ole vielä toteutunut, mutta toivottavasti toteutuu ensi viikolla. 

"Lisää taidetta!" huusi Bonsku, kun Wäinö Aaltosen museota kiersi. 

Museokorttia olen hyödyntänyt loman aikana lähes joka päivä. Olemme käyneet vihdoin WAMin Hashimoto-näyttelyssä, Apteekkimuseossa, Käsityöläismuseossa ja lisäksi ihan ilmaiseksi tutustuimme Iso Puolalan taloon. Olenpa yrittänyt maksaa museokortilla bensatkin, mutta siihen se ei sentään kyennyt. Käsityöläismuse on aina mielenkiintoinen ja Apteekkimuseossa en ole tainnut koskaan ollakaan aiemmin. Sisäpihan Cafe Quenselissä sen sijaan olemme olleet useasti. Parhaimmillaan se on rauhallisena kesäpäivänä, jolloin kahvi tarjoillaan kuparipannusta ja sievistä posliinikupeista. 

"Venkelän" pihalla on mukava venkoilla. 

Tietysti kesän paras juttu on ollut Samppalinnan maauimalan aukeaminen remontin jälkeen. Vaikka pukutiloissa ja saunassa onkin myös kritiikin aihetta, on allasalue ehostunut ja on rentouttavaa uida matkaa taivaan alla. Myös Bonsku on päässyt tutustumaan maauimalaan ja tykästynyt.

Bonsku pyykkää käsityöläismuseossa. Pyykkilaudan ja pesukartun käyttö olivat heti hallussa. 

Eräs tuttavani joskus sanoi, että lomalla pääsee elämään "sitä oikeaa elämää", jota muulloin ei ehdi. Tavallaan ymmärrän, mitä hän tarkoitti, vaikka en ihan allekirjoita ajastusta. Kyllä se arkikin on ihan oikeaa elämää, eikä pidä liikaa miettiä, että kiireisessä arjessa elämä valuisi jotenkin hukkaan. Silti nautin kovasti siitä, että lomalla olen ehtinyt keitellä kasvislientä (joka tosin epäonnistui), tehdä raparperijääteetä ja pakastaa mansikat. Sellaista ihanaa puuhastelua, johon ei välttämättä töiden jälkeen ole energiaa. Ja toki ehtiihän sitä enemmän myös ihan vaan laiskotella. 

Isoja ja pieniä laivoja on tietysti käyty katsomassa. Bonsku olisi halunnut  jokaisen veneen kyytiin ja "äiti ajamaan!"

Vielä loman aikana ehtii tekemään monta ihanaa juttua ja nauttia kesästä. Vielä on edessä esimerkiksi pari hyvää keikkaa, vierailu sukulaisten mökillä, se Yyteri ja -kääk- omat kolmekymppiset! Kyllä näistä hyvä kesä saadaan.  

Pikakierros Pariisissa

Turun taidemuseon kaunis ja moderni siipi, jossa on hissi. Onnisutnut ratkaisu mielestäni. 

Ah, en voi lakata ylistämästä Museokortin ihanuutta ja helppoutta! Museokortti sopii varmasti kaikille, mutta erityisen hyvin se sopii tilanteisiin, joissa museossa on mukana myös lapsi. On niin ihanaa, kun ei tarvitse miettiä, että tuhlaanko nyt kympin museovierailuun, jossa hyvässä lykyssä saan vain juosta kiljuvan lapsen perässä ja taulut jäävät toisten katseltaviksi. Kun on museokortti, vierailun voi jättää vaikka viiteen minuuttiin ja tulla toisena päivänä uudestaan (paitsi tietysti siinä tapauksessa, että on turistina paikkakunnalla vain lyhyen ajan).

Matkalla museoon pitää vähän tutustua patsastaiteeseen.

Sunnuntaina päätimme piipahtaa Turun taidemuseossa puistoreissun lomassa ja katsastaa uuden Robert Doisneaun valokuvanäyttelyn. Bonskun sai innostumaan museosta, kun hän pääsi museon lainarattaisiin, joista hän pitää kovasti. Hassua, miten pieni juttu, voi saada taaperon innostumaan! Valokuvanäyttelyssä olisi tosin helppo ollut päästää lapsi juoksemaankin kävelemäänkin, koska teosten kaatamisen vaaraa ei ole. Museossa on aina suhtauduttu pieneen museovieraaseen hyvin. Bonbon on toki suhteellisen rauhallinen tyyppi ja saikin ihailua osakseen kun jaksoi niin hyvin kiertää näyttelyn. No, siitä on kiittäminen niitä museon rattaita. Turun taidemuseossa ei saa kantaa lasta selkäpuolella, muuten olisikin mukava tulla nukuttamaan lapsi museoon taiteen äärelle (etupuolella kannettaessa Bonsku venkoilee). Ainakaan toistaiseksi emme ole saaneet ikäviä katseita toisilta museovierailta tai henkilökunnalta tauottoman höpinän vuoksi.

"Ohooo, ilmapallo!"

Kävimme läpi näyttelyn melko nopealla tahdilla, sillä eräs huuteli rattaista koko ajan "tonne, tonne!", mutta ehdin kuitenkin katsastaa kaikki näyttelyn kuvat. Doisneaun näyttely oli sopivan kevyt nopeasti kierrettäväksi. Valokuvataiteilija on kuuluisa 1900-luvun alun Pariisi-kuvista. Kuvissa on hetkiä kaupungin kaduilta, lasten leikkejä ja hupaisia yksityiskohtia. Oli myös hauska kuunnella lapsen havaintoja valokuvien sisällöstä. Minulle mieleen jäivät etenkin selfiet 1900-luvun alkupuolelta sekä hauskat yksityiskohdat Pariisin kaduilta, kuten koira, jolla on pyörät. Niin ja hauskat uudenvuodenkortit 1940-luvulta aina 1990-luvulle asti.

Viimeisessä huoneessa oli myös värikuvia. "Ooo, liikennemekki!"

Seuraavaksi suuntaamme Bonskun kanssa varmasti taas Wäinö Aaltosen museoon ja Jacob Hashimoton näyttelyyn - se vaikuttaa kuvien perusteella upealta! Luulisi sen olevan elämys Bonskullekin. Ja jos ei ole, niin museokortti ei kulu loppuun.

Joko sinulla on museokortti?

Kulttuuritaapero suosittelee: Lasten viikonloppu WAMissa ja Biologisessa

Kulttuuritaapero ottaa tuntumaa museoon. Suuri patsas oli vähän "Hui!"

Huomasin sattumalta mainoksen Wäinö Aaltosen museossa järjestettävästä lasten viikonlopusta. Hämärästi muistin kuulleeni näistä tapahtumista joskus ennenkin ja se kuulosti hauskalta. Päätimme heti lauantai-aamupäivänä suunnata Bonskun kanssa museoon. Kaapon museojaksojen ja edellisten hyvien museokokemusten ansiosta, Bonskua ei kauaa tarvitse houkutella museoon!

"Vauva. Äijä. Halaa, Maija. Kukkii"

Wäinö Aaltosen museossa eli WAMissa oli esillä Wäinön omaa tuotantoa: patsaita, veistoksia ja myös tauluja, mitaleja ja kirjeitä. Ensi vilkaisulta näyttely ei ehkä vaikuta lapsen silmiin niin kiinnostavalta, mutta ei pidä aliarvioida lapsia. Bonsku löysi näyttelystä vaikka mitä kiinnostavaa! Valtavat Toivo Kuulan päät, kubistiset Aleksis Kivet sekä erityisesti lapsihahmot saivat Bonskun silmät hämmästyksestä entistäkin suuremmiksi. Vaikuttavin teos taisi olla lasta ja äitiä esittävä teos. Bonsku kuvasi teoksen tyhjentävästi: "Vauva. Äijä (=äiti). Halaa. Maija (= maitoo). Kukkii."

Museossa olisi ollut myös opastuskierroksia tunnin välein, mutta me jätimme sen vielä tällä kertaa väliin, sillä aikataulut eivät osuneet sopivasti, eikä Bonsku oikein vielä jaksanut kiinnostua opastuksesta, vaikka lapset olikin huomioitu. Hiukan jaksoi kiinnostaa "nuoren Wäinö Aaltosen" seuraaminen.

Bonsku hallitsi heti vaativan tekniikan salat. 

Parasta taisi kuitenkin olla työpaja, jossa sai askarrella kultaisen omakuvan ja osallistua yhteisteokseen piirtämällä tikun päässä olevalla liidulla paperille. Liidun kanssa oli hauska heilua, vaikka mitään esittävää ei Bonsku tainnutkaan pyrkiä kuvaamaan. Omakuvaa tehtäessä Bonsku asetteli hartaasti kultapaperinpaloja kartongille ja välillä vähän muunkin värisiä. Hän sai myös kultaiselle paperille tulostetun omakuva, joka liitettiin teokseen mukaan. Kun Bonsku oli valmis, hän sanoi päättäväisesti "Noin!" ja sitten jatkettiin matkaa. Välillä taidepajassa oli hieman tungosta, mutta kaikille riitti tilaa. Eri-ikäiset taiteilijat oli huomioitu hyvin ja varmasti monen ikäiset saivat työpajasta ilon irti. 

Teos luonnosteluvaiheessa. 

No, oikeastaan parasta ei kuitenkaan tainnut olla työpaja vaan ehkä lettu mansikkahillolla ja kermavaahdolla, joka nautittiin näyttelyn jälkeen Café Wäinössä. Tai sitten akvaario, jota Bonsku olisi voinut tuijottaa vaikka kuinka pitkään. Eipä kun sittenkin atriumpihan suihkulähde, jota piti tutkailla jokaisesta kuvakulmasta useaan otteeseen. Ehkä Bonsku olisi halunnut ikuistaa sen taideteokseen?

"Kala, kala! Kaapo!" Kyllä, Kaapossakin on yhdessä jaksossa akvaario. 

Minusta museorakennus on hurjan kaunis, oikea aikakautensa helmi. Museo oli mukava paikka taaperolle. Sopivasti väljyyttä ja ainakin näin lasten viikonloppuna museon väki katsoi suopeasti pientä säntäilyäkin (kun teokset eivät olleet vaarassa). Rattaiden kanssa museo oli hieman hankala paikka, kun olimme seuraavana päivänä uudestaan kavereiden mukana museossa (kiitos museokortin voi museoon mennä vaikka kahdesti peräkkäin!). Porrashissi vie vain osalle tasanteista. 

Bonsku esittelee atriumpihan suihkulähdettä. Portaissa nuori Wäinö Aaltonen. 

Sunnuntaina menimme myös Biologiseen museoon, jossa oli niin ikään lasten viikonloppu. Olen ollut Biologisessa museossa viimeksi varmaan kaksi kymmentä vuotta sitten, jolloin se oli ehkä mielestäni vähän tylsä. Nyt kuitenkin museo oli oikein symppis ja jotenkin hellyttävä pienuudessaan. Dioraamat olivat kuitenkin mielenkiintoisia ja hyvin tehtyjä. Bonsku juoksi pientä museota ympäri varmaan kymmenen kertaa. Työpaja ei täällä jaksanut kiinnostaa, sillä askartelut sopivat ehkä paremmin hieman isommille. Tämä ei haitannut menoa, sillä nähtävää oli tämän ikäiselle juuri sopivasti, eikä yhtään liikaa. Eksymisvaaraakaan ei yhden huoneen museossa juuri ollut ja eläimetkin turvassa lasien takana. Minäkin sain siinä samalla biologian kertauskurssin ja hauskat totta vai aprillia - kysymykset olivat oikeasti viihdyttäviä. Tiedätkö esimerkiksi, onko seuraava väittämä totta vai ei: "Makeistehtailija Karl Fazer toi fasaanin Suomeen". 

"Hivvi" ja "kaau" olivat parhaat. Etenkin hirveä palattiin katsomaan varmaan kymmenen kertaa. Korokkeet dioraamojen edessä olivat erinomaiset. 

Minusta on hyvä, että lapsille suunnataan kulttuuritapahtumia ja lapsia viedään museoon. Vaikka minusta lapset saavat tulla museoon milloin vain, on monen mielestä ehkä helpottavaa, että on erikseen lasten tapahtumia, jolloin lasten ei välttämättä tarvitse olla hipihiljaa ja sivistyneesti, kuten aikuiset. Lapset ovat niin vilpittömän innoissaan ja uteliaita ja minä ainakin näin monta innokasta museokävijää (jos ehkä jonkun tylsistyneenkin). Osallistumme varmasti jatkossakin lasten viikonloppuihin! Kulttuuritaapero suosittelee!

Oletko sinä osallistunut lapsille suunnattuihin kulttuuritapahtumiin tai osaatko vinkata muuten lapsiystävällistä museota?

Tutkimusretki Tallinnassa

Tallinnan katuja tallaamassa. 

Vanha kaupunki oli yhtä kaunis kuin muistin. 

Pari viikkoa sitten perheemme suuntasi mummun ja vaarin eli miehen vanhempien kanssa Tallinnaan. Edellisestä Tallinnan matkasta oli vierähtänyt jo kahdeksan vuotta ja yleensä matkat ovat olleet päivän tai parin piipahduksia. Odotin innolla, mihin kaikkeen kokonaisessa viikossa ehtisikään tutustua. Pitkälti tutustuimme Tallinnaan Bonskun kanssa kaksin, sillä muu porukka osallistui suunnistuksen veteraanien mm-kisoihin ja samassa yhteydessä järjestettävälle rastiviikolle. Matkailu kahdestaan vaaperon kanssa sujui melko mutkattomasti - siihen saakka kunnes mahatauti yllätti. Kokoan tähän kivoja paikkoja viikon varrelta teemajärjestyksessä. Iso kiitos Lähiömutsin Tallinna-aiheisille postauksille, joita seurasin joinain päivinä lähes orjallisesti. 

En ole pitkään aikaan ollut kunnon hiekkarannalla. Piritan ranta olisi varmasti ihana paikka hellepäivänä - ja tosi täysi!

Jos ei pääse uimaan, rannalla voi vaikka kokeilla karhukävelyä.

Jos säät olisivat olleet kesäisemmät ja jos vesi olisi ollut paremmassa kunnossa, olisimme varmasti viettäneet aikaa Piritan ihanalla rannalla. Harmikseni rantavahti tuli ilmoittamaan veden laadun olevan huonoa, emmekä uskaltaneet rantavettä pidemmälle. Emme olisi menneet rantaveteenkään, jos olisimme tienneet, mutta emme löytäneet rannalta varoitusta veden laadusta. Onneksi hiekallakin oli kiva touhuta ja pelleillä ja maanantaina ilmakin oli vielä kohtuullisen lämmin. Loppuviikollakin sää suosi turisteja puolipilvisellä säällä ja vasta aivan viimeisenä päivänä satoi.

Pietari Suuren makkarissa. Sänky oli hänelle kuulemma liian pieni.

Bonsku missasi palatsin huikeat kukkaistutukset. 

Kadriorgin puistoalue on mielestäni ykköskohde, jos aikoo perheen kanssa viettää aikaa Tallinnassa. Kävimme siellä Bonskun kanssa kahteen otteeseen, ensin koko porukalla ja loppuviikosta kahdestaan, kun mies oli mahataudin kourissa. Puistossa on paljon kauniita alueita vaelleltavaksi päikkäreiden aikana, kiva leikkipuisto sekä montakin hyvää museota. Me vierailimme kolmessa. Alueella on myös kauniita taloja ihailtavaksi. Syömässä kävimme ihan puiston kulmalla olevassa ravintolassa, mutta annokset olivat ehkä aavistuksen pieniä hintaansa nähden, vaikka maukkaita olivatkin.

Leikkipuistossa oli kiva temmeltää. Taustalla lastenmuseo Miiamilla. 

Bonsku oli innokas museovieras. 

Kadriorgin puisto on alunperin rakennettu Pietari Suuren vaimolle Katariinalle. Kävimmekin heidän "kesämökissään", jossa on mukava pieni museo. Lastenmuseo Miiamillaa suosittelen ehdottomasti erityisesti leikki-ikäisten kanssa, mutta kyllä tuo reilu 1-vuotiaskin siellä viihtyi koko rahan edestä. Museossa saa leikkiä ja kokeilla ja kaikkeen saa koskea. Myös Baltian suurin taidemuseo Kumu sijaitsee Kadriorgissa ja pakko sitäkin on suositella, sillä se oli minusta yksi parhaista museokokemuksista pitkään aikaan. Sopivan kokoiset ja mielenkiintoisesti kootut näyttelyt johdattelivat läpi Viron modernin- ja nykytaiteen historian. Lisäksi juuri nyt paikalla oli upea näyttely Viktoriaanisen ajan naistenmuodista ja vaatetuksesta. Ei voi kuin kehua!

Kumussa oli klassista taidetta...

... ja modernista taiteesta nykytaiteeseen. 

Pukunäyttely oli huikaiseva. Käsittämätöntä, että joskus nuo ovat olleet oikeasti jollain ihan käytössä. 

Reissun aikana kävimme myös parissa muussa museossa. Nuku-nukketeatterimuseo sijaitsee vanhassa kaupungissa ja se oli myös oikein mukava tuttavuus. Ehkä Bonbonin ikäinen ei saanut museosta kovin paljon irti, mutta toisaalta eipä sisäänpääsy häneltä mitään maksanutkaan. Lähtöpäivänä kävimme sataman lähellä sijaitsevassa Arkkitehtuurimuseossa vähän extempore, mutta museo osoittautui onnistuneeksi valinnaksi. Pienehkössä museossa oli esillä Viron arkkitehtuuria sekä mielenkiintoinen näyttely arkkitehdin työvälineiden muodonmuutoksesta. 

Bonbon auttoi urheasti kolmen pannukakun urakassa Kompressorissa.

Syöminen on tietysti olennainen osa matkaa ja löysimmekin reissun aikana lähes poikkeuksetta hyviä ravintoloita ja kahviloita. Von Krahli Aedista kirjoitinkin jo hääpäiväpostauksessa. Sen sisarravintola Vegan oli myös hyvä, laaturuokaa kohtuuhinnalla. Telliskiven kauppakeskuksen ytimessä sijaitsevassa F-Hooneessa söin superedullisen ja maistuvan lounaan, kun satuin osumaan sopivaan saumaan. Välillä ravintola olikin aivan piukassa. Yhtenä aamuna söimme herkulliset aamiaismunakkaan myös Telliskivessä Kivi Paber Käärid -ravintolassa (jossa kaikki on gluteenitonta vinkeiksi keliaakikoille). Ei todellakaan gluteeniton suositus puolestaan on lättypaikka Kompressor, jonka bongasin Elinan blogista matkan aikana. Valtavan kokoiset täytet lätyt alle viidellä eurolla! Mies ei uskonut, että yksi riittää, mutta voin kertoa, että 1,5 lätyn jälkeen me olimme kaikki aivan täynnä. Onneksi Bonsku söi myös oman osansa. 

F-Hoone trendikkäästä kuvakulmasta. Paikka oli kivan rosoinen ja lattekin tarjoiltiin kolhiintuneesta matkamuistomukista.

Vegaaniannos V:ssä. En kyllä muista mitä tämä sisälsi. 

Kahviloista suosikeiksi nousivat August, Must Puudel sekä Sinilind. Nämä kaikki olivat sellaisia sopivan trendikkäitä ja kuitenkin kotoisia kahviloita. Oikeastaan koko Tallinna on pullollaan kivoja kahviloita, joten ihan sama minkä valitsee. Palvelu oli kaikissa ystävällistä ja tarjoilijat puhuivat todella hyvää englantia. Entisestä kivikasvoisuudesta ei ole tietoakaan, minkä vielä muistan kymmenen vuoden takaa. Suomalaista "tiskillä maksajaa" tosin hämmensi tarjoilijoiden into työntää asiakkaat pöytiin, joissa sitten piti odottaa, kun kaikki olisi hoitunut tiskillä käden käänteessä. 

Kalamajan ja Telliskiven puutaloja. 

Vanhassa kaupungissa jaksoimme kierrellä monena päivänä, sen verran viehättävä se on. Halusin myös tutustua johonkin uuteen, joten gentrifikaation kokenut Telliskiven ja Kalamajan alue kiinnosti minua. Ja kyllähän se olikin kivaa aluetta. Osin ränsistynyttä, osin korjattua, puutaloa, modernia ja vanhaa tehdasrakennusta vieri vieressä. Telliskivi Loomelinnak onkin oikein hipsterin unelmien täyttymys, mielenkiintoisia putiikkeja ja ravintoloita pullollaan. Erityisesti pari lastenvaateliikkeet Minu väike maailm ja  Nona olivat ihania. Kävimme pikaisesti lauantaina myös Telliskiven kipputoritapahtumassa, mutta sadepäivänä tarjonta oli melko surkea. Aurinkoisena päivänä tilanne olisi varmasti ollut toinen. 

Telliskivi on kokemassa gentrifikaation.

Vintageliikkeitäkin tietysti piti etsiä. Osa netistä löytämistäni liikkeistä ei ollut enää toiminnassa, mutta pari helmeä löytyi. Aivan upea Fankadelik ei kalpene Amsterdamin tai New Yorkin huippuliikkeille, niin upeita mekkoja oli liike pullollaan. Valitettavasti myös hintataso oli sen mukaista, joten tyydyin ihailemaan. Pienestä ja suloisesta Annimari-vintageliikkeestä sen sijaan löysin aivan ihanan omenanvihreän 60-lukuisen villamekon. Jossain kolmannessakin liikkeessä kävimme, mutta sen nimi ei jäänyt mieleen. 

Reissu oli oikeastaan vanhan kaupungin kiertelyä lukuunottamatta täysin uudenlainen näkökulma Tallinnaan. Koko kaupunki oli muuttunut valtavasti kymmenessä vuodessa, nyt oli mukana vaapero, eikä shoppailu ostoskeskuksissa kiinnostanut juurikaan. Kaikenlaista mielenkiintoista jäi varmasti kokemattakin, mm. kylpyläreissu mahataudin vuoksi, mutta onneksi ennen taudin varsinaista iskua ehdimme tehdä kaikenlaista. 

Millaisia muistoja sinulla on Tallinnasta tai olisiko lisävinkkejä tulevaisuuden varalle?

Kesäpäivä Kakolassa

Kuva on otettu huhtikuussa 2012. Nämä kuvat piti saada blogiin, vaikka jäivätkin vuosiksi unholaan. 

Kuva tältä päivältä. Portaat ovat uusi juttu.

"Mä sellissä ylimmässä..." alkoi soida päässäni, kun keksin otsikon. Vaikka eihän vankila oikeasti mikään naurunaihe ole, mutta tämän päiväinen vierailu Kakolan mäellä sai ehkä paikan rankkuuden vuoksi vitsailemaan aiheella. Ajatusta vankilan kätkemistä kohtaloista ei halua päästää liian lähelle. Silti entinen vankila kiehtoo ja vihdoin pääsin käymään muuallakin kuin muureja ympäröivillä joutomailla, tosin vain entisen lääninvankilan puolella. Tämän mahdollisti Turkulaisen Arte ry:n järjestämä Valtio+ -näyttely, joka on toteutettu Kakolan tiloissa. Ilmainen näyttely, eikä varmaan vähiten se itse vankila, on kiehtonut monia muitakin ja minäkin innostuin siitä heti kun kuulin näyttelystä. Tänään vihdoin saimme suunnattua vaunut kohti Kakolan mäkeä ja vielä ehtii muutkin, sillä näyttely on auki vielä 31.7. asti. 

Vihdoin pääsin myös näkemään kappelin - se oli upea, etenkin muuten karun vankilaympäristön sydämessä. 

Tuo näyttelyn esittelyteksti Valtio plussan sivuilla tiivistää oikeastaan omatkin ajatukseni näyttelystä (vaikken muista luinko tekstiä etukäteen). Vankilan äärimmäinen kontrolli ja taiteen vapaus kohtaavat kiehtovalla tavalla. Vaikka monet teokset menivät yli hilseen, enkä usein osaa analysoida nykytaidetta kovin syvällisesti, kontrasti suljettujen sellien ja villin ja vapaan nykytaiteen välillä oli käsin kosketeltava. Näyttely oli kokemuksena vaikuttava, vaikka teokset ehkä jäivätkin vähän etäisiksi ja vaikeiksi käsitellä. Tietysti paljon lisää näyttelyyn toivat entisten vankien seiniin kirjoittamat tekstit, edelleen seiniin kiinnitetyt vankilan erinäiset säännöt ja rapistuvat tilat. 

Vihdoin pääsin muurien sisäpuolelle - vielä jokin vuosi sitten se ei olisi ollut niin hyvä juttu. 

Näyttelyä ei suositella lapsille, enkä suosittelisi minäkään (vaikka veinkin sinne tuon kuukauden ikäisen, tekopyhä minä!). Osa teoksista on todella rankkoja ja lisäksi osassa selleissä on ilmeisesti asukkien jäljiltä pornolehtien leikkeitä, joita en ehkä itsekään olisi toivonut näkeväni. Etenkin toinen kerros oli sellainen, etten suosittelisi sitä lapsille. Meidänkään Bonbon ei päässyt ensimmäistä kerrosta ylemmäs, siitä yksinkertaisesta syystä, että tila ei ollut mitenkään esteetön - harmi ettei mukaan tullut Manducaa. Nyt kiersimme näyttelyä vuorotellen ja pieni osa jäi minulta näkemättä. Mutta sainpahan ikimuistoisen kokemuksen, kun äkkiarvaamatta vauva alkoi rääkyä keskellä kaikuvia käytäviä ja piti sitten vaihtaa vaippaa ja syöttää häntä. Joku vitsailikin ohi kulkiessaan, että elämän realiteetit on hyvä esitellä nuorena. 

Muutamia otoksia näyttelystä ja se pakollinen vankila-selfie. Oli siellä vähän väriä ja elämääkin!

Mikä ei kuulu kuvaan?

Vaikka toisaalta on jännittävää päästä kurkistamaan muurien sisäpuolelle ja vähän harmittaa, etten päässyt käymään vanhan vankilan puolella, kun siellä joitain vuosia sitten järjestettiin kierroksia, niin toisaalta tulee vähän sellainen tirkistelijä olo. Niin monet ihmiset ovat oikeasti istuneet vuosikausia ja kärsineet rangaistustaan noissa tiloissa ja nyt "me tavalliset ihmiset" otamme eritysselleissä selfieitä. Ja ihan yhtä tavallisia ihmisiä ne vangitkin ovat loppujen lopuksi. Sitä vaan helposti ajattelee, etten minä koskaan, vaikka ei sitä tiedä, millaisia ihmiskohtaloita vankilaan joutumisen taustalla on. Ihan iholle ei näitä pohdintoja uskalla edes päästää ja ehkä siksi onkin vähän vitsailtava aiheesta, joka olisi muuten liian rankka.

Kannattaa myös tutustua entisen vankilanjohtajan talossa sijaitsevaan kesäkahvilaan. Siellä on myynnissä hauskoja "Kakolan kakkuja" ja kahvin saa joko johtajan kupista tai vangin kupista. Me tietysti otimme metalliset vangin mukit. Linkin takana on myös kaikkea muuta mielenkiintoista Kakola-aiheista kävelykierroksista suunnitteillä olevaan escape room -peliin. Kakola jaksaa kiehtoa, eikä mikään ihme. 

Valtio+ näyttely avoinna entisessä lääninvankilassa Kakolan mäellä vielä 31.7. asti. Näyttely on maksuton, mutta ei esteetön. Näyttelyä ei suositella lapsille, mutta nukkuva (tai rääkyvä) vauva vielä menee. 

Kevät yllätti ulkoilijat

Vaahtera on parhaimmillaan sekä syksyisin että keväisin. Keväällä rakastan näitä kukkapalleroita ja syksyllä siinä taas on upea ruska.

Joka vuotinen "talvi yllätti autoilijat"-fraasi kääntyy mukavasti näin keväisin sopivaksi otsikoksi. Miten tuntuu, että kevät saapuu aina yhtä rytinällä. Siis se sellainen kunnon vihertävä kevät, ei se sellainen ruskean ruohon ja katupölyn kausi, jolloin koen vielä kaipuuta talveen. Tunnetusti suosikkivuodenaikani on aina juuri se parhaillaan meneillään oleva, ainakin silloin jos vuodenaika muistuttaa juuri "prototyyppiään". Ja viime päivät on ollut oikein kevään prototyyppiä kerrakseen! Keskiviikon sade sai luonnon vihertämään ja kasvamaan kohisten (yhdessä mahani kanssa) ja eilen ilmassa tuntui jo lupaus kesästä. Tänään sää on ollut jotain siltä väliltä, mutta onneksi suurimmaksi osaksi ihanan aurinkoista. 

Söpöt hiirenkorvat kilpailevat kyllä vaahteran kukkapelleroiden kanssa. 

Jotenkin tämä kevät ja hormonit sun muut saavat mieleni nyt ihan pakahtumaan. Eikä pakahtumista vähentänyt yhtään pikavisiitti Turun taidemuseon Ellen Thesleff -näyttelyyn. Minun on koko vuoden pitänyt hyödyntää perjaintain ilmaisiltoja, mutta aina olen ollut liian väsähtänyt perjantaisin. Nyt kevät virkisti mieltäni niin paljon, että ehdin piipahtamaan museossa ennen sulkemisaikaa. Tunnen hävettävän huonosti suomalaisia naistaiteilijoita, mutta vähitellen olen tutustunut muutamiin taiteilijoihin paremmin. Thesleffin tyyli ihastutti heti, etenkin myöhäiskauden pastelliset teokset ja toisaalta 1910-luvun värikkäät puupiirrokset. Tässä Hurmioitunut-blogissa näyttelyä ruoditaan perusteellisemmin. 

Ihan parhaimmista teoksista ei ollut kortteja, mutta ostin kuitenkin nämä. Tuo marionetti-puupiirros oli todellisuudessa vieläkin kirkkaampi.

Näkymä taidemuseon mäeltä. 

Paluumatkalla kuvasin Puolalan puistoa, jossa riittää kuvattavaa etenkin näin vuodenaikojen taitteessa. Rakastan isoa vaahterarykelmää puiston keskellä ja kumpuilevia polkuja. Odotan oikein, että kesällä voin mennä Bonbonin kanssa löhöilemään puiston nurmelle. Nyt nautin kuitenkin keväästä ja vasta heräävästä luonnosta. Huomennakin pitää suunnata matka Puolalan mäelle, sillä Turun filharmonisen orkesterin 7 Kukkulaa soi -konsertti kuulostaa kokemisen arvoiselta. Turkulainen (tai lähistöllä asuva), valitse siis kukkulasi huomenna kello 15!

Puolalanmäkeä taidemuseolta katsottuna. Museolta on kauniit maisemat joka suuntaan. Täydellinen paikka siis museolle!

Tämä vaahterarykelmä on yksi suosikkikohtiani Puolalan puistossa. 

Tästä kehkeytyikin varsinainen kevään ja taiteen ylistyspostaus, sillä en voi olla mainitsematta eilistä konserttia, jossa soittivat yhdessä TJO ja TFO laulusolistinaan Johanna Iivanainen. Konsertissa kuultiin suomalaisen elokuvamusiikin helmiä, osa klassikoita, osa tuntemattomampia. On hienoa, että Turussa on monipuolisesti kulttuuritarjontaa, mistä valita. Minusta TFO:n hauskat mainokset tuovat kulttuuria sopivalla tavalla lähemmäs kuulijaa. Konsertissa voi olla tietty etiketti, mutta sen ei tarvitse näkyä kuivina mainoksina tai kuluneina konsertti-ideoina. 

Harmikseni hävitin 7 Kukkulaa soi -konsertin hauskan pop-up mainoksen, mutta tämä TJO:n mainoslehtinen on myös tyylikäs ja hauska. 

Palataanpa hetkeksi takaisin kevääseen. Vaikka luonto pääsikin yllättämään kevään kukkeudella, minä olin kerrankin ajoissa omien kukkieni kanssa. Palatessani kotiin ihailin vielä hetken orvokkeja, jotka koristavat narsissien jälkeen rapunpieltä. En malta odottaa, että pääsee taas ostelemaan kesäkukkia! Eletään kuitenkin vaihe kerrallaan, nyt mennään vielä keväässä ja nautitaan siitä. Kevät menee usein niin hetkessä ohitse, se muuttuu yhtä varkain kesäksi kuin tulikin. Yhtäkkiä lehdet ovatkin jo isoja ja vaahteroiden kukkapallerot poissa. Keväällä on siis tartuttava hetkeen! 

Kaikenvärisiä orvokkeja. Ryppyreunaisia minulla ei ole aiemmin ollutkaan. 

Millainen on sinun kevääsi alku tänä vuonna?

Järki ja tunne

Tervepä terve! Olen pitäny tässä parin viikon blogitaukoa, ensin tahattomasti ja sitten vähän tahallisestikin. Joskus irtautuminen blogista tekee hyvää ja ehtii kerrytellä postausideoita ja kypsytellä niitä kunnolla. Nyt oli sopiva ajankohta palata blogin ääreen, sillä eilen meille kotiutui eräs merkittävä sisustuksellinen hankinta. Ei, en tarkoita pinnasänkyä, vaikka sekin toki pistää etenkin makuuhuoneen sisustuksen aikanaan uusiksi. Ei, vaan ostin tuossa noin kuukausi sitten "heräteostoksena" taulun.

Tästä tuli ylivalotuksineen niin blogikuva, että oli pakko aloittaa tällä. Rajaus on kyllä vähän hassu. 

Taulu heräteostoksena kuulostaa kovin porvarilliselta, mutta todellinen heräteostos se ei tietenkään ollut. Sain valmistujaislahjaksi isän siskolta ja tämän mieheltä sekä heidän lapsiltaan perheineen oikein perinteisen sekin, jonka olin päättänyt sijoittaa mahdollisesti taiteeseen, mikäli sopiva taidehankinta tulee vastaan. Ja jos ei ole varsinainen taidekeräilijä tai -sijoittaja, on taiteen ostaminen ainakin jossain määrin aina heräteostelua, sillä sopivan taulun on vain tultava vastaan. Väkisin ostaminen ei olisi järkevää, koska silloinhan suhteellisen iso sijoitus menisi hukkaan kun tauluun mahdollisesti kyllästyisi. 

Värit ovat todellisuudessa pehmeämmät, mutta kuvaan piti lisätä kontrastia, jotta hiejastus ei haittaisi niin paljon. Mitäs pidätte?

Ostamani taulu on raumalaisen Salme Kaupin akvarelli nimeltä Kevät. Kiertelimme taannoin äitini kanssa Turkulaisia gallerioita etsiessämme taulua lahjaksi eräällä aivan toiselle henkilölle. Galleria Galileissa oli meneillään Salme Kaupin näyttely. Taiteilija ei ollut minulle entuudestaan erityisen tuttu vaikka tiedänkin hänen galleriansa Raumalla. Yksi teoksista pysähdytti eteensä pidemmäksi aikaa. Se erosi muista vaaleudellaan, keveydellään ja romanttisuudellaan. Värit olivat kauniin heleät, keväiset, kuten teoksen nimikin kertoo. Muistin lahjasekin ja jäin pohtimaan, voisinko hankkia teoksen itselleni. Väliä piti kyllä maksaa yli puolet itse. Tunne kuitenkin sanoi, että tämä taulu oli juuri minun tauluni. Äiti puolsi teoksen ostamista ja niin kaupat sitten tehtiin. Enää piti odottaa kuukausi, että näyttely päättyisi. 

Kuvaan oli selvästi piilotettu Bonbonin kasvot.

Eilen sitten vihdoin ehdimme hakemaan taulun kotiin. Se oli juuri niin kaunis kuin muistinkin. Siinä vaiheessa, kun taulun hinta hävisi tililtä, tietysti kirpaisi. Melko harvoin sitä kuitenkin tauluja ostelee. Ehdinkin usein miettiä taidehankintojen järkevyyttä viimeisen kuukauden aikana. Taiteen arvo on mielenkiintoinen aihe sinänsä ja siitä voisi kirjoittaa varmasti paljonkin.  Mikä on taidetta? Mistä taiteen arvo syntyy? Onko (kalliin) taideteoksen ostaminen järkevää? Kuka on taiteilija? Kerran olin Joensuussa kehitysvammaisten taiteilijoiden näyttelyssä ja teokset olivat todella sykähdyttäviä. Näyttely sai miettimään taiteilijuutta uusin silmin. Ihailin erityisesti yhtä Tikka-taulua (no pun intended), mutta valitettavasti se oli liian kallis. 

Taulun sinisen sävyt toistuvat makkarin samettiverhoissa. Vaidoin syksyllä hankittujen tummien samettityynyjen tilalle keväisen vihreät. 

Kun sain uuden tauluni kotiin, en enää jaksanut miettiä hankinnan järkevyyttä. Tuli heti tunne, että tämä oli hyvä päätös. Tänään asetin taulun aiotulle paikalleen sängyn yläpuolelle. Paikalla oli aiemmin hääkuvia, jotka siirrän toisaalle. Taulu ei ole ihan keskellä sänkyä, mutta koska Bonbonin pinniksen myötä sängyn paikka saattaa muuttua, en alkanut siirtää taulukoukkuja tähän hätään. Taulu näyttää oikeasti vielä paremmalta kuin kuvissa ja se antaa makuuhuoneelle lisää kauneutta ja pehmeyttä. Ainakin minun silmissäni taulu on arvokas ja hyvä hankinta ja sehän on tärkeintä!

Ja vielä yksi! Yksi ylimääräinen taulukoukku jäi vielä seinään. 

Miten sinä suhtaudut taidehankintoihin? Oletko koskaan edes harkinnut vai oletko kenties oikein keräilijä?