Neljännesvuosikatsaus eli Bonbon 2v3kk

Harvennan jälleen hieman Bonskun kuulumispostausten tahtia nyt kolmannella ikävuodella. Neljännesvuosittainen katsaus tuntuu kuitenkin olevan paikallaan. Edellisen kerran kerroin Bonskun kuulumisia tarkemmin tasan kaksivuotiaana. Jotenkin taas tuntuu, että siitä on niin vähän aikaa, ettei mitään muutosta voi olla tapahtunut. Mutta kyllä vaan tuota postausta lukiessa huomaa, miten kehitys kulkee koko ajan eteenpäin. 

Unelma-ammatti, ainakin yksi niistä, on jo tiedossa. Palomiehillä oli myös "happonaamareita". 

Bonsku on itsenäistynyt hurjasti viimeisen kolmen kuukauden aikana. Ainakin siinä mielessä, että hän on jo monta kertaa ollut puistokerhossa ihan itsekseen, leikkinyt kavereiden kanssa ja jäänyt itkuitta leikkimään, kun äiti tai isä ovat lähteneet asioilleen. Mitä ihmettä?!?! Aika ihanaahan se on kyllä, että hän on viihtynyt kerhossa niin hyvin ja on ilmeisesti saanut oikein kavereitakin. Hän on leikkinyt siellä myös isompien seurassa ja välillä kuulemma ollut oikein leikinjohtajan elkeitäkin. Välillä hän viihtyy myös itsekseen ja saattaa kuulemma keskittyä pitkäksi toviksi vaikka kokkailemaan leikkiastioilla. Puistotädit ovat tulleet tutuiksi ja lähtiessään hän vilkuttaa iloiset heipat. "Nähnään pian!" 

Palomieskypälä oli ihan sairaan siisti juttu. 

Jos muutama kuukausi sitten vanhempia käskytettiin leikkimään ja rakentamaan Bonskun ollessa työnjohtaja, nyt hän on alkanut leikkiä pitkiä pätkiä myös itsekseen ja rakentaa leikkiä minusta melko pitkäjänteisesti ikäisekseen. Suosikkileikkejä ovat paloasema- ja junarataleikit, legot sekä ukkeleiden laittaminen autoihin. Välillä myös kokkausleikit ovat edelleen suosiossa ja tiskaaminen se vasta jotain on. Leikkiminen on niin kivaa, ettei sitä malttaisi lopettaa sellaisten turhien asioiden vuoksi kuin syöminen, nukkuminen, potalla käyminen tai vaipan vaihto. "Minä EI tule syömään. Minä leikin nyt", ilmoitetaan ponnekkaasti ennen jokaista ateriaa. Päiväunille hän simahtaa yleensä kohtuullisen helposti, mutta illalla taas leikit vetävät puoleensa. Leikkimisinto ja oma tahto ovat vaatineet vanhemmilta pinnan venyttämistä näissä tilanteissa. Muutenkin uhmaa on ilmassa, mikä lienee normaalia. 

Puistokerhossa käy muuan työmies. 

Juttua Bonskulla on riittänyt jo pitkään ja edelleen koko ajan enemmän. Hän osaa hienosti kertoa menneestä ja muistaa asioita hämmästyttävän kauan. Hän muisti tällä viikolla muun muassa kokanneensa äidin työpaikalla leikkikeittiössä, jossa hän on käynyt viimeksi pari kuukautta sitten! Kyselykausi on painottunut "Missä?"-kysymyksiin. "Missä loulupukki on?" "Missä mumipappa on?" "Missä mummuvaali on?" (huomatkaa isovanhempien nimitykset yhdistyneenä toisiinsa) "Missä luolonleikkuli on?" "Missä lehtipuhallin on?" Ja kun kysymystä on toistettu kymmenen kertaa ja siihen on joka kerta vastattu, voi vielä kerran kysyä silmät ymmyrkäisinä, kuin ei olisi vastausta kuullutkaan, että "Missä?" 

Bonbon osaa korjata rattaiden renkaan melkein itsenäisesti. 

Musiikki on selvästi Bonskun juttu myös. Muskarissa hän on alkanut viihtyä oikein hyvin. Viime syksynä hän istui varovaisena sylissä, keväälläkin vielä aika pitkälti, mutta nyt hän soittaa ja tanssii reippaasti mukana ja välillä jopa laulaa! Kotona hän laulaa sitäkin enemmän. Hänen bravuureitaan ovat mm. seuraavat:

"Jänis istui maassa, tuttulin. Tuttulin. Mikäs on jänönen, ... hyppele ... hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois. Hei!"

"Tuiki, tuiki tähtönen, iltaisin kasselen. Korkeella loistat vaan. Kassot alas maailmaan. Tuiki, tuiki tähöen, iltaisin kasselen. Hei!"

"Hiiri mittaa mailmaa männyn neulasella, hiiri mittaa maailmaa männyn neulasella. Heinänkorrella punnitsee. ... miettii mittailee ... käyttää, isolta maailma näyttää! Hei!" 

Homma hoidossa!

Jälleen on tullut todettua, että kyllä se parhaillaan kuluva ikäkausi tuntuu parhaalta ja hauskimmalta. On tuo pikkutyyppi niin mukavaa seuraa ja seurattavaa! Tietenkin on myös haasteita, mutta päällisinpuolin menee oikein mukavasti. Ja se nyt ollaan huomattu, että Bonsku on tietysti nero ja lahjakkuus kaikilla elämän osa-alueilla: mestarikokki, taiteellisesti lahjakas, musikaalinen, motorisesti huipputasoa, laskee kolmannen asteen yhtälöitä päässään ja hänen esikoisteoksensa on pian Finlandia-ehdokkaana. Eli hän on aivan kuten kaikki tämän ikäiset äidin ja iskän kullanmussukat. 

Tuttifrutti Banaanivaahtokarkki

"Vihdoin se on (melkein) va"

Pientä hienosäätöä, sitten se on valmis! Paitsi että korjailuvaihe on se kaikkein tylsin.

Näin aloitin perjantaina kirjoittamaan postausta, joka sitten jäikin syystä tai toisesta kesken. Välillä on vaikea löytää arjesta sellaista yhtenäistä hetkeä, jolloin jaksaisi tai saisi kirjoittaa rauhassa. Mutta toisaalta olen myös melko hyvin tottunut tekemään asioita pätkissä. Osoituksena siitä on tämän postauksen varsinainen aihe, Tuttifrutti-loimeni ensimmäinen liina, jonka sain kudottua tällä viikolla! 

Tässä kuvassa eri värit näkyvät aika hyvin. 

Ja kyllä se on jokaisen kymmenen senttiä kerrallaan kudotun pätkän arvoinen! Loimen värit tulevat kuniisti esiin ja toisaalta valkoinen kude tasoittaa voimakkaita värien vaihteluita. On ihana nähdä kaikki loimen värit, kun kutoessa niistä on nähnyt vain pienen pätkän verran kerrallaan. Paljon liinassa on pinkkiä ja vihreää, mutta myös ilahduttavan paljon mystistä turkoosia, jota itse väriaineissa ei ollut mukana. Keltaista on melko vähän, mutta kyllä niitäkin kohtia on näkyvissä. Kude on värjäämätöntä, banaanikuidusta tehtyä lankaa ja siitä juontuu myös nimi. Lisäksi värit ovat vaahtokarkkimaisen pehmeät, joten miksikäs muuksi liinan ristisi. Bonskun kanssa kutsumme sitä tuttavallisesti Banskuliinaksi. 

Hapsut ovat kuin pieniä karkkitankoja! Niitä oli ihana tehdä, niin rentouttavaa. 

Liina on melko pitkä ja olen tyytyväinen, että jaksoin kutoa sen loppuun saakka. Ensin minulta loppui kude kesken ja jouduin tilaamaan lisää banaanilankaa. Sitten juuri kun pääsin jatkamaan työtä, tein huolimattomuusvirheen pingottimen kanssa ja räks - YHDEKSÄN loimilankaa katkesi aivan työn reunasta. Meinasin heittää pyyhkeen kehään ja lopettaa työn siihen,  mutta onneksi jaksoin korjata langat. Korjauskohta jäi melko siistiksi ja onneksi tein liinan ihan vain omaan käyttööni. Muutamia muitakin huolimattomuusvirheitä liinassa on näkyvissä, kun tarkasti katsoo, mutta onneksi aika harva katsoo.

Yllättävän vähän huomaa korjauslankoja. Katkenneet langat pitää vielä pujotella loimeen. 

Kanto-ominaisuuksiltaan liina on aivan mahtava! Se on melko ohut, mistä tykkään, mutta banaanikude tekee siitä myös tietyllä tavalla painavan. Se on letkeä ja helppo sitoa, mutta nyppyinen banaanilanka antaa liinalle tahkeutta niin, ettei se kovin helposti valu sidonnasta. Se on kuohkea ja siksi hellä hartioille - se ei pureudu hartioihin taaperonkaan kanssa. Pituus on minulla riittävä muumio-sidontaan, jossa liina toimiikin loistavasti. Pienellä vauvallakin liina toimisi varmasti hyvin kietaisuristissä.

Yksityiskohta kudonnasta. 

Halusin liinaan hapsut, jotka tuntuvat nyt olevan kovasti muotia käsinkudotuissa kantoliinoissa. Juuri tähän liinaan hapsut sopivat minusta ihanasti, sillä loimen värit tulevat kirkkaasti esiin ja satumaisen väriseen liinaan hapsut sopivat myös tyylillisesti. Ulkoisesti liina on minun makuuni melko täydellinen. Värit ovat sopivan kirkkaat ja sopivan pehmeät, kuvio ei ole liian "esittävä", mutta kuitenkin erilainen kuin klassiset kalanruodot ja muut. 

Liina paketissa. Käyttökuvia löytyykin jo instasta, mutta blogiin en tähän hätään saanut ketään kuvaamaan. 

Tuttifrutti-loimea on vielä jäljellä ja tällä hetkellä niisin sitä uudestaan, sillä haluan toiseen liinaan eri kuvion. Siitä tulee myös aivan eri värinen kuin Banskuvaahtiksesta. Toivottavasti pääsen taas pian kutomaan!

Hetken koti on siisti

Auringonkukkia siistin kodin ja syksyn kunniaksi.

En ole erityisesti suomirockin tai -popin ystävä. Liian melankolista ja ankeaa minun makuuni. Mutta on tilanteita, joihin suomalainen kevyt musiikki sopii hienosti. Alan aina siivotessani pyöritellä päässäni pieniä laulunpätkiä, joihin olen kehittänyt omia sanoja. Perjantaina siivosin raivokkaasti Bonbonin leikkiessä puistokerhossa. Ah, ihanaa, kun sai siivota rauhassa! Mutta valitettavasti ei se siisteys kovin pitkään kestä. Se, jos mikä, saa minut tuntemaan syvää tarvetta laulaa suomirockin klassikoita. Tässä kuvitusta viime perjantailta niistä ohikiitävistä hetkistä, kun koti oli siisti ja itse siivousprosessista. Jos et keksi tai tunne oikeaa säveltä, kappaleen esittäjä, nimi ja linkki youtubeen löytyvät kappaleen alta valkoisella fontilla.

Junaradan jätin, se oli sen verran hieno etten raaskinut korjata pois.

Ja moppi kädessä kuljen mä taloon autioon

ja se minua niin ravistaa

Ja tää hetki saa minut pian aivovaurioon

kun legon päälle mä astun nyt taas...

(Dingon Autiotalon sävelellä)

Kyllä, legojen päälle astuminen on tullut tutuksi täälläkin. Se sattuu vietävästi! Ja lattiahan lainehtii kaikesta pikkuroinasta, jonka korjaamme pois säännöllisesti, koska muuten missään ei voi kävellä. Moppia tosin en ole oikeasti heiluttanut vähään aikaan, mutta ehkä pitäisi.

Pieniä epätäydellisyyksiä, mutta en enää edes taida yrittää saada kovin täydellisen blogikelpoisia kuvia. 

Mun kämppä

Milloin siitä tuli näin hirveä?

Liian kovalla radio soi 

Anna rättien pyörii, huuda wou, wou, wou

kaikki sotkut poistaa kunnon siivous-show

Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua

Ehkä tänään saat sä vähän siivottua

Tai ehkä en, ehkä en

Maija Vilkkumaa: Mun elämä

Aina ei vaan ehdi ja jaksa siivota, vaikka nautin kovasti siististä kodista. En ole sellaista tyyppiä, joka siivoaa ja puuna koko ajan. Koska silloin pitää siivota ja puunata koko ajan. Minä mieluummin annan kodin mennä vähän huonoon kuntoon ja sitten kertarysäyksella siivoan enemmän. Ja kuuntelen radiota liian kovaa. Siivoamisen ja sotkun välillä vallitsee kauhun tasapaino. Minkä verran kestän sotkua? Minkä verran jaksan siivota?

Lähes tyhjä tiskipöytä, wuhuu! No, usein 

Ei tavaraa, ei sotkuukaan, 

ei mihinkään me kompastuta

niin hetki pien on koti siisti asua

Tehosekoitin: Hetken tie on kevyt

Niinpä niin. Ja sehän siinä pahinta on, ettei se siisteys kestä kuin pienen hetken. Ihan käsittämättömän pienen. Onhan se nopea siivota taas pois, mutta sitten taas hetken päästä kaikki on levällään. Eivätkä siinä mitkään Konmarit auta, kun ne kaikki levällään olevat tavarat ovat juuri niitä, mitä eniten käytetään. 

Niin pienen hetken koti on taas siisti, puhtoinen, 

on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen. 

Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois

vaan päivän mittaan leviää ja sekoittuu se pois

Yök: Rakkaus on lumivalkoinen

En voinut vastustaa kiusausta. Tuo sängyllä oleva sotku ei haitta yhtään. 

Tähän suurimpaan inhokkikappaleeseeni on hyvä lopettaa. Tällä kertaa jätin lauantaisiivouksen tekemättä ja keskityin tähän postaukseen. 

Oijoijoijoi...

Se oli lego. 

Muodon vuoksi

Ihailen usein hyvää ja kekseliästä muotoilua ja olen keräillyt joitain design-klassikoita itsellenikin. Jotkut design-esineet taas siintävät vain kaukaisissa haaveissani. Varmasti löytyy monia, jotka eivät ollenkaan tajua intoani ihailla ja ostaakin asioita vain muodon vuoksi. Hymähtelen joskus omallekin innolleni, kun oikein alan miettiä, että mikä tekee jostain esineestä niin erityisen, että olen valmis siihen satsaamaan tai parhaimmillaan haaveilemaan vuosia ja sitten lopulta hankkimaan sen tai pyytämään lahjaksi. Kun halvemmalla saisi jotain ihan yhtä hyvää, ehkä jopa käytännöllisempää.

Keittiössä on aina muurahaisia. Näitä emme yritä myrkyttää.

Eräänä päivänä havahduin siihen, että mitä ihmeellistä oikeastaan on keittiömme Muurahaistuoleissa, noissa Arne Jacobsenin klassikoissa, joita meillä on peräti kaksi kappaletta. Ensimmäisen sain ylioppilaslahjaksi ja toinen on oikeastaan mieheni. Nämä eivät ole niitä alkuperäisiä, hieman kiikkeriä kolmijalkaisia versioita, vaan oikein hyvin ruokapöydän tuoleiksi sopivaa nelijalkaista lajia. Mikä tekee siitä niin erityisen, että halusin sellaisen itselleni? Kirppis-pinnatuolit ovat ihan yhtä mukavia ja halpiskopioita muurahaisesta on myynnissä pilvin pimein. No, halpisversio on helppo kuitata sillä että minulla taisi sellainen joskus ollakin, mutta se hajosi nopeasti. Suurin syy on varmasti tuolin hauska ja kekseliäs muoto: miten joku saa muotoiltua muutamalla yksityiskohdalla tuolista muurahaisen, eikä pelkkää tavallista selkänojaa. Kuitenkaan tuoli ei huuda "muurahainen", vaan muoto on sopivan abstrakti. Tykkään Muurahaisesta enemmän kuin Seiskasta juuri tämän esittävyyden ja esittämättömyyden leikin vuoksi. Mutta haluaisinko Muurahaisen silti, vaikkei se olisi klassikko, vaan tulisi vastaan kirpparilla tusinatuolina? Jaaa-a. Vaikea sanoa, mutta ainakin muotokieli miellyttää, kun yritän katsoa tuoli objektiivisesti.

Block-lampun anatomia.

Pikkulamput, nuo sisustuksen kulmakivet, ovat tietysti myös muotoilunharrastajan herkkuja. Minulla on kaksi modernia klassikkovalaisinta, jotka ovat minusta molemmat sen verran hauskoja tai kekseliäitä muotoilultaan, että ansaitsevat klassikkostatuksen ja löytynevätkin melkein jokaisesta sisustusharrastajan kodista. Block-lamppu oli haaveissani jo lukiolaisena. Kuin hehulamppu jääkimpaleen sisällä, onhan se nyt hauska idea! Mutta lamppuna se on kyllä melko hankala. Painava kuin mikä, valaisee heikosti ja polttimo pitää aina etsiä jostain erikoislamppujen joukosta. Muistaakseni siinä toimii hyvin uunin lampun polttimo. Toinen design-lamppuni on Eero Aarnion Tuplakupla, joka sekin muistaakseni löytyy lukioaikoina tehdystä haaveiden vihosta. Se valaisee hyvin ja pehmeää valoa, eli toimii hyvin myös lamppuna. Mutta kyllähän se kieltämättä näyttää vähän jonkun sienen ja lelun risteytykseltä.

Tuplakupla. Onko se puu? Onko se sieni? Onko se jähmettynyt laavalamppu?

Yhdet pahimmista design-turhakkeistani ovat nämä ylihintaiset perunasäkit, jotka ovat kyllä söpöt, mutta joiden hankkiminen vähän harmittaa. Nämä eivät ehkä ihan ole muotoilun klassikoita, mutta trendikkäitä tuntuvat ainakin olevan. Ajattelin saavani oikein paksut ja repeämättömät säkit lelujen säilytykseen, mutta nämä Tellkiddon säkit olivatkin niin ohutta paperia, ettei niitä ole voinut jättää lapsen armoille ollenkaan. Huoneen nurkassa ne eivät ole lasta onneksi kovin paljon kiinnostaneetkaan. En kyllä tiedä, miten nämä kestävät niissä lukuisissa blogilastenhuoneissa, joissa näitä tuntuu näkyvän. Ehkä niissä perheissä ostetaan joka kuukausi uudet repeytyneiden tilalle?

Näin ryhdikkäästi seisoo Tellkiddon-trendisäkki aseteltuna blogikuvaan.

Ja näin ryhdikkäästi se edustaa normaalisti. Ehkänä se on kyllä pysynyt, mutta tässä ei kyllä silti hauska muotoilu kohdannut laatua. 

Ykköspalkinnon design-klassikkoturhaikkeiden joukossa pokkaa kyllä vuosi toisensa jälkeen Alessin Juicy Salif - sitruspuserrin, jolla ei voi puristaa sitruksia. Tai voi, mutta se on äärimmäisen hankalaa. Silti haaveilin siitä vuosia ja hankin sen(kin) ylioppilaslahjaksi. Olen aiemminkin kirjoittanut, että sen tehtävä on ilmeisesti olla enemminkin keskustelun herättäjä, eikä niinkään funktionaalinen esine. En ole aivan varma, onko sitä käytetty kummassakaan käyttötarkoituksessa. No, ainakin parissa blogipostauksessa!

Juicy salif kerää katseita ja pölyä. Mikä into muotoilijoilla muuten on kolmijalkaisiin esineisiin? Hirveän epäkäytännöllistä ja -tasapainoista!

Silti minä pidän näistä keräilemistäni aarteista. Kaikesta huolimatta näissä kaikissa esineissä on kekseliäs ja hauska muotoilu, jota tykkään ihailla. Äitini on aina todennut, että esineen funktio voi olla myös kauneus ja miksei siis myös hauska ulkomuoto. Hymähtelen näille design-hömpötyksilleni kuin hymähdellään hyväntahtoisesti läheisen ihmisen erikoisuuksille. Edelleen minulla on haaveita, esimerkiksi Hang it all -naulakko. En ole aivan varma onko naulakon ylisuurissa pampuloissa mitään järkeä, sillä eihän niihin saa edes takkia järkevästi roikkumaan. Silti se on niin söpö, että haaveilen joskus saavani sellaisen omakseni, värikkäänä versiona totta kai. 

Ehkä on hyvä kyseenalaistaa välillä omia haaveitaan ja hankintojaan. Mutta kyllä minä silti jatkan tällä linjalla. Hauskaa klassikkomuotoilua, vanhaa ja värikästä sekoittaen.

Mikä on sinun suhteesi design-klassikoihin? Millaisesta muotoilusta sinä pidät? Kekseliäästä vai käytännönläheisestä?

Arvonkorjausta

Ikkunat ovat yksi tämän asunnon kauneimmista asioista. 

Minä pidän monenlaisista taloista ja monelta eri vuosikymmeniltä. Pidän 20-luvun klassismin suoraviivaisuuden ja romantiikan yhdistelystä, pidän funkistaloista, pidän 50-luvun kodikkuudesta ja yksinkertaisuudesta ja parhaimillaan myös 60- ja 70-luvun talot voivat olla todella tyylikkäitä. Ehkä silmäni tottuu myöhemmin myös 80- ja 90-lukujen arkkitehtuuriin. Modernit ja yksinkertaisetkin talot miellyttävät usein silmääni. Pidän myös tyylien sekoittelusta ja onhan meidänkin jugend-kotimme täynnä huonekaluja varmaan seitsemältä eri vuosikymmeneltä.

Yksinkertaiset, mutta pieni jippo tuo koriste yläikkunassa. Yksi pieni ruutu oli rikki, sekin on nyt korjattu. 

Siitä en kuitenkaan pidä, ettei vanhoja, hyvin toimivia ratkaisuja arvosteta, vaan ne halutaan korvata ihan turhaan jollain modernilla. En tarkoita sitä, ettei jugendhuoneistoon saa rakentaa vesivessaa, vaan esimerkiksi sitä, että muodin mukaan 60-luvulla puretaan hienot kakluunit pois, kun nehän ovat turhia vesikeskuslämmityksen saavuttua. Tai sitä, että  hyvät puiset alkuperäiset ikkunanpokat vaihdetaan vanhassa talossa uusiin ja alumiinisiin ja lasit suupuhalletuista tehdasvalmisteisiin. Tylsiin ja hengettömiin. 

Tässä näkyy kauniisti maalattu ja huollettu ulkoikkuna. Ikkunalautoja ei vielä kunnostettu. 

Tietysti näissä ratkaisuissa on monesti kyse rahasta. Tulee varmasti halvemmaksi vaihtaa ikkunat uusiin, kuin kunnostaa ne asiantuntijalla. Minä en ole joutunut asiaan perehtymään, mutta näin uskoisin. Luulisi kuitenkin, että alkuperäiset kakluunit ja ikkunat sun muut nostaisivat asunnon arvoa enemmän kuin uudistetut ratkaisut. 

On ihana ihailla tätä maisemaa...

...verrattuna tähän. Onneksi ikkunat kunnostettiin niin, että ikkunat oli peitetty vain yhdellä puolella asuntoa kerrallaan. 

Olenkin erittäin tyytyväinen, että meidän taloyhtiössä päätettiin lopulta ikkunoiden uusimisen sijaan kunnostaa vanhat ikkunat. Vaikka tietysti hiukan remontti aina hankaloittaa elämistä, oli silti hienoa seurata sitä huolellista ja varsin jouhevaa ja huomaamatonta työtä, jota ikkunankorjaajat tekivät talossamme nyt alkuvuoden ajan. Olihan se vähän tylsää, että jonkin aikaa maisemat peittyivät muovien alle, mutta lopputulos oli sen arvoinen. On upea ihailla taidokkaasti ja huolellisesti tehtyjä maalaustöitä ja moni ikkuna aukeaa nyt aiempaa paremmin.

Yksityiskohta. 

Meidän kodin sisäikkunoita ei tosin huollettu, mikä joidenkin ikkunoiden osalta hieman harmittaa. Makuuhuoneen ikkunoihin on edellinen asukas muun muassa suojannut talvella falskaavat ikkunat ilmastointiteipillä. Niinpä pokissa on teipeistä jäljet, jotka eivät lähde sitten millään. Eivätkä ikkunat edes juuri falskaa minusta! Ymmärrän kuitenkin ratkaisun, sillä meidän sisäikkunat ovat kuitenkin muuten melko hyväkuntoiset. 

Tässä näkee uuden ja vanhan eron. Äh, miten ihmeessä saisin nuo hirveät ilmastointiteippijäljet pois. 

Uskoisin, että kunnostaminen olisi myös ekologinen ratkaisu. Vanha, hyvä puu on kestänyt yli sata vuotta, joten miksei se kestäisi jatkossakin. Miksi turhaan tehdä uusia, kun vanha toimii? Toivoisin, että voisin itsekin tehdä joskus tulevaisuudessa kestäviä ratkaisuja ja kunnostaa enemmin kuin uusia. Tietysti uusimisellekin on paikkansa, mutta aina kun mahdollista. Mutta saa nähdä, aina ihanteet eivät kohtaa todellisuutta. 

Oletko sinä enemmän kunnostaja vai uudistaja, vai kenties sekä että?

Karkkiarki 15/52: Vapaus vapaalla tyylillä

Pieni suuri elämää helpottava tekijä, verensokerisensorin lukulaite. 

Kryptinen otsikko viittaa Freestyle libre -verensokerisensoriin, josta olen saanut nyt nauttia puolisen vuotta. Ja tänään selvisi, että saan jatkaa sen käyttöä! Jipii! Minulla on siis ykköstyypin diabetes, josta olen aina silloin tällöin blogissa maininnut. Minun on ollut aina suhteellisen helppoa pitää hyvää hoitotasapainoa, mutta nyt se on helpottunut jatkuvan verensokerin seurannan myötä entisestään.

Tässä kampauspöytäpostauksen kuvassa näkyy tuo itse sensori, jonka yli lukulaite pyyhitään, kun mitataan sokeri. Arkipuheessa kyllä sensorit ja lukulaitteet menevät iloisesti sekaisin. 

Ennen mittasin sokerin monta kertaa päivässä sormenpäästä. Ihan helppoa, kun siihen oli tottunut, mutta tietysti ei kertonut jatkuvasti tilannetta ja vei aikaa. Raskausaikana sain käyttää jatkuvaa sensoria, joka oli oikein hyvä, mutta melko kankea ja vanhanaikanen. Sen jälkeen mittasin taas puolisentoista vuotta sormenpäästä, kunnes nyt alkuvuodesta minulle ehdotettiin nykyistä sensoria kokeiltavaksi. Sain sen siitä syystä, että vaikka hoitotasapainoni on hyvä, minulla on myös melko paljon alhaisia sokereita. Niiden seurauksena välillä keho ylikompensoi ja heittää sokerin korkealle. Tavoitteena oli vähentää tätä heittelyä.

Matkainsuliinit kulkevat nykyään kauniissa, japanilaisessa silkkipussukassa. Sensori vähentää myös mukaan otettavan krääsän määrää, kun ei tarvitse kantaa liuskoja, mittaria ja sitä nippaisinta, jolla tehdään reikä sormeen. En edes muista sen nimeä!

Ja kyllä tuo sensori on nimensä mukaisesti lisännyt vapautta! Sillä pystyn seuraamaan, mihin suuntaan sokeri on menossa ja reagoimaan laskevaan tai nousevaan sokeriin paljon aiemmin kuin ennen. Minä voin vaivihkaa mitata sokerin vaikka silloin, kun minulla on asiakkaita töissä ilman että työ keskeytyy verensokerimittarin kanssa näpräämisen vuoksi. Ainoat huonot puolet tässä mittarissa ovat hieman kökkö kosketusnäyttö ja se, että hiilihydraattimäärien syöttminen on melko työlästä. Se ei myöskään ilmoita etukäteen laskevasta sokerista, sillä se vaatii "skannauksen" sensorin päältä lukijalaitteella. Lisäksi toivoisin, että verensokeritilastojen koontia varten olisi sovellus älylaitteelle, sillä tietokoneella tulee oltua nykyisin niin vähän. Pieniä juttuja kuitenkin verrattuna siihen näppäryyteen ja helppouteen, mitä se tuo elämään ja arkeen. 

Kotona insuliinitarvikkeet majailevat edelleen kauniissa laatikossa. Vihko on sokeriseurantaan tarkoitettu ilmaisvihko, jonka olen päällystänyt. En ole siirtynyt vielä käyttämään sovellusta, sillä edelliseen puhelimeen ei ollut tarjolla tarpeeksi näppärää vaihtoehtoa. 

Toivottavasti nämä sensorit yleistyvät entistä enemmän! Uskoisin, että tulevaisuudessa tällaisia on vielä paljon useammalla diabeetikolla.