Kestävä koti

Elokuusta tuli vähän turhan ruuhkainen minun makuuni ja kesä loppui rysäyksellä. Ensimmäisen viikon piti olla minun lomaviikkoni ja Tintin päiväkotiintotuttelu viikko, jolloin minä olisin saanut puoli päivää vain itselleni. Tarkoitus oli alkuviikosta vähän raivata ja siivota kotia ja loppuviikosta luuhata yksin kaupungilla. Sitten Bonsku nosti kuumeen. Loppuviikko menikin sitten testin kautta sairastaessa. Sitten alkoi työt. Ja ensimmäisen kokonaisen päivän keskellä sairastui Tintti. Ja lopulta myös me aikuiset. Ja kun muut olivat parantuneet, Tintti aloitti alusta. Kuusi testiä kahden viikon sisään. Siinä samalla kasaantuivat työt ja koska töissä on niiden kasaantuneiden lisäksi uusia kivoja ja vähän jännittäviä juttuja, ovat työt vieneet myös vähän normaalia enemmän energiaa. Niinpä olen ollut tässä elokuussa aika puhki. Nyt onneksi vähän alkaa helpottaa. Mutta tästä syystä kuvat, jotka olen tähän postaukseen ottanut, ovat hyvin, noh, realistisia. En siirrellyt kuin pari tavaraa. Minun on turha kilpailla täydellisesti aseteltujen blogi- ja instakuvien rinnalla, joten menään siis realismi edellä. 

Jotain olen sentään ehtinyt kuitenkin tässä elokuussa tehdä. Kuuntelin Julia Thurénin uutuuden Kaikki kuluttamisesta. Kirjassa käydään juuri täydellisen helppotajuisesti läpi sitä, mitä tämä nykyinen talousjärjestelmä on, miten se on vaikuttanut länsimaiseen ylikulutuksen kulttuuriin ja miten siitä voisi pyristellä eroon ilman, että koko kapitalismia on hylättävä. Se sai miettimään monenlaisia asioita, mutta myös sitä mitä tavaraa olen vuosien aikana kotiini hankkinut ja ovatko hankintani kestävällä tasolla. Miten usein hankin kotiin uusia asioita? Olenko tehnyt vuosien varrella kestäviä valintoja? Jo blogini alkuaikoina eräs ystäväni pohti, miten pyörittää sisustusaiheista blogia ilman, että ostaa koko ajan uutta. Aion tässä postauksessa käydä läpi kaikki kotimme huonekalut ja niiden hankintavuodet ja pohdin sisustamista kestävän kulutuksen kannalta. 

Kuvan huonekalut: kukkatuoli vuodelta 2019 (vintage, uudelleen verhoiltu), peilipöytä vuodelta 2017 (vintage); keinutuoli 2011 (isovanhempien vanha); liinavaatekaappi  2011(isovanhempien vanha); matto 2021 (käytettyä Ikeaa). 

Olen asunut omillani vuodesta 2009. Käytännössä olen voinut omistaa siis huonekaluja vasta reilut kymmenen vuotta ja lisäksi joitain lapsuuden kodista mukana kulkeneita. Aionkin laskea keski-iän huonekalujeni omistusvuosien mukaan. Toki iso osa huonekaluistani on myös vanhoja ja käytettynä saatuja tai hankittuja, mikä on hyvin kestävää. En kuitenkaan aio laskea ikää todellisen iän mukaan, koska ei pelkkä käytettynä hankkiminenkaan autuaaksi tee. Käytetyn ostaminen, niin järkevää kuin se usein onkin, saattaa myös mahdollistaa sen, että joku toinen saa ostaa taas jotain uutta. Lisäksi huomaan itse oikeuttavani itselleni välillä uusia ostoksia siksi, että "minullahan on jo niin paljon käytettyä, kyllä minä tämän voin ostaa". 

Tämän kuvan huonekalut: Pinkki tuoli 2019 (vintage, uudelleen verhoiltu); senkki 2013 (roskalavalöytö). 

On tuntunut, että kotiin tulee koko ajan hankittua jotain uutta ja usein vielä viime vuosina ihan uutta-uutta, kuten vaikkapa naulakot ja eteisen penkki. Nämä hankinnat ovat olleet erittäin käytännöllisiä ja osoittautuneet myös käytössä hyviksi. Etenkin penkkiä edelsivät kaikenlaiset vanhoista huonekaluista kyhätyt viritelmät, jotka eivät oikein toimineet. Silti pohdin pitkään, voinko ostaa tuon penkin, kun vanhallakin pärjää? Missä menee halun ja tarpeen raja? Se on tietysti hyvin häilyvä, mutta tämä on asia, jota pohditaan paljon myös Thurénin kirjassa. Riittääkö tarpeeksi, se, että jokin asia on hautunut mielessä puoli vuotta tai vuoden? Milloin jokin on niin epäkäytännöllinen ratkaisu, että se "oikeuttaa" ostamaan jotain? En voi kieltää, etten tuntisi ostoksistani myös mielihyvää. Ja kun sitten päädyn jonkin asian ostamaan, yritän myös nauttia siitä kunnolla. En halua ostaa väliaikaista. 

Lipasto 2009 (isovanhemmilta); Hang it all 2018 (uutena); Kite-naulakot 2019 (uutena); kenkäpenkki 2021 (uutena); räsymatot 2012 (isovanhemmilta)

Leikkikeittiö 2018 (Ikea, uutena); Kirjoituspöytä 1990-luvun alku (lapsuuden kodista siis); Muurahaistuoli 2006 (uutena, yo-lahja).

Yleensä yritän hankkia asioita ensisijaisesti käytettynä. Vaikka tähänkin liittyy ongelmansa, kuten tuolla edellä pohdin, on tietysti järkevää ostaa joltain toiselta jotain turhaa, kun se itsellä tulee käyttöön. Aina sitä käytettyä ei kuitenkaan löydy, kun jokin asia olisi tarpeellinen (tai "tarpeellinen"). Esimerkiksi tuo lasten Ikean keittiö. Olin haaveillut sellaisesta jo pidempään ja aina käytetyt kerkesivät mennä nenän edestä. Siispä muutaman kuukauden yrityksen jälkeen ostimme sen uutena. Nyt se on käytössä hyvin satunnaisesti ja siirtyi juuri keittiöstä tuohon olohuoneeseen. Pitäisikö siitä nyt luopua, jotta jonkun toisen ei tarvitsisi ostaa sellaista uutena? Toisaalta aina kun pojat leikkivät sillä, se on niin suloista että jo ihan siksikin tekisi mieli vain pitää se. Sitä paitsi se on ehkä yksi tyylikkäimmistä leikkikeittiöistä! 

Sohva 2009 (uusi, valmistujaislahja); kahvipöytä 2009 (isovanhemmilta); pieni sivupöytä 2011 (vintage); kirjahylly 2018 (isovanhemmilta). 

Heräteostoksia en osta kovin usein, mutta välillä sentään. Olohuoneen matto oli erään tuttavan myynnissä Torissa ja hän linkkasi ilmoituksen facebookiin, josta sen bongasin. Mietin hetken ja sitten oli pakko tarttua tarjoukseen. Vanha (uutena ostettu) mattomme oli vielä ihan kunnossa, mutta tästä ruutumatosta olen joskus aikanaan haaveillut, kun se vielä oli Ikean valikoimissa. Ostos oli nappihankinta ja onneksi vanha mattokin päässee taas talvella lasten huoneessa käyttöön, kun lattialla kaipaa jotain lämpimämpää. Olen kiintyjä, enkä mielelläni vain myy asioita pois uuden tieltä. Monesti nykyään puhutaan siitä, ettei tavaraan saisi kiintyä, jotta se ei hallitse arkea, aikaa ja mieltä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sopivasti kiintymällä voi estää turhaa ostelua. Kun vanha on rakas, niin siitä on vaikeampi luopua vanhan tieltä. Kuten vaikkapa tuo rakas sohvani! Se on suhteellisen uusi huonekalun ikää jos katsotaan, mutta yksi pisimpään minulla olleista huonekaluista. Sain sen valmistuttuani lastentarhanopettajaksi (nyk. vakaope). Onneksi en sortunut silloin trendikkäisiin moduulisohviin kiitos pienen 33 neliöisen kotini! Trendeiltä ei voi välttyä, mutta oma maku ja tietty klassisuus auttaa, jos pyrkii hankkimaan aikaa kestäviä huonekaluja. 

Keittiö 2021.

Lasten tuolit n. 2016-17 (Ikea, uutena); 2x Jakkarat, ehkä 2013? (uutena, joululahjat); pinnatuolit 2017 (vintage); pöytä 2014 (isovanhempien vanha); Muurahaistuoli ehkä 2011 (uusi, joululahja)

Uusin asia meidän kodissamme on tietysti keittiö. Se on minusta tietysti ihana ja moni asia siinä on paljon käytännöllisempää kuin vanhassa. Silti tunsin piston omassatunnossani, kun Thurénin kirjassa puhuttiin siitä, onko järkevää uusia vaikkapa juuri keittiötä aina, kun se alkaa näyttää vanhanaikaiselta. Vanha keittiömme oli tosi 2010-lukuinen ja kuitenkin vielä monilta osin ihan hyvässä kunnossa. Haittasiko muutama kulunut kaapinreuna todella keittiön todellista käyttötarkoitusta? Eipä kestävän kulutuksen kannalta remontti tainnut olla kovin järkevä. Toisaalta, vaikka tässä keittiössä on nyt paljon elementtejä, jotka varmaankin huutavat 2020-lukua, niin toisaalta ehkä siinä on kuitenkin myös ajattomuutta ja ennenkaikkea omaa makuani, jolloin minun ei tarvitse uusia sitä enää uudestaan (ja toivon, että mahdollinen seuraavakin asukas joskus siitä pitää). Ja nyt aion kyllä huolehtia siitä, että ovet pysyvät hyvässä kunnossa. Yksi tärkeä pointti Thurénin kirjassa olikin, että kun hankimme jotain, meillä on velvollisuus huolehtia siitä, että se pysyy hyvänä, jotta turhaan ei tarvitse sen takia ostaa uutta. 

Kirjahylly 2019 (vintage, isovanhemmilta); kirjoituspöytä (2010, antiikkia miehen vanhemmilta); työtuoli 2021 (käytettynä). 

Nyt kun näitä huonekaluja käy tässä läpi, niin ei meidän kodin tilanne vaikuta ollenkaan niin pahalta, kuin ensin luulin. Vaikka erityisesti eteiseen on hankittu uusia asioita viime vuosina, on todella moni huonekalu joko ollut meillä jo vuosia tai sitten saatu isovanhemmilta. Se, että isovanhemmiltani on jäänyt paljon kauniita huonekaluja ja se, että myös pidän niistä, on yksi syy joka helpottaa tätä kestävän kodin sisustamista. Tämä ei ole itsestäänselvyys ja tiedostan sen. Onneksi kuitenkin nykyään vanhojakin käytettyjä huonekaluja liikkuu paljon ja edelleen myös hyvään hintaan, joten monella on mahdollisuus myös ihan ostamalla saada kauniita vanhoja huonekaluja, ainakin jos ei tarvitse olla ihan mintissä kunnossa. Ja toisaalta, miten arvokkaita nämä ovat olleet jo isovanhemmilleni! Kun huonekalut ovat olleet arvokkaita, niitä on myös säilytetty niin, että ne todellakin kestävät seuraaville sukupolville. Miten käy 80-, 90- ja 2000-luvun tavaroille?

Pieni lipasto 2011 (vintage); sänky 2009 (uutena); petari 2020 (uutena); Tintin sänky 2016 (käytettynä)

  

Laiskuus on myös erinomainen lähtökohta kestävälle sisustukselle. Kun ei todellakaan jaksa pistää kaikkea uusiksi, koska muuten joutuisi pitämään sen vanhan asian eteenpäin ja näkemään vaivaa. Näin kävi vanhan sänkymme kanssa. Ihan puhtaasta mieliteosta ja vaikuttajien influenssoinnin pohjalta aloin pari vuotta sitten haaveilla Porin villan ja peitteen futoneista. Laskeskelin budjettia (koska myös budjetti on tietysti yksi hyvä syy, miksi ei voi jatkuvasti ostella kaikkea), mutta lopulta en alkanut projektiin, sillä sitten olisi pitänyt miettiä, mihin vanhan sängyn laittaa. Se on jo sen verran vanha, että kenelle sen kehtaa myydä tai antaa? Kaatopaikka on myös iso vaiva. Ja sängyn alas roudaaminen yläkerrasta. Niinpä lopulta päädyimme ostamaan pelkän uuden paksun petarin. Joka se oli kyllä oikein kannattava ostos, sillä se toi sängylle lisävuosia ja lopetti yöllisen nenän ärsytyksen, joka ilmeisesti johtui vanhasta patjasta. 

Värikäs lipasto 2016 (Ikea, uusi); matto 2018 (uusi, itse kudottu)

Thurénin kirjassa sivutaan myös Ikeaa ilmiönä. Olen saman ikäinen kuin hän ja jaoin vahvasti kirjassa kuvatun kokemuksen ensimmäisistä reissuista Ikeaan. Se oli silloin jotain harvinaislaatuista ja muistan vieläkin ne sydän- ja aurinkotyynyt, joilla on kädet, hassut lasten muovihuonekalut ja mahdollisuuden sisustaa omaa teinin huonetta hauskasti ja edullisesti. Ikea on luonut tietä tietyllä tavalla tasa-arvoisemmalle sisustamiselle, johon kaikilla on varaa. Ikea on myös laadukasta tavaraa ja siellä on oikeasti paljon hauskasti suunniteltuja huonekaluja, vaikkapa tuo lastenhuoneen senkki (sen laatu tosin on niin ja näin). Suurimana ongelmana näen Ikeassa ja vastaavissa paikoissa näen sen, miten helposti siellä ostellee kaikkea sellaista, mitä ei edes tiennyt tarvitsevansa. Pitää olla joko todella kiire, raudanluja päätös olla ostamatta listan ulkopuolelta tai jonkinlaiset silmälaput. Tai sitten ei vain yksinkertaisesti mene Ikeaan (tai vastaaviin paikkoihin, Clas Ohlson on toinen heikko kohtani). Välillä hieman helpottaa jättää ostamatta, kun kuvittelee ne massat tavaraa, jotka kaupassa näkee ja kuvittelee, miten niitä tehdään enemmän ja enemmän massoittain jatkuvasti. Silloin saan tavaraähkyn ja minun on helpompi jättää ostamatta. Ellei se sitten ole ihan tosi kiva ja tarvitsen sen, kun se on niin käteväkin. Hups.

Kerrossänky 2019 (käytetty); sängynaluslaatikko 2020 (käytetty) tuoli 2017? (vintage); pinnatuoli 2011 (ei näy kuvassa, vintage)

Pikaisen laskutoimituksen perusteella tässä esiteltiin 40 kotimme huonekalua. Keskimäärin ne ovat olleet meillä n. 6,4 vuotta. Vajaa puolet näistä on ollut meillä tätä pidempään. Ehkä jopa yllätyin tuosta luvusta, mutta toisaalta mukana oli paljon suhteellisen uusia hankintoja, joten se laski lukua. Väkisinkin elämäntilanteen muuttuessa huonekalutarpeet muuttuvat, esimerkiksi lasten sängyt on pitänyt hankkia. Kuitenkin aika samat huonekalut näissä kuvissa pyörivät kuin ennenkin, tai ainakin siltä tuntuu. Jatkan tällä linjalla ja opettelen jatkuvasti kestävämpää kulutusta. Sillä on huomattavasti helpompi olla ostamatta koko tavaraa kuin sitten päästä siitä eroon.

Mikä huonekalu on sinulla ollut pisimpään kotonasi? Entä mitä kestävä kodinsisustus sinusta on?

Biojätekuppi nurin osa 2

 No niin, vihdoin pääsen kertomaan lisää bokashoinnista, jonka aloitin kolmisen kuukautta sitten. Edelleen systeemi tuntuu toimivalta ja aion sitä jatkaa. Olen myös edelleen ilahtunut siitä, ettei 16 litran bokashisanko täyty ihan hetkessä, vaan kestää noin kuukauden saada se täyteen. Nyt meillä on menossa kolmas sangollinen ja toinen täysi sanko on fermentoitumassa. Nyt kerron, mitä tapahtuu sangon täyttymisen jälkeen. Aivan täydellisesti prosessi ei ole mennyt, mutta riittävän hyvin kuitenkin.

Tintti kaivamassa valmista bokamultaa. 

Nyt helteillä bokashiämpärit piti siirtää keittiöstä alakertaan. Jätteet alkoivat nimittäin käydä sihinällä!

Sangon täyttymisen jälkeen biojätteiden täytyy siis fermentoitua vähintään parisen viikkoa, mielellään kai enemmänkin. Minä pidin vajaat kolme viikkoa ennen kuin tein ns. multatehtaat. Fermentoituminen tapahtuu siis sen mikrobirouheen avulla, jota on lisätty koko ajan biojätteiden joukkoon. Muutenhan jätteet vaan mädäntyisivät. Vein sangon hapattumaan kellarikerrokseen pois keittiöstä. Fermentoitumisen aikana pitää bokashinestettä edelleen valuttaa säännöllisesti ämpäristä hanan kautta. Usein hapattumisen lopulla nesteen tulo vähenee tai loppuu ja näin kävi minullakin. Tämä oli hyvä merkki siitä, että fermentoituminen oli onnistunut. 

Multatehdastarvikkeet: vanhaa multaa, isoja muoviastioita ja varoiksi jyrjäverkkoa. 

Ensin pohjalle munakennoja imemään kosteutta. 

Sitten multatehdashommiin! Ideana on siis sekoittaa hapattuneet jätteet vanhan mullan joukkoon, jossa ne sitten multaantuvat, nopeimmillaan alle parissa viikossa. Minusta tämä tuntui kyllä aivan uskomattomalta ajatukselta ja vaikka olin tähän hommaan ryhtynyt, en silti meinannut uskoa tätä. Kun avasin bokashisangon, eivät jätteet aluksi tuoksuneet oikein millekään, korkeintaan siltä bokashirouheelta. Tämä oli iloinen yllätys! Vähemmän iloinen yllätys oli se, että kun niitä fermentoituneita jätteitä alkoi penkoa ja sekoittaa multaan, niin sieltä paljastui kyllä melkoisia oksennusmaisiakin hajuja. Multatehdas kannattaa siis sekoittaa ulkona ja onneksi näin teinkin. 

Sitten kerros vanhaa multaa alle. Multatehtaan astia saa olla läpinäkyvä, vaikka bokashiämpäri ei. Kuvittelin pystyväni seuraamaan multaantumisprosessia muovin läpi, mutta ei se kyllä kunnolla näkynyt. 

Bokashijätettä ja multaa sekaisin. Nämä pitäisi sekoittaa vielä paremmin. 

Multatehtaan voi tehdä mihin tahansa muoviseen astiaan, jonka saa päältä suojattua ilmavasti jyrsijöiltä ja ötököiltä. Ensin pohjalle laitetaan noin 10 senttiä vanhaa multaa ja vaikka munakennoja imemään ylimääräistä kosteutta. Sitten laitetaan noin 50/50 vanhaa multaa ja fermentoitunutta jätettä. Nämä on tärkeää sekoittaa hyvin ja hajottaa jätepaakut, jotta multaa on joka puolella. Jostain luin, että kaiken pitää olla mullalla "paneroitua". Tämän tein puutarhahanskat käsissä ja onnistui suhteellisen siististi. Tässä vaiheessa seos haisi vielä hieman, mutta ei enää pahasti. Lopuksi laitetaan päälle vielä noin 10 cm kerros vanhaa multaa hajulukoksi. Omaan nenään tämä esti hajun tehokkaasti. Tarkkanenäinen Bonsku vielä haistoi ihan läheltä, mutta kauempaa ei hänkään. Tämä päällikerros on vielä hyvä kostuttaa. 

Valmiita multatehtaita. 

Vaikka vein multatehtaat sisälle multaantumaan, laitoin niiden päälle varmuuden vuoksi jyrsijäverkkoa. Ennen multaantumista jätteet voivat houkutella jyrsijöitä, vaikka multakerros estääkin pahimmat hajut. Lisäksi laitoin päälle vielä harson estämään harsosääskien tai kärpästen pesiytymisen niihin. Multatehtaita tuli lopulta yhteensä kolme. Olin ostanut kaksi 20 litran astiaa tätä varten, mutta tarvitsin vielä lisäksi yhden ämpärin. Pistin multatehtaat alakertaan. Nyt kesällä, kun lattialämmitys on pienimmillään, en laittanut mitään multatehtaiden alle, mutta muulloin lattialämmityksen ja tehtaan väliin olisi hyvä laittaa jotain, vaikka puupalikka. 

Odottelin pari viikkoa ja tarkistin multatilanteen. Pienoinen pettymys oli, että yksikään tehtaista ei ollut vielä valmis. Selvitin missä oli mennyt vikaan ja löysin muutamia juttuja. En ollut pitänyt päällimmäistä multakerrosta riittävän kosteana ja ainakin yksi multatehdas oli päässyt hieman kuivahtamaan. Tästä löytyi myös hieman hometta, jonka poistin joukosta. Toisissa hometta ei ollut, mutta oli myös vielä isoja paakkuja jätettä. Totesin, etten ollut rikkonut paakkuja riittävän hyvin, eivätkä ne olleet päässeet multaantumaan. Rikoin paakkuja lisää ja sekoittelin multaan. Lisäksi totesin, että alakerta oli nyt kesällä liian viileä paikka, joten siirsin multatehtaat kuistille. 

Tässä on meidän huhtikuun biojätteet. Ihmeellistä. 

Odottelin jälleen viikon ja kurkkasin uudestaan multatehtaisiin. Nyt yhdessäkään tehtaassa ei ollut näkyvissä enää hometta ja suurin osa oli muuttunut oikein muhevaksi mullaksi. Hämmästyttävää! Vaikka prosessi ei mennyt aivan oppikirjan mukaan tai yhtä nopeasti, niin tuntuu silti uskomattomalta, miten nopeasti multaa syntyi! Muutamia multaantumattomia kohtia, mm. parsan kovia varsia, löytyi vielä multatehtaisen pohjalta. Siirsin ne kaikki yhteen multatehtaaseen ja käytin kaksi muuta puutarhassa.

Puutarha kukoistaa bokanesteen ansiosta. Vielä kyllä mahtuu lisää kukkia. 

Koska bokashimulta on niin vahvaa, se on hyvä sekoittaa vielä tässä vaiheessa uudestaan 50/50 vanhaan multaan. Osan käytin kukkapenkissä niin, että sekoitin hieman bokashimultaa pintamultaan, mutta tomaatin istutin isompaan ruukkuun 50/50 sekoituksella. Toivottavasti multa on yhtä hyvää tavaraa kuin bokashineste on ollut! Se on saanut kyllä meidän pihan kukat aivan uuteen loistoon. Jos ei muuten, niin ainakin sen nesteen vuoksi tämä kannattaa! Olen jakanut bokashinestettä myös äidilleni ja anopille ja yhdelle kaverille. Sitä onneksi riittää. 

Tulipas hirveästi asiaa vielä bokashista! Ei prosessi ole lopulta kovin monimutkainen, etenkään kun sen on kerran tehnyt, mutta ensi kerralla osaan tehdä joitain asioita toisin. Nyt vaan odottamaan seuraavan satsin hapattumista, että saan laittaa uudet multatehtaat pystyyn. 

Kuulostaako sinusta kaiken tämän vaivan arvoiselta? 

Biojätekuppi nurin osa 1

 Illat viuhuvat kovaa vauhtia ja tuntuu, että tietokoneen ääreen ei millään ehdi istahtaa. Tänään onneksi lapset nukahtivat hieman aikaisemmin ja ehdin keskittää ajatukset pitkästä aikaa tänne blogiin. Aika arkisia asioita on ollut viime aikoina mielessä eli keskityn tällä kertaa biojätteisiin, kuten otsikkokin kertoo. Aika kaukana sisustus- ja lifestyle bloggaamisesta? Vai onko sittenkään?

Houkuttelevan näköisiä biojätteitä. 

Taloyhtiömme väkimäärä on viime vuosina ehkä hieman kasvanut, kun asuntoihin on muuttanut enemmän pariskuntia ja perheitä. Lisäksi moni on nyt etätöissä ja tämä on johtanut siihen, että taloyhtiön jäteastiat ovat todella usein ääriään myöten täynnä. Muovi- ja pahvijätteen nyt vielä säilöö nurkissa pidempäänkin, mutta etenkin biojäte on melko harmillista säilöttävää. Ja jos sen voisikin satunnaisesti kipata polttokelpoiseen jätteeseen, niin ehkä voisin sen pitkin hampain tehdä. Mutta ei voi, koska myös polttojäte on usein niin täynnä. 

Ennen biojätteet ahdistivat, mutta eivät enää! Tämähän on kuin suoraan ostos-tv:stä. 

Ajattelin ottaa asian puheeksi yhtiökokouksessa, mutta sitten vastaan tulikin parempi ratkaisu ja jatkossa kippaan biojätteeni bokashiämpäriin! Bokashi on käytännössä pieni kompostori, mutta sillä erolla että sinne laitetaan biojätteen lisäksi myös mikrobirouhetta, joka hapattaa jätteet. Prosessi on tällöin nopeampi kuin perinteisessä kompostissa ja saatu multa on täynnä hyviä ravinteita ja mikrobeja. Taisin kuulla bokashista ensimmäisen kerran Minnalta, joka mainitsi asiasta blogissaan. Silloin vasta hieman kiinnostuin, mutta en vielä ryhtynyt toimeen. Sen jälkeen asia putkahteli esille silloin tällöin, mutta vasta Ylen uusin kirjoitus aiheesta yhdistettynä taloyhtiön kukkuraiseen biojäteastiaan sai tässä asiassa kuppini nurin ja marssin hankkimaan bokashiämpärit. 

Melko neutraalinen näköinen pönikkä ei mielestäni vie huomiota keittiössä. Kirjat ovat painona, jotta kansi pysyy tiiviisti kiinni. 

Homman aloitus vaatii pienen alkusatsauksen joko rahallisesti tai ajallisesti. Bokashointiin tarvitaan pari (yleensä) hanallista astiaa, johon jätteet kerätään sekä bokashirouhetta. Helpoimmalla pääsee satsaamalla vajaan satasen ämpärisettiin, mutta halvemmalla jos askartelee itse. Minulla homma lykkääntyi itseasiassa siksi, etten ensin raaskinut ostaa pöniköitä, mutta en myöskään jaksanut perehtyä tekemään itse. Lopulta malttamattomana ostin setin Bauhausista, mutta jos haluaa tukea kotimaista toimijaa, paketin saa vaikkapa Viidakkotohtorilta. 

Suunnilleen tällaiseksi olen pilkkonut jätteet, banaaninkuoret saksin pienemmiksi. 

Nelisen viikkoa sitten aloin innoissani ensimmäistä kertaa prosessin. Homma sujuu yksinkertaisuudessaan niin, että biojätteet pilkotaan ja laitetaan noin kerran päivässä (tai joka toinen päivä) ämpäriin. Joukkoon ripotellaan mikrobirouhetta kunkin rouheen ohjeen mukaisesti. Sitten painellaan purkkien mukana tulleella lastalla ja kansi laitetaan tiukasti päälle. Tässä on saanut olla tarkkana, sillä kansi ei tunnu tässä minun setissäni olevan ihan tiivis. Olen pitänyt kannen päällä kirjoja, joita muutenkin keittiössä lasten iltapalalukemisina pyörii. 

Tässä pönikkä alkaa olla jo melko täynnä, mutta vielä mahtuu hyvin. Alle rouhetta ja sitten biojätteet päälle. 

Lopuksi kevyt painelu ja ehkä hieman lisää rouhetta pinnalle. Säilytin aluksi tuota painelulastaa biojätteiden päällä, kunnes se ei enää mahtunut. Sitten laitoin muovipussiin. 

Astian pohjalla on siivilä, jonka läpi valuu pohjalle jätteistä irronnutta nestettä, joka valutetaan hanasta vähintään muutaman päivän välein. Nyt uusien ämpärien kanssa nestettä ei tullut heti, minä odottelin muistaakseni viikon, mutta nyt sitä tulee jo ihan kunnolla. Tämä bokashineste ei ole mitä tahansa litkua, vaan se on täynnä ravinteita ja sitä voi käyttää lannoitteena kasveille. Se on vaan niin ytyä tavaraa, että sitä pitää laimentaa suhteessa 1tl/litra! Olen nyt käyttänyt sitä viherkasvien kastelussa ja vaikuttavat kyllä tykkäävän. Samoin pihan kasveja olen lannoittanut sillä. Aika hienoa, jos ei tarvitse enää hankkia erikseen kaupallisia lannoitteita!

Hanasta valuu kullanruskeaa, arvokasta bokashinestettä, jolla lannoittaa vaikka koko taloyhtiön kukat. 

Meidän perheellä kesti noin kuukausi saada 16 litrainen pönikkä aivan piripintaan biojätettä. On ilmeisesti tärkeää, että jätettä on aivan yläreunaan asti, jotta astiaan jää mahdollisimman vähän ilmaa. Olin aika tyytyväinen saavutuksesta, sillä pelkäsin astian täyttyvän viikossa! Ja kyllä, söimme kyllä silti ihan reilusti vihanneksia ja hedelmiä tämän kuukauden aikana. Paljon ylimääräistä biojätettä ei onneksi siis tule. Ja vaikka lasten jättämiä ruokia välillä meneekin roskiin, on helpottava ajatus, että nyt saan ne kunnolla kiertoon, eikä niitä tarvitse kipata tavalliseen biojätteeseen, josta ne joko päätyvät tai ovat päätymättä jatkokäyttöön (ts. muualle kuin poltettavaksi). Satunnaiset pilaantumaan päässeet hedelmät ja vihanneksetkaan eivät nyt harmita niin paljon, kun ne voi laittaa bokashiin ja saada niistä vielä hyötykäyttöä.  Kahvinpurut ovat oikeastaan ainoa biojäte, jonka laitan edelleen tavalliseen biojätteeseen. 

Entä tarvitsisiko tämä postaus hajuefektejä? Kuukauden biojätteet sisätiloissa kuulostaa melko löyhkäävältä ajatukselta. Mutta ei, suljettuna ämpäri ei haise yhtään millekään ja avattunakin vain kevyen happamalta bokashirouheelta. Itse jätteet eivät mielestäni haise oikein millekään (enkä ole menettänyt hajuaistiani koronalle!). Kerääminen on ollut jopa siistimpää kuin tavalliseen biojäteastiaan, joka meillä tosin on ollut melko surkea. Biojätteiden pilkkominen on ollut suurin vaiva, mutta yleensä sekin on hoitunut samalla, kun pilkkoo vaikka kasviksia ruokaan muutenkin. 

Seuraavaksi täysi ämpäri menee alakertaan fermentoitumaan vähintään kahdeksi viikoksi, jonka jälkeen pistän pystyyn multatehtaan. Tästä kerron seuraavalla kerralla. Saa nähdä kuinka siinä käy! Aion joka tapauksessa jatkaa bokashointia, sillä enää ei tarvitse raivostua täyden biojäteastian edessä!

Oletko sinä kuullut bokashista tai kokeillut sitä?

(Epä)onnenpyöriä

Meillä on kesän aikana ollut polkupyörärintamalla sekä onnea että epäonnea. Pyöräreissu oli sitä onnea, mutta meillä alkaa myös olla melko monta tarinaa varastetuista pyöristä kerrottavaksi, ei onneksi sentään ainoastaan tältä kesältä. Ja onneksi kolme viidestä varastetusta asiasta on löytynyt. Lisäksi pyöräonnea on lisännyt uusi "kakkosautomme", josta kerron postauksen lopussa. Skippaa loppuun, jos se kiinnostaa enemmän kuin kadonneet ja löytyneet polkupyörät. 

Tässä kuvassa on pyräilyonnea kerrakseen: selvitty reissun pahimmista mäistä ja päästyi huikeisiin maisemiin. 

En muista olenko koskaan kirjoittanut blogissa tarinaa siitä, miten minun lukittu pyöräni vietiin muutama vuosi takaperin lukitulta pihaltamme. Toki pihaa ympäröivä aita ei ole voimansa tunnossa olevalle kiipeilijälle este eikä mikään, mutta silti asia tuntui todella törkeältä. En kuitenkaan lähtenyt heti pyöräkaupoille, vaan pidin silmäni auki kaupungilla. Jostain syystä ajattelin, että se voisi vielä löytyä. Pyörä ei ollut niin arvokas, että sitä olisi kannattanut myydä eteenpäin. Vakuutusyhtiötäkään en viitsinyt hätyytellä apuun, sillä kun miehen pyörä oli kerran viety työpaikalta, hän sai korvaukseksi 11 euroa. Silmien auki pitäminen kannatti, sillä vain paria viikkoa myöhemmin olin Bonskun kanssa puistossa ja silmiini osui tutun näköinen pyörä. Menin tutkailemaan pyörää ja tunsin heti tutut pikkuviat, joten se oli varmasti minun. Pyörästä oli irrotettu lastenistuimen teline, kello ja lukko. Siinä oli kiinni jonkinlainen U-lukko, mutta koska asuimme lähellä, ajattelin pystyväni roudaamaan pyörän lukon kanssa kotiin. Sanoin puistossa olleelle toiselle naiselle, että "tämä näyttää nyt vähän oudolta, mutta tuolla on minun varastettu pyöräni, jonka nyt aion viedä takaisin. Heitin Bonskun liinaan ja lähdin sydän pamppaillen kuljettamaan pyörää kohti kotia. Pelkäsin koko ajan, että joku lähtisi perääni, sillä puistossa oli paljon porukkaa viettämässä iltaa. En saanut edes pihamme takaporttia auki, kun kädet tärisivät niin. Lähdin siis kohti etuporttia. Jossain vaiheessa U-lukko tipahti pois renkaasta. Se olikin vain hämäystä! Lopulta sain pyörän turvaan pihalle ja sen jälkeen käytinkin pitkään järeää ketjulukkoa, jonka olimme ostaneet aikanaan Hollannista. Pyörä on minulla edelleen käytössä!

Tämä pyörä on palvellut jo yli kymmenen vuotta ja varastamisen jälkeenkin jo kolme vuotta. Välillä haaveilen uudesta, mutta vielä tämä pelittää riittävän hyvin.  

Viime kesänä tuudittauduimme idyllisen puutaloalueen tunnelmaan ja pidimme pyöriämme melko huolettomasti kotimme edessä. Emme tainneet edes lukita pyöriä joka yöksi. Idylli kuitenkin murtui tänä kesänä, sillä alueelta on viety aivan ennätykselliset määrät pyöriä. Heinäkuun alussa mies oli jättänyt pyöränsä ja pyöräkärryn yöksi pihalle, sillä hän vei joka päivä sillä poikia puistoon. Eräänä aamuna lähdin töihin ja vähän ihmettelin, että pihaportti on auki. Syy selvisi jonkin ajan päästä, kun töihin tuli viesti että pyörä kärryineen oli varastettu! Harmitti todella, vaikka kummankin rahallinen arvo oli suhteellisen pieni, kummankin käyttöarvo oli suuri. Pyöräreissu oli vielä edessä, eikä sinne voisi lähteä ilman kärryä. Onneksi nykyään on kaikenmaailman kadonneen ja varastetun tavaran etsimiseen ja ilmoittamiseen suunnattuja facebook-ryhmiä. Sieltä naapuri bongasi, että joku oli ilmoittanut pyöräkärrystä, joka oli dumpattu heidän pihalleen yön aikana. Ilmeisesti varkaatkin olivat tajunneet arvon mitättömäksi. Pyörää ei kuitenkaan löytynyt. Tein ahkerasti Tori.fi ja Google-hakuja pyörän nimellä ja viikon päästä varkaudesta löysin kuin löysinkin tutun pyörän myynnissä. Ilmoitimme asiasta poliisille, mutta eipä heillä ole resursseja tehdä mitään. Tiedän, että jotkut ovat hakeneet varastettuja pyöriään myyjiltä pois itse, mutta tämä vaihtoehto ei houkuttanut, sillä se ei tuntunut oikein turvalliselta. Pyörä hävisi myynnistä ja meni sen siliän tien. Se jäi hieman harmittamaan, sillä oli toisaalta niin lähellä, että pyöräkin olisi saatu takaisin. 

Tämän kuvan kaikki pyötä ja kärryt on nyt kertaalleet varastettu ja saatu takaisin. Kärry lähtee pian neljänsille omistajilleen. 

Mies osti naapurilta uuden hyvän pyörän, sillä naapuri oli juuri hankkimassa itselleen toista pyörää. Pyörä pääsi reissuun ja olikin oikein passeli. Emme enää jättänet pyöriä ulos yöksi vaan veimme lukittuun varastoon. Sen verran sinisilmäisiä vielä olimme, että emme lukinneet pyöriä siellä (tyhmää, tiedän). Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään kerrostalon varasto, johon pääsisi paljon ihmisiä, vaan pieni, järeästi lukittu tila. Mutta eipä se auttanut, sillä todennäköisesti ovi oli ollut hetken auki ja kaikkien muiden lukitsemattomien pyörien joukosta oli varastettu tietysti miehen pyörä. Ajattelin, että kyseessä ei tällä kertaa ollut varastetun tavaran myyjä, sillä silloin hän olisi ottanut ne muutkin lutkitsemattomat pyörät tai ainakin arvokkaammat. Nyt hän oli tyytynyt näyttävän näköiseen pyörään. Pidin jälleen silmäni auki ja muutaman päivän päästä päätin vielä kokeilla onneani ja laittaa ilmoituksen varastetusta pyörästä fb-ryhmään. Se kannatti, sillä jo seuraavana päivänä sain tekstiviestin. Joku oli tunnistanut pyörän ja se oli jonkun epämääräisen porukan hallussa. Mutta kävi aivan käsittämätön tuuri, aivan johdatus, että tämä viestin lähettänyt oli jäänyt seuraamaan, miten yksi porukan tyyppi ei ollut päässyt pyörällä eteenpäin ja jättänyt pyörän niille sijoilleen. Tämä ystävällinen sivullinen oli siirtänyt pyörän piiloon ja otti minuun yhteyttä. Mies kävi hakemassa omansa takaisin. Vaihdevaijeri oli rikki, eikä pyörä siksi kulkenut kunnolla, mutta huollolla sen saisi kuntoon. Paljon halvempaa, kuin taas uuden pyörän hankkiminen. Nyt lukitsemme pyörät entistä tarkemmin. 

Voi pyörärakkaus! Laatikkopyörä on kyllä mainio kapistus. Haave taisi syttyä jo jollain hollanninreissulla ja nyt se viimein toteutui. 

Tästä kaikesta pyöräepäonnesta huolimatta uskalsimme hankkia meille uuden kulkupelin, "kakkosauton", josta mainitsin postauksen alussa. Meille kotiutui heinäkuussa sähköavusteinen laatikkopyörä. Se se vasta on onnenmenopeli! Vaikka hankintahinta oli kallis, se tuntuu jo nyt kannattavalta hankinnalta. Emme halunneet ostaa toista autoa, sillä autoissa on aina parkkipaikan vaiva, epäekologisuus näkökulma eikä sillä ole niin kätevä lähteä keskustan suuntaan. Lisäksi vaikka auton hankintahinta olisi sama kuin laatikkopyörässä (nelisen tonnia sadekuomuineen ja suojineen kaikkineen), tulisi auto lopulta bensoineen, huoltoineen ja remontteineen kalliimmaksi. Emmekä oikeasti edes tarvitsisi toista autoa, vaan pärjäämme hyvin yhdellä. Laatikkopyörä mahdollistaa vielä pyöräkärryäkin paremmin helpot siirtymät kauppaa, ostosten kärräämisen ja jopa rumpujen roudaamisen. Sähköjen avulla sillä ajaa kevyesti pidemmänkin matkan, vaikka merkittävästi nopeammin kuin tavallisella pyörällä sillä ei kuorman kanssa pääse (mutta toki paljon nopeammin ja kevyemmin kuin tavallisella pyörällä ja peräkärryllä). 

Parin viikon ruokaostokset saa kätevästi kotiin ilman autoa. Sähköt ovat kyllä mäkisessä Suomessa melkein välttämättömän. Ehkäpä Pohjanmaalla pärjäisi ilman?

Myös kukat kulkevat kyydissä. Lasten penkin saa taitettua pois, jolloin tavaraa mahtuu enemmän. 

Kävimme kokeilemassa Tavarapyöräasiantuntijalla muutamaa erilaista laatikkoa, tai kuormapyörä tuo taitaa virallisesti olla. Meille suositeltiin kaksipyöräistä mallia, jonka ohjaaminen on huomattavasti helpompaa kuin kolmipyöräisen. Toki senkin ajotekniikan oppisi, jos olisi tarve isommalle laatikolle, mutta meille riittää tuo kaksipyöräinen. Päädyimme Bakfiets.nl -merkkiseen pyörään. Toinen vaihtoehto oli Urban Arrow, joka oli hieman jäykempi ja sen ulkonäkö miellytti meitä vähemmän. Sillä on niin kevyt ajella, ettei pieni harharetki mustikkametsästä kotiin tuntunut missään. Siihen mahtuvat mainiosti parin viikon kauppakassiostokset ja siihen on helppo istuttaa lapset. Aluksi me ihan kilpailimme siitä, kumpi sillä saa ajaa, mutta alkuhuuma on hieman jo lieventynyt. Silti joka kerta sillä ajaessani hykertelen ilosta ja innosta. Laatikkopyörän lukitsemisessa olemme kyllä olleet nyt supertarkkoja ja se on useammalla lukolla kiinteästi kiinni. Onneksi sen varastaminen ja eteenpäin myyminen ei ole aivan yhtä  yksinkertaista kuin tavallisen pyörän. Toitottavasti se kuitenkin säilyisi onnenpyöränä! 

Onko sinulla ollut onnea tai epäonnea polkupyörien kanssa?

Liikkuva legolaatikko

Eräänä kauniina loma-aamuna sain juoda aamukahvini harvinaisen rauhallisissa merkeissä. Bonsku katseli aamuohjelmia, mutta Tintti oli selvästi keksinyt jonkun harvinaisen hyvän leikin lastenhuoneessa. Emme viitsineet häiritä, huutelimme vain kehuja, että "Kiva kun olet keksinyt hyvän leikin!" Tietysti jossain vaiheessa alkoi hieman epäilyttää ja piti mennä katsomaan, ettei mitään tuhoa ole päässyt tapahtumaan. Ja kävikin ilmi, että Tintti oli oppinut kiipeämään itse yläsänkyyn eli paikkaan, jossa ovat olleet turvassa kaikki Bonskun pikkulegot! 

Lastenhuone koki pientä uudistusta. 

Suurta tuhoa ei ollut päässyt syntymään, vaan Tintti oli lähinnä tutkinut ja leikkinyt legoilla. Pikkulegot ovat aiemmin olleet häneltä täysin kiellettyä aluetta, joten ilmankos ne kiinnostivat. Kun Bonskulle selvisi, mitä pikkuveikka oli mennyt tekemään, hän suuttui ja huolestui kovasti ja itkunsekaisesti kysyi, mitä kullekin suosikkilegolle oli tapahtunut. Selvitimme tilanteen ja totesimme, että pääasiassa kaikki oli kunnossa. Totesimme myös, että koska Bonsku aika harvoin leikkii itsekseen pikkulegoilla, voisi olla hyvä ottaa ne jo yhteiseen käyttöön. Bonsku sai valita suosikkinsa edelleen turvaan pieniltä, kaikenrikkovilta sormilta, mutta osa legoista otettiin jo yhteiseen käyttöön. Tämä päivä tuli kyllä huomattavasti aikaisemmin kuin olin kuvitellut. Bonskulle ostettiin ensimmäiset pikkulegot vasta 3,5-vuotiaana! 

Vaihdoin lastenhuoneeseen automaton sijaan taas itse kutomani maton.

Koska yläsänky ei enää toiminnut sen kummempana pikkuvelikarkotteena, pääsimme siirtää legot uuteen paikkaan ja ottaa yläsängyn nukkumakäyttöön. Ehdin miettiä sopivaa säilytysratkaisua vain muutaman päivän, kun ensimmäisellä Tori.fi haulla löytyi täydellinen laatikko edulliseen hintaan ja vieläpä Turusta! Parin varmistusmittauksen jälkeen soitin myyjälle ja alle tunnin päästä laatikko oli jo meillä. Kävi hieman helpommin kuin sängyn hankkiminen, joka oli melkoinen prosessi. 

Legolaatikko on just eikä melkein passeli. Ja se maksoi vain kympin!

Laatikko on Muuramen sängynaluslaatikko, joka on varmaankin jotain vanhaa mallia sillä vastaavan kokoista ei enää ole tuotannossa. Tämä laatikko oli hieman leveämpi kuin sänky, mutta vetämällä sänkyä hieman irti seinästä, asettui laatikko sopivasti sängyn alle. Se on tukeva ja se on kevyt vetää esiin. Kaikki pikkulegot eivät tietenkään mahdu laatikkoon vaan niitä varten on toistaiseksi yksi iso punainen legopalikan mallinen laatikko. Luultavasti jossain vaiheessa hankin tilalle pieniä laatikoita, joiden avulla palikoita voi hieman paremmin jaotella. Sängynaluslaatikko on leikkiä ja rakentamista varten, jotta legot eivät leviä joka puolelle ainakaan yhtä helposti. Sinne voi myös laittaa valmiita töitä talteen. 

Ikean senkki on melko hyvä Bonskun lelujen säilytykseen. Tosin osaa Tintti ottaa tuolin ja kavuta leikkimään näilläkin halutessaan. 

Aika paljon Bonsku kyllä vielä laittoi hienoimpia legojuttujaan turvaan Tintiltä ja se hänelle suotakoon. Paljon hän joutuu joustamaan pikkuveljen vuoksi, joten on tärkeää saada pitää myös joitain isojen poikien juttuina. Toisaalta Tintillä ei kovin montaa ihan omaa juttua ole, ehkä nuo Pipsa Possu -jutut eivät Bonskua kiinnosta edes mustasukkaisuusmielessä (koska usein se pikkuveljellä oleva tavara on pakko saada juuri sillä hetkellä kun toinen siitä kiinnostuu). Tällä hetkellä tuntuu, että Bonsku leikkii enemmän toiminnallisia ja fyysisiä leikkejä ja Tintti taas tutkii leluja ja leikkii milloin legoilla ja milloin merirosvolaivalla, jolla saattaa olla vieraana Jyri Possu ja Muumimamma. 

Koroke kattopalkkien alla on Tintin suosikki leikkipaikka. 

Yläsänky pedattiin nyt Bonskua varten ja hän innoissaan odottaa pääsevänsä sinne myös nukkumaan. Hieman se taitaa jännittääkin, sillä häntä ei ollenkaan tuntunut harmittavan että täksi yöksi piti vielä siirtyä alasänkyyn, kun yläsängyn sälepohja ei pysynytkään paikoillaan. Voi olla, että Tinttikin siirtyy kerrossänkyyn kunhan arki tästä kesän jälkeen tasaantuu. Saa nähdä kuinka käy. Bonsku olisi ainakin ajatuksesta innoissaan. 

Bonsku valitsi unilelut sänkyynsä. Hänellä on kuulemma kymmenen ja Tintti sai kuusi. 

Hauskaa, kun sisustus aina vähän elää tilanteiden mukaan ja todella ilahduin tuosta torilöydöstä! On aina ilo ostaa käytettyä uuden sijaan. Laatikko jää varmasti käyttöön sittenkin, kun legolatikolle ei ole enää tarvetta. Ja nyt se mahdollistaa leikkihuoneen kaikkien neliöiden hyödyntämisen tehokkaasti. 

Kerro joku sinun parhaista käytettyihin huonekaluihin tai muuhun kodintavaraan liittyvä löytösi!

Hevisauruslettuja ja vuohenputkijuustopiirakkaa

Joskus asiat vaativat vuosia toteutuakseen. Jo joskus opiskeluaikana, kun olin muuttanut omilleni, suunnittelin villiyrttien ja -vihannesten keräämistä. Metsä tuntui silloin kuitenkin olevan liian kaukana, eikä tullut lähdettyä. Kynnys kerätä luonnosta jotain muuta kuin marjoja tai sieniä tuntui korkealta. Nyt aivan ex tempore toteutin vihdoin nämä pohdinnat keräämällä viime viikonloppuna kassillisen nokkosta ja vuohenputkea. 

Nokkonen tuntui aika helpolta aloitukselta, sillä sen tuntee helposti (pun intended, sen myös voi kirjaimellisesti tuntea näpeissään, jos varomattomasti kerää). Ensin aionkin vain kerätä niitä, mutta koska minulle oli kerrottu että pihallamme villiintynyt kasvi on vuohenputkea ja Iloelo-Laurakin oli niitä kerännyt, niin päätin uskaltaa napata niitäkin mukaani. Vuohenputkia kerätessä tosin tuli uskon puute ja oli pakko varmistaa vielä moneen kertaan, että kerään varmasti oikeaa kasvia. Lopulta laskin jokaisesta lehdestä erikseen, että ne varmasti olivat kaksi kertaa kolmesormisia (tai ainakin siihen suuntaan kasvamassa, sillä nuorissa vuohenputkissa kaikki "sormet" eivät olleet vielä erillään). Lisäksi tarkistin, että jokaisen varsi oli kourumainen. Ja olivathan ne. 

En tiedä miksen ole koskaan ennen kerännyt nokkosia. Se oli todella helppoa ja sai nopeasti ison satsin! Ehkä en vaan ole tajunnut, miten monipuolisesti sitä voi käyttää. Tietysti myös se vaikutti keräilyintooni, että Aarne Alligaattori -letut eli pinaattiletut ovat meillävarsinainen hittiruoka. Ja koska onhan se nyt aika heviä syödä nokkosta, nimesimme nokkosletut tietysti hevisaurusletuiksi. Ja ne maistuivat todella hyviltä! Maku oli jotenkin hieman raikkaampi ja yrttisempi kuin pinaattiletuissa, mutta hyvin samanlainen kuitenkin. Tein jollain ihan tavallisella lettureseptillä, johon tuli 5 dl maitoa, 2 dl jauhoja ja pari munaa sekä 2 dl ryöpättyjä nokkosia. Lisäksi laitoin 0,5 dl puhtikaurajauhetta tuomaan hieman lisää proteiinia ateriaan. 

Ryöppäsin nokkoset pienessä vesi määrässä viitisen minuuttia ja valutin. 

Pitsireunaiset letut ovat Bonskun mieleen. 

Vuohenputkista tein piirakkaa Maku-lehden reseptiä mukaillen. Paistoin vuohenputket valkosipuliöljyssä ja laitoin piirakkapohjaan yhdessä Saloniemen juustolan Ensilempi-salaattijuuston ja kirsikkatomaattien kanssa. Tarkoitus oli laittaa myös kevätsipulia, mutta sen unohdin. Halusin tehdä oikein alusta loppuun vuohi-aiheisen piirakan, joten vuohenmaidosta tehty salaattijuusto sopi siihen mainiosti. Ajattelin ensin laittaa muna-kermaseokseen juuston makuista kaurakermaa, mutta sitten ajattelin, että tavallinen (kaura)kerma olisi raikkaampi. Mutta muuten tuo Kaslinkin "juusto"kaurakerma on kyllä mainio tuote, näin vinkkinä. Piirakka oli todella maukasta, mutta ei oikein meidän lasten makuun. Niinpä söinkin sitä tyytyäisenä lounaaksi töissä. 

Oli hauska kerätä ilmaista ruokaa ja varmaan kerään toistekin. Nokkosista pistinkin osan pakkaseen, jotta voimme tehdä hevisauruslettuja toistekin. Ehkä uskaltaudun kokeilemaan myöhemmin vaikkapa maitohorsmaa tai peräti osmankäämiä.

Mitä sinä keräät luonnosta?

Sisustusjaarittelua kotihäpeästä ja sisustuselitismistä

Hesarissa oli tällä viikolla juttu kotihäpeästä eli siitä, miten jotkut kokevat häpeää siitä, ettei sisustus ole täydellisen viimeistelty tai seuraa trendejä (juttu valitettavasti vain tilaajille) ja ilmiöstä voi lukea esimerkiksi täältä. Tietysti paineiden aiheuttajaksi parjataan niin somea kuin sisustuslehtiäkin. Vuorotellen kirjoittaja pohtii, miksi kotia pitäisi päivittää, sillä se ei ole ekologista, mutta kuitenkin haluaisi sisustuksen näyttävän hyvältä toisten silmissä. Vanhentuneita tai keskeneräisiä sisustusratkaisuja selitellään: sisustus ei ole vielä valmis. Suhtauduin artikkeliin mielenkiinnolla, sillä esittelenhän minäkin kotiani somessa ja olen harrastanut sisustusta jo vähintän teini-iästä lähtien, jolloin huoneeni oli viimeistä huutoa puhallettavine tyynyineen ja muovigerberoineen. 

Sotkuisen kodin esittelystä en ole ainakaan tuntenut kotihäpeää. 

En ihan osannut samastua kirjoittajaan enkä toisaalta siihenkään, että siloittelisin kotiani toisten silmiä varten vaikkapa blogi- tai instakuviin. Tai toki teen sitäkin, mutta olen myös aina esitellyt häpeilemättä kotiamme vähemmän mairittelevassa valossa. Bloginikuvani eivät ole salonkikelpoisinta sisustusblogimateriaalia, eikä ole sitä nykyisin jo parjattua valkoista blogikotia. En kuitenkaan väitä, että meidän kotimme on "aidosti persoonallinen ja uniikki", vaan kuulunee sellaiseen eklektis-vintage-värikäskotikategoriaan. Meillä on myös designhuonekaluja, seinällä vähän taidetta ja  sellainen himoittu vanha liinavaatekaappi. Tietoisesti ja tiedostamatta olen ottanut ideoita lehdistä, pinterestistä, instagramista. Haluanko kotini näyttävän itseni lisäksi myös muiden silmissä hyvältä? Teenkö tätä itseni vuoksi vai muiden? No, varmaan pääasiassa sentään itseni vuoksi, mutta en voi kieltää, etteivätkö kehut tai tykkäykset hivelisi sisustusitsetuntoa. Enkö tunne kotihäpeää siksi, että olen "sisustanut oikein"? Kokisinko häpeää jostain vähemmän suositusta ratkaisusta, vaikka "niin 2010-lukuisesta" keittiöstämme? Tai jos olisimmekin päätyneet asumaan vaikka "ihan tavalliseen kerrostalokotiin"? Kokisinko tarvetta selitellä ratkaisua?

Kuvassa yksi epäillyistä sotkun aiheuttajista. 

En kyllä millään saa aikaan itsessäni kotihäpeää, mutta myönnän tuntevani ajoittain kotikateutta. Ehkä se on hieman sukulaistunne tuolle kotihäpeälle. Välillä ihastelut pinteresissä, blogeissa tai instassa aiheuttavat epämiellyttävän kalvavan tunteen, että tuolla on noin hieno koti, onpa hienoja kirppislöytöjä ja nönnönnöö. Minä inhoan näitä tunteita ja pyrin niistä eroon. Minulla ei tarvitse olla samanlaista kotia, vaan voin vain iloita toisen hyvistä löydöistä tai kekseliäistä ratkaisuista. Yksi ratkaisu on taas kääntää kateus inspiraatioksi ja toteuttaa kateutta aiheuttava asia tavalla tai toisella omassa kodissa. Tähän päädyn kyllä varsin harvoin, sillä en halua jatkuvasti ostella uutta tai edes käytettyä sisustukseen. 

Hei meillä myös siivotaan!

Artikkelissa kritisoitiin sitä, että kotihäpeä saa meidät päivittämään sisustusta jatkuvasti ja kuluttamaan, kuluttamaan, kuluttamaan. Kolmekymppisenä työssäkäyvänä voi helposti jättää pikamuodin ostelun, mutta ostella sitten senkin edestä uusia huonekaluja ja sisustustavaroita. Vanha sohvaryhmä on päivitettävä uuteen, kun se alkaa näyttää vanhentuneelta. No näin ei tietenkään suurin osa ihmisistä tee, sillä harvalla siihen on todellisuudessa varaa, ei esimerkiksi minulla. Kodin sisustaminen ei vaadi välttämättä jatkuvaa ostelua tai vanhan päivittämistä. Artikkelissa mainittiin myös, että pyrkimys ekologisuuteen on toisaalta vähentämässä sisustuksen jatkuvaa päivittämistä uuteen, mikä on kyllä vain hyvä asia. 

Aijai, sängyt petaamatta. 

Meidän huonekaluista valtaosa on vanhoja, isovanhempien peruja tai jopa roskalavalta. Ensin ajattelinkin hybriksessä, että minun ei tarvitse tuntea kotihäpeää, koska minähän olen jo sisustanut kotini järkevästi ja ekologisesti. Sitten luin Juliaihmisen mielenkiintoisen postauksen siitä, mitä kodin vanhin esine kertoo ihmisestä. Tajusin, että jossain määrin ainakin kuulun "sisustuseliittiin", jolla on mahdollista käyttää sitä kotoa perittyä Muuramen kirjoituspöytää, isovanhempien kauniit huonekalut ovat säästyneet minun käytettävikseni ja toisaalta on ollut mahdollista saada muutamia uusia huonekaluja tai taidetta esimerkiksi valmistujaislahjoiksi. Minun on ollut helppo sisustaa, koska minulla on siihen mahdollisuus. Minulla on mahdollisuus saada käsiini huonekaluja, joilla on pidempi tarina kuin tehtaalta Ikeaan ja sieltä kotiin. Ja hybris loppui siihen. 

Kirjahylly on jälleen taaperosisustuksen jäljiltä upeassa kuosissa. Mutta hei, meillä on elävä viherkasvi!

Tuli mieleeni vielä yksi näkökulma kotihäpeään: välillä tunnen käänteistä kotihäpeää! Välillä pelkään, että meille on vaikea tulla, jos joku kuvittelee, että olen jotenkin liian tarkka siitä, miltä meillä näyttää. Tällä viikolla esimerkiksi selittelin eräälle Bonskun kaverin äidille, että "Ei meillä aina ole näin siistiä, mies halusi juuri imuroida ja siivota". Haluan vaalia tiettyä rentoutta ja olen painottanut monelle, että meille saa aina tulla. Minua ei haittaa, jos meillä on sotkuista yllätysvieraiden tullessa. Mutta aiheutanko jollekin kotihäpeää postaamalla kauniita kuvia intagramiin? En koe kotihäpeää, mutta en todellakaan halua tuottaa sitä myöskään muille. Kaikkien ei edes todellakaan tarvitse olla kiinnostuneita sisustuksesta, vaan riittää että itse viihtyy kodissaan. 

Eteinen meillä pysyy nyt hyvässä järjestyksessä... ainakin välillä. 

Kaikenlaista sitä ihminen pohtii, kun on muutaman päivän kipeänä neljän seinän sisällä. Ehkä en ihan saanut avattua kaikkea, mitä halusin sanoa, mutta paljon herätti ajatuksia pyöriteltäväksi. Ehkä saan joskus kiteytettyä ajatuksiani paremmin. (Heh, taidan kokea nyt vähän postaushäpeää...)

 Tunnistatko itsessäsi koskaan kotihäpeän tunteita?