10 vuotta ja karkit pussiin

 Kymmenen vuotta sitten joululomalla kypsyi ajatus perustaa blogi. Olin miettinyt sitä jo pitkin syksyä. Elettiin vielä blogien kulta-aikaa ja muutamalla tutulla ja ystävällä oli blogit, joita seurasin. Olimme puoli vuotta aiemmin muuttaneet ihanaan kotiin, jossa saatoin toteuttaa monia sisustusunelmia ja koska tykkäsin myös kokkailla ja tehdä käsitöitä, oli luontevaa että blogista tulisi sellainen lifestyle -blogi jossa voisi kirjoitella vähän kaikkea. Nimikin muotoutui mielessäni: minun lempinimeni on joskus ollut Karkki tai Karkkis ja lisäksi tykkään väreistä ja kaikenlaisesta kauniista, joten "eye candy" vääntyi muotoon "Ai Karkkii!" 

Tätä panoramakuvaa en saanut aikoinaan julkaistua, kun blogger ei osannut pakata sitä. Nyt onnistui!

Bloggaaminen on ollut minulle hauska harrastus ja etenkin alkuaikoina tutustuin sitä kautta myös uusiin ihmisiin, kuten vaikkapa Minnaan, ja toisaalta myös vanhat tutut pääsivät aktiivisemmin elämään blogin kautta (esimerkiksi Heidit!) On ollut myös aina ilahduttava kuulla, että joku on seurannut kuulumisiani blogin kautta ja kertonut sen, kun ollaankin nähty kasvotusten. Myös se tunne, että joku uusi on löytänyt lukemaan blogiani on aina kutkuttava. Ja melkein pääsin ihan alkuaikoina sisustuslehteenkin, mutta vain melkein. Kuvat on edelleen tallella, mutta silloin opiskelijakoti ei ehkä sitten ollut kuitenkaan ihan tarpeeksi houkutteleva lehteen asti. 

Näitä kuvia en ole koskaan julkaissut. Ne otettiin lehtijuttuun, joka ei koskaan ilmestynyt. En nyt löytänyt kuvaajan tai toimittajan nimeä, jotta voisin antaa krediitit. 

Ehkä olette päätelleetkin laskevasta postaustahdista, että blogilla ei ole enää ihan samanalaista sijaa elämässäni kuin ennen. Tähän on vaikuttanut useampi asia, mutta isoimpina juttuina hektinen arki (koronasta huolimatta) sekä se, että moni muukin blogituttu on joko himmaillut tai lopettanut. Kultakausi on eittämättä ohi ja toisaalta blogikenttä on ammattimaistunut. Minun on siis tullut aika panna karkit pussiin ja jättää tämä blogi verkkoon osaksi blogien historiaa. Vaikka olin ajatellut jo vuosi sitten, että himmailen vuoden 2021 ja lopetan 2022, kun kymmenen vuotta tulee täyteen,  oli tätä postausta yllättävän vaikea aloittaa ja nyt jo kyyneleitäkin tulee silmiin. Tiedän, että tämä on oikea ratkaisu, mutta onhan se silti haikeaa. En nyt sano, etten koskaan enää jatka tätä, sillä voivathan blogin tehdä paluun kuin LP-levyt, mutta annan itselleni nyt luvan olla päivittämättä blogia enää säännöllisesti. Instagramia päivitän, mutta en sitäkään mitenkään orjallisesti vaan ihan fiiliksen mukaan. 

En kuitenkaan halua lopettaa ilman kuvia ja muistelua, joten kerään tähän postaukseen jokaiselta blogivuodelta muutamia omia suosikkipostauksiani ja muistelen vähän blogin taivalta. 

2012

Blogin ensimmäinen vuosi. Vähän yllätyin, että todella moni muistamistani postauksista oli jo siltä vuodelta! Toisaalta silloin varmasti bloggasin innokkaimmin. Miten huolettomia kuvia olinkaan ottanut! Ei liikaa hifistelyä, vaan ihan vain näppäisyjä. Ja heh, vähän ylivalottuneita sisustuskuvia tietysti, kuten silloin kuului. Kirjoitin reseptikokeiluista, jotka eivät aina onnistuneet. Kokeilun mm. raakakakkua ja -suklaata, joiden maun kyllä muistan, eikä se ollut erityisen hyvä. Kirjoitin matkailusta ja kotimme sisustuksesta. Kirjoitin puolipyöreistä synttärihipoista, joiden koristeet ovat edelleen käytössä esimerkiksi vappuna. Osa kuvista on kääntynyt näemmä kenoon, mutta eipä tuo haittaa. Pidin myös "sisustuskielen" oppitunteja, joilla opetettiin, miten arkinenkin sisustusratkaisu saadaan kuulostamaan ylevältä ja sisustuslehtimäiseltä. Keksin myös hauskoja otsikoita, joista yksi suosikkini on edelleen "Viiliintykää ihmiset!"

2013

Yllätyin siitä, miten paljon esittelen ihan meidän arkisia retkiäkin. Kyllä vaan riittäisi blogicontenttia edelleen, jos jaksaisi tehdä kaikista puistoretkistä postauksen. Kirjoitin myös siitä, että vaikka blogissa elämä vaikuttaa täydeltä ja helpolta, se ei aina ole sitä, vaan "blogging is life with the dull bits removed". Kirjoitin jo toisesta jättikurpitsasta, josta tulikin jokasyksyinen postausaihe blogiin. Esittelin edelleen sisustusta ja etenkin roskalavalta tekemiäni löytöjä, jotka edelleen ovat olohuoneessamme. Pelakuut kuolivat talven aikana, mutta onneksi muuten rapunpielen minipuutarja kukoisti. Pohdin "persoonallisen, ajattoman ja trendikkän" kodin dilemmaa, jota pohdin välillä edelleenkin. Kerroin myös miten monessa 20-luvun talossa olen käynyt asuntonäytössä ennen kuin löytyi se edellinen täydellinen koti. Kirjoitin ensimmäisistä Olkkarifestareista, jotka järjestettiin miehen 30-vuotisjuhlien kunniaksi. Tässä kodissa emme sellaisia ole ehtineet pitää. Ehkä tulevana vuonna, jos vihdoin uskaltaisi?

2014

On ihan ihmeellistä lukea nyt, miten paljon erilaisia juhlia olemme viettäneet. Oi kun taas pääsisi kunnolla juhlien makuun! Vuonna 2014 vietimme minun valmistujaisiani, talotansseja, kutsuimme miehen sukulaisia ihan muuten vaan sekä monia muita pienempiä kutsuja. Esittelin erilaisia naamiaisasuja, joihin olen aina tykännyt panostaa. Silloin tosiaan minä valmistuin ja aikatauluvapaampi opiskelijaelämä vaihtui ensin harjoitteluun ja sitten töihin. Ehdin kuitenkin aika kivasti postailla. Tuunasin kotia kaikella kivalla pienellä, kuten vaikka päällystämällä rasioita papereilla, mutta pohdin myös sitä, etten halua jatkuvasti ostaa uutta tai uudistaa. "Ihan sama" riittää. Yllättävän paljon esittelin myös omaa historiaani, kuten penkkareitani sekä lapsuuden huonettani. Joulupostaukset ovat olleet aina tärkeässä roolissa ja vuosi 2014 loppuikin lapsuuden joulujen muisteluun. Siellä on muuten kuva asusta, jota käytin jälleen viime jouluna, 20 vuotta myöhemmin.  

2015

Tämä vuosi oli tietysti minun elämässäni vuosien vuosi. Heti alkuvuodesta kerroin suuren uutisen siitä, että meille syntyisi vauva. Vuosi keskittyikin vahvasti raskaus- ja vauva-aikaan. Kerroin myös kantoliinoista ja kantamisesta, johon Bonsku minut hurahdutti täysin. Siitä en kyllä blogin puolella ole kovin paljon kirjoitellut, vaikka kantaminen- ja liinayhteisö väritti vauva-aikoja vahvasti. On aika ihanaa, että vauva-aika kestovaippoineen ja hankintoineen on kirjattuna tänne blogiin. Kirjoitin kyllä muustakin, mm. Kakolan vierailusta, kodin eri väreistä, isoäitieni resepteistä ja tein pashaa, koska minut siihen haastettiin. En ole sen koommin kyllä tehnyt. Muistelin vanhojen tansseja ja tein aivan superhienoja "kakkukynttilöitä". 

2016

Vuosi alkoi yhdellä parhaalla arvontakoneella ikinä! Olen perinteisesti aloittanut uuden blogivuoden arvonnalla ja silloin arvonnan suoritti elävä arvontapyörä eli Bonsku. Olin laittanut leluja ympyrään lattialle ja jokaiseen leluun arvontaan osallistuneen nimen. Sitten asetin Bonskun keskelle ja odotin minne hän ryömii. Sain kangaspuut ja harrastin innokkaasti kutomista. Voi, sitä pitäisi taas joskus päästä jatkamaan! Yritin käynnistää villihiivaviljelmän leivän tekoa varten, mutta se jäi kyllä yhteen kokeiluun. Onneksi juuri toimii paremmin. Sisustusjuttuja vuonna 2016 on ymmärrettävästi vähemmän kuin ennen, mutta Bonskun lelut ovat aika hauskan näköisiä kuvissa ja silloin, kun niitä oli vielä vain vähän, myös sisutuksessa. Bonsku alkoi kuitenkin aika aktiivisesti ottaa osaa sisustamiseen levittämällä tavaroita ympäriinsä, joten ikuinen taistelu sotkukasoja vastaan alkoi.  . Ihmeellistä, että loppuvuoden kuvissa kävelee jo pikkuruinen taapero, joka leikkii ja touhuaa. Niin nopeasti se vauva-aika menee. Vietimme jälleen olkkarifestarit, jotka olivat kyllä aina niin hauskoja! Ja näköjään vappujuhliakin vietettiin. 

2017

Tuitui mikä ihana pieni taapero kulkee mukana arjessa! Palasin töihin, mutta kuvista päätellen ehdin viettää kyllä todella paljon aikaa myös Bonskun kanssa. Kerron meidän retkistämme konsertteihin ja museoihin, siitä miten hän osallistuu kokkaamiseen ja arjen askareisiin sekä siitä, miten hän myös sotkee ja levittää tavaraa jatkuvasti. Hän on aina ollut hyvin aktiivinen ja näköjään nukahtamisessa on ollut haastetta jo tuolloin. Aloin julkaista kuvia omalla naamalla ja se helpotti kuvien ottamista ja laittamista blogiin. Esittelin sekä omia mekkojani että Bonskun värikkäitä vaatteita, jotka vielä tuolloin eivät olleet juuri mitkään mumin tekemiä. Minusta tuli "Kalkkis Kalkkinen" eli täytin30 ja pidettiin tietysti ainakin kahdet juhlat sen kunniaksi. Ah juhlat, taas alan kaivata niitä!

2018

Tämä vuosi mullisti elämämme uudestaan, sillä alkuvuodesta kerroin, että meille tulee sittemmin Tintiksi (tai Tintiniksi) nimetty "Mehlo Vooni"! Bonsku kutsui Pipsa-possun Pedro-ponia aina tuolla nimellä, joten siksi työnimeksi valikoitui Mehlo. Raskaus oli tietyllä tapaa hankalampi kuin edellinen, sillä Tintistä povattiin isoa, mutta hän ei lopulta ollut niin iso kuin pelättiin. Mutta oli ja on edelleen aivan eri muotista kuin sirorakenteinen isoveljensä! Ja blogin kuvissakin pyörii pullurainen vauva. Bloggasin paljon erilaisista jutuista, mitä olen lasten kanssa tehnyt ja edelleen kävimme paljon (lasten) kulttuuririennoissa. Kotona ehdin tehdä käsitöitä ja mm. ihanan neulehaalarin, joka edelleen roikkuu koristeena eteisessä. Kudoin myös kangaspuilla sekä vanhan kodin "alakerrassa" että Taitokeskuksella. Aloitin leipäjuuren, joka porskuttaa edelleen ja tulee hyvää leipää! Syksyllä löysimme tämän nykyisen kodin ja aloimme valmistella muuttoa. Pohdin vanhan kodin hyviä ja huonoja puolia, mutta olin tietysti innoissani muutosta.

2019

Näin jälkikäteen vuosi 2019 näyttäytyy hyvin tasaisena vuotena. Oli kotiäitiarkea vauvan ja taaperon ja sittemmin taaperon ja leikki-ikäisen kanssa. Totuttelimme uuteen kotiin ja sisustin sitä.  On hauska huomata, miten kotimme on tässä kolmen vuoden aikana muotoutuntu enemmän ja enemmän oman näköiseksi. Juhlimme kotia ja järjestimme kolmet tuparit. Juhlimme myös mahtavat pihasynttärit 4- ja 1-vuotiaiden kunniaksi. Vappuakin juhlimme ystäväperheiden kanssa sekä aattona että päivänä. Oi niitä aikoja, kun sai järjestää huoletta juhlia!  Hevisaurus oli kova juttu ja nyt elämme samaa vaihetta toistamiseen. Ilmeisesti 3,5-vuotiaana on jonkinlainen hevivaihe. Aloitin keramiikkaharrastuksen, joka on ollut nyt tauolla ja sitä ikävöin!  Selailin myös matkakertomusta siitä, kun kävimme samalla reissulla Prahassa, Wienissä ja Budapestissä. Onneksi teimme tällaisen megamatkan juuri ennen, kun koko matkailu sai ikävän stopin. 

2020

No kaikki tietävätkin, että tämä oli taas mullistusten vuosi, mutta ei vain minulle vaan koko maailmalle. Alkuvuodesta esittelin edellisen kerran blogin historiaa tiivistetysti ja sisustelin huolettomana. Suunnittelin luuhaavani paljon museoissa ja kahviloissa viimeisinä kotiäitikuukaisinani kun molemmat lapset olivat puistokerholaisia. Lopulta olimmekin sitten "lock down" -moodissa ja askartelimme Leijonakuningas-rekvisiittaa pahvista ja vessapaperirullista. Jälkikäteen muistelen tätä aikaa lämmöllä, mutta ehkä aika on kullannut muistot. Ainakin olin tiiviisti lasten kanssa ennen kun palasin taas töihin. Kesällä kasvatimme perunoita ja porkkanoita ja uudistin muutenkin takapihan kukkapenkkiä. Ehkä olen povannut itselleni minivihanneksi, sillä olen aina kirjoittanut minipuutarhasta. Yhtenä vuonna kasvatin minikokoisia kesäkurpitsoita ja vuonna 2020 taas miniporkkanoita. Minipaprikoitakin olen joskus saanut aikana ennen blogia. Onneksi perunaviljelmykset onnistuiva. Onneksi kurpitsat ovat aina olleet näyttäviä ja tänä vuonna teimme pokepallo-kurpitsan Halloweenina. Oli myös aika hauska huomata, miten monena vuonna olen valanut kynttilöitä. Kynttiläpostauksia oli melkein joka vuonna ja vielä tänä vuonnakin tein yhden. Kynttilätarvikkeita ei siis ole turhaan tullut ostettua. 

2021 

Blogin näillä näkymin viimeinen kokonainen vuosi. Postaustahti harveni huomattavasti, mutta kyllä edelleen minulla riitti uutta kerrottavaa mm. askarteluista, sisustamisesta sekä etenkin uudesta keittiöstä. Ehkä viime vuonna blogin suunta palasikin enemmän sisustusaiheisiin, kuten alunperin olin ajatellutkin. Kohensin minipuutarhaa ja kirjoitin poikien kuulumisia. Aloitin myös bokashoinnin, josta kirjoitin parikin postausta. Blogi tiivistyi, kuten elämäkin näin toisena "koronavuonna". Ehkä yksinkertaisesti ei vaan tapahtunut niin kovin paljon asioita? Tai todennäköisesti tapahtui liikaakin, eikä aikaa ja energiaa riittänyt. Bonskun ja Tintin kanssa elämä on hyvin vauhdikasta ja iloitsen siitä, mutta oman ajan olen suunnannut muualle kuin blogiin. 

Olen onnellinen, että paljon olen saanut dokumentoitua blogiini. Oikeastaan koko nuoren aikuisuuteni ja etenkin perheeksi kasvamisen. Oli ilo selata, mitä kaikkea hauskaa sitä onkaan vuosien varrella tehnyt. Toivon, etteivät nämä muistot koskaan katoa bittiavaruuteen! Olen myös iloinnut teidän lukijoiden seurasta ja aika monen kanssa jatkan Instagramin puolella tutulla nimimerkillä @Karkkis_Karkkinen. Se ei ole sama kuin blogi, mutta se on se mihin tällä hetkellä aika ja into riittää.  Nykyisin ei ilman tunnuksia ole kai niin yksinkertaista lukea instagramia, mutta nopean googlailun perusteella keinoja on, jos haluat käydä kurkkimassa kuulumisia, mutta et halua omaa tiliä. 

KIITOS KAIKILLE IHANILLE LUKIJOILLE VUOSIEN VARRELTA!

Ja viimeinen kysymys: mitä muistoja sinulla on blogiini liittyen?

Teipaten kohti talvea

Vaikka asumme vanhassa talossa, on "talotekniikkaa" sen verran uusittu vuosien varrella, ettei ihan joka asiassa talon vanhuutta edes huomaa. Puulämmitys on lähinnä kiva lisä ja vesi virtaa hanoista.  Ikkunat ovat kuitenkin alkuperäiset ja näin syksyn kääntyessä talveksi tämän myös huomaa. Arvostan sitä, että taloyhtiö on jo joskus 80-90-luvulla päättänyt kunnostaa vanhat ikkunat, vaikka buumi taisi silloin olla vaihtaa vanhat pokat uusiin ja tiiviisiin. Meillä on kuitenkin säästyneet kauniit, puiset ja falskaavat. Onneksi tähän on tottunut, sillä sellaiset meillä oli vanhassakin kodissa. Nyt kuitenkin sähkölämmityksen vuoksi sitä on vielä vähän tarkempi ikkunoiden tiivistäjä kuin ennen. 

Vanhat kauniit ikkunat! Eivät täydelliset, mutta se juuri on niiden ihanuus. 

Haluan kunnioittaa vanhoja ikkunoita ja myös tiivistää ne mahdollisuuksien mukaan perinteisin menetelmin. Niinpä nyt ilmojen viiletessä kaivoin paperiset ikkunateipit esiin ja ryhdyin hommiin. Itseasiassa olen ennenkin kokeillut laittaa sellaisia vanhassa kodissa ja sen piti olla yksi blogini ensimmäisistä postauksista. Sain hienosti illalla ikkunateipit paikoilleen ja otin kuvat. Ehkä aloitin kirjoittaa postaustakin. Tai sitten en, sillä aamulla kun heräsin, kaikki teipit olivat poksuneet irti ikkunoista. Hups. Koko homma harmitti niin paljon, että teipit jäivät vuosiksi laittamatta. Kun vanhaan kotiimme tuli sitten ikkunaremontti, kysyin ikkunoiden kunnostajilta, mikä mahtoi mennä vikaan. Ja syy selvisikin: todennäköisesti olin laittanut teipit kun ulkona oli jo pakkasta. Silloin liima ei tartu kunnolla kiinni ja teipit tippuvat. Tällä kertaa siis paremmilla tiedoilla uusi yritys. 

Välien tilkitsemistä. Isompiin väleihin oli hyvä saada vähän paksummat langat, joten virkatut ketjut olivat ihan hyvä ratkaisu. Nyöriä pyöritti kyllä nopeammin. 

Ihan helppo homma teippaus ei lopulta ollutkaan. Ensin nimittäin piti poistaa vanhojen muovisten teippien jäljet. Edelliset asukkaat olivat käyttäneet vähän turhan moderneja ikkunateippejä ja liimat olivat tarttuneet pahasti ikkunanpokiin. En ollut aiemmin tätä niin huomannut, tai välittänyt, mutta nyt liimatahrat alkoivat ärsyttää todenteolla. Meillä oli vanhassakin kodissa ilmastointitepin jäämiä ikkunoissa, jotka ärsyttivät suuresti, mutta en vaan saanut niitä millään ilveellä irti. Nytkin aloitin homman kokeilemalla kynsilakanpoistoainetta. Ei, se vaan haihtui ennen kuin mitään lähti irti. Sitten kokeilin öljyä. Ei mitään vaikutusta. Lopulta googlasin vielä kerran ja joku vinkkasi, että soodalla ja vedellä lähtevät esimerkiksi lasipurkkien etikettien liimajämät. Ei tällä kertaa soodaa ja etikkaa, vaan soodaa ja vettä. Ja se tepsi! Soodan, veden ja mikrokuituliinan voimalla ja apinanraivolla hinkkasin lähes kaikki liimajäljet pois. Huh, oli hommaa mutta se kannatti!

Seuraavana iltana ryhdyin ensin ikkunoiden tilkitsemistöihin. Meillä ei ollut pumpulia tai pellavanarua, joita on ennen käytetty ikkunoiden tiivistämiseen. Sitten luin vinkin, että villalangasta voisi virkata ketjua, jonka saa helposti rakosiin. Ehdin tehdäkin monta ketjua ja se toimi hyvin, mutta äitini käytännön ihmisenä vinkkasi, että ehkä nyöriä pyörittämällä pääsisi helpommalla. Ja lopulta viimeisiin väleihin vaan tungin monta kerrosta villalankaa. Pärjäsi niinkin. 

Mitataan pituus. 

Kastellaan liimapaperi. Melko lyhyt kostutus tuntui riittävän. 

Ja paineillaan paikoilleen. Painelin vielä pyyhkeen kanssa koko mitalta läpi. 

Sitten vaan teipit ikkunoihin! Rullasta mitataan sopiva pätkä, kastetaan se nopeasti veteen ja painellaan kiinni ikkunan raon päälle. Helppo ja hauska homma. Tosin olen kyllä kiitollinen, että meillä on vain kolme ikkunaa tilkittäväksi ja teipitettäväksi, joista niistäkin jätetään yksi tuuletusikkunaksi. Kyllä tähän aikaa saa menemään! Ensin teipit ovat hieman läpikuultavia ja sitten kuivuvat valkoisiksi. Paperien kanssa ikkunoita ei tietenkään voi availla, mutta keväällä ne poistetaan kostuttamalla. Liimojen pitäisi lähteä ilman soodahinkutuksia. 

Todisteita! Teipit ovat yhä ikkunoissa!

Ja tällä kertaa tämä aihe päätyi ihan postaukseen asti, sillä teipit ovat nyt pysyneet ikkunassa! Jipii! Tällä kertaa tajusin tehdä homman ennen pakkasia. Nyt uskallan paperoida loputkin ikkunat. Ja kyllä tiivisteet tuntuvat myös auttavan, kun muistelee vetoa ennen tiivistystä ja teippausta. 

Toivottavasti pysyvät koko talven. 

Miten teidän kodissa varaudutaan talveen?

Mitä kaipaan, mitä en

Muutto lähestyy ja välillä alan olla jo kypsä tähän nykyiseen asuntoon, kun tiedän mikä uudessa on paremmin. Toisaalta välillä iskee haikeus, kun on tässä moni asia myös hyvin ja tietenkin tässä kodissa on myös ainutlaatuisia hyviä puolia, joita uudessa ei ole. Ajattelin vielä ainakin parin postauksen verran muistella tätä kotia. Tässä postauksessa ruodin mitä tulee ikävä ja mitä taas en todellakaan jää kaipaamaan tässä kodissa. 

Ikkunat, yksi kauneimmista asioista tässä kodissa. Yksinkertaiset, mutta koristeelliset. Etenkin tämä makuuhuoneen suuri ikkuna on ihana. 

Nyt viimeisinä kuukausina olen tullut erittäin laiskaksi siivoajaksi. Kun tietää, ettei kauaa enää tarvitse tässä kodissa siivota, olen tullut melko huolettomaksi tavaroiden paikalleen asettelijaksi. Asia, jota ei tule ikävä on se, että niin moni asia on tässä kodissa jotenkin hiukan hankalassa paikassa. Lasten pienet vaatteet on sullottu äitiyspakkauksen laatikkoon kirjahyllyyn ja sen päälle kertyy jatkuvasti kirjoja. Pyykit ovat "piilossa" eteisessä pöydän alla, mutta todellisuudessa ne pursuavat sieltä esille. Pyyhelaatikot saa tunkea takaisin ja kaikki pitää sulloa mahdollisimman tasaiseksi, jotta ne mahtuvat paikoilleen. Urheiluvaatekaapissa kulkee putki, joka vie tilaa muutenkin pienestä kaapista. Ei todellakaan siis tule ikävä kaikkia tämän kodin säilytysratkaisuja! Meillä on liikaa hyllyjä ja liian vähän kaappeja eli liikaa tavaraa on esillä. Toisaalta tämän kodin korkeudesta on ollut etua mm. rumpujen säilytyksessä. Huonekorkeutta on reilusti yli 3 metriä, joka on melko tehokkaasti hyödynnetty. Sitä ei uudessa kodissa samalla tavalla ole.

Värikäs kirjahyllymme on hauska, mutta kerää liikaakin tavaraa kerroksiinsa. Usein tungen kirjojen päälle asioita, joita en halua Bonskun saavan käsiinsä. 

Eteisen korkeus on käytetty hyväksi rumpujen säilytykseen, mutta kaapit eivät muuten ole enää parhaat mahdolliset meidän käyttöömme. 

Eteinen on tässä kodissa toisaalta tilava ja toisaalta hieman hankala kiinteiden kaappien osalta. Meidän käyttöömme kaapit eivät ole aivan tarpeeksi syvät ja osittain siksi takkirekki näyttää aina pursuavan yli, vaikka takkeja olisi ihan kohtuullisesti. Uudessa kodissa eteinen on ehkä kaikkein hankalin paikka sisustaa järkevästi. Voi olla, että nykyisen eteisen tilavuutta tulee vielä ikävä. Lattian suhteen minulla on kaksijakoiset fiilikset. Toisaalta mustavalkoruudullinen lattia on ihana ikiklassikko, jonka olisin itsekin voinut valita. Toisaalta se on ihan kamala: valkoisessa näkyvät kaikki tummat roskat ja tummassa vaalean. Lattia näyttää siis jatkuvasti likaiselta (mitä se tietysti eteisessä usein onkin). Armollisempi lattian väri piilottaisi lian paremmin.

Joka puolella roikkuvia pyykkejä ei jää ikävä...

Keittiöstä en keksi niin mitään, mitä tulisi ikävä. Ei keittiömme nyt mikään surkea ole, mutta ei mitenkään huippukaan. Erityisesti uuni on melko surkea ja oikein odotan, että saan paistaa toivonmukaan marenkeja uuden kodin uunissa ilman kummallisia kikkailuja ala- ja ylälämpöjen kanssa. Kaappeja ja laatikoita ei ole ollenkaan tarpeeksi ja kaikki tavarat pitää pinota ja laittaa toisten tavaroiden taakse ja niinpä kaapeissa on hetkessä sekasotku, kun tavaroita pitää siirtää toisten tieltä. Toivon kovasti, että jaksaisin edes hieman parempaa järjestystä pitää, kun tavaroille on enemmän tilaa.

Avohyllyt ovat kauniit, jos ne pysyvät järjestyksessä. Myös nämä hyllyt ovat räjähtäneet viime aikoina käsiin. 

Liian vähän tasotilaa minun leipomuksilleni. Vähemmän kokkaavalle varmaan riittävästi. 

Kylppärimme on täynnä todellisia tehoneiöitä: suihku, wc, pyykkikone, vaipanvaihtopiste, säilytystilaa ja lasten kylpyamme. Toisaalta on ollut äärimmäisen kätevää, että kaikki on käden ulottuvilla, kun vaihtaa vaippaa (paitsi vaatteiden pyykkikori) ja vauvaa on voinut hoitaa kätevästi samalla, kun Bonsku kylpee, mutta kyllä kieltämättä voisi hieman enemmänkin olla tilaa eri toiminnoille. Ja sauna, ah, sauna. Sitä odotan. Mutta olen silti tyytyväinen, ettei tässä kodissa sauna vienyt yhtään neliötä tilasta. Muutenkin on ollut kätevää, että koti on ollut kompakti, vaikka se tietysti tarkoittaa myös pienempää pinta-alaa. Tässä kodissa on nopeasti ehtinyt hätiin, jos on tullut akuutti tilanne toisessa huoneessa. Toisaalta uusikin koti on tietyllä tavalla kompakti, kun kaikki on jaettu kolmeen kerrokseen. Rappusissa ravaamista se kyllä tarkoittaa. 

Tehoneliöt parhaimmillaan ja pahimmillaan. Montako toimintoa löydät?

Lisää pyykkiä... Tämä on taitettuna kokoon ehkä kerran kahdessa viikossa parin tunnin ajaksi, kunnes uusi koneellinen taas levitetään. 

Sijainti, sijainti ja sijainti. Se on ollut tämän kodin yksi valttikorteista (jos siis haluaa asua keskustassa). Rauhallinen sisäpiha aivan kaiken äärellä. Kivenheitto torille ja kauppoihin. Omalta pihalta suoraan vehreään puistoon, taidemuseoon ja kahteen leikkipaikkaan. Tiedän, että vaatii vähän totuttelua siirtyä hieman syrjemmäs, vaikkakin vain puolisentoista kilometriä. Uskon, että siihen tottuu kuitenkin nopeasti. Ja toisaalta nautin ajatuksesta, että ympärillä on hieman rauhallisempia katuja, vaikka keskustaan on vain lyhyt huipaus. Onneksi myös leikkipuisto on ihan lähellä edelleen.

Nämä yksityiskohdat, joihin kodissa rakastuin ja joita edelleen rakastan. 

Vaikka nytkin muutamme vanhaan taloon täynnä kauniita yksityiskohtia, jään silti ikävöimään tämän kodin kauniita ikkunoita ja vanhoja ovia. Ovia itseasiassa ei uudessa kodissa ole kuin muutama ja ne ovat uusia. Tässä kodissa on ollut kauniit, paksut puiset peiliovet ja vanhat kahvat. Avaimia lukkoihin ei valitettavasti ole ollut, ne olisivat tulleet tässä viime aikoina tarpeeseen. Rakastan tämän kodin vanhoja jugend-ikkunoita: niin yksinkertaisella koristeella saa aikaan kauniit ikkunat. Onneksi uudessakin kodissa on säilytetty vanhat ikkunat, eikä vaihdettu uusiin! 

Tässä ehkä tuli hieman painotettua niitä negatiivisia puolia, mutta lupaan, että luvassa on vielä viimeinen oodi tälle kodille sellaisena, jollaisena haluan tämän muistaa. Ilman pyykkejä ja sotkua. 

Maailman kaunein mummula

Monen vuosikymmenen leluja ja monen vuosisadan esineitä. 

Anteeksi vaan muut mummut, mutta väitänpä tässä postauksessa, että Bonbonilla on maailman kaunein mummula ja minulla maailman kaunein anoppila. Minun on jo monta kertaa pitänyt kirjoittaa postaus aiheesta, mutta aina on jäänyt kuvat ottamatta, kun olemme vierailleet appivanhempieni luona miehen lapsuuden kodissa. Nytkään kuvat eivät tee oikeutta, mutta näissä on ehkä mukana ripaus arkirealismia verrattuna niihin sisustuslehtien kuviin, joita olen kodista nähnyt. 

Tässä keinutuolissa on istuttu imettämässä ainakin kahta sukupolvea, ikänsä puolesta varmaan historia voisi olla pidempikin. 

Kuvia on rajattu, mutta arki saa kodissa näkyä. Tässä pöydälle on jäänyt mummun herkullisia uuniomenoita.

Mummula on aivan uskomaton paikka. Kaikki on, ainakin minun silmissäni, aivan viimeisen päälle mietittyä ja harkittua. Lähes kaikki on vanhaa ja taidolla kunnostettua, mutta silti ei tule olo, että olisi museossa tai pitäisi varoa jotakin. Näin on ollut aivan alusta saakka, silloinkin kun 19-vuotiaana tyttösenä vähän jännittäen kävin enisimmäisiä kertoja visiitillä. Ehkä muodon vuoksi varoin kuitenkin vähäsen. Nyt rötvään kyllä rauhassa antiikkisohvien tyynyvuorten päällä ja Bonsku saa puljata rauhassa pitkin lattioita.  

Bonbonia ei taida yhtään kiinnostaa, miten hienossa ympäristössä hän leikkii. 

Koti on kunnioitettavan tarkkaan kunnostettu. Useimmissa asuinhuoneissa on anopin itsesekoittamilla perinnemaaleilla kuvioidut tapetit. Sabloni sablonilta maalatut. Näitä ihailen ehkä kaikkein eniten koko talossa. Tietysti talon kunnostus vaatii harrastuneisuutta, eikä mikään ole koskaan kokonaan valmista. Se ei silti tarkoita, etteikö kaikki olisi kaunista! 

Tässä sabluunalla maalattuja tapetteja eri huoneista. Aivan huikeita!

Itse en haaveile näin mittavasta remonttikohteesta, kuin mitä talo on alunperin ollut, vaikka tykkäänkin sisustaa ja laittaa kotia. Olen myös hyvin paljon sisustustyyliltäni eklektisempi ja yhdistelen surutta jugendia, modernia ja 50-lukua. Appivanhempien kautta olen kuitenkin ehkä enemmän ja enemmän alkanut arvostaa vanhaa ja alkuperäisen kunnostamista verrattuna nykyaikaistamiseen. Lähes kaiken ikäisissä taloissa minua viehättävät alkuperäisten yksityiskohtien säilyttäminen. Niin moni talo on remonteilla pilattu. Nämä taitavat olla suuressa määrin tosin makukysymyksiä.

Mummun sylissä on mukava soittaa. Pianon päällä on kuulemma "kakka" eli ankka. 

Kunnostustyö on jatkuvaa. Pönttöuunit on melko vastikään maalattu marmoroimalla. 

Tietysti mummulassa on kaikki nykyajan mukavuudet, ei siellä aivan edellisillä vuosisadoilla elellä. Moni nykymykavuus on kuitenkin kekseliäästi ja tyylikkäästi piilotettu tai muuten saatu sopimaan muuhun sisustukseen. Lankapuhelinkin toimi pitkään oikein kunnolla vanhassa puhelimessa! Nykyisin liittymää ei tosin taida enää olla. Taloa on muutettu myös perheen käyttöön sopivammaksi ja yläkerran vinttiin on rakennettu "poikien huone", joka toimii nykyään työhuoneena. 

Vielä jokin aika sitten puhelin toimi. Puhelimen takaa portaat vievät yläkerran huoneeseen. 

Ei taida Bonbon vielä tajuta, miten erityisessä mummulassa hän saa vierailla. Tai eipä sillä kyllä lapselle taida olla merkitystä. Ehkä Bonbon kuitenkin oppii arvostamaan kaunista mummulaansa ja kunnioittamaan vanhoja rakennuksia vierailuillaan. Tai sitten ei. Mieheni nimittäin ei ole saanut kunnostuskärpäsen pistoa, eikä hänen aikansa kyllä remontoimiseen riittäisikään. Vanhaa ja kaunista osaa hänkin kyllä arvostaa. 

Kirjaston kakluuni on uudelleen muurattu tähän minun aikanani. Ennen siinä taisi olla pönttöuuni.

Vaikka olen tottunut vierailemaan tutussa anoppilassa, eikä tietenkään kotia jaksa joka kerta ihastella samallan intensiteetillä kuin alkuaikoina, aika usein tulee kuitenkin huomattua jokin uusi kaunis yksityiskohta, jota ihastella. Turhan harvoin ehkä sanon näitä ihastelujani ääneen. No, nyt ainakin tässä postauksessa on tullut toistettua, etten voi käsittää, miten uskomattoman kaunis ja upea anoppila ja Bonskun mummulla meillä on. 

Takamettän valtiatar

Kuvittele tähän moderni vapaa-ajan asunto meren rannalla, suuret ikkunat, kivilattiat ja etualalla parveke. 

Välillä on kausia, jolloin heittäydyn oikein nostalgiseksi fiilistelijäksi. En ole varsinaisesti haikailija, mutta menneiden muistelu on välillä kivaa. Viime viikonloppuna olin käymässä lapsuuden kodissa ja pitkästä aikaa lähdin samoamaan pikkuruiseen lähimetsään, jonka kiistaton valtiatar olin lapsuudessa ja nuoruudessa. Ja koska ilmeisesti kukaan yksittäinen lapsi ei selvästikään ole suistanut minua vallasta, voin kutsua itseäni varmasti edelleen takamettän nukkehallitsijaksi. "Takamettä" on minun lapsuuteni yksi tärkeimmistä paikoista ja on se ollut merkityksellinen myös varhaisaikuisuudessa. Tässä hieman nostalgista paatosta ja luontokuvia teillekin. 

Näetkö polun? Tästä se kulki, Peikkopolku tarkemmin sanoen. 

Lapsuudessa meillä oli dalmatiankoira Akseli, joka vaati lenkitystä ylhäisessä yksinäisyydessä, sillä tämä ei tullut toimeen muiden (uros)koirien kanssa muuten lempeästä luontestaan huolimatta. Niinpä takamettässä kulki aina siistit ja nätit polut reiteillä, jolla koiraa lenkitettiin. Minäkin pääsin kulkemaan noita polkuja jo varhain. Ensin vanhempieni kanssa. Eräät varhaisimmista muistoistani liittyvät takamettään. Kävimme äidin kanssa syömässä eväitä "pöytä ja penkki" -nimisellä paikalla, jossa oli ikään kuin pieni penkki, tuoli ja pöytä. Muistan nytkin sellaisen pienen rahkajälkiruoan maun. Aprikoosia, vadelmaa tai mansikkaa. Toinen varhaislapsuuden tärkeä paikka oli keppipaikka. Muistan sieltä löytyneen sinisen linnun munan. Muistan lätäkön, jonka pohjassa oli jäkälää. Varhaisimmat muistot ovat varmaankin kolmen vuoden kieppeiltä. 

Vähän kanervia kun raivaisi, niin löytäisi penkin ja pöydän. 

Keppipaikasta löytyy edelleen monenlaisia keppejä. Kenenköhän spice girsin asunto tämä mahtaa olla?

Samoilla paikoilla on ollut eri ikäisenä eri merkityksiä. Jos keppipaikka oli ihan pienenä hauska puljaamispaikka, niin myöhemmin se oli vaikkapa Spice-bussi tai orpolasten majapaikka. Kun kävelen mettässä, mieleeni nousee lukuisia erilaisia juonellisia roolileikkejä, joita rakastin pienenä. Metsä tarjosi mahtavat ja turvalliset puitteet näille leikeille. Irronnut männyn oksa saattoi olla "riistaa" tai neulaset seteleitä. Leikkipaikkoja vaihdeltiin leikin mukaan ja uusia paikkoja etsittiin  hieman syrjäisemmistä kolkista. Eksymisvaaraa ei ollut, sillä joka reunalta tulee pienen matkan päästä talot ja tutut kadut vastaan. Täydellinen leikkipaikka siis. 

Tämä puu on dramaattisesti nimetty "vanhaksi hirttopuuksi". Leikeissä ei kyllä koskaan hirtetty ketään.

Eikö tässä aivan selvästi olekin Peikkopolku 13, tuo peikkojen omistama kylpylä? Taustalle jää pieni suo, jossa tietysti on peikkojen erilaisia kylpyaltaita. 

Tietysti metsässä keksittiin kaikkea jännittävää ja taianomaistakin leikkiä. Olen piirtänyt metsästä useita "karttoja", joihin olen merkinnyt erilaisia kohteita. Valitettavasti en muistanut etsiä käsiini yhtään tällaista karttaa. Olisi ollut hyvä vähän virkistää muistia. Monille paikoille olen antanut nimet. Metsästä löytyy mm. Marjamaa, Pimeämetsä, Vanha hirttopuu, Peikkopolku ja Peikkopolku 13:ssa on peikkojen kylpylä sekä Hyvänhengen lampi ja sen vastaparina Pahanhengen lampi. Osa paikoista vaatii aikamoista mielikuvitusta, jotta ne saa näyttämään nimensäveroiselta, mutta siinä taitaa olla koko homman juju. 

Tässä näette Hyvänhengen lammen. Tietysti sen vastaparina oli myös Pahanhengen lampi, jota myöhemmin kutsuttiin suolalammeksi. Tämän leikin muistan elävästi. 

Myös majanrakennuskulttuuri on aina kukoistanut takamettässä. Välillä tosin siihen on liittynyt ikäviä lieveilmiöitä: roskaamista, ruosteisia nauloja, ja puiden sahaamista. Muistan kyllä monet majat, jotka metsään on rakennettu. Mieleen palautuu tosin myös vaikea kostonkierre, joka syntyi, kun vuorotellen tuhosimme naapurinpoikien ja ystäväni kanssa toistemme majoja. Ne alotti. Nytkin mettästä löytyi ainakin yksi maja. 

Takamettässä on näemmä elämää. 

Kuoppamaja, jota ennen varjosti komea mänty oksineen. Nyt mänty on katkottu, joten myös majan katto on tuhoutunut. 

Rakennettujen majojen lisäksi metsässä oli monia ihania "luonnonmajoja". Kuoppia ja kallionkoloja, joissa voi leikkiä kotia ihan ilman rakentamisen vaivaa. Legendaarisin näistä taisi olla kuoppamaja (ks. yllä), joka oli ihanasti vieläpä puun suojassa. Muistan sisustuskärpäsen iskeneen jo silloin, sillä ainakin vähän vanhempana muistan miettineeni leikin lomassa majojen interiöörejä. Välillä kallio oli moderni kesämökki suurin ikkunoin ja parvekkein, välillä taas noitien pieni mökkeröinen metsän siimeksessä. 

Toinen hieno leikkipaikka, mutta jostain syystä en tästä paikasta muista mitään erityistä leikkiä. Tämä taisi olla poikien valtaamaa aluetta. 

Olisi jännä tietää, miten aikojen saatossa nuo kallioisen metsikön muodot ovat muotoutuneet. Kalliossa on hienoja halkeamia ja kallioiden väliin jää paljon irtolohkareita. Kallion lisäksi pikku takamettä tarjoaa kuitenkin myös metsän antimia. Sieltä on kerätty mustikkaa, puolukkaa ja hyvinä vuosina sieniäkin. 

Näihin hienoihin kallionkoloihin hukkasin kerran legoja.

Vaikka suurin osa muisoista takamettästä liityy lapsuuteen, niin on siellä tapahtunut merkittäviä asioita myös varhaisaikuisuudessa, kuten tuolla ylempänä jo mainitsin. Päätän tämän nostalgiapläjäyksen paikkaan, jossa olimme mieheni kanssa toisilla treffeillämme kohta kymmenen vuotta sitten. Ja vuosi niistä treffeistä menimme tällä paikalla kihloihin. Siksi se on tietysti nimetty Kihlapaikaksi. Keppipaikka ja Kihlapaikka, takamettässä on monenmoista. Muistoa muiston päälle. 

Monet piknikit on myös takamettässä vietetty. Tällä paikalla kaksi aivan erityistä sellaista. 

Onko sinulla jokin erityinen paikka lapsuudesta, joka on jäänyt sydämeesi?

Hup, home, hup!

Huhheijaa, onpas kiva palata omaan kotiin! Oma sänky, oma suihku, jopa omat kotityöt. Lisäksi on aika kivaa, ettei joka päivä tarvitse pakata laukkuja uudestaan ja puhtaita vaatteita on tarjolla lähes rajattomasti. 

Viimeisen viikon elämämme on mahtunut tällaisiin laukkuihin...

Pyöräilyterveiset Hollannista!

Ja kotimme oli kaksi yötä täällä..

Iiik! Voiko tämän karkkisvärisempää yöpaikkaa enää olla?

... eli Amsterdamin liepeillä sijaitsevan Zeeburgin leirintäalueen "ekomökissä". En kyllä tiedä, miten ne olivat ekologisia. Tai no, ilmastoinnin suhteen ne olivat kovin säästeliäitä. Mökkien katoilla kasvoi sammalta ja muita kasveja. Leirintäalueella myös hajusta päätelleen polteltiin erään sortin kasveja, mutta paikka oli hyvin hoidettu ja melko rauhallinen. 

Seuraavat yöt helpoissa hotellessa eli täällä...

Easy Hotel Den Haag. Sopivasti Hollannin väreissä. 

ja täällä... 

Hiukan harmitti, ettemme Rotterdamissa tajunneet Stayokay-hostellia, joka olisi sijainnut hienoissa kuutiotaloissa. 

Seuraava koti räjäytti pankin ja yövyimme täällä...

Kuvassa Bredassa sijaitseva Het Scheepshuys.

Tämä oli ehkä hienostuneinen hotellihuoneemme koskaan. Takka oli aitoa marmoria ja huonekalut jykevää massiivipuuta.

Paikasta tuli ihan mieleen Gilmoren tytöistä tuttu Dragonfly inn. Tarinakin on samanlainen, sillä omistaja oli remontoinut talon lähes purkukunnosta loisteliaaksi (mutta varsin kohtuuhintaiseksi) majataloksi. Bredaan kannattaa matkustaa ihan vain tämän hotellin takia. Kannattaa varata tosin etukäteen, me saimme huoneen ihan tuurilla. 

Konferenssihotelli Landgoend Huize Bergen Vughtissa majoittaa myös sinne sattuvia turisteja.

Eikä seuraava kotikaan paljon edellisestä jäänyt. Tämä olisi sitten ehkä se Independence inn. Meidän huoneemme tosin oli modernissa rakennuksessa ja itse huone oli suorastaan avantgardistinen.

Huone vaikutti jonkun sisustussuunnitelijaopiskelijan taidonnäytteltä, niin paljon erilaisia jänniä yksityiskohtia oli huoneeseen tungettu. Valot sai sammuksiin pistokkeen lisäksi sängyn vieressä olevasta tupsunarusta.

Viimeinen reissukoti olikin "vain" Holiday innissä, Utrechtissa, mutta makeasti nukkui sielläkin. 

Sinivalkoinen hotellihuone sopi pehmeäksi laskuksi kohti suomenmaata.

Mutta kaikkein makeiten nukkuu omassa sängyssä, noin 450 pyöräilykilometrtin ja lukemattomien kylien, kaupunkien, maisemien ja kokemusten jälkeen. 

Olo on kuitenkin edelleen ihan "Hup, Holland, hup!" Jatkoa seuraa...