keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Tyytyväinen tutkija: Tintti 1 vee ja risat

Tintti täytti vuoden jo ajat sitten (eli vajaat kaksi kuukautta sitten), mutta en ole millään ehtinyt kirjoittaa hänen kuulumisiaan tässä kaiken kesähauskuuden keskellä. Toisen lapsen syndooma kenties vaivaa? Ja toisaalta juuri nyt vähän reilun vuoden iässä on hyvä kirjoittaa kuulumisia, sillä syntymäpäivien jälkeen on tapahtunut niin valtavasti kehitystä. Moni kutsuisi häntä jo taaperoksi, mutta minä en ihan vielä. Silti uusia taitoja ja taaperomaisia piirteitä on ilmaantunut juuri näiden viimeiden parin kuukauden aikana.

Iloinen kesäpoika, mutta kuvasta näkyy, että Tintti ehti sairastua vesirokkoon, ennen kuin sai sitä vastaan rokotteen. Onneksi tauti ei paljon menoa haitannut (vaikka toki pysyttiin pois ihmisten ilmoilta). Kuvat taas mummulta. 
Edellisessä kuulumispostauksessa pohdiskelin, skippaako Tintin ryömimisen kokonaan ja siirtyy suoraan konttaamiseen. No, viikkoa ennen 11 kuukauden ikää hän lähti kuin lähtikin suoraan kontaamaan. Pari viikkoa ennen tätä ei kieriminen paikasta toiseen enää kelvannut, vaan hän selvästi pohti uusia keinoja edetä. Sitten yhtäkkiä melko minimaalisella treenauksella hän nousi konttausasentoon ja lähti eteenpäin. Ryömimistä hän kokeili paristi, mutta konttaaminen oli nopeampaa. Konttaaminen avasi kyllä aivan uuden maailman! Ja kaikki vaaranpaikat piti suojata ja Bonskun pikkulelut piti heti korjata parempaan talteen. Seuraava harppaus liikunnallisessa kehityksessä tapahtui noin vuoden ja kuukauden iässä, kun Tintti alkoi nousta portaita ja samassa rytäkässä alkoi seistä tukea vasten. Juuri kun varasimme olohuoneen senkin päälle pikkulegoille paikan, Tintti alkoikin yltää niihin. Turvaporttien sulkeminen on tullut rutiiniksi ja tilaisuuden tullen Tintti portaita nouseekin. Alas hän yrittää mennä nenä edellä, mikä on vielä hieman hasardia.

Tässä kuvassa varmaan päristellään. Kädessä on kiva olla jokin auto. Myös ukkeleita hän liikuttelee. Ne tosin liikkuvat "kävellen", mutta nekin pärisevät. 

Olemme todenneet Tintin olevan musiikin suhteen melko kaikkiruokainen. Tai oikeastaan hän on äänien suhteen melko kaikkiruokainen. Mikä tahansa rytmikäs ääni saa aikaan hytkymistä ja hymyilyä. Parhaat äänet ovat kuitenkin leluista soivat pienet musiikin pätkät, etenkin Catepillarin leludumpperi, joka soittaa raksamiehelle sopivaa rokin räminää. Mutta kuten sanottu, kaikki menee klassisesta kolahduksiin. Rytmi tuntuu olevan veressä ja hän tykkää myös paukuttaa leikkirumpuja ja ihan mitä vaan asioita. Tintti tykkää myös tutkia ihan mitä vaan asioita. Hän on utelias, mutta keskittyväinen ja saattaa viettää pitkiä aikoja leikkimässä ja tutkimassa, jos vaan edessä on tarpeeksi mielenkiintoisia asiota. Tai sitten hän viipottaa paikasta toiseen etsimässä niitä. Ja autot, niillä hän jo päristelee eikä taida olla leluissa autojen voittanutta. Tai ihan minkä vaan liikkuvan.

"Tevvö!" Oikeasti Tintin tervehdystä on vaikea pukea sanaksi ilman foneettisia merkkejä, mutta "tevvö" on ehkä lähinnä, mitä keksin. 

Tintti tuntuu olevan melko sosiaalinen tapaus. Bussissa tai missä ikinä liikutaankaan, esimerkiksi tänään Turku-Seili-yhteysaluksella, hän tykkää tehdä tuttavuutta kanssamatkustajiin. Hän keimailee ja hymyilee seitsenhampaista hymyään ja kujertelee ennakkoluulottomasti kaikille. Lapsista, etenkin ikätovereista, hän innostuu ja osoittelee riemusta kiljuen. Tuttavuutta hän tekee iällä tyypillisesti ehkä hieman rajusti, mutta ystävällisesti. Hän tervehtii myös ihmisiä ojentamalla kätensä ja sanomalla "Teevvö" tai jotain sinne päin. Välillä pitää myös kokeilla yhdistää sormet uuden tuttavuuden kanss a E.T.-tyyliin sekä lasten että aikuisten kanssa. Hän tykkää kovasti myös hassutella ja hänellä on oma hassutteluilmeensä. Tintti nyrpistää nenäänsä ja virnistää sekä näyttää kieltä sekä muille että peilikuvalleen. Hänestä on siis kuoriutunut varsin veikeä tapaus. Myös kukkuu-leikkiä hän leikkii sellaisella vauhdilla, ettei pysy itsekään perässä. Hän pyörittää päätään "piiloon" ja takaisin niin, ettei ehdi edes kukkuu sanoa.

Leikkiminen on tarkkaa puuhaa. Ei vauvalelut enää paljon kiinnosta. Mielellään hän leikkisi pikkulegoilla ja aina oikein hyökkää laatikon kimppuu, jos se sattuu olemaan auki. 


Ehkä suloisinta tässä vaaperovaiheessa ovat ensisanat. Vaikka laskenkin "Pam pam"-hokeman Tintin ihan ensisanaksi, niin nyt niitä sanoja on oikeasti tullut selkeästi ja kunnolla. "Tevvö" (=terve) oli yksi ensimmäisistä sanoista, mutta sen jälkeen on  tullut "nam nam", "kukka", "kakka", "pappa", "papa" = napa ja "pa" = heppa, heippa. Pienistä rakennuspalikoista ne ensimmäiset sanat lähtevät ja sitä on kiehtova seurata. Tintti on selvästi nyt kiinnostunut sanoista ja niiden oppimisesta ja jatkuvasti osoittelee asioita, jotta aikuinen nimeäisi niitä hänelle. Tietyt jutut pitää kuulla aina uudestaan ja uudestaan, kuten taulu, ikkuna ja ponit (vessassa koristeena).

Tässä kuvaava kuva Tintin keskittyneestä tutkiskelusta. Taustalla Catepillarin kaivuri, joka soittaa myös mielenkiintoista hytkytysmusiikkia. 

Sisaruussuhteessa on nyt Tiitun hassuttelun myötä hieman seesteisempi vaihe. Bosnku on selvästi tajunnut, että tuosta voi saada kaverinkin. Parhaita hetkiä ovat ne, kun Tinttiä harmittaa jokin ja Bonsku alkaa lohdutukseksi hyräillä aiemmin mainitun Catepillarin soittamaa säveltä. Toki usein Bonskua myös harmittaa, kun Tintti tuhoaa leikit ja etenkin Tintin lähdettyä liikkeelle oli melkoisen haastavaa, mutta nyt nautitaan tästä hetkestä.  

Vesitouhut sujuivat veljen kanssa mukavasti ilman suurta draamaa. 
Sellainen ihana Tintin Tintti Tinttinen. Niin iloinen, niin rauhallinen, silti niin vilkas. Vielä aika vauva, mutta koko ajan vähän enemmän taapero. Aika tasainen kaveri edelleen, mutta kyllä siltä vähän odotan, että millainen vauhtikaksikko näistä vielä tulee. 


torstai 25. heinäkuuta 2019

Lukumoukasta lukutoukaksi

Lapsena olin kova lukemaan ja pidin kirjoista kovasti. Alakoulussa ahmin läpi monenlaisia lasten- ja nuortenkirjoja. Erityisen rakkaita olivat The Baby sitters clubit, Laura-sarja, eläinlääkäriperheen ja rikosmysteerit yhdistävä sarja, jonka nimeä en muista sekä jossain vaiheessa Harry Potterit. Sitten jotain tapahtui ja lukuharrastus hiipui. Osittain varmaan ihan ajankäytöllisistä syistä, mutta osittain myös siksi, ettei minulle sopivia kirjoja oikein tuntunut löytyvän. Olin vielä liian nuori ja lapsellinen aikuisten lukemaan aikuisten kirjoja, mutta nuorten kirjat tuntuivat osa kovin vierailta tai osa taas liian lapsellisilta. Luin kuitenkin vuosien varrella aina silloin tällöin. Välillä Jane Austenia, välillä Agatha Christietä, välillä jotain muutakin. Aina silloin tällöin jokin kirja sykähdytti kovasti, mutta lukeminen oli suhteellisen satunnaista. En nyt ehkä ollut lukumoukka, kuten otsikko väittää, mutta en kyllä mikään lukutoukkakaan.

Poikkeuksellisesti vain yksi kuva. Vanhempieni takapihalta löytyy monta ihanaa lukusoppea. Tässä kuvassa puutarhakeinussa. 
Opiskeluaikana olisi ollut aikaa lukea, mutta tenttikirjojen jälkeen romaaniin tarttuminen ei houkutellut. Sitten tulivatkin työelämä ja lapset, jotka tuntuivat hankaloittavan lukemista. Mutta nyt yhtäkkiä ongelmani on ratkaistu ja olen päässyt uudestaan sukeltamaan lukuharrastukseen kuin ala-asteikäinen Karkkis, sillä löysin vähän puolivahingossa Bookbeatin ja muut kirjapalvelut. Olen lukenut nyt reilun puolen vuoden aikana 15 kirjaa (joista kaksi tietokirjoja) ja se on enemmän kuin varmaan edellisen viiden vuoden aikana yhteensä. Minä olen nauttinut siitä, etten ole kahlittu kantamaan mukanani kirjaa, eikä minun tarvitse kannatella kirjaa ja kääntää sivua kun vaikka nukutan lapsia. Tarvittaessa sivun voi "kääntää" vaikka nenällä (kokeiltu on, pakkasessa vaunuja heijatessa, sillä hanskoja ei viitsinyt riisua). Kirjaa voi lukea muuallakin kuin kotona ja kirjan voi aloittaa ja lopettaa matalalla kynnyksellä. Ei tarvitse miettiä, jaksanko kantaa tämänkin kotiin kirjastosta tai harmitella, että nyt jää tämäkin kirja kesken. 

Toisaalta tuntuu hieman hölmöltä maksaa palvelusta, kun tiedän, että kirjastossakin on e-kirjoja, joita lainata. Nyt hoitovapaalla on erityisesti tullut mietittyä sitä, tarvitsenko palvelua. Olen kuitenkin sen verran kärsimätön ja toisaalta myös elämäntilanne on vähän sellainen, että lukuhetket on varastettava sieltä sun täältä, etten jaksa jonotella haluamaani kirjaa. Olisi kyllä hienoa, jos kirjastonkin e-kirjavalikoima laajenisi entisestään. Ja haluan nimenomaan lukea kirjani. Aluksi kokeilin äänikirjoja, mutta haluan mieluummin lukea kirjat itse.

Mitä sitten olen lukenut? Kaikki alkoi oikeastaan instagramista bongaamastani lukusuosituksesta. Eräs tuttuni suositteli lukemaan Juha Itkosen Ihmettä kaikki. Se sykähdytti ja pääsyin lukemaan sen jälkeen lisää Juha Itkosta, sillä tarinat, etenkin Anna minun rakastaa enemmän, olivat todella mukaansatempaavia. Sitten päätin kahlata läpi Eve HietamiehenYösyöttö-trilogian, joka oli viihdyttävä, joskaan ei ehkä yltänyt suosikiksi. Vanhemmuus-genreen menivät myös Tee se itse -vauva ja #Vauvavuosi, joihin välillä samastuin ja välillä taas en ollenkaan. Pauliina Rauhalan Synninkantajat oli paikoin melko raskasta luettavaa ja sai pohdiskelemaan omaa suhdetta uskoon. Celeste Ngin Tulenarkoja asioita oli minusta koukuttava, joskin kummallisen täynnä amerikka-kliseitä. Ehkä jopa niin täynnä, että ne olivat tehokeino? Seuraavaksi luin miehen serkun suosituksesta Laura Lehtolan Takapenkin sekä ihan uteliasuudesta Juhlia Thurénin Kaikki rahasta -tietokirjaa. Jälkimmäinen on ollut yllättävän kiinnostavaa ja toisaalta helppolukuista. Edellinen taas toisaalta kevyttä ja toisaalta ei ollenkaan. Huomaa, että olen kaivannut sellaista luettava, joka on suhteellisen kevyttä ja helppoa luettavaa, ehkä humorististakin, mutta jossa on myös ajattelemisen aihetta. Samaan sarjaan taisi kuulua myös Miika Nousiaisen Juurihoito. Muitakin kirjoja olen lukenut ja muutamia aloittanut ja jättänyt kesken. Nyt näyttää uhkaavasti siltä, että Vadelmavenepakolainen jää kesken, sillä sen aloittaminen on ollut vähän tahmeaa. 

Ehkä lukeminen on tuntunut siksikin niin virkistävältä, että siinä pääsee helposti sukeltamaan jonkun toisen elämään. Välillä, kun "oma aika" on kortilla, pääsee lukemalla nopeasti jonnekin muualle. Olen myös ilahtunut, ettei nettisivuilla pomppiminen ja lasten keskeytykset ole pilanneet keskittymiskykyäni. Kirjaan pystyn uppoutumaan helposti, jos se vaan on riittävän kiinnostava.

Miten sinä luet kirjasi? Onko sinulla lisää lukusuosituksia?

torstai 18. heinäkuuta 2019

Stop right now, thank you very much...

Vaikka Spice Girlsien Stop alkoikin soida päässäni, kun aloitin tätä postausta, ei postaus liity mitenkään Spaissareihin. Sen sijaan kirjoitan pienestä ja nopeasta DIY-projektistani, jonka tein viime viikolla. Tässä kesän aikana olemme huomanneet tarvitsevamme ovistopparin ulko-oveen. Meillä on tapana pitää ovea auki lämpiminä päivinä kotona ollessamme, mutta tuuli heiluttelee välillä ikävästi ovea. Tämä on erityisen ikävää, jos Tintti on nukkumassa ulkona ja herää oven paukautukseen. Argh. 

"Ei muumitaloa lukita yöksi..." No meillä sentään lukitaan ovi, kun ei olla paikalla, mutta ovien auki pitämisessä on kivaa muumilaaksotunnelmaa. 

Tietysti mikä tahansa saapas kävisi tarkoitukseen myös, mutta koska naapureillakin on kivoja ovistoppareita, halusin tietysti jonkun kivan näköisen version. Ja kuulemma miehen suunnistuskenkä on tarkoitukseen liian arvokas... Naapureilla on muun muassa kivoja eläimiä, kauniisti maalattu kivi ja rento juuttisäkki. Googlailin erilaisia vaihtoehtoja sekä DIY että ostoversioista ja kangaslaariani tutkiessani sain idean pyramidin mallisesta, yksinkertaisesta mutta värikkäästä stopparista. Nopeasti löytyi myös sopiva ohje Kaksi kaunista -blogin kätköistä. Helposti tuollaisen tekemisen olisi keksinyt itsekin, mutta ohjeen avulla ajattelin välttää turhat kantapään kautta väkertämiset. 

Kannattaa säästää pienetkin tilkut kalliista kankaista. Hukkapaloista saa vaikka mitä kivaa! 
Yksinkertaisuudessaan siis leikataan sopivan kokoinen tasakylkinen kolmio mallipalaksi ja pohjasivun kokoinen neliö pohjaksi. Koska en ajatellut ryhtyä sarjatuotantoon, tein palat suoraan aaltopahvista, joka sujautetaan tukemaan stopparia lopuksi. Käytännössä siis leikkasin suoraan pahvista lisäksi kolme muuta kolmiota ja sitten käytin yhtä kolmioista kankaiden mallipalana. Kankaisiin leikkaisin leikkasin pienet saumanvarat. Lisäksi leikkasin kankaasta kaksi pohjaneliötä saumanvaroineen.  

Tötterö saumuroituna. Hiukan nuo valkoiset langat irvistävät valmiissa stopparissa, joten suosittelen ompelukonetta ja sopivan värisiä lankoja. 

Koska säästän aina pienetkin Marimekon kankaiden palat, löysin laatikosta muutaman kivan kankaan, joista tein kolmiot. Pari kankaansoiroa oli liian kapeita, mutta ompelin kaksi kolmioista yhdistämällä kahta kangasta. Sitten saumuroin kolmioiden sivut yhteen lukuunottamatta viimeistä saumaa. Tämän sauman väliin leikkasin kanttinauhasta lenkin, josta stopparia on helppo nostaa. Sitten ompelin pohjaneliöt kiinni pyramidiin kolmelta sivulta. Yhden sivun jätin siis vielä auki. 

Kolmiot on helppo pujottaa paikoilleen. Neliöpahvi kannattaa jättää viimeiseksi. 

Ompelun jälkeen sujautin paikoilleen ensin pahvikolmiot ja lopuksi pahvin pohjaneliökankaiden väliin. Sitten aloin täyttää stopparia. Käytin keittiön kuiva-ainelaatikosta unohtuneita kuivia papuja ja linssejä, joita ei tulisi todennäköisesti enää käytettyä. Taisin laittaa mukaan jotain siemeniäkin, joten toivon, etteivät linnut kiinnostu stopparista... Lisäksi laitoin mukaan pari kiveä lisäämään painoa. Mikä vaan sopivan painava käy. Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin riisiä ja kiviä. Lopuksi ompelin viimeisen sivun käsin.

Muun muassa näillä täytin stopparin. En tiedä onko papujen parasta ennen -merkinnöillä merkitystä, mutta nyt ainakin pääsivät hyvään käyttöön, vaikka eivät syödyksi tulleetkaan. 

Ovistoppari on nyt ollut paikoillaan noin viikon ja toiminut aika kivasti. Se on helppo nostaa pois oven tieltä ja se on pysynyt ainakin kohtalaisessa tuulessa paikoillaan. Ja oli kiva tehdä jokin nopea ja helppo käsityö pitkästä aikaa. 

Ja valmis! Stoppari sopii kukkasiin ja myös portaiden räsymattoon (ks. ensimmäinen kuva)

Pidetäänkö teillä ovet kesällä auki vai kiinni? 

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Aarne Alligaattori -letut

Kyllä, meidän perheessä on alettu nimeämään ruokia uudestaan, jotta ne houkuttelisivat Bonskua syömään paremmin. Pinaatti- ja porkkanaletut kuulostavat hänen korvaansa vähintään kyseenalaisilta, mutta Aarne Alligaattori tai Daniel Tiikeri -letut kuulostavat paaaaljon houkuttelevimmilta. Aina tämä ei toimi, mutta näiden ruokien kohdalla tämä kikka on toiminut. Esimerkiksi Turtles-risotto eli parsa kreemillä maustettu risotto ei ollut nimestään huolimatta menestys.

Lettujen pääainekset. Viljatuotteen Lettujauhoseoksella tulee niin hyviä lettuja!
Oikeastaan Aarne Alligaattori -letut tarkoittivat alunperin siis pinaattilettuja, mutta nyt päätin muuttaa nimen koskemaan myös Karkkiksen kokeilevan keittiön menestysreseptiä: porkkanannaattilettuja! Olen joskus tehnyt porkkanannaattipestoa, mutta siitä en oikein pitänyt. Tuntui kuitenkin ikävältä heittää kauniit naatit haaskuun, kun tiesin, että niitä voisi myös jatkojalostaa. Niinpä päätin kokeilla, miltä naatit maistuisivat letuiksi jalostettuina. 

Naattisosetta. Ihan hienoa siitä ei tarvitse edes yrittää tehdä. 
Mielestäni naatit vaativat kaverikseen jotain pehmeämmän makuista, sillä pelkältään taikina maistui hieman liian "ruohoiselta". Olen kokeillut sekä pinaattia että kesäkurpitsaa, molemmat toimivat oikein kivasti. Naatit tuovat lettuihin kivaa särmää ja ne sopivat etenkin fetan pariksi. Kokeilin tehdä lettuja myös vegaanisena, sillä minulla oli soijajogurttia, jonka makuun kukaan ei ollut oikein ihastunut ja ajattelin sen sopivan lettuihin. Laiskuuttani pistin kyllä loppusatsiin pari munaa rakennetta parantamaan. Käytän usein lettuja tehdessäni Viljatuotteen gluteenitonta lettujauhoseosta, sillä sillä olen saanut aina täydellisiä lettuja, mutta myös perus vehnäjauho käy. Tähän laitan nyt tämän semi-vegaanisen version, mutta yhtä hyvin voit käyttää 4 dl lehmänmaitoa. 


Aarne Alligaattori -letut

  • 1 puntti porkkanan naatteja
  • 1 pussi pakastepinaattia, 200g tuoretta pinaattia tai pieni kesäkurpitsa
  • 3 dl jauhoja (esim. Viljatuotteen gluteenittomia lettujauhoja
  • 2 dl (soija)jogurttia
  • 2  dl (kaura)maitoa
  • (2 kananmunaa)
  • Ripaus suolaa


1. Leikkaa kaikkein kovimmat osat naateista irti. Surauta naatit sauvasekoittimella hienoksi. Tässä voi kestää hetken, jos naatit ovat oikein vahvoja. 

2. Raasta kesäkurpitsa hienoksi (itse laitoin vähän myös karkeampaa raastetta mukaan) tai sulata pinaatti tai ryöppää tuoreet.

3. Sekoita taikina. (Soija)jogurtti teki taikinasta melko paksua, maidolla tulee vähän litkumpaa. Jos et laita munia, suosittelen käyttämään jogurttia, jotta taikina on paksumpaa ja helpompaa käsitellä. 

4. Lisää naattisurvos ja kesäkurpitsat tai pinaatti taikinaan. Paista keskilämmöllä niin, että reunat ovat rapeat ja letut saavat hieman väriä. 

Väri on oikeasti vielä kauniimman kirkkaanvihreä. Reunoilta toki pitsisiksi ruskistetut. 

Pohdin, että lettuihin voisi hyödyntää myös koko porkkanapuntin laittamalla porkkanaraastetta lettuja makeuttamaan. Silloin kyllä hieman menetetään lettujen kaunista, vihreää väriä. Naatit kirkastavat lettujen väriä, sillä pelkällä pakastepinaatilla tehdyt letut ovat mielestäni enemmän ruskeankirjavia. Naatit tuovat maun lisäksi myös esteettisen elämyksen.  Samalla saa hyvän mielen siitä, että tulee hyödynnettyä raaka-aineet naatista mukulaan.

Oletko sinä hyödyntänyt juuresten naatteja?

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Juhannuskukkulan kuninkaat

Tintti katselee kotikaupunkiaan näköalapaikalta. 

Pidin ydinkeskustassa asumisesta, mutta yksi asia minua hieman harmitti. Metsään piti aina erikseen lähteä. Toki vehreää puistoa oli lähettyvillä, onneksi, mutta se ei ole aivan sama asia. Omassa lapsuudessani takamettä oli rakas paikka, jossa oli ihana leikkiä ja huomaamatta kehittää motoriikkaa ja luontosuhdetta, vaikkei lapsi tietenkään semmoisia edes ajattele. Hieman säälitti, että Bonskun ensimmäisten vuosien metsäretket olivat melko satunnaisia vierailuja metsään. Onneksi ei kovin kauas keskustasta tarvinnut muuttaa, että saimme oman lähimetsän. Ihan takapihalta se ei ala, mutta se on tarpeeksi lähellä, jotta sinne on helppo lähteä lasten kanssa. Takametsän entisenä kuningattarena saan nyt kasvattaa pojistani Juhannuskukkulan kuninkaita. 


Juhannuskukkulan laelta on huimat näköalat. 

Olemme nyt retkeilleen Juhannuskukkulan metsikköön useita kertoja ja Bonsku on ottanut sen jo hyvin haltuun. Mikään valtavan suuri metsä ei tietenkään ole kyseessä, mutta aivan riittävä leikkipaikaksi. On kallioita, kaunis kielojen läpi kulkeva polku, huikeita näköaloja ja hurjia jyrkkiä mäkiä. On löytynyt metsämansikkapaikkoja, hyviä kiipeilypuita, pieni mustikkamätäs ja upeita kedon kukkia. Kukkulan laelta levittäytyy myös huikaiseva näköala Turun keskustaan. Välillä luonnossa rymytessä on helppo unohtaa, miten lähellä keskustaa oikeastaan ollaankaan. Kukkulalta näkee yhtä aikaa Tuomiokirjon, Mikaelin kirkon ja Martin kirkon tornit. Bonsku innokkaana kirkkobongarina on ollut vaikuttunut. 

Metsämansikat olivat lapsena aina elämys. Ihana tarjota tällaisia mansikkapaikkoja myös omille pojille. 

Hauska monihaarainen koivu on varmasti suosittu kiipeilykohde. Toisella puolella kalliota on myös mänty, jossa on täydelliset kiipeilyoksat. 
ikä ihme, että tuo meidän lähimetsämme tuntuu monipuoliselta. Juhannuskukkula on yksi Suomen arvokkaimmista kedoista. Se on luokiteltu perinnebiotoopiksi eli se on perinteisen maatalouden ja laiduntamisen muovaama hyvin lajirikas elinympäristö. Kukkulalla on siis ennen laiduntanut ainakin lehmiä ja varmaan lampaitakin. Koska eläimet eivät enää pidä yllä alueelle tyypillistä kasvistoa, se on alkanut metsittyä ja sitä on sen vuoksi hoidettava ja raivattava, jotta perinteinen kasvisto säilyy. 

Joku muukin käy metsässä leikkimässä. Bonsku tutkii katajien suojaan rakennettua majaa. 

Minusta on ollut erityisen keihtovaa bongata kukkulalta kukkia samalla, kun vahdin Bonskun ja Tintin leikkejä. Harrastin majakkakesänäni kasvintunnistusta ja -maalausta ja on ollut ilo bongata monia tuttuja lajeja kukkulalta. Se onkin ollut joskus saari, kun Turku on ollut vielä isolta osin veden peitossa. Ei ihme, että monin paikoin lajit ovat tuttuja myös Kylmäpihlajalta. Nyt kun luin tarkempia tietoja alueen erikoisuuksista, täytyykin alkaa etsiä ja bongata niitä retkillä. Täältä voi lukea oikein pitkän tekstin alueesta, sen kasvistosta ja historiasta. 

Suolaheinä- ja ruoholaukkamättäistä tulee saaristofiilis - ja saari tämä kukkula on joskus ollutkin. 

Keltamatara, yksi suosikkini kedon kukista. Niin söpön palleroinen ja täydellisen värinen!
Bonsku ja Tintti eivät ehkä mieti pomppivansa ja konttaavansa perinnebiotoopin keskellä. Heille kuitenkin näistä retkistä toivon syntyvän paljon iloisia luontomuistoja. Siinä sivussa kaupunkilaispojat saavat vähän hyödyllisiä bakteereja ja motoriikka kehittyy. Bonskulle tärkeää on ottaa lähes joka kerta eväät mukaan. Samalla tulee harjoiteltua säännöllisesti sitä, ettei luontoon jätetä mitään sinne kuulumatonta. Pullon sirpaleita tuollakin pitää valitettavasti varoa. Toivottavasti pojat isoina eivät pullonrikkomista harrasta. 

Bonsku matkaa kukkulalle yleensä pyörällä. Metsässä sitten jalan ja pyörä jossain lähistöllä tai äidin kädessä. 

Aika huikean lähimetsän me olemme siis saaneet. Kotimme sijainti tuntuu entistäkin täydellisemmältä. Niin lähellä luontoa ja silti niin lähellä keskustaa. 

Kun selkänsä kääntää, näkee ammattikoulun. 

Millaisia metsämuistoja sinulla on lapsuudesta? Tai millaisia sinun lapsesi saavat?