Tie Onnelaan

Oli kaunis heinäkuinen ilta, tarkalleen ottaen 14.7. Vuosi oli 2006 ja 18-vuotias Karkkis (going on nineteen) oli juuri kesän alussa päässyt ylioppilaaksi. Edessä oli opiskelupaikan valinta kahdesta vaihtoehdosta ja kesää oli vielä edessä vaikka kuinka. Kotikaupungissa oli keväällä avattu uusi "sedula" eli Sedu Koskisen Onnela-tanssiravintola. Pitihän sinne päästä vielä uudestaan, vaikka pariin otteeseen Karkkis oli siellä jo käynytkin. Tanssiminen oli kivaa ja hyvän ystävän kanssa oli hauska lähteä "yöelämään" ilman sen kummempia ajatuksia seuranhausta. Karkkis puki päälleen uuden vaaleankeltaisen, mustapilkullisen  mekon ja lähti ystävänsä Nooran kanssa kohti Onnelaa. 

Karkkis vuonna 2006. Hameet olivat lyhyitä ja hiukset blondit. Värimaailma sama.

Sama mekko mahtuu edelleen - ja taipui myös äitiysmekoksi!

Tanssilattialla oli hauskaa, vaikkei mistään upeista tanssiliikkeistä ollut tietoakaan. Ja onneksi Karkkis oli jo tuolloin sen verran hullu, ettei alkoholia tarvinnut hauskanpitoon. Koska paikkakunta oli varsin pieni, tuttuja kasvoja oli paikka pullollaan. Jossain vaiheessa iltaa Karkkis pani merkille lukiosta tuttuja "muusikkopoikia" ja heidän hieman vanhempia kavereitaan. Eräs pitkä ja vaalea heistä kiinnitti erityisesti Karkkiksen huomion. 

Illan aikana Karkkis huomasi vaihtavansa katseita tuon tuntemattoman pitkänhuiskean pojan kanssa. Ja toden totta, tämä katseli takaisin! Katseita vaihdettiin niin yli tanssilattian kuin portaikossa kulkiessa. Jossain vaiheessa iltaa he päätyivät taas samalle tanssilattialle ja lopulta uskallettiin jo kysäistä nimiäkin. Vähän siinä tanssahdeltiinkin ja tanssimuuvseista heti tiesi, että tässä on nyt jotain, sillä yhtä pöhköjä ne olivat molemmilla. 

Mutta kuten aina baareissa, valomerkki tulee jossain vaiheessa. Karkkis ja Noora päättivät lähteä kotiin jo vähän ennen pahinta ryysistä. Tanssilattian pojat hyvästeltiin ja lähdettiin kohtia ovea. Se taisi olla siinä, Karkkis ajatteli.

Vaan eipä sittenkään! Vaalea poika juoksikin Karkkiksen perään ja pyysi tätä ulos. Sitten vaihdettiin sähköpostiosoitteita, seuraavien päivien sisällä alkoi tiivis "mesetys", pian siitä käytiin jo treffeillä ja syksyn mittaan seurusteltiin. Noin vuoden päästä tuosta heinäkuisesta illasta ja yöstä oltiin kihloissa, kolmen vuoden päästä naimisissa ja nyt yhdeksän vuoden päästä sylissä tuhisee pieni poika. Hah, enpä olisi uskonut vielä 14.7.2006, että tällainen tarina saisi alkunsa - ja vieläpä Onnelasta! Olemme naurattaneet ja järkyttäneet monia tällä tapaamispaikalla ja kaikki tuntemamme ihmiset ovat pitäneet aina ihan käsittämättömänä, miten me olemme voineet tavata "baarissa". Enpä uskoisi itsekään, ellen tietäisi! 

Ekoja yhteisiä kuvia. Jo tässä vaiheessa ihmiset sanoivat, että näytetään ihan samalta. Vanhana meitä ei varmaan enää edes erota toisistamme!

En malttanut odottaa tämän postauksen kirjoittamista ensi vuoteen, jolloin tulee täyteen tasan kymmenen vuotta yhdessä. Toisaalta tuntuu, että juuri vastahan me tapasimme, mutta toisaalta tuntuu, että olemme olleet yhdessä aina. No, oikeastaan koko aikuisikäni ja valaosan miehenkin aikuisiästä olemme olleet yhdessä! En voisi kuvitella itselleni parempaa miestä ja tuntuu, että koko ajan suhde on vaan parantunut ja syventynyt. Nyt olemme taas uuden vaiheen edessä lapsen myötä ja olen tietysti kuullut kaikkia kauhutarinoita siitä, miten lapsi vaikuttaa parisuhteeseen. Olemme kuitenkin vitsailleet, että tästä on varaa vähän mennä alaspäinkin! Uskon myös, että pitkällä aikavälillä lapsi myös lujittaa suhdetta omalla tavallaan (kuten myös toki monet muut asiat, jos emme olisikaan saaneet lapsia). 

Oli nostalgista kirjoittaa tapaamisestamme ja uskalsin siitä nyt postata, vaikka aihe onkin aika henkilökohtainen. Vaikka alussa oli jännitystä ja kihelmöintiä, en yhtään haikaile suhteen alkuaikoja, eikä mitään alkuhuumaa varsinaisesti ollutkaan. Muistot riittävät ja nyt on oikein hyvä.