keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kuinka pilata bébé

Kuvat puhukoot kasvatustyylistäni enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvasarjassa Bonbon on mielipuuhissaan.

Sain ystävältäni raskausaikana lahjaksi Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé. En ollut hirveästi siihen saakka miettinyt tulevia kasvatuskäytäntöjäni, eikä minulla ollut vahvoja ajatuksia siitä, että minun lapseni sitten sitä tai tätä tai minä olen ainakin tietynlainen äiti. Jotenkin vanhemmuus tuntui vielä niin kaukaiselta ja käsittämättömältä. Sitähän se olikin ja paljon on edelleen, sillä onhan isomman lapsen kasvattaminen aika erilaista puuhaa kuin vauvan hoitaminen. Kirja oli mielestäni oikein mielenkiintoista luettavaa ja siinä oli minusta monia ihan järkeviä ajatuksia.

Suomalaiseen designiin tutustuminen on aloitettu jo varhain. Kuvassa Sarpanevan padan kahva ja uusi pärekoppa. 


Yksi asia, jota vanhemmuuudessa jännitin oli se jatkuva stressi ja hysteerisyys, jonka ajattelin kuuluvan jatkuvana ja jokahetkisenä painona. (Tavallaan onkin näin, mutta ei sitten kuitenkaan onneksi niin pahasti kuin kuvittelin.)  Ranskalaisten tapa suhtautua vanhemmuuteen tuntui ihanan rennolta. Lisäksi tuntui järkevältä opettaa vauva "tekemään yönsä" ja nukahtamaan itsekseen. Omaan huoneeseen emme kyllä halunneet vauvaa laittaa, sillä se tuntui vieraalta. Mutta ajatus siitä, että voi odottaa hetken vauvan parkaistua yöllä ennen kuin menee rauhoittelemaan, tuntui puolestaan järkevältä. En tokikaan allekirjoittantu kaikkia kirjan ajatuksia ja osa taas on vielä koettelematta, sillä esimerkiksi käytöstapojen opettaminen nyt vauvan kohdalla ovat vielä vähän hankala panna täytäntöön tai ainakana opetus ei vielä suuremmin näy, vaikka pohjatyön olisikin jo aloittanut.


Pohjatyö aloitettu! Imuri kourassa jo 8,5 kk iässä. Meidän perheessä imurointi on miesten homma. 

No, kun Bonbon sitten syntyi, niin kirjasta saamani ajatukset menivät erittäin nopeasti romukoppaan. Bonbon teki alusta asti hyvin selväksi, että hän kaipaa paljon syliä, läheisyyttä, ihoa ja lämpöä, myös öisin. Hän myös ilmoitti, että nyt on nälkä tai muu hätä, eikä nyt mitään le pausea odotella edes yöaikaan. Älkää käsittäkö väärin, Bonbon oli etenkin aluksi varsin helppo vauva - kun vaan sai olla lähellä. Bonbon ei halunnut nukkua puolen metrtin päässä minusta "omassa sängyssään" ja miksi olisikaan halunnut, kun ensin oli viettänyt monta kuukautta mahassa ja sitten ensimmäiset päivänsä paitani sisällä. Aluksi Bonbon nukahti vielä vähän milloin minnekin, mutta taisi hän parhaiten nukkua sylissä. Vähän myöhemmin rinnalle nukahtaminen oli kaikkein tehokkainta.

Keittiöstä löytyy kaikkea ihanaa.

Hyppäsin tähän vauvantahtisuuteen mukaan melko nopeasti, vaikka jokin osa minusta pyristeli vielä vastaan. Etenkin rinnalle nukuttamisesta podin huonoa omaatuntoa ja mietin, että nyt pilaan vauvani kyvyn nukahtaa itsekseen. Neuvolassa kehotettiin opettamaan vauva nukahtamaan itsekseen jo varhaisessa vaiheessa. Nyt ihmettelen, että miksi ihmeesä edes mietin moisia! Mutta kai sitä erityisesti ensimmäisen lapsen kohdalla on vielä sen verran epävarma, ettei uskalla luottaa vaistoonsa. Koen, että olen tähän asti päässyt monessa asiassa helpoimmalla kuuntelemalla vauvaa ja vastaamalla nopeasti viesteihin, auttamalla nukahtamaan erinäisin keinoin ja antamalla yöllä maitoa. Kantamalla liinassa, kun vaunulakko alkoi ja pitämällä sylissä. Tietysti on hetkiä, jolloin vauvan on pakko odottaa, etenkin jos on jo useampia lapsia, mutta aina kun mahdollista. Ehkä Bonbon ei vielä opi nukahtamaan itsekseen, mutta eiköhän opi sitten, kun aika on kypsä.

Järjestelyhommia. 

En toki tarkoita, että kaikkien tulisi toimia samalla tavoin kuin itse olen toiminut. Kirjoitan tämän ehkä vain rohkaistakseni toimimaan kuten itselle ja vauvalle tuntuu parhaalta, vaikka neuvola tai muu taho neuvoisi muuta. Ja vanhempien jaksaminen on tietysti myös tärkeä ottaa huomioon, jos jossain asiassa vauvantahtisuus ei tuokaan helpotusta vaan väsymystä. Vauvat ovat erilaisia ja joku voi nukkua paremmin omassa rauhassaan kuin vanhempien vieressä. Toinen oppii vuorokausirytmin nopeammin kuin toinen. En tarkoita myöskään, etteikö vauvaa saisi opettaa vaikkapa juuri vuorokausirytmiin tai vaikka sitten nukahtamaan itsekseen, jos se vain tuntuu itsestä luontevalta. Mutta miksi ihmeessä niin moni puhuu vähän häpeillen siitä, että on ottanut vauvan yöllä viereensä tai nukuttanut rinnalle. Ihan turhaan! 

On ihana vetää pyyhkeet yksitellen lattialle. Tänään tosin hankin tylsät uudet kopat, joista pyyhkeiden kaivaminen on astetta työläämpää. 

Palatakseni kirjaan, siinä puhuttiin myös paljon siitä, että rankalaiset kasvattavat lapsiaan itsevarmasti ja stressaamatta, koska heillä on vahva perinne tietynlaisesta kasvatustyylistä. He eivät pode  syyllisyyttä valinnoistaan, sillä on ikään kuin itsestään selvää, että heidän keinonsa toimivat. (Tuskin oikeasti ihan kaikki ranskalaiset kuitenkaan kasvattavat lapsiaan ihan samalla muotilla, mutta näin kirja antaa ymmärtää). Ehkä avainsana onkin se, että pitäisi vaan kasvattaa ja hoitaa lastaan itsevarmasti valitsemallaan tavalla ja häpeilemättä kertoa, että tämä on toiminut meillä, vaikka jokin muu taho kehottaisikin muuta. Ja toki muuttaa tapojaan, jos jokin toinen tapa alkaakin tuntua sopivalta. Ranskalainen tyyli hoitaa vauvaa ei ole ainoa tapa toimia "stressittömästi". Tai niin stressittömästi, kun lapsia nyt ylipäätään pystyy kasvattamaan...


Ja kun esteet on raivattu tieltä, päästään pääasiaan: sähköjohtoihin. Tässä vaiheessa äiti kyllä pistää pelin tylsästi poikki. 

Oletko tutustunut Pamela Druckermanin kirjaan? Mitä ajatuksia "ranskalainen kasvatustyyli" sinussa herättää?

11 kommenttia:

  1. Kirjaa en ole lukenut, joten siihen ei kommentteja. Mutta se nousi mieleen, miten sitten seuraavan vauvan kanssa voi "joutua" muuttamaan omaksumiaan tapoja ihan kokonaan, koska pikkusisarus onkin vallan erilainen vauva. Meillä ainakin oli. Olin jo vähällä vastata edelliseen vaatekirjoitukseesi tätä sivuavaa, sillä meidän esikoisella ei todellakaan voinut käyttää housuja, piti olla haalarit. Hän oli vauvanakin niin liikkuvainen, että housut eivät pysyneet jalassa ollenkaan. Parhaita olivat kokohaalarit, mutta niiden piti aueta ylhäältä alas lahkeeseen. Muutama haalari oli sellainen, että aukesi vain haaroihin - olivat aivan mahdottomia pukea, koska vauva potki taukoamatta (kirjaimellisesti!) ja oli sitä paitsi niin vahvat kintut, että niitä olisi pitänyt oikein väkipakolla runnoa... Koska minulla ei ollut kokemusta muista vauvoista, ihmettelin, miten yleensä sellaisia vaatteita vauvoille tehdäänkään. Mutta sitten seuraava vauvamme olikin itse rauhallisuus, joka puettaessa makasi hoitopöydällä rentona ja jo varhain ojentelikin itse raajojaan oikeisiin suuntiin. Haa, hänet saattoi pukea jopa sellaiseenkin haalariin, joka aukesi vain hartioilta :) Lähes kaikessa muussakin olivat ihan erilaiset ja sen mukana tietysti hoitotavatkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, vauvat voivat olla ihan erilaisia! Siksi on paha mennä sanomaan myös toisen kasvatus- ja hoitokäytännöistä mitään. Ja ihan jo yhdenkin lapsen kanssa joutuu taktiikkaa välillä muuttamaan radikaalistikin.

      Minäkään en tajua kyllä niitä vain olkapäistä aukeavia haalareita. Minusta ne on ihan mahdoton pukea, vaikka vauva olisi paikallaan.

      Poista
  2. Minä lukaisin tuon kirjan joskus silloin, kun Itu oli reilu puolivuosikas. Ranskalainen tyyli kuulosti monin paikoin ihan loogiselta ja toimivalta ja semmoiselta, jonka mukaan me oltiin mentykin. Minulle se hetken odotus ennen palvelua etenkin yöaikaan oli helppo toteuttaa. Ihan siitä syystä, että kuulovammaisena en kuullut kaikkia pikkuinahduksia. :)

    Itu ei oikeastaan koskaan nukkunut meidän kanssamme, samassa huoneessa kylläkin ekan puoli vuotta. Joitakin aamuöitä nukuttiin samassa sängyssä, mutta ei siitä mitään tullut, koska minä en osannut nukkua sillä tavalla.

    Meille osui myös sillä tavalla kiva neuvolan ihminen, että hän ei koskaan tuputtanut mitään toimintatapoja. Ja niin sen pitäisi ollakin. Sinä tiivistät sen mielestäni hienosti näin:
    "pitäisi vaan kasvattaa ja hoitaa lastaan itsevarmasti valitsemallaan tavalla ja häpeilemättä kertoa, että tämä on toiminut meillä, vaikka jokin muu taho kehottaisikin muuta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun mietin, niin minäkin varmaan tuota paussia olen toteuttanut ihan vahingossa, sillä olen melko sikeäuninen, enkä ole herännyt niihin inahduksiin.

      Poista
  3. Pohdin usein sitä asiaa, että mikä on vanhempien "ansiota" ja mikä lapsen luontaista helppoutta, kun hommat tuntuvat sujuvan helposti. Sitä on varmaan mahdoton sanoa. Vauva-aika on niin lyhyt, että lapsentahtisuus on paras valinta. Vauvaa ei pidä itkettää ainakaan pitkiä aikoja, koska eihän vauva silloin ole onnellinen. Kaikki lapset ovat erilaisia ja siihen viitaten lastenpsykiatri Jari Sinkkonen toisti eräässä artikkelissa kolme kertaa: katso lasta, katso lasta, katso lasta. Mikä sopii yhdelle lapselle ei sovi toiselle.


    Ava

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hetkellisen "itkettämisenkin" käyttö riippuu lapsesta. Kirjoitin tuolla yllä esikoisemme ja kuopuksemme eroista ja niitä oli tässä itkemisessäkin. Esikoisen luo kannatti rynnätä välittömästi, kun inahti, koska hän kehitti muutamassa sekunnissa sellaisen raivon, että rauhoittumista sai hyssytellä sitten hyvin pitkään. Kuopus itkikin rauhallisesti ikään kuin ilmoittaakseen olemassaolostaan ja vaikka hän olisi joutunut odottelemaankin, niin hymyili aurinkoisesti välittömästi, kun "hoitohenkilökunta" ilmestyi näkyviin.

      Poista
    2. Niinpä, vauvantahtisuus on mielestäni juuri sitä, että toimii kunkin vauvan tarpeiden ja luonteen mukaan. Joku vaatii nopeaa
      reagointia, toiselle riittää tieto, että vanhempi tuli näkyviin.

      Tosin en usko, että pitkäksi ajaksi ja toistuvasti yksin itkemään jättäminen on kellekään hyväksi.

      Poista
  4. Kyllä puhut viisauksia! Jos oma tyyli ei stressaa niin sitä on tosiaan turha häpeillä! Me emme suinkaan olleet nuorina noin rohkeita. Kun neuvolassa sanottiin, että vauvan pitää nukkua omassa sängyssä niin en uskaltanut muuta kuin totella. Mutta kun oli niin väsyttävää nousta sängystä vauvan sängylle, keksimme että laitettiin vauvan kantokoppa keskelle vuodettamme. Vauvalla ei siis ollut aavistustakaan, että hän oli meidän sängyssä, mutta meidän oli helppo kurkottaa käsi matalan reunan yli ja laittaa tutti suuhun tai hieroa vauvaa rauhoittamiseksi. Voi, voi, näin vuosikymmenten jälkeen naurattaa tuo neuvolatätien harhautus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, ovatpa neuvolantädit olleet kovia auktoriteetteja! Luulen, että kyllä siinä kantokopassakin vauva aisti, että vanhemmat ovat lähellä! Minä en olisi kyllä millään jaksanut ravata erillisen sängyn luona, vaikka Bonsku ei olekaan mikään yöheräilijä. Toisaalta joku toinen taas väsyisi, kun vauvan vieressä ei saa unta.

      Poista
  5. Pitäisikin lukea tuo kirja!

    Musta on ollut mielenkiintoista huomata, kuinka monesti tietyt toimintatavat ovat yllättävän ehdottomia tyyliin "kaikki vauvat rauhoittuvat tassuttelemalla". Voisi olla ihan avartavaa ja virkistävää tutustua myös muiden kulttuurien vauvan- ja lastenhoito-ohjeisiin! Etenkin toisen lapsen jälkeen oon huomannut, kuinka lapsen perusluonne vaikuttaa ihan valtavasti siihen, mitkä jutut toimivat ja mitkä eivät. Meillä esimerkiksi esikoinen ei tykkää nukkua vieressä ja tarvitsee nukahtaakseen oman rauhan - aikoinaan tassuttelu siis veti tytön ihan raivon partaalle. Kuopus sen sijaan kehrää onnesta, kun pääsee kainaloon nukkumaan ja on muutenkin valtava läheisyysmönkijä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä esimerkki nuo sinun lapsiesi erot! Ehdottomia totuuksia lastenkasvatuksessa taitaa olla aika vähän. Se muuten tuossa ranskalaisessa tyylissä minua vähän ihmetyttikin, kun ainakin tuon kirjan mukaan lapsia kasvatetaan hyvin samalla tavalla riippumatta lapsen luonteesta - siis kirjan mukaan, tiedä sitten todellisuutta.

      Poista

Hauskaa kun kävit ja kiva kun kommentoit! :) Karkkis tykkää kovasti.