Uraäiti ja koti-isä

No huhheijaa, nyt on osat vaihdettu ja minä olen käynyt jo neljä päivää töissä ja mies ollut koti-isänä saman verran. Uraäiti-termi kyllä on vähän vitsi, en minä nyt mitään ihmeellistä uraa luo, vaan ihan vaan olen töissä. Sen verran tunteiden myräkkää viimeiset päivät kotona olivat, etten halunnut aiheesta aiemmin kirjoittaa, mutta otin tunnelmista kyllä muutaman kuvan. Kaikesta jännityksestä huolimatta ihan hyvin tämä on toistaiseksi mennyt. Huh. Ja onneksi on loppiainen, ettei heti tarvinnut viittä päivää kärvistellä.

Tämä kuva vanhasta avainkaulanauhastani on hyvä metafora minulle: yhtä sotkussa ja sumuinen kuin aivoni ammatillisesti.

Me suunnittelimme jo kauan ennen Bonskun odotusta, että joskus mies jää sitten kotiin hoitovapaalle, kun minä palaan töihin. Minä jotenkin kuvittelin, etten ole sellainen, joka haluaisi jäädä kotiäidiksi. No, väärinpä luulin, Heti kun Bonbon syntyi teki mieleni rohmuta itselleni kaikki perhevapaat! Sovimme, että olen kotona kuitenkin vähän pidempään. Vuosi sitten sainkin yllättäen uuden työpaikan lähempää, ja sovin, että tulen töihin 2017 alussa. Se tuntui koko ajan olevan liian pian ja lohdutin itseäni ajatuksella, että miehelläkin on oikeus käyttää perhevapaita, joten olen hyvä äiti ja vaimo, kun en rohmua niitä kaikkia. Mutta silti vähän harmitti, kun moni tuttu jäi vielä kotiin. Toisaalta tiedän, että monilla ei ole vaihtoehtoa ja monen lapsi menee päiväkotiin jo alle vuoden iässä ja kaikki menee hyvin. Ei sitä oikeaa hetkeä mennä töihin varmaan koskaan olisi tullut ja vaikka en sen kummempaa uraa luokaan, niin oli hyvä mennä töihin juuri nyt, kun valmistumisestakin on vasta vähän aikaa. 

Julkaisempa nyt naamakuvan täälläkin, kun intagramin puolella jo teinkin. Tällaisia fiiliksiä kuvasin viime viikonloppuna.

Enpä olisi uskonut, että tällaisia naamakuvia vielä joskus tänne postailen. 

Koska töihinpaluu ei ollut helppoa, valmistauduin siihen huolella ja keskittymällä positiivisiin asioihin. Etsin töihin täydellistä kahvimukia, päätin ostaa uudet työkengät kymmenen vuotta vanhojen tilalle ja hankin töihin jotain hyvää teetä ja eväitä. Minun piti hankkia myös uusi avaunnauha, mutta sitä en ehtinyt tehdä vielä. Työkenkien suhteen minulla kävikin mieletön tuuri. Selaillessani kenkäfirmoja eksyin myös Minna Parikan nettisivuille, joiden sandaalitarjonnan ajattelin katsastaa. No siellähän oli superhyvässä alennusmyynnissä sandaaleja. Hauskoja apinasandaaleja ei ollut enää jäljellä, mutta kun googlasin Koko-sandaalien nimen, kävi ilmi, että One man bandissa oli vielä minun kokoani jäljellä - ja vielä Turussa! Kiiruhdin heti joulun jälkeisenä tiistaina sovittamaan ja ne istuivat kapeaan jalkaani kuin nakutettu. Ne olivat myös todellinen "bargain", sillä sandaalien ovh oli yli 300 euroa ja minä sain ne alle satasella, ihan perus työsandaalien hinnalla. Nyt ne piristävät päivääni töissä joka päivä!

Nämä peittoaa vanhat Eccot sana-nolla! Ja on myös todella mukavat jalassa, ei ainoastaan nätit. Tykkään sandaaleista työkenkinä, kun ne hengittävät ja on helppo pukea jalkaan. 

Lisää piristyksiä työpäivään: nyt voin taas pitää kaulakoruja! 

Tuollaisilla kivoilla pikkujutuilla pystyi vähän orientoitumaan positiivisesti töihin, mutta kyllä se jännitti. Ensimmäinen päivä ma-te-li ja itkuhan siinä kotimatkalla tuli. Seuraavat päivät töissä menivät jo vähän helpommin. Kotona pojat olivat pärjänneet oikein hyvin, mutta Bonsku nukahti päiväunille vasta minun tultua kotiin. Eilen tullessani kotiin koin karvaan pettymyksen, kun Bonsku olikin vielä unten mailla. Myös tänään Bonsku jatkoi vielä uniaan minun kanssani tultuani kotiin. Toiveissa ollut rytmin aikaistuminen ei siis ihan vielä ole toteutunut. Kotona on ollut vähän poikkeuspäiviä isovanhempien kanssa, mutta ne ovat menneet hyvin. Voi olla, että arki iskee vasten kasvoja kun ruoka pakastimesta loppuu, mutta jossain vaiheessa siihenkin varmaankin rutinoituu.  

Töissä juon aina teetä, vaikka kotona juon kahvia. Parempi hyvä tee kuin huono kahvi, jota yleensä töissä tuppaa olemaan. Kannellisen kahvimukin ostin, jotta joskus voi napata aamukahvit vasta autossa. 

Hassua, miten ennen lasta olin kovin huolissani siitä, että saisin riittävästi "omaa aikaa". Toki sitä kotona ollessani myös kaipasin, mutta nyt olen enemmän huolissani siitä, että saanko riittävästi "Bonsku aikaa". Onneksi illat ovat tuntuneet sen verran täyteläisiltä ja vauhdikkailta, että ne ovat tuntuneet myös riittävän pitkiltä. Eipähän tule jumituttua mihinkään turhaan vaan oltua lapsen kanssa

Tämä uudenlainen arki kestää syksyyn asti. Sen jälkeen hoitokuviot ovat vielä pohdinnan alla, mutta toiveissa on, että me molemmat voisimme tehdä lyhennettyä työviikkoa. Vaikka nyt teenkin täyttä viikkoa. niin on tämä onneksi sellainen pehmeä lasku, kun Bonskun voi jättää kotiin toisen vanhemman hoiviin. Toivon mukaan isän ja pojan suhde lujittuu entisestään. Kyllä tämä tästä.

Tsemppiä mulle! Millaisia töidenaloituskokemuksia teillä on? Kaikki elämäntilanteet mukaan!