Takamettän valtiatar

Kuvittele tähän moderni vapaa-ajan asunto meren rannalla, suuret ikkunat, kivilattiat ja etualalla parveke. 

Välillä on kausia, jolloin heittäydyn oikein nostalgiseksi fiilistelijäksi. En ole varsinaisesti haikailija, mutta menneiden muistelu on välillä kivaa. Viime viikonloppuna olin käymässä lapsuuden kodissa ja pitkästä aikaa lähdin samoamaan pikkuruiseen lähimetsään, jonka kiistaton valtiatar olin lapsuudessa ja nuoruudessa. Ja koska ilmeisesti kukaan yksittäinen lapsi ei selvästikään ole suistanut minua vallasta, voin kutsua itseäni varmasti edelleen takamettän nukkehallitsijaksi. "Takamettä" on minun lapsuuteni yksi tärkeimmistä paikoista ja on se ollut merkityksellinen myös varhaisaikuisuudessa. Tässä hieman nostalgista paatosta ja luontokuvia teillekin. 

Näetkö polun? Tästä se kulki, Peikkopolku tarkemmin sanoen. 

Lapsuudessa meillä oli dalmatiankoira Akseli, joka vaati lenkitystä ylhäisessä yksinäisyydessä, sillä tämä ei tullut toimeen muiden (uros)koirien kanssa muuten lempeästä luontestaan huolimatta. Niinpä takamettässä kulki aina siistit ja nätit polut reiteillä, jolla koiraa lenkitettiin. Minäkin pääsin kulkemaan noita polkuja jo varhain. Ensin vanhempieni kanssa. Eräät varhaisimmista muistoistani liittyvät takamettään. Kävimme äidin kanssa syömässä eväitä "pöytä ja penkki" -nimisellä paikalla, jossa oli ikään kuin pieni penkki, tuoli ja pöytä. Muistan nytkin sellaisen pienen rahkajälkiruoan maun. Aprikoosia, vadelmaa tai mansikkaa. Toinen varhaislapsuuden tärkeä paikka oli keppipaikka. Muistan sieltä löytyneen sinisen linnun munan. Muistan lätäkön, jonka pohjassa oli jäkälää. Varhaisimmat muistot ovat varmaankin kolmen vuoden kieppeiltä. 

Vähän kanervia kun raivaisi, niin löytäisi penkin ja pöydän. 

Keppipaikasta löytyy edelleen monenlaisia keppejä. Kenenköhän spice girsin asunto tämä mahtaa olla?

Samoilla paikoilla on ollut eri ikäisenä eri merkityksiä. Jos keppipaikka oli ihan pienenä hauska puljaamispaikka, niin myöhemmin se oli vaikkapa Spice-bussi tai orpolasten majapaikka. Kun kävelen mettässä, mieleeni nousee lukuisia erilaisia juonellisia roolileikkejä, joita rakastin pienenä. Metsä tarjosi mahtavat ja turvalliset puitteet näille leikeille. Irronnut männyn oksa saattoi olla "riistaa" tai neulaset seteleitä. Leikkipaikkoja vaihdeltiin leikin mukaan ja uusia paikkoja etsittiin  hieman syrjäisemmistä kolkista. Eksymisvaaraa ei ollut, sillä joka reunalta tulee pienen matkan päästä talot ja tutut kadut vastaan. Täydellinen leikkipaikka siis. 

Tämä puu on dramaattisesti nimetty "vanhaksi hirttopuuksi". Leikeissä ei kyllä koskaan hirtetty ketään.

Eikö tässä aivan selvästi olekin Peikkopolku 13, tuo peikkojen omistama kylpylä? Taustalle jää pieni suo, jossa tietysti on peikkojen erilaisia kylpyaltaita. 

Tietysti metsässä keksittiin kaikkea jännittävää ja taianomaistakin leikkiä. Olen piirtänyt metsästä useita "karttoja", joihin olen merkinnyt erilaisia kohteita. Valitettavasti en muistanut etsiä käsiini yhtään tällaista karttaa. Olisi ollut hyvä vähän virkistää muistia. Monille paikoille olen antanut nimet. Metsästä löytyy mm. Marjamaa, Pimeämetsä, Vanha hirttopuu, Peikkopolku ja Peikkopolku 13:ssa on peikkojen kylpylä sekä Hyvänhengen lampi ja sen vastaparina Pahanhengen lampi. Osa paikoista vaatii aikamoista mielikuvitusta, jotta ne saa näyttämään nimensäveroiselta, mutta siinä taitaa olla koko homman juju. 

Tässä näette Hyvänhengen lammen. Tietysti sen vastaparina oli myös Pahanhengen lampi, jota myöhemmin kutsuttiin suolalammeksi. Tämän leikin muistan elävästi. 

Myös majanrakennuskulttuuri on aina kukoistanut takamettässä. Välillä tosin siihen on liittynyt ikäviä lieveilmiöitä: roskaamista, ruosteisia nauloja, ja puiden sahaamista. Muistan kyllä monet majat, jotka metsään on rakennettu. Mieleen palautuu tosin myös vaikea kostonkierre, joka syntyi, kun vuorotellen tuhosimme naapurinpoikien ja ystäväni kanssa toistemme majoja. Ne alotti. Nytkin mettästä löytyi ainakin yksi maja. 

Takamettässä on näemmä elämää. 

Kuoppamaja, jota ennen varjosti komea mänty oksineen. Nyt mänty on katkottu, joten myös majan katto on tuhoutunut. 

Rakennettujen majojen lisäksi metsässä oli monia ihania "luonnonmajoja". Kuoppia ja kallionkoloja, joissa voi leikkiä kotia ihan ilman rakentamisen vaivaa. Legendaarisin näistä taisi olla kuoppamaja (ks. yllä), joka oli ihanasti vieläpä puun suojassa. Muistan sisustuskärpäsen iskeneen jo silloin, sillä ainakin vähän vanhempana muistan miettineeni leikin lomassa majojen interiöörejä. Välillä kallio oli moderni kesämökki suurin ikkunoin ja parvekkein, välillä taas noitien pieni mökkeröinen metsän siimeksessä. 

Toinen hieno leikkipaikka, mutta jostain syystä en tästä paikasta muista mitään erityistä leikkiä. Tämä taisi olla poikien valtaamaa aluetta. 

Olisi jännä tietää, miten aikojen saatossa nuo kallioisen metsikön muodot ovat muotoutuneet. Kalliossa on hienoja halkeamia ja kallioiden väliin jää paljon irtolohkareita. Kallion lisäksi pikku takamettä tarjoaa kuitenkin myös metsän antimia. Sieltä on kerätty mustikkaa, puolukkaa ja hyvinä vuosina sieniäkin. 

Näihin hienoihin kallionkoloihin hukkasin kerran legoja.

Vaikka suurin osa muisoista takamettästä liityy lapsuuteen, niin on siellä tapahtunut merkittäviä asioita myös varhaisaikuisuudessa, kuten tuolla ylempänä jo mainitsin. Päätän tämän nostalgiapläjäyksen paikkaan, jossa olimme mieheni kanssa toisilla treffeillämme kohta kymmenen vuotta sitten. Ja vuosi niistä treffeistä menimme tällä paikalla kihloihin. Siksi se on tietysti nimetty Kihlapaikaksi. Keppipaikka ja Kihlapaikka, takamettässä on monenmoista. Muistoa muiston päälle. 

Monet piknikit on myös takamettässä vietetty. Tällä paikalla kaksi aivan erityistä sellaista. 

Onko sinulla jokin erityinen paikka lapsuudesta, joka on jäänyt sydämeesi?