Toinen onnellinen perhe

 Ilahduin kovasti lukiessani Hesarin artikkelia, jossa Juha Itkonen kertoo perhe-elämän onnesta. Hän puki sanoiksi sen, mitä niin usein arjen keskellä pysähdyn miettimään. Vaikka arki on tällä hetkellä täynnä arkiaamujen kiirettä, taaperoraivareita, leikki-ikäisen lohduttamista, eikä "omaa aikaa" ole samalla tavalla kuin ennen lapsia, on tämä elämänvaihe jollain syvemmällä tavalla aivan hirveän onnellinen ja täysi. Parhaat asiat elämässä eivät todellakaan ole aina niitä helpoimpia ja itsestään sujuvia. Olen lukenut paljon kritiikkiäkin artikkelia kohtaan ja siinä nähtiin vain keskiluokkaista (keski-ikäisen miehen) onnea, mutta minusta siinä yritettiin pukea sanoiksi hienosti sitä, mistä vanhemmuuteen liittyvä onni kumpuaa. 

Elämä on täynnä melko hulvattomia hetkiä. 

Välillä muistelen kaiholla blogin alkuaikoja, jolloin kirjoitin joka viikko uuden reseptipostauksen tai kerroin taas uudesta käsityöstä. Nyt voisin kirjoittaa samalla intensiteetillä vain pyykkikasoista tai tiskivuorista. Hyviä aiheita ehkä nekin, mutta eivät kuitenkaan saa vääntäytymään koneen ääreen naputtelemaan. Onneksi aina välillä iskee edelleen inspiraatio ja siksi ajattelin vielä ainakin blogin kymppisynttäreihin saakka jatkaa ja irtautua illalla kotitöistä tai -sohvalta koneen ääreen. Vaikka välillä haaveilen siitä, että olisi sama vapaus toteuttaa itseään kuin ennen lapsia, niin en sitä todellisuudessa kuitenkaan haluaisi. Elämä muuttuu ja hyvä niin. Se muuttuu myös, vaikka lapsia ei saisi tai haluaisi. Rankkoja tai helppoja vaiheita voi tulla, oli lapsia tai ei.

Elämä on välillä yhtä sotkuista ja vauhdikasta, mutta silti yhtä hauskaa kuin nämä kuvat. 

Artikkelissa puhutaan myös siitä, miten ehkä joku nuori aikuinen pelkää lasten saamista, sillä elämä muuttuu niin paljon. Halutaan pitää kiinni siitä, mikä tuntuu hyvältä nyt ja pelätään, että kaikki muuttuu vain huonompaan, kuten media toitottaa. Muualta luin, ettei tämä todellisuudessa vaikuta kenenkään lapsitoiveisiin. Mutta kyllä minä pelkäsin ja epäröin juuri siksi. Moni kauhukuva toteutuikin, mutta useimmat vain huomatakseni, ettei se niin kauheaa olekaan (sivuhuomiona: käymme nykyisin myös Hesellä ja tilaamme ruoat Prismasta). Lisäksi toteutui myös se, mistä en ehkä uskaltanut edes haaveilla: lapset ovat aivan todella ihania ja lapsiperhe-elämä kaikkea muuta kuin tasapaksua. Joka päivälle riittää niin monta sydäntä sykerryttävää ja pakahduttavaa hetkeä, jotka kuittaavat kyllä ne negatiiviset asiat.

 

Tämä on kuulemma "maskisuoritus", myöhemmin tämä olikin Kylo Ren. 

Työ-päiväkoti-koti-arki rullaa nyt meillä täysillä (tai melkein, sillä molemmat teemme 80% työaikaa, mikä kyllä lisää onnellisuutta). Odotin sitäkin kauhulla, mutta taas olen saanut huomata, ettei se ole ollenkaan niin kamalaa "ruuhkavuosiarkea" kuin pelkäsin. On itseasiassa todella ihanaa, että molemmilla lapsilla on hyvät varhaiskasvatuspaikat ja tuntuu, että me molemmat vanhemmat jaksamme taas eri tavalla, kun molemmilla on taas päivätyöt. Minä viihdyn työssäni erittäin hyvin ja uskon, että nyt kun isovanhempien apu ei koronan vuoksi ole samalla tavalla itsestäänselvyys, se on myös henkireikä. Siellä saan ajatella ajatukset rauhassa loppuun. Silti odotan perjantaita ja viikonloppua, jolloin saan viettää pidemmän päivän poikien kanssa ja silloin saan myös aina hetken hengähdysaikaa. Osittaisella hoitovapaalla pystyn yhdistämään työn ja kotiarjen parhaat puolet. 

Kirjoitusharjoituksia. Motivoivaa. 

Illat kuluvat nopsaan, mutta onneksi vauhtia riittää joten ne eivät tunnu liian lyhyiltä. Pojat odottavat minua aina kotona, kun tulen töistä, mikä on aika ihanaa. Sitten istutaan sylikkäin sohvalla ja pelataan vähän Pokemon gota. Minä juon kahvin, sitten valmistelen ruoan ja syömme, joskus toisessa järjestyksessä. Usein sen jälkeen menemme vielä ulos tai joskus leikimme sisällä. Iltapala hoidetaan vuorotellen ja toinen vanhempi saa silloin usein tehdä jotain omaa hommaa tai käydä lenkillä. Sitten iltarutiinit, jonka jälkeen väsyttää usein jo aika paljon. Yritän vähän kuitenkin yleensä siivota keittiötä. Tällä hetkellä harrastukset rajoittuvat puhelimeen: harjoittelen espanjaa ja saksaa Duolingolla, pelaan shakkia (koska katsoin Mustan kuningattaren) tai luen kirjaa. Välillä katsomme yhteistä ohjelmaa. Päivät tuntuvat todella täysiltä ja vaiherikkailta, vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. 

Ravintolavaunu. 

Tietysti paljon lapset tuovat mukanaan myös vaivaa, sitä ei voi kiistää. On riitaa, asiat tippuvat jatkuvasti, sotku ei lopu, hei älkää riidelkö, ruoka on aika usein pahaa ja sitä pitää silti tehdä koko ajan, päivähoidon viikko-ohjelman erikoispäivät pitää muistaa ja taas tuli tappelu. Mutta silti, se on vaan parasta maailmassa, kun saa loputtomasti katsella miten lapsi innoissaan selittää pokemoneista, työkoneista ja keksii uusia juttuja legoista. Ja kaikkein raskaimmankin iltanukutuksen jälkeen on aina yhtä pakahduttavaa katsoa kun lapset tuhisevat sikeässä unessa. Nuo uudet ihmistyypit ovat meidän lapsiamme, käsittämätöntä! Ja kaikessa on koko ajan läsnä myös rajallisuus. Joskus nämä lapset kasvavat aikuisiksi. Nyt ei vielä tarvitse päästää irti kuin hetkeksi. 

Isomummon reseptillä leivottua kauralastua.

Eivät lapset tietenkään ole elämässä ainoa mahdollinen onnen ja tyytyväisyyden lähde, eikä kaikkien elämässä tarvitse olla omia biologisia lapsia, jotta pääsee iloitsemaan lapsuuden ja kasvun ihmeellisyydestä.  Lapset eivät ole itsestäänselvyys (en nyt mene tässä syvemmälle tahattomaan lapsettomuuteen). Ei kaikkien tarvitse haluta lapsia. Toivoisin silti, että lapsiperhe-elämän positiivisista puolista puhuttaisiin enemmän. Enkä tarkoita nyt söpöjä instagramkelpoisia hetkiä, jossa vietetään laatuaikaa, vaan juuri tästä ihan tavallisesta. Siitä, mitä onnea tuo se, että arkeen kuuluu lapsia. Vaikeista hetkistä kerrotaan minusta kyllä myös tarpeeksi ja sillekin on paikkansa. 

Ehkä tästä kirjoituksesta tuli nyt yhtä sotkuinen ja epätarkka kuin nämä kuvat, mutta halusin tämän kuitenkin naputella. Ehkä myös siksi, jotta osaisin nauttia niistä pienistä onnenhetkistä, joita yritin tässä tavoitella. Se on vaikeaa ja ehkä juuri siksi siitä pitää kirjoittaa. 

Mitkä pienet asiat tekevät tällä hetkellä sinun arjestasi onnellista?