Kestävä koti

Elokuusta tuli vähän turhan ruuhkainen minun makuuni ja kesä loppui rysäyksellä. Ensimmäisen viikon piti olla minun lomaviikkoni ja Tintin päiväkotiintotuttelu viikko, jolloin minä olisin saanut puoli päivää vain itselleni. Tarkoitus oli alkuviikosta vähän raivata ja siivota kotia ja loppuviikosta luuhata yksin kaupungilla. Sitten Bonsku nosti kuumeen. Loppuviikko menikin sitten testin kautta sairastaessa. Sitten alkoi työt. Ja ensimmäisen kokonaisen päivän keskellä sairastui Tintti. Ja lopulta myös me aikuiset. Ja kun muut olivat parantuneet, Tintti aloitti alusta. Kuusi testiä kahden viikon sisään. Siinä samalla kasaantuivat työt ja koska töissä on niiden kasaantuneiden lisäksi uusia kivoja ja vähän jännittäviä juttuja, ovat työt vieneet myös vähän normaalia enemmän energiaa. Niinpä olen ollut tässä elokuussa aika puhki. Nyt onneksi vähän alkaa helpottaa. Mutta tästä syystä kuvat, jotka olen tähän postaukseen ottanut, ovat hyvin, noh, realistisia. En siirrellyt kuin pari tavaraa. Minun on turha kilpailla täydellisesti aseteltujen blogi- ja instakuvien rinnalla, joten menään siis realismi edellä. 

Jotain olen sentään ehtinyt kuitenkin tässä elokuussa tehdä. Kuuntelin Julia Thurénin uutuuden Kaikki kuluttamisesta. Kirjassa käydään juuri täydellisen helppotajuisesti läpi sitä, mitä tämä nykyinen talousjärjestelmä on, miten se on vaikuttanut länsimaiseen ylikulutuksen kulttuuriin ja miten siitä voisi pyristellä eroon ilman, että koko kapitalismia on hylättävä. Se sai miettimään monenlaisia asioita, mutta myös sitä mitä tavaraa olen vuosien aikana kotiini hankkinut ja ovatko hankintani kestävällä tasolla. Miten usein hankin kotiin uusia asioita? Olenko tehnyt vuosien varrella kestäviä valintoja? Jo blogini alkuaikoina eräs ystäväni pohti, miten pyörittää sisustusaiheista blogia ilman, että ostaa koko ajan uutta. Aion tässä postauksessa käydä läpi kaikki kotimme huonekalut ja niiden hankintavuodet ja pohdin sisustamista kestävän kulutuksen kannalta. 

Kuvan huonekalut: kukkatuoli vuodelta 2019 (vintage, uudelleen verhoiltu), peilipöytä vuodelta 2017 (vintage); keinutuoli 2011 (isovanhempien vanha); liinavaatekaappi  2011(isovanhempien vanha); matto 2021 (käytettyä Ikeaa). 

Olen asunut omillani vuodesta 2009. Käytännössä olen voinut omistaa siis huonekaluja vasta reilut kymmenen vuotta ja lisäksi joitain lapsuuden kodista mukana kulkeneita. Aionkin laskea keski-iän huonekalujeni omistusvuosien mukaan. Toki iso osa huonekaluistani on myös vanhoja ja käytettynä saatuja tai hankittuja, mikä on hyvin kestävää. En kuitenkaan aio laskea ikää todellisen iän mukaan, koska ei pelkkä käytettynä hankkiminenkaan autuaaksi tee. Käytetyn ostaminen, niin järkevää kuin se usein onkin, saattaa myös mahdollistaa sen, että joku toinen saa ostaa taas jotain uutta. Lisäksi huomaan itse oikeuttavani itselleni välillä uusia ostoksia siksi, että "minullahan on jo niin paljon käytettyä, kyllä minä tämän voin ostaa". 

Tämän kuvan huonekalut: Pinkki tuoli 2019 (vintage, uudelleen verhoiltu); senkki 2013 (roskalavalöytö). 

On tuntunut, että kotiin tulee koko ajan hankittua jotain uutta ja usein vielä viime vuosina ihan uutta-uutta, kuten vaikkapa naulakot ja eteisen penkki. Nämä hankinnat ovat olleet erittäin käytännöllisiä ja osoittautuneet myös käytössä hyviksi. Etenkin penkkiä edelsivät kaikenlaiset vanhoista huonekaluista kyhätyt viritelmät, jotka eivät oikein toimineet. Silti pohdin pitkään, voinko ostaa tuon penkin, kun vanhallakin pärjää? Missä menee halun ja tarpeen raja? Se on tietysti hyvin häilyvä, mutta tämä on asia, jota pohditaan paljon myös Thurénin kirjassa. Riittääkö tarpeeksi, se, että jokin asia on hautunut mielessä puoli vuotta tai vuoden? Milloin jokin on niin epäkäytännöllinen ratkaisu, että se "oikeuttaa" ostamaan jotain? En voi kieltää, etten tuntisi ostoksistani myös mielihyvää. Ja kun sitten päädyn jonkin asian ostamaan, yritän myös nauttia siitä kunnolla. En halua ostaa väliaikaista. 

Lipasto 2009 (isovanhemmilta); Hang it all 2018 (uutena); Kite-naulakot 2019 (uutena); kenkäpenkki 2021 (uutena); räsymatot 2012 (isovanhemmilta)

Leikkikeittiö 2018 (Ikea, uutena); Kirjoituspöytä 1990-luvun alku (lapsuuden kodista siis); Muurahaistuoli 2006 (uutena, yo-lahja).

Yleensä yritän hankkia asioita ensisijaisesti käytettynä. Vaikka tähänkin liittyy ongelmansa, kuten tuolla edellä pohdin, on tietysti järkevää ostaa joltain toiselta jotain turhaa, kun se itsellä tulee käyttöön. Aina sitä käytettyä ei kuitenkaan löydy, kun jokin asia olisi tarpeellinen (tai "tarpeellinen"). Esimerkiksi tuo lasten Ikean keittiö. Olin haaveillut sellaisesta jo pidempään ja aina käytetyt kerkesivät mennä nenän edestä. Siispä muutaman kuukauden yrityksen jälkeen ostimme sen uutena. Nyt se on käytössä hyvin satunnaisesti ja siirtyi juuri keittiöstä tuohon olohuoneeseen. Pitäisikö siitä nyt luopua, jotta jonkun toisen ei tarvitsisi ostaa sellaista uutena? Toisaalta aina kun pojat leikkivät sillä, se on niin suloista että jo ihan siksikin tekisi mieli vain pitää se. Sitä paitsi se on ehkä yksi tyylikkäimmistä leikkikeittiöistä! 

Sohva 2009 (uusi, valmistujaislahja); kahvipöytä 2009 (isovanhemmilta); pieni sivupöytä 2011 (vintage); kirjahylly 2018 (isovanhemmilta). 

Heräteostoksia en osta kovin usein, mutta välillä sentään. Olohuoneen matto oli erään tuttavan myynnissä Torissa ja hän linkkasi ilmoituksen facebookiin, josta sen bongasin. Mietin hetken ja sitten oli pakko tarttua tarjoukseen. Vanha (uutena ostettu) mattomme oli vielä ihan kunnossa, mutta tästä ruutumatosta olen joskus aikanaan haaveillut, kun se vielä oli Ikean valikoimissa. Ostos oli nappihankinta ja onneksi vanha mattokin päässee taas talvella lasten huoneessa käyttöön, kun lattialla kaipaa jotain lämpimämpää. Olen kiintyjä, enkä mielelläni vain myy asioita pois uuden tieltä. Monesti nykyään puhutaan siitä, ettei tavaraan saisi kiintyä, jotta se ei hallitse arkea, aikaa ja mieltä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sopivasti kiintymällä voi estää turhaa ostelua. Kun vanha on rakas, niin siitä on vaikeampi luopua vanhan tieltä. Kuten vaikkapa tuo rakas sohvani! Se on suhteellisen uusi huonekalun ikää jos katsotaan, mutta yksi pisimpään minulla olleista huonekaluista. Sain sen valmistuttuani lastentarhanopettajaksi (nyk. vakaope). Onneksi en sortunut silloin trendikkäisiin moduulisohviin kiitos pienen 33 neliöisen kotini! Trendeiltä ei voi välttyä, mutta oma maku ja tietty klassisuus auttaa, jos pyrkii hankkimaan aikaa kestäviä huonekaluja. 

Keittiö 2021.

Lasten tuolit n. 2016-17 (Ikea, uutena); 2x Jakkarat, ehkä 2013? (uutena, joululahjat); pinnatuolit 2017 (vintage); pöytä 2014 (isovanhempien vanha); Muurahaistuoli ehkä 2011 (uusi, joululahja)

Uusin asia meidän kodissamme on tietysti keittiö. Se on minusta tietysti ihana ja moni asia siinä on paljon käytännöllisempää kuin vanhassa. Silti tunsin piston omassatunnossani, kun Thurénin kirjassa puhuttiin siitä, onko järkevää uusia vaikkapa juuri keittiötä aina, kun se alkaa näyttää vanhanaikaiselta. Vanha keittiömme oli tosi 2010-lukuinen ja kuitenkin vielä monilta osin ihan hyvässä kunnossa. Haittasiko muutama kulunut kaapinreuna todella keittiön todellista käyttötarkoitusta? Eipä kestävän kulutuksen kannalta remontti tainnut olla kovin järkevä. Toisaalta, vaikka tässä keittiössä on nyt paljon elementtejä, jotka varmaankin huutavat 2020-lukua, niin toisaalta ehkä siinä on kuitenkin myös ajattomuutta ja ennenkaikkea omaa makuani, jolloin minun ei tarvitse uusia sitä enää uudestaan (ja toivon, että mahdollinen seuraavakin asukas joskus siitä pitää). Ja nyt aion kyllä huolehtia siitä, että ovet pysyvät hyvässä kunnossa. Yksi tärkeä pointti Thurénin kirjassa olikin, että kun hankimme jotain, meillä on velvollisuus huolehtia siitä, että se pysyy hyvänä, jotta turhaan ei tarvitse sen takia ostaa uutta. 

Kirjahylly 2019 (vintage, isovanhemmilta); kirjoituspöytä (2010, antiikkia miehen vanhemmilta); työtuoli 2021 (käytettynä). 

Nyt kun näitä huonekaluja käy tässä läpi, niin ei meidän kodin tilanne vaikuta ollenkaan niin pahalta, kuin ensin luulin. Vaikka erityisesti eteiseen on hankittu uusia asioita viime vuosina, on todella moni huonekalu joko ollut meillä jo vuosia tai sitten saatu isovanhemmilta. Se, että isovanhemmiltani on jäänyt paljon kauniita huonekaluja ja se, että myös pidän niistä, on yksi syy joka helpottaa tätä kestävän kodin sisustamista. Tämä ei ole itsestäänselvyys ja tiedostan sen. Onneksi kuitenkin nykyään vanhojakin käytettyjä huonekaluja liikkuu paljon ja edelleen myös hyvään hintaan, joten monella on mahdollisuus myös ihan ostamalla saada kauniita vanhoja huonekaluja, ainakin jos ei tarvitse olla ihan mintissä kunnossa. Ja toisaalta, miten arvokkaita nämä ovat olleet jo isovanhemmilleni! Kun huonekalut ovat olleet arvokkaita, niitä on myös säilytetty niin, että ne todellakin kestävät seuraaville sukupolville. Miten käy 80-, 90- ja 2000-luvun tavaroille?

Pieni lipasto 2011 (vintage); sänky 2009 (uutena); petari 2020 (uutena); Tintin sänky 2016 (käytettynä)

  

Laiskuus on myös erinomainen lähtökohta kestävälle sisustukselle. Kun ei todellakaan jaksa pistää kaikkea uusiksi, koska muuten joutuisi pitämään sen vanhan asian eteenpäin ja näkemään vaivaa. Näin kävi vanhan sänkymme kanssa. Ihan puhtaasta mieliteosta ja vaikuttajien influenssoinnin pohjalta aloin pari vuotta sitten haaveilla Porin villan ja peitteen futoneista. Laskeskelin budjettia (koska myös budjetti on tietysti yksi hyvä syy, miksi ei voi jatkuvasti ostella kaikkea), mutta lopulta en alkanut projektiin, sillä sitten olisi pitänyt miettiä, mihin vanhan sängyn laittaa. Se on jo sen verran vanha, että kenelle sen kehtaa myydä tai antaa? Kaatopaikka on myös iso vaiva. Ja sängyn alas roudaaminen yläkerrasta. Niinpä lopulta päädyimme ostamaan pelkän uuden paksun petarin. Joka se oli kyllä oikein kannattava ostos, sillä se toi sängylle lisävuosia ja lopetti yöllisen nenän ärsytyksen, joka ilmeisesti johtui vanhasta patjasta. 

Värikäs lipasto 2016 (Ikea, uusi); matto 2018 (uusi, itse kudottu)

Thurénin kirjassa sivutaan myös Ikeaa ilmiönä. Olen saman ikäinen kuin hän ja jaoin vahvasti kirjassa kuvatun kokemuksen ensimmäisistä reissuista Ikeaan. Se oli silloin jotain harvinaislaatuista ja muistan vieläkin ne sydän- ja aurinkotyynyt, joilla on kädet, hassut lasten muovihuonekalut ja mahdollisuuden sisustaa omaa teinin huonetta hauskasti ja edullisesti. Ikea on luonut tietä tietyllä tavalla tasa-arvoisemmalle sisustamiselle, johon kaikilla on varaa. Ikea on myös laadukasta tavaraa ja siellä on oikeasti paljon hauskasti suunniteltuja huonekaluja, vaikkapa tuo lastenhuoneen senkki (sen laatu tosin on niin ja näin). Suurimana ongelmana näen Ikeassa ja vastaavissa paikoissa näen sen, miten helposti siellä ostellee kaikkea sellaista, mitä ei edes tiennyt tarvitsevansa. Pitää olla joko todella kiire, raudanluja päätös olla ostamatta listan ulkopuolelta tai jonkinlaiset silmälaput. Tai sitten ei vain yksinkertaisesti mene Ikeaan (tai vastaaviin paikkoihin, Clas Ohlson on toinen heikko kohtani). Välillä hieman helpottaa jättää ostamatta, kun kuvittelee ne massat tavaraa, jotka kaupassa näkee ja kuvittelee, miten niitä tehdään enemmän ja enemmän massoittain jatkuvasti. Silloin saan tavaraähkyn ja minun on helpompi jättää ostamatta. Ellei se sitten ole ihan tosi kiva ja tarvitsen sen, kun se on niin käteväkin. Hups.

Kerrossänky 2019 (käytetty); sängynaluslaatikko 2020 (käytetty) tuoli 2017? (vintage); pinnatuoli 2011 (ei näy kuvassa, vintage)

Pikaisen laskutoimituksen perusteella tässä esiteltiin 40 kotimme huonekalua. Keskimäärin ne ovat olleet meillä n. 6,4 vuotta. Vajaa puolet näistä on ollut meillä tätä pidempään. Ehkä jopa yllätyin tuosta luvusta, mutta toisaalta mukana oli paljon suhteellisen uusia hankintoja, joten se laski lukua. Väkisinkin elämäntilanteen muuttuessa huonekalutarpeet muuttuvat, esimerkiksi lasten sängyt on pitänyt hankkia. Kuitenkin aika samat huonekalut näissä kuvissa pyörivät kuin ennenkin, tai ainakin siltä tuntuu. Jatkan tällä linjalla ja opettelen jatkuvasti kestävämpää kulutusta. Sillä on huomattavasti helpompi olla ostamatta koko tavaraa kuin sitten päästä siitä eroon.

Mikä huonekalu on sinulla ollut pisimpään kotonasi? Entä mitä kestävä kodinsisustus sinusta on?