Pöydät kiertoon!

Meillä on tässä kodissa ollut ruokapöytänä vanhempieni 90-luvulla ostama valkoinen, pyöreä pöytä. Pöytä on palvellut hyvin aikoinaan monta vuotta lapsuuden kodissani, sittemmin miehen opiskelijakämpässä noin vuosina 2007-2008 ja nyt sitten kolmisen vuotta tässä käytössä. Välissä se on aina ollut varastossa, sillä sen saa kätevästi osiin. Pöydän ympärille on saanut mahdutettua yllättävän monta ihmistä ja se on ollut mitä mainioin valokuvausalusta. Jo pidemmän aikaa olen kuitenkin pitänyt silmällä uusia pöytävaihtoehtoja, sillä pöytä on kuitenkin pienehkö.

We got ourselves a new dining table which is, as most of our "new" furniture, old.  I think it's from the 1930s. The table used to belong to my grandparents and for many years now for my uncle and aunt. Now they got a new (also old) table from another relative so we got their old table. Confusing, huh? To sum it up, we got a new dining table... which is old. 

Kuva ysäripöydästä "keittiöremontin" valmistuttua.

Olin ajatellut sen tilalle toista pyöreää pöytää, ehkä 50-60-luvun puunväristä mustilla maalatuilla jaloilla. Jos pinta olisi kovin kulunut, sen voisi maalata valkoiseksi. Pitkään haaveilin myös kiiltävästä, valkoisesta jykevästä pöydästä, kuten vaikkapa Kaanin Jazz-pöytä. Kovin aktiivinen en ole pöydän etsimisen suhteen kuitenkaan ollut ja vanhallakin on pärjätty. 

Pöytä toi keittiön toiseen päähän enemmän "ruokasalitunnelmaa". 

Sitten kohtalo puuttui peliin (tai sitten ei, mutta halusin käyttää tuota kliseistä lausetta) ja yllättäen äiti tarjosi meille uutta ruokapöytää. Lyhyessä versiossa isovanhempieni vanha ruokapöytä vapautui ja me saimme hakea sen eilen kotiimme. Pitkässä versiossa pöytä on ollut pitkään kummeillani, eli äidin veljen perheellä, salissa juhlapöytänä. Sitten kummitätini sai oman äitinsä vanhan ruokapöydän käyttöönsä, jolloin minun isovanhempieni pöytä jäi käyttämättömäksi. Vanha pöytä vietiin varastoon, mutta äitini keksi, että pöytä olisi juuri sopiva meille. Asiaa pohdittiin ja mittailtiin ja eilen sitten visiteerasimme kummeillani ja siinä samalla veimme vanhan ysäripöydän varastoon ja haimme isovanhempieni vanhan pöydän itsellemme. 

Jalat ovat juuri sopivan kippurat, vähän kuin meidän sohvassa.

Pöytä on  luultavasti 30-luvulta ja petsattu tummaksi. Se on ollut aikoinaan äitini lapsuudenkodeissa salin puolella juhlapöytänä. Pöydässä on kaksi jatkokappaletta, jolla sen saa kohtuullisen pitkäksi, mutta itsessään pöytä on melko pieni. Me lisäsimme yhden jatkopalan pöytään arkikäyttöä varten, jotta tilaa olisi vähän enemmän kuin vanhan pöydän kanssa. Mekanismi on hieman jäykkä, mutta kuitenkin yksinkertainen ja toimiva. Ylimääräiset levyt saa piiloon pöytälevyn alle.

Yksi levy meni piiloon odottamaan illalliskutsuja.

Kun etsiskelin uutta pöytää, en yhtään ajatellut mitään tämän pöydän kaltaista. Tummat värit eivät yleensä ole suosikkejani ja pelkäsin, että värikkään huonekalut näyttäsivät sen rinnalla hassuilta. Pelkoni oli kuitenkin turha, sillä minusta kirkkaat tuolit sopivat oikein mainiosti tummanrusken pöydän rinnalle. Kontrastia on juuri sopivasti. Myös astiat näyttävät yllättävän hyvältä tummaa taustaa vasen, vaikka ajattelin että valkoista sen olla pitää. Pidän myös pöydän mallista todella paljon. Vaikka jalat ovat kaarevat, pöydässä ei kuitenkaan ole mitään liikaa. 

Olen tämän pöydän ääressä kahvitellut lukuisia kertoja, mutta tässä on kuva toisesta ateriasta kotona. Ohrauunipuuroa, nam!

Ruokapöytä on jälleen yksi lisä tunnearvo-perintö-huonekaluihimme. Jotenkin arvostan aina vain enemmän sitä, että huonekaluilla on historia ja ne ovat kestäneet jo vuosikymmenten ajan ennen minua. Kummitätini on vielä hoitanut pöytää hyvin ja uusi lakkapinta on virheetön. Ja nyt tämä pöytä saa aloittaa taas uuden aikakauden! 

Millaisia perintöhuonekaluja tai -esineitä sinulla on?

Itävaltalaiset korot

En voi luokitella itseäni kenkäfriikiksi, vaikka toki pidän kauniista kengistä siinä missä kaikesta muustakin kauniista. Kenkä- ja saapasvarastoni, jota taannoin kommentoitiin isoksi, olen kerännyt monen vuoden aikana ja vanhimmat edelleen käytössä olevat kenkäni ovat lukioajoilta kymmenen vuoden takaa. Sitä vanhemmat kengät eivät enää mahdu. En kuitenkaan haaveile Parikoista tai Louboutineista, vaan uusia (juhla)kenkiä olen hankkinut melko maltillisesti, kun sopivia on tullut vastaan tai tarve on ollut suuri.  

I just bought a pair of exquisite patent leather pumps. They were a bit expensive but most of my "good party shoes" are from the time I was in high school (about ten years ago) so I thought I could splurge this once. 

Saapasarmeijan vanhimmat yksilöt ovat lukiosta, ehkä vuodelta 2005 (nuo mokkanahkaiset etualalla) ja uusimmat parin vuodelta 2011! Vaikka mies kuvittelee, että ostan koko ajan uusia kenkiä, se ei olekaan totta. 

Tämän järkevyyspuheen vuoron jälkeen on paljastettava, että pari viikkoa sitten päässä naksahti ja sekosin. Kävelin huvikseni ostoksilla ja näin hyllyllä kauniit, kiiltonahkaiset avokkaat. Hetken mielijohteesta päätin kokeilla niitä. Kengissä oli korkeat korot, päkiän alla korokepohja ja ne olivat avokkat. Kaikki kolme ovat ominaisuuksia, joita yleensä vältän. Olen pitkä, joten en koe korkeita korkoja tarpeelliseksi tai riittävän mukaviksi. Lisäksi avokkaat eivät koskaanikinämilloinkaan pysy kapeissa luirujaloissani. Yllätyin kuitenkin positiivisesti ja nämä kegät olivat koroista huolimatta erittäin hyvät jalassa ja jostain käsittämättömästä syystä ne eivät tippuneet jaloista pois! Hintaa kengillä oli kuitenkin sen verran, että jäin miettimään kenkien kannattavuutta.

Pikainen makutuomarointi-kännykkäkuva äidille.

Kengät olivat Höglin, joka on itävaltalainen ja googlailun perusteella kovin kehuttu kenkämerkki. Niinpä muutaman päivän tuumaustauon jälkeen kipitin kauppaan ja ostin sen ainoan parin minun koossani. Itselleni nimipäivälahjaksi, ajattelin, mutta tuossa ne ovat kyllä olleet esillä jo monta viikkoa etukäteen. Olen harjoitellut niillä kävelemistä aina silloin tällöin ja kotityöt tosiaan tuntuvat paljon glamourimmilta korkkarit jalassa. Paitsi tiskaaminen, kun silloin olen liian korkealla. Ja ovat ne myös oiva sisustuselementti. 

Ja siinä ne ovat! Pienenä minulla oli aina kiiltonahkaiset juhlakengät. Edelliset "kiiltonahkaiset" ovat lukioajoilta Seppälästä ja ne eivät ole kyllä nahkaa nähneetkään. Hyvin ovat nekin palvelleet, mutta nyt kärjet repsottavat.

Odotan kovasti, että kengät pääsevät oikein kunnon juhlakäyttöön. Ne sopivat varmasti hienosti lurex-mekkoon, jonka ostin alkusyksystä. Voin suositella näitä kenkiä myös sellaisille, joilla avokkaat eivät normaalisti pysy jaloissa. Olen tästä aivan haltioissani, sillä yleensä juhlakengissäni pitää aina mennä joku remmi jalkapöydän yli. Malli on mielestäni korokepohjasta huolimatta riittävän klassinen, että näistä kengistä tulevat varmasti suosikkini vuosiksi. 

Pidätkö itse korkeista koroista vai oletko maltillisempien kenkien suosija? Entä tituleeraisitko itseäsi kenkäfanaatikoksi?

Älä osta kurpitsaa säkissä, osa 3

Blogini vakilukijat, etenkin ne matemaattishenkiset, odottivat varmaankin innolla tämän syksyistä Älä osta kurpitsaa säkissä -postausta. Kertauksena kerrottakoon, että vuonna 2012 tilasin luomupiiristä kurpitsan, joka palastuikin 10 kilon monsteriksi. Ei siinä mitään, seuraavana vuonna olin varautunut kymmenen kilon kurpitsaan. Vaan enpä arvannut, että sillä kertaa saisinkin 20 kiloisen yksilön! 

Lupaavalta näyttää...

Raportoin asiasta luonnollisesti blogissa, jolloin eräät lukijoistani alkoivat pohtia, kasvavatko kurpitsat vuosi vuodelta aritmeettisesti (10 kg-20 kg-30 kg) vai geometrisesti (10 kg - 20 kg - 40 kg). Hieman toivoin, että kurpitsoiden koko oisi kasvanut oikein isoin harppauksin, sillä haaveilin jo kurpitsavaunuista tai Pikku Myyn kurpitsamökin kaltaisesta kesämökistä. 

Kurpitsojen kasvun logiikka petti kuitenkin pahasti, sillä tänä vuonna en ehtinyt luomupiirin hakuihin, mutta äiti toi minulle kurpitsoita - ihan minejä! Voi vääryys! Ei hevosvaunuja tai mökkiä tiedossa, ei edes kurpitsalyhtyä. Millä ihmeen sumealla logiikalla tämä kurpitsan koon pieneneminen ja toisaalta määrän moninkertaistuminen oikein selittyy? 

Mutta mitä ihmettä? Missä on minun jättikurpitsani?

Toisaalta, on minulla entuudestaankin kokemusta minikurpitsoista. Ja lisäski pakastin on vieläkin pullollaan edellisen vuoden jättikurpitsaa, joten ihan hyvä ettei tällä kertaa tullut lisää kurpitsasosetta. Mutta kun minä haluan kurpitsavaunut!

Säälittävää... Mutta on ne kyllä söpöjä!

Remember my ginormous pupmkins of 2012 and 2013? I was hoping I'd eventually end up with a pumpkin carriage like Cinderella but it seems that this year all I got was miniature pumpkins. What kind of a sick joke is this? I want my carriage! Although, our freezer is still full of pumpkin purée from last year...

Väriä pimeyteen

Eräänä tummenevana lokakuun iltana keksin, että olisi kiva kutsua miehen sukulaisia koolle meille. Emme ole nähneet monia sukulaisia pitkään aikaan ja toisiakin viimeksi juhannuksena. Ja minä pidän kovasti sekä omista että miehen sukulaisista, joten päätös oli helppo. Siitä vain päivää valitsemaan! Koska porukkaa oli tarkoitus saada kasaan iso lössi, piti ajankohta valita niin, että edes osa kiireisistä ihmisistä saisi sen varattua kalentereistaan. Ja koska askarteluinto osui samaan kohtaan, päätin askarrella heitä varten oikein kutsukortit.  

Pidän akvarelleista ja niiden arvaamattomuudesta, mutta arvaamattomuuden vuoksi en yleensä maalaa niillä mitään esittävää. Tai no, ylipäätään maalaaminen on jäänyt viime vuosina melko vähälle, mutta aina silloin tällöin kaivan vanhat värit esiin. Pyörittelin ideoita ja aloin haaveilla värikkäistä (ylläri) korteista, joissa väri olisi kerroksittain ikään kuin dipattuna. 

Kokeilin ensin saisinko veteen tarpeeksi pigmenttiä, jotta väri tarttuisi konkreettisesti dippaamalla paperiliuskoja veteen. Väri jäi kuitenkin liian haaleaksi. Päädyin dippaamaan liuskan ensin veteen, sitten laittamaan kastettuun osaan väriä ja dippaamaan uudestaan. Siten siveltimen vedot häipyivät kivasti ja väri levisi sopivan villisti, mutta rajatulle alueelle. Oikeastaan niin juuri halusinkin. Nopeuttaakseni minitaideteosten valmistumista, siirtin liuskat aina patterille kuivumaan. Sitten dippasin ne uudestaan veteen ja lisäsin hieman lisää väriä. 

Vaikka projektini tuppaavat usein vähän laajenemaan ja lähtemään kädestä, niin toisaalta ne tuppaavat myös yksinkertaistumaan. Aluksi ajattelin, että laitan jokaiseen korttiin useampaa väriä, ehkä jopa vastaväriä. Sitten se pelkistyi siihen, että laitan kortteihin vain jompa kumpaa rinnakkaista väriä (punaisiin violettia tai oranssia, siniseen vihreää tai violettia jne). Kun väriliuskat olivat lopulta yhden värin osalta valmiit ja katselin niitä jonkin aikaa, totesin, että vain keltaiset tarvitsevat kaverikseen jotain muuta sävyä. 

Kutsukorteista tuli vähän kuin hääkutsumme, mutta mustalla pohjalla.  Mutta eivätkö taitelijatkin usein kehitä ideoitaan ja käytä samanlaisia menetelmiä? Valkoista taustaa jäi näkyviin enemmän ihan tarkoituksella, sillä pidän akvarellipaperin puhtaasta pinnasta värin ja mustan rinnalla. Sävyerot eri kerrosten välillä onnistuivat juuri niin täydellisen hallitsemattomasti kuin halusinkin.

 Minun piti kuvata kaikki matkaan lähtevät teokseni, sillä en niitä välttämättä enää näe koskaan. Tuntevatko taitelijat joskus tuskaa joutuessaan luopumaan jostaint teoksesta vai maalaavatko he aina toisille ihmisille? Ehkä siinä on yksilöllisiä eroja. Ja onneksi nämä menevät hyviin kohteisiin!

Mitään teemajuhlia emme ole järjestämässä, mutta koska kutsuissa on mustalla pohjalla värikkäitä asioita, ajattelin että se symboloisi juhlan tuomaa väriä talven pimeyden keskelle. Tietysti siinä on joulu edessä, joka tuo kaikkein eniten väriä, mutta eivätköhän nämä päivälliskutsutkin tuo ainakin hieman lisäväriä joulun odotukseen. 

Löysin kutsuille kauniit mustat kirjekuoret, joihin kirjoitin tekstit valkoisella. Minusta mustat kirjekuoret oikein korostavat vielä pienten taideteosten värejä. Piakkoin kusti on varmaankin polkenut kutsut perille, joten jään jännäämään, kuinka moni pääsee paikalle. 

Millä keinoilla sinä luot väriä pimeyteen tänä syksynä?

Viikon vinkkeli, osa I

Pakko kai se on myöntää, että nyt kun käyn töissä, vapaa-aikaa on  jonkin verran vähemmän, kuin opiskeluaikana. Tai ainakin viimeiset kaksi opiskeluvuotta, poislukien harjoittelu, olivat ajankäytöllisesti melko rentoa aikaa. Sitä ennen saatoinkin istua nenä kirjassa iltakaudet, mutta se aika on jo autuaasti unohtunut. Gradua saattoi tehdä huomennakin ja blogia kirjoittaa, kun tieteellinen kirjoittaminen ei luistanut. Nyt arkena ajastani menee kuitenkin iso osa työpaikalla ja työmatkassa. 

Tykkään työstäni ja päivät kuluvat nopsaan, mutta blogia töissä ei kuitenkaan oikein voi kirjoittaa. Ennen postaustahtini oli noin kaksi postausta viikossa, mutta viime aikoina olen ehtinyt ideoida ja toteuttaa vain yhden postauksen, sillä hampaat irveessä en halua blogiani kirjoittaa. Jotenkin kuitenkin haluaisin tehdä postauksia useammin. 

Niinpä kehittelin idean juttusarjasta, joka perustuisi vain 1-3 kuvaan arjen keskeltä. Tällaisia lyhyitä teemapostauksia olen nähnyt muissakin blogeissa, ainakin Ab asino lanam -blogissa on usein "viikon kasvikuvat"-postauksia. Oma postaussarjani on nimeltään Viikon vinkkeli, kuten otsikkokin kertoo. Aion etsiä arjen keskellä jonkun sillä hetkellä puhuttelevan kohdan kodistani ja postaan sen lyhyellä saatetekstillä blogiin. Näin ratkaisen myös sen ongelman, että usein minulle tulee mieleen yksittäisistä asioista, että tämä olisi kiva laittaa blogiin, mutta en vaan saa sitä millään aasinsillalla istumaan postaukseen. No nyt saan! Minulla on kohta koko joukko siltoja pienille itsepäisille aasi-kuville, jotka kaipaavat omaa postaustaan. 

Tästä postauksesta tuli nyt kyllä vähän pidempi kuin tulevaisuudessa nämä postaukset. Aloitan juttusarjan iki-ihanasta Pixeline-vadista, jolla säilytän vihkisormuksiani ja usein myös ristiä. Joka aamu nappaan ne siitä mukaan. Nyt niiden seurana on myös kummeilta valmistujaislahjaksi saatu Lumoava-korumerkin Vanilja-niminen kaulakoru. Se on niin kaunis, että haluan pitää sitä esillä, vaikkei se joka päivä kaulaan päätyisikään. 

Tuulen värit

Tänä syksynä olen löytänyt jälleen sisäisen Pocahontakseni ja olen nauttinut täysillä tuulen mukana lentelevistä lehdistä. Ehkä tämä on sitä tuulen väreillä maalaamista. Usein syksyn värit mielletään murretuiksi ja ruskean sävyisiksi, ja loppusyksystä ne sitä varmasti ovatkin. Nyt kuitenkin värit loistavat vielä kirkkaan ja puhtaan keltaisen, vihreän, oranssin ja punaisen sävyissä.

The Autumns leaves are falling from the trees in vivid colours. I especially like the bright yellows, reds and oranges, not the shades of brown. I've also found my inner Pocahontas. Instead of painting with the colours of the wind, I've painted with the colours of the windstopper jackets by arranging all our outerwear by colour!

Neljä kauneinta lehteä pihasta.  Tai ainakin yhdet niistä. 

Olen ennenkin postannut syksyn sävyistä, sekä vuonna 2012 että 2013. Sisäpihan vaahterat ovat joka vuosi yhtä sykähdyttäviä ja otin tänä vuonna kuvan samasa kohdasta kuin kaksi vuotta sitten. Se on näkymä, joka näkyy, kun astuu portista sisään ja katsahtaa ylös upean värikkääseen lehvistöön päin. Viime vuosina kuvasin lehdet täysin keltaisina, nyt havaihduin lehtien kauneuteen vielä kun vihreääkin oli joukossa. Ah, tätä väriloistoa! Hassua muuten verrata villiviiniä parin vuoden takaiseen: se on rehevöitynyt ihan valtavasti!

Hiukan eri kuvakulma sentään piti löytää kuin aikaisempina vuosina. Tässä vaiheessa puissa oli vielä vihreääkin, nyt on enää keltaista ja lehdet harvemmassa.

Villiviini on villiintynyt. Näkisittepä oksan, joka roikkuu lähes liaanimaisesti jostain kaapelista talon reunalla. Kohta voin alkaa Pocahontaksen sijaan Tarzaniksi... tai Janeksi. 

Tuulen värit ovat tarttuneet myös minuun. Tein pari viikkoa sitten aivan huippulöydön Olga-neidistä (jälleen kerran). Ostin heräteostoksena pörröisen oranssin villakangastakin, joka on kaiken lisäksi vieläpä suomalaista tekoa. Takki on Vaato oy:n valmistama. Tarkkaa aikakautta en osaa sanoa, mutta jonnekin vuosien 1941-1984 väliin valmistus ajoittuu, sillä Wikipedian mukaan kyseinen yritys teki vaatteita tuolla aikavälillä. Veikkaisin kuitenkin 60-70-lukua. Muutkin vaatteeni ovat ajoittain henkineet syksyä ja kaivoin esiin espanjasta löydetyn villakankaisen vintage-hameen. 

Tässä varmaan maalaan niillä tuulen väreillä, kun noin käsiäni heiluttelen. 

Äh, kuva ei toistaa hameen värit liian sinisinä. Oikeasti siinä on paljon enemmän syksyn sävyjä. 

Syksy lisää myös takkien käyttöä ja meidän eteiden naulakosta löytyykin jos jonkin näköistä sateen pitävää, sateen kestävää, hiihto/juoksuasua, fleeceä, villakangastakkia ja välikausitakkia. Kun sain keittiön kondikseen, seuraavaksi alkoi mietityttää, miten eteisestä saisi paremman näköisen. Tarkkirekki on väkisinkin hiukan esteettisesti haastava, mutta sitä on mahdoton peittää millään, sillä syvennys ei ole tarpeeksi syvä. Naulakot seinässä taas eivät olisi käytännöllisiä. 

Epämääräinen rivi takkeja sekalaisessa järjestyksessä. 

Katselin takkeja kriittisellä silmällä ja mietin, miten meille onkin pesiytynyt noin monta eri sinisen sävyistä takkia. Sitten keksin ratkaisun: vanhan kunnon värijärjestyksen! Järjestin takit väreittäin alkaen mustasta siirtyen sinisen kautta kohti vihreää, vihreästä oranssiin, tiilenpunaiseen ja lopuksi valkoiseen. Kummasti selkeni rekin ilme. Eri sävyiset siniset takitkin erottaa paljon helpommin, kun ne ovat vierekkäin ja pienet sävyerot tulevat esiin. Jos Pocahontas osaa maalata tuulen väreillä, niin minäpä osaan maalata tuulitakkien väreillä!

Silmä lepää. Värijärjestys, paras järjestys. 

Ja jos et vieläkään tiedä, mistä tuulen väreistä minä oikein horisen, niin tässä vielä linkki videoon lauluun Pocahontas-elokuvasta. Tai vaikka tietäisitkin, niin kuuntele ihmeessä uudestaan! Minä ainakin sain uuden elämyksen, kun tajusin, ettei siinä lauletakaan "tiedän jokaiselle olen nolla" vaan "jokaisella olennolla". Ajattelin pienenä tuon nollan liittyvän siihen, että Pocahontas oli halveksittu intiaani. Heh, kaikkea sitä oppii! 

Hyvää ja värikästä viikonloppua kaikille!

Täydellinen lahja

Kerroin elokuussa ystäväni kanssa tekemästäni reissusta Sauvoon ja Alles gute vintageen. Reissulta löytyi ystävälleni aivan täydellinen syntymäpäivälahja. Olin ajatellut hankkia pyöreitä täyttävälle ystävälleni astioita, sillä hän oli usein toivonut astiavarastoihinsa lisäystä. En ollut löytänyt mitään sopivaa, mutta sopivasti Alles gute vintagen valtavan liiketilan sopukoista löytyi suloistakin suloinen kahviastiasto ja pyysin saada ostaa sen ystävälleni lahjaksi. 

I found the perfect birthday present for one of my best friends. My friend  and I found a beautiful coffee set from a vintage some time ago and I asked if I could by the set for my friend as a present. The cups are from the 60s and by Arcopal France. I found some sets of these on Ebay and Etsy but I assume in Finland these I quite rare. There are 11 cups in total so I'm guessing two sets of six minus one missing. The colours are pink, blue, green, grey and white and you can mix and match or go monochromatic.

Täydelliset pastellikupit. En yleensä pidä lasisista kupeista, mutta nämä ovat ihanat!

Annoin lahjan vihdoin eilen ystävälleni, mutta tietysti kuvasin kupit ennen luovutusta. Lahja oli aivan täydellinen: sekä saajan että antajan näköinen, tarpeellinen, kaunis, arvoltaan sopiva ja siihen liittyi vieläpä yhteinen muisto. Yllätys tuo lahja ei tietystikään ollut, mutta muuten hipoi täydellisyyttä. 

Päättelin, että nimessä yhdistyvät "Arc" ja "opal".

Googlasin vähän kuppien taustoja. Ne ovat 60-luvlta ja merkki on Arcopal France. Suomeksi löytyy hyvin vähän osumia ja kuvahaulla lähinnä kukkaiskuvioisia valkoisia kuppeja. Muualta maailmalta löytyykin sitten enemmän ja kukkakuppien lisäksi juuri näitä pastellisävyisiä lasikuppeja. Arcopal France oli osa ARC international yhtiötä ja sen astiatuotantoa. Yhtiö oli ilmeisesti kuuluisa läpikuultavasta, kestävästä opaalilasistaan. Nykyisin yhtiö omistaa Pyrex-tuotemerkin.

Helmiäishohtoisia kuppeja ja tasseja voi yhdistellä miten tykkää. 

Kupit ovat moitteettomassa kunnossa ja kultauskin on säilynyt hyvin. Ilmeisesti kupit on myyty kuuden eri värin sarjoissa. Tämä kaappaus käsitti 11 kuppia eli yksi valkosävyinen kuppi on hajonnut. Ystäväni on aina ihaillut minun värikkäitä kahvikuppeja, joita voi yhdistellä mielensä mukaan. Nyt myös ystäväni voi yhdistellä eri pastellisävyjä toisiinsa vapaasti. 

Minun värikkäät italialaiskuppini ja herkät ranskalaiskupit rinnakkain. 

Värejä on kuusi erilaista: vaaleanpunainen, keltainen, valkoinen, harmaa, sininen ja vihreä. Osa väreistä on melko samanlaisia keskenään, mutta rinnakkain erottuvat toisistaan. 

Eilen kupit vihdoin päätyivät ystävälleni hänen synttärijuhlissaan ja ne pääsivät heti pöytään hopealusikoiden kera. Niistä juotu kahvi maistui erityisen hyvältä, kuten näin kauniista kupeista aina. Lisäksi ne sopivat erityisen hyvin myös jäätelön syömiseen. Olen iloinen, että kupit omistaa nyt ystäväni, jonka luona kupit pääsevät arvoiseensa käyttöön. Oikein ihmettelen, ja samaa ihmetteli liikeen omistajakin, ettei näitä kuppeja ole kukaan ostanut pois. Tai ehkä ne vain odottivat oikeaa ostajaa.

Paketoin kupit Tigeristä löytyneeseen pahvilaatikkoon, jonka kannen koristelin lahjapaperilla. Tämä kuva on tosin lavastettu, oikeasti laitoin kuppien väliin talouspaperia ja paketti oli oikea talouspaperien ja kuppien sekamelska.

Oletko ennen kuullut Arcopal France -merkistä? Entä mikä on ollut täydellisin ostamasi lahja?