Esiäitienpäivä

Olen viettänyt tänään esiäitienpäivää kahdella tapaa. Koska emme tänä vuonna kutsuneet äitejä kylään tai vierailleet kotikodeissa, päätin (onnittelusoittojen lisäksi) juhlistaa äitienpäivää muistelemalla erityisesti esiäitejäni eli isoäitejäni. Esiäitienpäivän voi ymmärtää myös sillä tapaa, että minä en ehkä ihan vielä ole äitienpäivän sankarin roolissa, mutta melkein kuitenkin, joten vähän esimakua siitäkin sain maistaa. Hassu ajatella, että ensivuonna minä olenkin sitten jo ihan oikeasti äiti!

Palaanpa sitten esiäiteihini, tosin vain parin sukupolven taakse. Minulla oli kaksi mammaa, sillä en ollut kummankaan suvun ensimmäinen lapsenlapsi ja nimitykset oli lyöty lukkoon jo vuosia aiemmin. Itseasiassa minulla oli kaksi pappaakin, mutta isovanhemmat erotettiin toisitaan sitten asuinpaikkojen mukaan. Sain tuntea mammani monta vuotta, mutta molemmista jouduin luopumaan jo ennen aikuisuutta. Äidinäiti kuoli ollessani yhdeksän ja isänäiti ollessani 13. Molemmista mammoista jäi minulla hyvät muistot ja erityisesti isänäidistä minua muistuttaa eteisen lipasto, jonka uumenista sain aina jonkun setelin. Setelin suuruus ei ollut se juttu sinänsä vaan tilanteen jännittävyys ja erityisyys. 

Mustanpuhuvia juuria. 

Päätin kunnioittaa mammojeni muistoja tällä kertaa reseptien kautta. Oma äitini kokeili joitain viikkoja sitten mustajuurikeittoa. Samalla hän tuli kertoneeksi, että mamma (eli äidinäiti) oli nuorena emäntäkoulussa tehnyt mustajuurikeittoa ja ajatellut, että hänellä on joskus puutarha, jossa hänkin viljelee kaikkia hienoja kasveja, muun muassa mustajuurta, ja valmistaa niistä sitten hienoja ruokalajeja. No, kävi sitten niin että mamma päätyikin vähän yllättäen maatalon emännäksi ja siat ja muut eläimet sekä lapset taisivat viedä kaiken ajan mustajuurilta. Ehkä mamma olisi kuitenkin mielissään, että hänen lapsenlapsensa nyt bloggaa mustajuurikeiton reseptistä. Tuskin alan kuitenkaan kasvattaa, voisi tulla miniatyyrimustajuuria. 

Sisältä ne ovatkin ihan valkoisia, mutta ilmeisesti mustenevat, ellei niitä laita kylmään veteen. 

Valitsin kaikkein yksinkertaisimman keittoreseptin, sillä äiti sanoi tehneensä hyvin simppelillä reseptillä hyvää keittoa. Tein muuten aivan Valion reseptin mukaan, mutta kerman sijasta laitoin noin 150g ranskankermaa. Eli käytännössä kuoritaan mustajuuret ja laitetaan ne heti kylmään veteen (muuten kai mustuvat). Kuoritaan ja pilkotaan perunat ja purjo ja laitetaan kasvisliemeen kiehumaan mustajuurien kanssa puoleksi tunniksi. Sitten soseutetaan. Lopuksi maustetaan ja lisätään (ranskan)kerma. Ja aivan viimeiseksi herkutellaan. Sen verran sanon, että kannattaa valita kaupassa paksuja mustajuuria. Minä onnistuin ottamaan tosi ohkaisia, mikä teki kuorimisesta työlästä. Helpompaa se kuitenkin oli kuin maa-artisokkien kuoriminen. 

Muut keiton ainekset ovat pääosin tässä. Puuttuu vain kasvisliemi, raskankerma ja mausteet. 

Lopputulos oli samettisen herkullinen. Maku oli mieto, mutta kuitekin makua oli riittävästi. Rakenteesta tuli helposti hyvä. Otin hieman lientä pois ennen soseuttamista ja ohensin keittoa sitten tarpeen mukaan. Paahdetut kurpitsansiemet (joita muuten olen tässä raskausaikana napostellut joka päivä) sopivat keittoon erinomaisesti. Suosittelen kokeilemaan! Keitto on vaivan arvoinen, vaikkei ehkä ihan arkiruokaa. 

Naminam! Melkein isoäitien tekemää ruokaa. 

Keiton kaveriksi päätin tehdä leipää. Se sopi hienosti myös esiäititeemaan, sillä mieleeni on jäänyt voimakkaana muistona isänäidin tekemä leipä. Leipä oli jännän hapanta, mutta kuitenkin vaaleaa ja se paistettiin ihan oikeassa leivinuunissa. Muistaakseni leipä laitettiin uuniin ja otettiin uunista sellaisella pitkällä leipälapiolla. En yhtään tiedä, mitä tuossa leipätaikinassa oli, mutta samanmakuista leipää en ole koskaan myöhemmin maistanut. Ehkäpä taikinassa oli jokin vanha, nyt jo hävinnyt juuri. Joskus pääsin leipomaan avuksi ja sain kotiin viemisiksi oman leivän. Joku käntty päätyi myös leikkeihini (!) ja muistan, kuinka se vähitellen homehtui. Ei se mitään, leikin, että leluni saivat siitä supervoimia. Ymmärrettävästi se kuitenkin aika pian heitettiin pois. 

Kohonneet leipäset. Alunperin ne olivat suipot ja sitruunanmalliset. Lisäsin unikonsiemeniä koristeeksi.

Mamman leipää en edes yrittänyt lähteä tavoittelemaan. Jotain hapanta taikinassa sai kuitenkin olla ja sattumalta törmäsinkin tähän sitruunaleivän reseptiin. Laiskana en sitäkään ala tähän kirjoitella, mutta sen sanon, että kannattaa laittaa vähintään kahden sitruunan kuori, sillä muuten maku jää kovin miedoksi. Ainakin tällaiselle sitruunafanille. Muuten leivät onnistuivatkin melko täydellisesti ja vaikka vähän pelästyin leipien lässähtämistä, kun siirsin ne uuniin, ne nousivat sielä uudestaan kauniiksi pyörylöiksi. 

Minullakin on leipälapio! Tosin vähän pienempi malli. 

Rakastan leipomista ja yhdessä vaiheessa teinkin kaiken vaalean leipäni itse. Enää en sitä ehkä jaksaisi, mutta silloin tällöin on ihana saada aikaan leipiä. Pidän eniten leivistä, jotka nostatetaan edellisestä päivästä saakka, mutta ne vaativat hieman etukäteissuunnittelua. Usein leivät ovat kuitenkin suhteellisen vaivattomia tehdä, sillä kohotus tekee tehtävänsä.  Ehkä vielä jonain päivänä löydän reseptin, jolla saan tehtyä mamman leipää. Haaveilen myös uunista, jolla saisi oikein rapeakuorista leipää. Eivät tunnu mitkään kotikikat oikein tavallisessa uunissa auttavan. 

Tämän olisi voinut syödä vaikka kokonaan, mutta valitettavasti piti vähän rajoittaa.

Sain minäkin osani äitienpäivästä. Mies on perheen lätty- ja pannukakkumaakari, joten ehdotin että hän tekisi meille uunipannaria äitienpäivän kunniaksi. Vielä emme jotenkin kokeneet ajankohtaiseksi viettää äitienpäivää pitkän kaavan mukaan minun kunniakseni (ensi vuonna sitten onkin näin tietysti ;)), mutta jotain erityistä oli kiva saada. Pannari onnistui erinomaisesti, kuten aina. Ja Bonsku Bonskulainen möyri mahassa. Hihii! 

Kermaa ei ex-tempore pannariin saatu nyt päälle, mutta rakkaudella tehty pannukakku maistui pelkällä hillollakin. 

Hyviä äitienpäivän viimeisiä tunteja! Millaisia muistoja sinulla on isoäideistäsi?