Huh, onneksi pienet pojat eivät ole oikeasti tehty etanoista ja sammakoista, sillä saattaisin muuten kiljua joka kerta, kun katson Bonbonia. Tai ehkä hänet on tehty pelkistä koiranhännän tupsukoista! Totesin tänään että taidan olla vieraantunut luonnosta. Molemmat vanhempani ovat maalta kotoisin, mutta kumpikin on aina ollut mieleltään kaupunki-ihmisiä. Pienenä minä juoksin lähimetsässä harva se päivä ja tutustuin myös maaseutuun sukulaisten välityksellä. Viime vuodet olen kuitenkin viettänyt melko tiiviisti cityelämää.
Tänään menin lähes paniikkiin, kun eräs naapureistamme halusi tulla kylään. He ovat yrittäneet sitä jo useamman kerran, viimeksi pääsi kuistille asti, mutta lähti sitten rappuset alas juosten. Tänään kuitenkin naapurimme Curre Von Puolala pääsi sisälle asti makuuhuoneen ikkunasta. Niin söpöjä kuin oravat ovatkin kaukaa, niin näin läheistä tuttavuutta en haluaisi näihin naapureihini tehdä.
Toinen merkki luonnosta vieraantumisesta liittyy synttärilahjaan, jonka sain heinäkuussa mieheltäni ja se on tämän postauksen varsinainen aihe. Olin toivonut Tregenin Genie -keittiöpuutarhaa yrttejä varten. Kesällä yrttimme menestyivät varsin huonosti, kun toisaalta villiviini varjosti kotiamme liikaa, toisaalta iltapäivän aurinko paahtoi kukkapöydälle ja saatoin myös vauvan ensiviikkoina vähän laiminlyödä niiden kastelun. Kuitenkin talvella niitä yrttejä ei ainakaan saa kasvamaan, joten siksi toivoin kasvilampulla varustettua miniminipuutarhaa (minimini- siksi, että minipuutarha löytyy jo rapunpielestä).
Kasvivalo ja miniminipuutarha valmiudessa. Kun oikein tarkasti katsoo, voi tosin siitäkin löytää kutsumattoman vieraan. |
Mintut kurottelevat jo kilpaa lamppua kohti. |
Muutama viikko sitten sain vihdoin puutarhan pystyyn ja yrtit vaikuttivat viihtyvän siinä. Purkkiin mahtuu kolme yrttiä ja minä valitsin basilikan, mintun ja timjamin. Osa yrttien lehdistä kurkotteli vielä ikkunaa kohti, mutta toiset olivat selvästi havainneet kasvivalon vaikutuksen. Vesikin täytyy vaihtaa vain kolmen viikon välein, sillä ruukussa oleva pumppu hoitaa veden kiertämisen ja kastelun. Mahtavaa!
Mitäs täältä löytyykään? |
Sitten eräänä päivänä aloin perata hieman huonoksi menneitä basilikan varsia pois, kun käteeni osui - tan - tan -taa- etana! Kiljuin niin että Bonskukin pelästyi, sillä inhoan noita niljakkaita yli kaiken. Sain vietyä etanan ulos talouspaperiin käärittynä ja luulin ongelman poistuneen. Pari päivää sitten huomasin etenkin basilikan lehdille ilmestyneen mustia pieniä pallosia. En tiennyt mitä ne ovat, ovatko ne etanan kakkaa? Asia selvisi pitäessäni taukoa tämän postauksen kirjoittamisesta. Menin tutkimaan yrttiruukkua, kun näin, että jokin liikahti - valtava vihreä toukka!
IIIIIIIIIK!
(Tällä kertaa Bonsku ei enää hätkähtänyt. Äiti nyt vaan ilmeisesti kiljuu joskus.)
Minun piti demonstroida, miten yrttipuutarhaa käytetään ja vaihtaa vesi ensimmäisen kerran. Mutta taidankin odottaa, että mies tulee kotiin. Tai tuikata koko roskan tuleen. Joko mainitsin, että toukat ovat kolmantena ällölistallani etanoiden ja sammakoiden jälkeen? Ne aiheuttavat minussa valtavia puistatuksia. Sen sijaan ampiaisiin ym. pistiäisiin, hämähäkkeihin (alle sentin kokoisiin) sekä vaikka käärmeiden näkemiseen suhtaudun melko tyynesti. Yöperhoset ovat taas vähän ällöjä. Toukan hännänpään (tai siis toisen pään) voi muuten bongata tuosta ekasta kuvasta, kun oikein tarkasti katsoo.
Tämän verran luontoa on sopiva. Pysykööt lasin toisella puolella... No ei nyt sentään! |
Totta puhuakseni olen aina inhonnut etanoita, samakoita ja niitä toukkiakin. Pienenä pelkäsin mennä enoni mökillä yöllä vessaan, kun maassa oli sammakoita, kiljuin löytäessäni etanoita pieneltä viljelypalstaltani ja niin edelleen. Silloin en kuitenkaan ollut vieraantunut luonnosta, vaan ne vaan luonnostaan (heh) ällöttivät minua. Ehkä en siis edelleenkään ole toivoton tapaus. Olen sentään jo monta kertaa edistänyt Bonbonin luontosuhdetta viemällä hänet metsään joko mustikkaan tai suunnistamaan (laji, jossa olen lähes yhtä aloittelija kuin Bonskukin). Toivon silti, ettei Bonbon ala hyönteis- tai sammakkoharrastajaksi. Tai ehkä väkisin oppisin sitten sietämään näitä inhotuksia.
Kerropa vähän luontosuhteestasi! Oletko metsäläinen, sykkiikö sydämesi maaseudulle vai nyrpistätkö nenääsi lannan tuoksulle? Entä siedätkö ötököitä vai kiljutko nähdessäsi sellaisen?
Ei sanaakaan hiiristä?
VastaaPoistaMinä ällöän avoimesti monenlaisia eläviä. Hiiret ovat puistattavimpia, mutta kiljun kyllä silloinkin, kun kohtaan Millin turkissa etanan. Vaan eipä se Millikään niistä tykkää. Ilmeisesti limainen etana tukistaa aika tavalla, kun se kietoutuu pehmeisiin ja pitkiin karvoihin. Milli lopettaa kävelyn heti, kun sen kainalokarvoissa mönkii etana. Minun tehtäväni on poistaa limaisuus...
Totta! Hiiret eivät ole oikeasti ollenkaan niin ihania ja sivistyneitä, kuin Tiheikön väki -kirjat antavat ymmärtää! Meillä niitä ei ole onneksi sisälle asti päässyt, mutta varastossa hiiri tuhosi matkalaukkuni sen etutaskuun unohtuneetn suklaapatukan takia.
PoistaYöks, en ihmettele, että Millikin inhoaa etanoita!
Olen cityihminen, mutta se ei ilmene kovin suurena inhona ötököitä ja muita kohtaan. Pystyn ihan hyvin hankkiutumaan niistä eroon. En niitä mitenkään erityisesti rakastakaan, mutta kohtuullisesti tulen niiden kanssa toimeen. Orava on mielestäni aivan mainio ulkona, mutta sisällä se ilmeisesti tekee aikamoista tuhoa. Nautin kyllä kun takapihan puissa sellainen pomppii, koska sitä on niin hauska katsella.
VastaaPoistaAva
Ehkä olet paremmin siedättynyt ötököille lapsena kuin minä! Tai no, muistaakseni käärmeitä inhoat kyllä minua enemmän.
PoistaJoo, oravat pysykööt puissaan. Kuusen latvoissa ja niin edelleen.
Orava ja vauva eivät todellakaan sovi samaan huusholliin! Mutta vaikea on opettaa villille eläimelle, että sisään ei saa tulla, jos se on sen kerran keksinyt.
VastaaPoistaÄitinä oleminen tekee joskus urheaksi. Meillä oli entisessä asunnossamme silloin tällöin hiiriä ja mies sai virittää ja hoitaa kaikki hiirenloukut, Kerran kävi niin, että hiiri oli jäänyt vain hännästään kiinni loukkuun ja juoksenteli ympäri keittiötä, koska ei päässyt koloonsa loukku hännässään. Kaikki kolme tytärtä seisoivat keittiön pöydän päällä ja huusivat täyttä kurkkua, kun tulin paikalle. Mies ei ollut kotona. Ryntäsin hakemaan lapion ja iskin oravaa sillä niin, että se kuoli ja vapautui kidutuksesta. Otin vielä kuolleen oravan lapioon ja vein sen ulos. Nostin tytöt pöydältä alas ja istuuduin itse tuolille ja loppu on hämärän peitossa.
Äskeisen kirjoitukseni puolesta välistä hiiri muuttui oravaksi, mutta hiiri se oli oikeasti koko ajan.
PoistaHahaa, voin kuvitella tilanteen! Nyt naurattaa, mutta varmaan olisin seissyt kiljuen pöydällä minäkin.
PoistaHuomasin lajin vaihdoksen, mutta oletin kyseessä olevan kuitenkin koko ajan hiiri!
Samaa mieltä, hysteria alkaa, kun ne viholliset tulevat sisälle. Yhtään mitään mönkijöitä ei saa olla sisällä, ulos kaikki. Ulkona taas, jos ei mikään surise tai lepata suoraan naamaan pystyn olemaan melko rauhallinen. Tietenkin joskus säikähtää jotakin äkkinäistä, kuten sammakkoa, mutta muuten ne ovat minusta kivoja. Kotiloita meillä on niin paljon, että niitä joutuu keräämään, liiskaamaan ja hävittämään, mutta etanaan en koske, en hanskallakaan. Yöperhoset ovat piinaavia, tavallaan kauniita ja tavallaan hirveän pelottavia.
VastaaPoistaJoskus olen imuroinut jonkun ampiaisen moooonta vuotta sitten, kun en keksinyt muuta. Ötökänsyöjää minusta ei tule koskaan, elän mielummin proteiinin puutteessa, jos se siitä on kiinni. En ole yhtään ilahtunut toukkia ja sirkkoja syövistä tyypeistä.
Samaa minäkin pohdin, ettei tuollainen toukka jossain ulkona puskassa olisi niin paha ollenkaan. Mutta sisällä ja vielä kakkimassa... Hrrr...
PoistaAmpiaiset yleensä saan napattua lasin ja pahvinpalan avulla ja vietyä ulos. Ne eivät ällötä, mutta ne taas haluan pois muista syistä.
Minäkään en kyllä oikein ötököitä haluaisi syödä. En ole iljennyt maistaa edes etanoita, vaikka kehuvat hyviksi. Mieluummin syön voita, yrttejä ja valkosipulia pelkältään!