Pieniä ja suuria ihanuuksia

Tipulan Emonen haastoi minut viime viikolla miettimään asioita, joista iloitsen juuri tänään. Haaste oli vastaisku tämän hetken levottomuudelle ja murehtimiselle. On huono taloustilanne, kurjia kiristyksiä työelämässä, kyllä te ne tiedätte. Minäkin, murehtimiseen taipuvaisena, aina välillä alan synkistellä ja joka kerta kun luen otsikon työajan pidentämisestä, sydämeni hyppää kurkkuun ja alan murehtia, miten minun aikani Bonbonin kanssa vähenee olemattomiin sitten, kun palaan töihin. Näin yhden esimerkin murehtimisesta mainitakseni. Sitä, millainen maailma on Bonskun aikuistuessa, en lähde edes pohtimaan.

Niinpä minunkin on yhä uudestaan ja uudestaan hyvä suunnata ajatukset asioihin, jotka ovat hyvin. Tämän postauksen asiat ovat tapahtuneet viime aikona, eivät kaikki tänään, mutta tuottavat edelleen minulle iloa myös tässä hetkessä. Pienten pinnallisten iloisuuksien rinnalla kulkevat tietysti suuret linjat, joita mainitsen sitten tuolla loppupuolella.

Olipas ihanaa kutoa lapaset, joihin ei tarvinnut tehdä peukkua! Värit valitsin fiiliksen mukaan. 

Bonsku on saanut oman hedelmäpelin vaunuihin (jotka silti ovat tällä hetkellä vähän ikävä paikka hänestä). Askarteluhuovista suurin osa on jälleen 90-luvulta. Mitään en heitä pois ja niin edespäin...

Käsityöt pitävät mielen virkeänä. Syksyn kutomis- ja virkkausinnostus on jälleen käynnissä ja myös ompelukone ja saumuri ovat hurisseet päiväunien ja muiden rauhallisten hetkien aikana. Ihan vauva-arjen alussa mietin, ehdinkö tehdä enää mitään käsitöitä, mutta ilokseni niillekin on löytynyt paikkansa arjessa. Ja nopeasti syntyvät vauvajutut tuovat iloa vielä, kun itse työ on saatu valmiiksi. Mielessä pyörii monia ideoita, jotka haluaisin ehtiä toteuttamaan vielä, kun innostusta riittää. 

Pienenä leikin Pocahontasta, joka luuli maissia kullaksi ja tietysti sitten puolukoita rubiineiksi. Upean punaisia ovat molemmat. Näistä tulee varmaankin vispipuuroa. 

Metsä (tai siis ainakin pieni lähiön puistometsikkö) on ollut minulle aina tärkeä paikka ja haluan antaa Bonskullekin mahdollisuuden oppia nauttimaan metsästä. Luontosuhde ja niin edelleen. Niinpä olen päättänyt, että cityelämästä huolimatta yritän säännöllisesti käydä metsässä. Onneksi mies harrastaa suunnistusta ja puolivahingossa minäkin olen vähitellen innostunut. Viimeksi tiistaina kävimme metsässä etsimässä vähän rasteja ja siinä sivussa vähän puolukoita ja suppiksia. Bonsku tietysti manducassa. Ja kyllä minä iloitsin! Mikä ihana vihreys, syksyn tuoksu ja kostea ilma, jota oli hyvä hengittää. Onneksi Suomessa on vielä paljon puhdasta luontoa! 

Nättejä neuletakkeja ei voi olla liikaa. Heh, olen myös löytänyt tyyli-idolini. 

Kirpputorilöydöt ja käytetyt tavarat ilostuttavat minua aina. Sain taas tällä viikolla uuden villatakin kokoelmiini ja sopivan lämpöiden takin huonoksi menneen tilalle. Olen iloinen, että olen kehittynyt paremmaksi löytöjen tekijäksi. Koska vaatteet ovat osa arkea, minua on ilahduttanut se, miten paljon ihania värejä vaatekaapistani löytyy - ja se, etten arkaile käyttää niitä. 

Minua on ilahduttanut, kuinka paljon kivoja kohtaamisia ja positiivista huomiota saa, kun on vauva kantorepussa. Minun mielestäni tämä tietysti johtuu Bonbonin absoluuttisesta suloisuudesta, mutta ehkä vauvat sentään herättävät huomiota. Etenkin tuntemattomat mummot ja papat tulevat kyselemään, ihastelemaan kantoreppua ja kertomaan omista lapsenlapsistaan. En ole kertaakaan saanut negatiivista kommenttia edes imetyksestä, vaan lähinnä rempseiden mummojen "No niin, nyt vaan tissi suuhun"-kommentteja. Yritä siinä sitten puhua sivistyneesti rinnoista.

Reissuvauva väsähti.

Reissaaminen silloin tällöin on ihanaa, vaikka olenkin himahimppu. Sunnuntaina piipahdimme pääkaupunkiseudulla ja tänään kotiuduimme yhden yön reissusta Bonskun isovanhempien luota. Iloitsen siitä, että meillä on niin monta paikkaa, jossa meidät otetaan iloiten vastaan. Iloitsen innokkaista isovanhemmista ja siitä, että pääsimme saunomaan. Minäkin sain saunoa oikein pitkän kaavan mukaan ja venytellä kroppani solmuja siedettävämmiksi.

Kerrankin tuli käyttöä tällaiselle superepätarkalle kuvalle! 

 Ja ne isot ilon aiheet. Tietysti tämä oma pieni perheeni. Näistä pojistani riittää vaan iloa jatkuvasti ja joka päivä. En voi käsittää kuinka onnekas olen. Ja vaikka Suomessa lietsotaan huolta nyt moneen suuntaan, niin on täällä oikeasti aika hyvät oltavat vauvan äidillä, kun on mahdollisuus näinkin pitkään äitiyslomaan ja vanhempainvapaaseen. Monessa muussa maassa olisin jo töissä. Nyt kyllä nautin tästä ajasta täysillä! Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että iloitsen töihinpaluusta, mutta se ei ole vielä nyt.

Osaan nauttia elämän pienistä ihanista iloista murehtijaluonteen vastapainoksi. Silti sitä murehtimista olisi hyvä opetella vähentämään. "Älkää mistään murehtiko" on oikeasti todella hyvä ohje. Murehtiminen ei hyödytä mitään, sillä ainakaan sellainen märehtimisellä murehtiminen ei edes edistä asioiden ratkeamista. Pitäisi vaan enemmän luottaa, että isot asiat menevät omalla painollaan, eivätkä ole minun käsissäni ja pienissä asioissa voin itse vaikuttaa murehtimisen sijaan.

Mistä sinä olet iloinnut viime aikoina? Entä onko sinulla vinkkejä murehtimisen vähentämiseen?