Peukalotrauma ja kuinka siitä selvitään

Päätin tässä kuussa ottaa osaa Vaapulan käsityöhaasteeseen, jonka teemana nyt marraskuussa oli lapsuusmuistoni. Minähän pidän muisteloista, joten haaste sopi minulle mainiosti. Kurkin muiden haasteeseen osallistujien töitä ja ilokseni löysin monta hyvin erilaista työtä. Linkistä pääsee haasteen aloituspostaukseen ja muihin blogeihin.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten en ole aina ollut erityisen hyvä käsitöissä. Ala-asteen käsityötunnit kuluivat kavereiden kanssa kikattaessa ja toisaalta pohtiessa sitä, mistä ihmeen reiästä se virkkuukoukku pitäisi saada läpi, kun koko työ on yhtä tiukkaa myttyä. Sittemmin olen oppinut pitämään käsitöistä, erityiskiitos kuuluu OKL-aikojen käsityötunneille. Lapsena käsityöt olivat monesti kuitenkin yhtä tuskaa ja seisoin aina jonossa opettajan luokse odottamassa neuvoja, kun tuli tenkkapoo. 

Näitä lapasia sopii käyttää vaikka haarniskan kanssa, niin peltiset ne ovat. 

Eräs erityinen trauma liittyy ensimmäisten lapasten kutomiseen. Kaikki varmaankin jo otsikon perusteella arvaavat, mistä on kyse, mutta kerron silti traagisen tarinan raudanlujista lapasista. Olin valinnut mielestäni erinomaisen kauniit värit lapasiin: sähkönsinistä, lilaa ja metsän vihreää. Silloin Novitan värikartta ei tainnut olla yhtä laaja kuin nyt. Suunnittelin kauniin tulpaanikuvion ja eikun kutomaan (eli siis neulomaan, mutta meillä puhutaan aina kutomisesta). Lapaset valmistuivat tappavan hitaaseen tahtiin. Koska ne piti saada valmiiksikin jossain vaiheessa, lapaset sai ottaa kotiin ja jatkaa kutomista siellä. Niinpä sitten eräänä iltana oikein rykäisin ja kudoin toista lapasta vaikka kuinka pitkälle.

Lähikuva. Paha peukalo näkyy vasemmassa alakulmassa. 

Sitten äitini huomasi sen jossain vaiheessa. Hän ei sanonut mitään, sillä olin tehnyt niin kovan työn. Hän ajatteli, ettei sillä ehkä niin väliä. Kunnes huomasin sen itse: olin tehnyt tietysti kaksi saman käden lapasta! Sain sellaisen primitiivireaktion, ettei sellaista raivoa kovin usein meillä nähty. Valtava työ oli mennyt hukkaan! En muista varmaksi, ehkä vanhempani yrittivät suostutella minua jättämään virheen huomiotta ja kutomaan lapanen loppuun. Minä en halunnut, vaan työ oli purettava peukaloon saakka. Vaikka oli jo melko myöhä, kudoin raivoisasti varmaan puolille öin (eli 12-vuotiaalle silloin aika myöhään) ja sain kuin sainkin lapasen lähtöpisteeseen. En varmasti ollut koskaan kutonut niin nopeasti! Lapaset valmistuivat ja olin niistä hyvin ylpeä. Niitä tosin ei voinut pitää, sillä ne olivat niin tiukalla käsialalla kudottu, että ne olivat aivan kivikovat. Mutta sehän on sivuseikka!

"Missä on peukalo, missä on peukalo..."

Sittemmin olen kutonut aina silloin tällöin lapasia, mutta olen ehdottomasti enemmän sukkaihmisiä. Nykyään muistan tehdä kaksi eri käden lapasta, mutta en kyllä yhtään tykkään sen peukalon tekemisestä. Niinpä onkin kovin vapauttavaa neuloa vauvan lapasia, joihin ei tarvitse lainkaan peukaloa! Ne myös valmistuvat suhteellisen nopeasti, sillä käsityöt valmistuvat tällä hetkellä suurinpiirtein samaan tahtiin kuin silloin ala-asteella, joskin eri syystä.

Kettu, kissa, hiiri ja nalle. Yhdistelemällä erilaisia korvien malleja ja päättelytekniikoita saa aikaan erilaisia eläimiä. 

Näihin eläinlapasiin sain inspiraatiota ja pohjan Ram sam saa -blogin kettulapasista. Valkoinen ja oranssi näyttivät niin kauniilta yhdessä, että aloitin suoraan kopioimalla ja ideoin matkan varrella lisää eläimiä ja värejä. Haasteeseen syntyi neljä erilaista lapasta, joista osa menee lähipiiriin syntyville pienokaisille. Lapasten malli on hyvä ja varresta tuli napakka. Lisäsin tosin muutaman kerroksen sileää neuletta ensimmäisellä värillä. Kissa- ja nallelapaset päättelin terävän kärjen sijaan pyöreästi tällä ohjeella. Korvat kirjoin päälle silmukoita jäljitellen. Siinä kohtaa meinasi syntyä uusi trauma, sillä neuleen päälle kirjonta ei ole myöskään ollut vahvuuksiani, mutta nyt pääsin hommasta jyvälle ja tämän videon avulla sain selvää hommasta. 

Ja nassut valmiina! Niin söpöjä!

Minusta lapasista tuli oikein söpöjä ja kaukana ovat ne ajat, jolloin kutominen oli tuskien taivalta. Nyt muutaman kerroksen neulominen silloin tällöin virkistää mukavasti ja pienet ja vähän isommatkin lapaset syntyvät paljon nopeammin kuin joskus ennen. Välillä vieläkin ihmettelen, että mites tässä näin kävi!