Minipuutarhan nousut ja tuhot

Kuistin kukkaloistoa. Kukkapöytä siirtyi keittiöstä kuistille ja pääsi pitkästä aikaa varsinaiseen tehtäväänsä eli kukkapöydäksi.

Kuten olen monesti aiemmin todennut, en ole kummoinen viherpeukalo. Kasvattamistani vihanneksista tulee aina minikokoisia ja pahanmakuisia ja yrtit kuolevat yrttilampun avulla ja ilman. Paitsi kerran onnistuin kasvattamaan oikein paksun toukan basilikan joukossa, joten ehkä minun lahjani olisivat ennemmin hyönteisfarmarina? Minipuutarhani kuistilla ja rapunpielessä sentään pyrin pitämään kuosissa ja onnistun siinä vaihtelevasti. Välillä tuhoa aiheuttavat sääolosuhteet ja välillä oma hajamielisyyteni kastelun suhteen. Onneksi vuosien varrella olen löytänyt kasvit, jotka menestyvät vähemmänkin vähemmänkin vihertävällä peukulla minipuutarhassani.

Pelakuut tykkäävät rapunpielestä. Tänä vuonna pinkkiä ja valkoista. 

Olemme nyt asuttaneet tätä kotia seitsemän vuotta ja ensimmäisinä vuosina yritin sitkeästi kasvattaa pelakuita kuistilla. Mielikuvani ihanista pelargoniosta kurkkimassa ikkunoista kuitenkin murenivat vuosi toisensa jälkeen, sillä varjoisalla kuistilla (eli tambuurissa) ne eivät menestyneet. Sen sijaan rapunpielessä ne menestyvät erinomaisesti paahteisessa auringossa. Ne pysyvät minulla hyvin hengissä ja kukkimassa, sillä opin että ne pitävät kuivumisesta. Paitsi nyt kun Bonsku hoitaa pitkälti kukkien kastelun, saattavat pelakuut saada hieman liikaa nesteytystä. 

Fru Collianderin laatikko on täydellinen kukkalaatikko. 

Yhden begonian olen onnistunut tappamaan tänä kesänä, mutta muut porskuttavat vielä. 

Ruusubegoniat ovat suosikkejani, sillä ne tuntuvat tykkäävän sekä kuistista että rapunpielestä. Välillä joku yksilö saattaa kuukahtaa, mutta 80% kukkii koko kesän. Niitä saa myös ihan värisinä ja ovathan ne myös kauniita. Hortensiat olen yleensä saanut menestymään hyvin, sillä kastelu on saanut kuivahtaneetkin yksilöt aina virkoamaan. Harmikseni tämän kevään helteet ja paahde olivat liikaa kahdelle ostamalleni hortensialle ja ne ensin kuivuivat ja lopulta kastelin niitä liikaa. Eivät siis ole pomminvarmoja nekään. Aina töistä kotiin tullessani raukat olivat aivan loppu iltapäivän paahteesta. Nyt kesällä ostin kuitenkin kuistin varjoon vielä yhden ja toivon, että se kestäisi vielä syksyyn. 

Puhelinräpsy uudenguineanliisoista ennen nuupahdusta. 

Tässä virkoamisen ja kukkien nyppimisen jälkeen. Ei aivan toivotonta. 

Tänä kesänä heittäydyin aivan villiksi ja kokeilin peräti kahta uutta lajiketta. Sain 30-vuotislahjaksi lahjakortin Viherlassilaan ja ostin sieltä uudet kukat nuupahtaneiden hortensioden tilalle. Ihastuin syvän värisiin Uudenguineanliisoihin, jotka kasvoivat kauniisti "liukuvärijärjestyksessä" tummasta vaaleaan. Siirsin keittiöstä kukkapöydän kuistille ja liisat istuivat siihen kuin nakutettu. Nekin tosin kerran jo ehtivät nuupahtaa ja kukkia piti nyppiä pois melko paljon. Toivottavasti nekin vielä virkoavat kukkimaan! Toinen uusi tuttavuus oli rautayrtti, jota olen ihaillut monena vuonna, mutta en jostain syystä ole koskaan ostanut. Se ihastutti syvän fuksian sävyllä ja sopi ihanasti syvän siniseen ruukkuun. Sitäkin pitää nyt muistaa kastella sopivasti ja nyppiä kuivat kukat pois. 

Upea fuksia rautayrtti sopii siniseen "käpyruukkuun" ihanasti. 

Puutarhani hieman kauempaa. Tänä keväänä jouduttiin villiviini repimään alas, sillä se ei enää tehnyt lehteä. Onneksi se ei sentään johdu minun viherpeukalostani...

Välillä olen haaveillut omasta pihasta, jossa voisi istuskella näin kesäisin, mutta joka kerta totean, että tämä minipuutarha on enemmän minun juttuni. Tämän hoitaminen riittää mainiosti ja taloyhtiön penkki riittää istuskeluun. Vaikka ei sitä tiedä, miten joskus vielä innostuu puutarhuriksi! Nyt on kuitenkin hyvä näin. 

Millainen puutarhaihminen sinä olet? Riittääkö mini vai pitääkö olla maksi?