Poikien äiti

Nyt seuraa hirveä tunnustus. Sellainen, joka nolottaa itseäni edelleen, vaikka asia ei ole enää mitenkään ajankohtainen. Postaus ei ole täysin sukupuolineutraali, joten jos provosoidut liikaa, lopeta lukeminen. 

Ja se tunnustus: säälin joskus nuorempana sellaisia perheitä, joissa on pelkkiä poikia. Etenkin perheet, joissa on kaksi poikaa, sillä onhan kaksi nyt lapsiluvun täydellistymä. Aikuisena toki olen osannut ohittaa tämän ajatuksen hölmönä, mutta ennen Bonskun syntymää en silti täysin ollut sisäistänyt, miten ihania pienet (ja kaikenkokoiset) pojat ovat. Se maailma oli kuitenkin itselle melko vieras, vaikka minulla on ollut poikia kavereina, sukulaisina, hoitolapsina ja ihanaakin ihanampina kummipoikina. Jostain oli kuitenkin tullut takaraivoon ajatus, että "tyttöjen äitinä" olisi jotenkin kivempaa. Tunteille ja toiveille ei täysin mitään voi ja tietysti toivoimme ensisijaisesti lasta sukupuolesta riippumatta. Pyrin aktiivisesti eroon minkäänlaisista toiveista. En halunnut edes selvittää sukupuolta osin sen vuoksi, että voisin sitten luoda suhteen vauvaan ihan ilman ennakko-oletuksia. Silti minulla oli ihan hirveän huono-omatunto siitä, että jollain tavalla takaraivossa ehkä silti pikkiriikkisen toivoin tyttöä.

Veljekset ovat viime aikoina alkaneet huomata toisensa entistä paremmin. 

Kun Bonsku sitten syntyi, en kokenut pettymystä (ehkä koska viimeisen ultran perusteella osasin varautua poikaan). Hän oli heti juuri se, jonka oli tarkoitus syntyä meidän perheeseen enkä tosiaankaan olisi vaihtanut häntä edes tuhanteen tyttöön. Huono omatunto soimasi alkuun jonkun verran: minä olen saanut maailman ihanimman (terveen) pienen poikavauvan ja joskus minulla oli tyttötoiveita. Vauva-aikana sukupuolella ei ole väliä senkään vertaa mitä myöhemmin, lähinnä kestovaippoja täyttäessä imua tulee hieman eri kohtaan. Myöhemminkin sukupuolen vaikutus on ollut lähinnä pintaa. Persoonaa tässä ensisijaisesti kasvatetaan, eikä poikaa tai tyttöä. 

Yhdessä on kiva hassutella. Ja molemmat voi pukea pinkkiin ja vaaleanpunaiseen - vaikka neuvolalääkäri hiukan varoitteli vaaleanpunaisista tuteista pojalla. Ihan oikeasti!

Bonsku on hyvin poikamainen poika. Hänelle on tarjottu kaikenlaisia leluja, mutta hän valitsee aina ne autot, rakentelun ja junaradat. Ponit, Barbiet, pehmot ja nuket näin karkeasti jaoteltuna eivät ole kiinnostaneet, vaikka hänelle on tarjottu myös niihin mahdollisuus. Ehkä yksi syy tähän takaraivon "tyttötoiveeseen" oli se, että tytön kanssa saisi EHKÄ jakaa ja kokea uudestaan niitä oman lapsuuden leikkejä ja muistoja. Lapsena "poikien leikit" näyttäytyivät minulle tylsinä ja tyhjänpäiväisinä räiskintäleikkeinä. Yhteisleikit erikseen, niihin sai tuoda myös omien mieltymysten mukaisia juttuja, mutta sivusta seurattuna poikien leikit eivät kiinnostaneet. Mutta nyt kun taas olen seurannut sivusta Bonskun leikkejä, eivät ne ole yhtään tyhjänpäiväisiä, vaan niissä on juonta, rakentelut ovat kiehtovia ja vuorosanat täynnä juonta. Hauskasti leikeistä löytyy paljon samoja elementtejä kuin omissa leikeissäni aikanaan, mutta vain hieman erilaisilla leluilla. Muutenkin pienten poikien sielunmaisema on avautunut minulle aivan eri tavalla, ensin kummipoikien ja nyt omien poikien kautta. Ei siinä ole mitään tylsää. Paitsi se itse leikkiminen, kuten Minnakin kirjoitti, mutta se olisi yhtä tylsää tyttöjen kanssa. 

Nämä kuvat olisi voinut säästää myös sisarussuhdetta käsittelevään postaukseen, mutta jotenkin veikkaan että näitä tulee vielä lisää. 

Näistä "takaraivotoiveista" huolimatta olen ollut harmissani siitä, että joku ulkopuolinen kommentoi lasteni tai jonkun toisen lasten sukupuolta siihen suuntaan, että perheessä pitäisi olla molempia tai että jompikumpi olisi parempi. Nyt Tinttiä odottaessa ei toiveita enää ollut, mutta ulkopuolelta asiaa jonkin verran kommentoitiin. Pinnalliset kommentit, kuten se miten paljon ihanampaa olisi pukea tyttöä, tuntuivat erityisen loukkaavilta. Myös siksi, että minusta olen pukenut Bonskun aina mitä suloisimpiin vaatteisiin (eikä vaatteilla ole edes mitään väliä, ei niitä lapsia nukeiksi hankita). Myös vitsit siitä, miten perheeseen pitäisi "tehdä" vielä toista sukupuolta edustava lapsi tuntuvat karmeilta, sillä edes se lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys. Edelleen, toiveet ja tunteet ovat inhimillisiä, mutta niille ei pidä antaa liikaa valtaa ja toteutumattomat odotukset on hyvä käsitellä. Joskus katsoin dokumenttia perheistä, joissa oli toinen toistaan suloisempia poikia, mutta aina vaan vanhemmat yrittivät erilaisilla hoidoilla saada tyttöä. Se tuntui pahalta perheen muiden lasten puolesta, vaikka vanhemmat heitä varmasti rakastivatkin.

Välillä pitää päästä yhdessä kyytiin ja sitten siitä pitää räppäistä kännykällä kuva. 

Olen myös todennut, että vanhemmuudessa ei ainakaan nyt pikkulapsivaiheessa ole suurta eroa lasten sukupuolella, vaan vanhemmuuden kokemukset ovat jaettuja kaikenlaisten perheiden välillä. Enemmän lasten persoonat eroavat. On varmasti erojakin, mutta ei kuitenkaan niin suuria, etteivät tyttöjen tai molempien vanhemmat kelpaisi vertaistueksi. Isompien lasten vanhemmuudesta minulla ei ole tietenkään kokemusta. Usein teini-iän aikaan on voinut sukulaislapsiin ja hoitolapsiin tulla vähän enemmän etäisyyttä poikiin kuin tyttöihin, mutta omat lapset ovat kuitenkin eri juttu. Välillä mielessä kummittelee sanonta "A Son is a son 'til he gets a wife, but a daugter is a daughter all your life". Ihan karmea sanonta minusta, mutta eiköhän tämäkin asia ole yksilöllinen ja itsenäistyvät ne tyttäretkin (oma äitini voi vahvistaa, että sanon nykyään varmaan enemmän vastaan kuin teininä). Ja ehkä turha vielä murehtia tätä, kun nyt on aika pitää lähellä ja palluttaa näitä pieniä poikia. 

Veljen kanssa on kiva samistella. Mahtuisi tähän vielä kolmaskin veli!

Nyt olen sitten itse tällaisen "ankean" perheen äiti eli sain kunnolla nenilleni. Ja onneksi sain, sillä olen saanut objektiivisesti tarkasteltuna maailman ihanimmat lapset! Ja loppujen lopuksi se on tärkeintä ja kaikki syyllisyys turhaa.

P.S. Huono äiti ja Lähiömutsi ovat myös kirjoittaneet hyvin aiheesta, joka taitaa jossain määrin olla tabu. Kommenttikentässä etenkin Lähiömutsin postauksessa käy kuitenkin ilmi, etteivät sukupuolitoiveet ja lapseen kohdistetut odotukset olekaan niin tavattomia.