Hähäät!

Hip hei! Tänään on meidän kolmas hääpäivä ja sehän on vallan loistava syy uppoutua hetkeksi ihanaan häähömppämaailmaan ja kirjoittaa hääpostaus. En luonnehtisi itseäni varsinaisesti häähulluksi, enkä varsinkaan bridezillaksi (ts. entiseksi sellaiseksi), mutta häitä oli mielestäni hurjan kiva järjestellä. Teemavärit, puku, kakku, kutsut, kukat... Lisäksi oli hauska tutustua muihin samassa elämäntilanteessa oleviin ja pidin hääpäiväkirjaa eräällä nimeltämainitsemattomalla foorumilla.

Kuvat ovat anopin ottamia, ellei toisin mainita.

Karkkiksen kimppu, joka on jo tuttu bannerista ja täältä. Kuva on muuten KARKKIKSEN ottama.

Kutsuja, joissa oli jokaisessa pieni akvarellimaalaus. Kuvat Karkkiksen ottamia, sen näkee laadusta.

Tämä postaus on varsin pinnallinen kuvaus siitä, millaitset häämme olivat. En ala nyt tunteilla sen suuremmin, vaan keskityn ainoastaan pintasilaukseen. Hauskinta häissä kuitenkin oli se, kun sai juhlistaa onnellista päivää sukulaisten ja ystävien kanssa. Mutta nyt asiaan... koristeisiin!

... paitsi yksi hääkuva eka. Kuva on otettu miehen vanhempien luona.

Alusta asti oli selvää, että teemavärit ovat räiskyvän limen vihreä, keltainen, pinkki ja oranssi (kirkkaan turkoosikin kummitteli joukossa ihan ekoissa suunnitelmissa). Kuullostaako tutulta? Kukiksi halusin lemppareitani eli pieniä gerberoita. Rairuohoon asetetut gerberat jalostuivatkin nappikrysanteemi-germini asetelmiksi. Paikkakortteina ja hääkarkkeina toimivat granny smith omenat. Kaupassa saatiin katseita osaksemme, kun lastattiin kärryt täyteen niitä!

Oranssin pöydän asetelma. 

Pinkki pöytä. Valkoine koristehiekka piti pestä ennen häitä, koska se värjäsi veden harmaaksi! Onneksi kokeiltiin etukäteen.

Keltainen pöytä. Kaitaliinat tehtiin tapeteista leikkaamalla. Kynttilät asetettiin ikean kukkaruukkujen päälle.

Vieraskirjana oli post-it-lappuja, jotka kerättiin isolle pahviarkille. Lasten ja aikuistenkin huviksi ostimme tyylikkäitä bilteman kertakäyttökameroita. 

Kirkko oli pieni punainen puukirkko, joka on sisältä kauniin vaaleansiniharmaa. Sieltä minulla ei valitettavasti ole kuvia, joissa ei näkyisi ihmisiä. Meillä oli morsiusmessu, eli niin sanotusti pitkän kaavan mukaan ehtoollisine kaikkineen. Se oli juuri sopiva valinta meille ja messun aikana ehti myös rauhoittua mukavasti, kun pääsi välillä istumaan. Kirkosta poistuessamme heiteltiin ruusunterälehtiä. (Ne ostettiin niinkin romanttisesti kuin muovikassissa kukkakaupan ylijäämistä). 

Näin inhaa ihanaa sitä on kävellä ruususateessa. Kuva Jussi Kivimäki

 Hääautona oli sitä varten meille hankittu rakas kuplamme, Sitru. (Hänestä kerron vielä lisää toiste.) Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa miehen perheen rättärillä eli rättisitikalla, mutta se ei ollut häiden aikaan kasassa. Ei se mitään, Sitru sopi vielä paremmin väreihin kuin Citro. Koristeeksi kupla sai 20 metriä pinkkiä tylliä rusetin muodossa. Idea oli niin överi, että se oli pakko toteuttaa!

Siinä Sitrumme kiitää. Nyt se on valitettavasti korjauksessa. Kuva Jussi Kivimäki

Hääjuhla vietettiin merenrannalla sijaitsevassa tilausravintolassa, joka oli juuri sisustettu uudestaan kauniin vaaleaksi. 70-luvun rakennus ei ehkä ole maailman kaunein ulkoa, mutta mielestäni yksinkertainen rakennus istuu karuun kalliomaisemaan hyvin. Lisäksi silloin paikkaa pitivät Kylmäpihlajan majakalta minulle tutut yrittäjät, mikä takasi suussasulavat ruoat ja hyvän palvelun.

Hääjuhla oli rento ja lämminhenkinen. Suunniteltua ohjelmaa oli jonkin verran, lähinnä hauskoja puheita ja musiikkiesityksiä. Minä ja mies esimerkiksi lauloimme kaikkein ällöimmistä rakkauslauluista kootun "Populäärirakkautta"-sikermän. Miehen muusikkokaverit takasivat laadukkaamman musiikin. Tanssia ei  ollut kuin häävalssin ja parin spontaanin yhteisen tanssin verran, mutta sitä ei mielestäni tarvittukaan.

Häävalssin pyörteissä. Valssi oli miehen säveltämä. I''m so proud!

Yhtenä ohjelmanumerona oli tietysti myös hääkakku ja sen leikkaaminen (emme tosin polkaisseet). Siihen liittyi pieni jännitysmomentti, sillä olimme tilanneet aika erikoisen kakun. Mieshän on rumpali, joten halusimme rumpukakun. Tilasimme ne muistaakseni jopa oikeissa mittasuhteissa. Kakut onnistuivat hienosti ja ne jäivät myös leipomon mieleen, sillä kun äitini tilasi sieltä tänä vuonna synttärikakkuni, he muistivat rumpukakut edelleen.

Bongaa oikea rumpu! Hiiret ovat minun tekemäni.

Lisäksi tarjolla oli äidin tekemiä macaroneja, nallekarkkeja ja Laitilan Herra Hakkarainen -limsaa.

Hääjuhlan jälkeen vaihdoimme vielä tavallisiin vaatteisiin ja juttelimme hetken vanhempiemme ja juhlapaikan työntekijöiden kanssa. Hääyöksi olimme varanneet  huoneen Kylmäpihlajan majakalta, jonne juhlapaikan ja majakan pitäjä vei meidät. Venematkalla oli mukava kertailla päivän tapahtumia ja oli myös hauska päästä yöksi ihan majakkaan, ettei tarvinnut rantavajaan mennä nukkumaan (lue selitys Kylmis aiheisesta postauksesta).

Lookini tässä vaiheessa iltaa sisälti hunnun ja tuulitakin.

Mitään häidenjälkeistä masennusta en kokenut, vaan nyt nautin ihanista muistoista. Olipa mukava katsella kuvia pitkästä aikaa läpi ja muistella! 

Karkkiksen puolipyöreät synttärihipat

Totesin eilen Tiimarissa, että ilmeisesti 25-vuotiaat eivät enää tarvitse kynttilöitä kakun päälle, koska paketissa oli vain 24 kynttilää. Se ei kuitenkaan estänyt minua järjestämästä kunnon lastenkutsumeinigillä koristeltuja synttärikemuja ystävilleni puolipyöreiden ikävuosieni kunniaksi. Oli aivan järjettömän hauskaa ja kuten aina, juhlien järjestelyt olivat puoli hupia (tai ainakin neljäsosa). 

Nämä nyt eivät ole ihan puolipyöreitä. 

En muista milloin olisin viimeksi koristellut juhlia varten, mutta nyt innostuin askartelemaan juhliin värikkäitä koristeita. Olin nähnyt tällaisia silkkipaperipalleroita ennenkin netissä, mutta vasta nyt päätin kokeilla sellaisten tekemistä. Se olikin tosi helppoa! Lisäksi voin kehuskella käyttäneeni suurimmaksi osaksi kierrätysmateriaaleja, sillä osa silkkipapereista oli tullut vaateostosten mukana kääreinä. Osa taas oli varmaan viidentoista vuoden takaa ala-asteen askartelujäännöksiä.

Siimat leikkasin myöhemmin pois. Huomaa eteiseen lamppuun jäänyt Swiffer-pölyhuiskan varsi.

Silkkipaperikukkasilla sai kivasti juhlatunnelmaa ja värit olivat tietysti ihania ja kirkkaita. Huomasin, että kannattaa valita melko ohut silkkipaperi, sellainen ihan perus tiimarista ostettu. Ostin uusia värejä askartelukaupasta ja se olikin todella paljon tuhdimpaa. Se ei revennyt tai rypistynyt niin helposti, mutta se ei myöskään ollut niin kauniin läpikuultava eikä sitä ollut helppo leikata. Tässä vielä ohje pallon tekemiseen:

1. Laita kahdeksan haluamasi kokoista arkkia silkkipaperia päällekkäin. Taittele paperit haitariksi.

2. Kiinnitä taitetut paperit keskeltä esimerkiksi rautalangalla. pienemmät voi myös nitoa. (Vartta ei tarvitse jättää, mutta tästä yksilöstä tuli kukka "kimppuun", joten siksi tuo pidempi varsi.)

3. Leikkaa päihin haluamasi kuvio. Kokeile erilaisia kulmia ja pyöreitä. 

4. Revi kerros kerrokselta keskeltä ulospäin niin, että muodostuu pallo.

Kuistille tein viirinauhoja, jotka tosin piti heti seuraavana päivänä siirtää pyykkien tieltä pois. 

Herkkupöytään tein itse pari suolaista piirakkaa, porkkanakakun ja täytekakun.  Lisäksi tarjosin parsa-pekonipiiraita pakkasesta.Vieraat toivat nyyttärimeiningillä karkkia, hedelmiä, herneitä, mansikoita ja mustikkapiirakan. Kinkkupiirakat ja popparit eivät kiireessä ehtineet pöytään.

Pöydän "centerpiece" oli silkkipaperikukkakimppu. 

Lautasliinatkin toki sopivat teemaan. Pikkulautaset riittivät melkein. Kaksi viimeistä sai ison lautasen. 

Porkkanakakun tein muuten vanhalla luottoreseptillämme, mutta tein siitä gluteenittoman/vehnättömän vaihtamalla vehnäjauhot perunajauhoiksi. Lisäsin psylliumjauhetta tuomaan kuohkeutta ja ilmeisesti onnistuin, koska sekä maku että rakenne olivat hyviä. Kuorrutteeseen laitoin summamutikassa noin 200g tuorejuustoa, vähän tomusokeria ja puolen sitruunana mehun. Alkuperäisen porkkanankakun reseptin sain setäni vaimolta ja sitä tarjotaan aina serkkuni synttäreillä.

THE porkkanakakku

• 2 munaa
• 1,5-2 dl sokeria
• 100 g voita löllönä, ei sulana
• 2,5 dl vehnäjauhoja (tai reilu 1,5 dl perunajauhoja, johon sekoitetaan 1,5 tl psylliumia)
• 1 tl leivinjauhetta
• 3/4 tl ruokasoodaa
• 1 tl kaardemummaa
• 1 tl kanelia
• 1 tl vaniljasokeria
• 2,5 dl porkkanaraastetta (noin 3-4 porkkanaa)

Sekoita kuivat aineet keskenään. Jos käytät psylliumia, sekoita se kuivien aineiden joukkoon. Vatkaa munat ja sokeri. Lisää voi ja sen jälkeen kuivat aineet. Lisää lopuksi porkkanaraaste ja paista uunissa 180 asteessa noin 40 minuuttia.

Helppoa ku mikä!

Lähes täydellinen kakku. Kuorrute vähän repeili. 

Täytekakku sen sijaan ei ollut niin helppo nakki. Tai itse kakku oli, mutta kuorrutus aiheutta vähän päänvaivaa. Harkitsin senkin tekemisen gluteenittomana/vehnättömänä, mutta lopulta en halunnut alkaa kokeilla juuri ennen juhlia "vierailla" jauhoilla, joten tein sen tavallisista. Tein perus kuuden munan kakkupohjan. Täytteeseen tuli Unelmakakut kirjasta mukailtuna 4dl kermavaahtoa sekoitettuna purkilliseen sitruunarahkaa, sokerin jätin pois. Ensimmäisen kerroksen väliin tökin lisäksi vadelmia ja toiseen mansikoita. Hyvää oli ja raikasta. 

Kuorrutteen tein niin ikään Unelmakakut kirjan ohjeella sulatetuista vaahtokarkeista ja tomusokerista. Kakun päälle se oli helpompi levittää kuin marsipaani, mutta pieniä koristeita sillä oli vaikeampi tehdä. Alunperin minun piti tehdä kakun päälle enemmän tekstiä, mutta massa tarttui liikaa muotteihin.  Lisäksi unohdin lisätä karamellivärit siinä vaiheessa, kun tomusokeria ei ole vielä lisätty sulatettuihin vaahtokarkkeihin. Olisin halunnut väreistä vähän kirkkaampia, mutta niiden saaminen tasaiseksi tomusokerivaiheessa oli liian haastavaa. Kakusta ei pitänyt alunperin tulla valkoinen., Mutta maku oli tärkein ja kuorrutteen pieni repeilykään ei pitkään haitannut. Olen ennenkin joutunut vähän paikkailemaan kakkuja. Bannerissa olevan keltaisen kakun rusetti on laitettu paikkaamaan reikää, joka syntyi kun kuorrute jäi kiinni kakkukupuun...

Vaahtokarkkikuorrute

• 400 g vaahtokarkkeja
• noin. 400-500 g tomusokeria
• 1½-2 rlk vettä (joka muuten unohtui minulta)
• rypsiöljyä

1. Voitete mikronkestävä kulho öljyllä ja laita siihen vesi ja vaahtokarkit. Kuumenna mikrossa täydella teholla 30 sekuntia kerrallaan välillä sekoittaen, kunnes karkit ovat sulaneet.

2. Sekoita tässä vaiheessa haluamasi elintarvikeväri! Jaa tarvittaessa useampaan pieneen kulhoon.

3. Sihtaa noin 300 g tomusokeria toiseen kulhoon ja tee sokerin kekselle kuoppa. Kaada vaahtokarkkimassa siihen. Öljyä kädet ja ala vaivata tomusokeria karkkimassaan.

4. Lisää tomusokeria vähän kerrallaan, kunnes se ei enää tartu käsiin. Se saa jäädä melko pehmeäksi.

5. Jos et käytä kuorrutetta samantien, kääri se tiiviisti kelmuun. Käytä kuorrute kuitenkin mielellään samanpäivän aikana. Se säilyy huoneen lämmössä ja pehmenee tarvittaessa mikrossa (noin 10 sekuntia.)

Kynttilöitä oli lopulta kaksi plus viisi. Eikö siitä tulekin 25?

Ohjelma oli melko vapaa, mutta alkuillasta oli lauluseurat niille, jotka tunnen "kristillisistä piireistä". Syöminen, pelit ja seurustelu alkoi myöhemmin. Ilta kului mukavasti ensin syöden ja seurustellen, sitten Singstaria pelaten ja tuli illasta sekin vaihe, kun katsottiin Youtubesta hauskoja videoita. Singstarissa oli vähän jännitysmomenttia ilmassa, kun kumpikaan yli kymmenen vuotta vanhoista Playstation kakkosen ohjaimista ei ottanut toimiakseen. Lopulta kuitenkin toinen alkoi toimia, kunhan pattereita painoi paikalleen käsin. Naapurit saivat nauttia niin Abbasta kuin Nirvanastakin.

Virallinen kakunleikkauskuva.

Lahjapöytä, jolla tosin on hämäämässä myös vanhoja esineitä.

Yllätyksekseni sain myös lahjoja ja kortteja. Hauska sattuma oli, että sain monta sellaista asiaa, joita olen harkinnut joskus ostavani, mutten ole raaskinut. Esimerkkeinä ihanan värikäs pallovalosarja ja alhaalla näkyvä pizzakivi. Taitavat ystävät tuntea makuni aika hyvin, sillä sain monta kirkkaan värikästä lahjaa! Hauskimmasta päästä oli erään ystävän pakkausteipistä tekemä kamera. Kuvausominaisuuden ovat vähän heikot, mutta kevyt on kuin mikä. 

Kiitos kaikille hauskoista juhlisa, jos vieraat sattuvat lukemaan tämän! Ja myös niille, jotka eivät päässeet paikalle, mutta olivat hengessä mukana.

Uusin tärkeä turhake

Olen ennenkin kirjoittanut keittiön turhakkeista ja niiden tarpeellisuudesta. Kesällä keittiön laatikoihin on taas kulkeutunut vempaimia, joita ilman periaatteessa tulisi toimeen, mutta jotka oikeasti on kuitenkin älyttömän käteviä.  Yksi tällainen on mansikanperkaaja, joka pääsi tänään tosi toimiin, kun ostin torilta viisi kiloa mansikoita pakkaseen. Seuraavaksi aloitankin mainospuheet. 

Presenting: The Joie strawberry huller. 

Tekeekö mansikoiden kantojen poistaminen elämästäsi vaivalloista, yksitoikkoista ja hankalaa? Jokakesäinen riesa on täällä taas: jotta saisit terveellisiä ja maukkaita kotimaisia mansikoita, sinun on revittävä niistä rontit pois. Sormet murskaavat mansikoiden vitamiinipitoisen hedelmälihan ja kynsienalustat värjääntyvät inhottavan punaisiksi. Niitä saa hangata puhtaaksi  kynsiharjalla ja saippualla, eivätkä ne silti puhdistu. 

Mutta ei hätää: nyt voit ostaa mansikankannanpoistajan ja helpottaa elämääsi huomattavasti. Enää sinun ei tarvitse huolehtia kynsistäsi tai siitä, että mansikat pusertuvat sormissasi muusiksi. Mansikoidenperkaaminen tuntuu lastenleikiltä ja puuhassa viityisi vaikka tuntikausia, kun käytössäsi on Joien mansikankanperkaaja. Todellisuudessa homma hoituu käden käänteessä, eikä sinun enää tarvitse käyttää aikaa tähän vaivalloiseen, yksitoikkoiseen ja hankalaan tehtävään kuin hetki!

Sahalaitainen reuna upotetaan kannan alle ja pyöräytetään. Todella helppoa!

Vakavasti ottaen voin sanoa, että tuo kapistus on ihan oikeasti kätevä ja helpotti homma kummasti. Minulla meni mansikoiden perkaamiseen alle tunti ja kädet puhdistuivat helposti. Siinä samalla vain aloin miettiä, miten mahtavan ostos-tv- mainoksen tästä kapistuksesta saisi. Siinä näytettäisiin, miten käsin perkaamalla marjat musertuisivat dramaattisesti piloille. Jos taas kantoja poistettaisiin jollain muulla vempeleellä, käsiin tulisi haavoja ja muuta dramaattista. Yleensä ostos-tv:n mainokset pikemminkin syövät tuotteen uskottavuutta kuin herrättävät luottamusta, mutta toivottavasti tällä postauksella ei kuitenkaan ole sellaista efektiä. 

Homma hoidettu!

Mansikanperkaajan sain äidiltä muuten vaan, mutta alla olevat vempaimet sain osanan syntymäpäivälahjaani. Nekin näyttävät varsinaisilta turhakkeilta, mutta pääsevät varmasti pian testiin meidän ruokapöydässämme. Arvaatko mitä niillä voi syödä?  

Mitä kapistuksia lienevät?

Väreilyä elämään

En voinut vastustaa kiusausta tehdä postausta Colourscapesta, jossa kävin tänään miehen kanssa 25-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi. Se oli aivan mahtavaa, vaikka oli todella kuuma ja maailman suurimmassa värilabyrintissa vielä kuumempi. Kiitos vaan Turun Tildalle muistutuksesta. Ja pitihän minunkin heti tehdä aiheesta postaus, koska värit ovat niin tärkeä asia elämässäni. 

Karkkisvärejä.

En kulttuuripääkaupunkivuonna jostain syystä ehtinyt käydä Colourscapessa. Se jäi vähän kaivelemaan, joten innostuin, kun kuulin että se tulee uudestaan Turkuun. Labyrintissa oli hauska vaellella ja etsiä aina uusia ja uusia kuvakulmia. Eihän sieltä saanutkaan muita kuin hyviä kuvia!

Se muuten on  brittiläisittäin ColoUrscape, mikä lämmittää mieltäni

Ulkopuolelta labyrintti näyttää ankealta muoviteltalta, mutta sisältä se on kaikkea muuta. Tämän varmaan voi jo päätellä kuvista. Tunnelmaa ja labyrintin kennomaista rakennetta on vaikea kuvailla, eivätkä kuvatkaan välitä kaikkea. Mies karttaihmisenä innostui, että hän olisi halunnut kartan siitä, missä on mitäkin värejä ja miten ne on järjestetty. 

Työntekijät huilivat niissä harvoissa kennoissa, joissa oli tuuletus. 

Tunnelmaa loi myös musiikki, jota soitettiin keskellä labyrinttia sijaitsevassa suuremmassa kennossa. Tänään paikalla oli DJ Esko Routamaa. Musiikki sopi loistavasti Colourscapen tunnelmaan. Colourscapessa on myös live-keikkoja ja erilaisia työpajoja. 

70-lukuvärejä. Valot ja varjot luovat aina vain uusia värejä. Tuo oranssi ja keltainen olivat saman värisiä "oikeasti".

Sain mieheltä synttärilahjaksi myös teemaan sopivat pyöräilykypärän, tällaisen. Ennen ajattelin, että vanha kypärä on ihan hyvä (sellainen tavallinen), mutta nuo värit nyt vaan sattuivat iskemään ja toivoin jo ajat sitten tuota lahjaksi. En vaan yhtään ajatellut, että mies oikeasti muistaisi! Lahja oli siis mieluinen, ja muisttaa kivasti myös hauskasta synttäriretkestä Colourscapeen.

Synttäreiden kunniaksi (melkein) kasvojenpaljastuskuva. Kaapu kuului laittaa päälle sisään mentäessä.

Koti Kylmäpihlajalla

Päätinkin tehdä entisistä kodeistani oikein juttusarjan. Tajusin, että onhan niitä sentään muitakin kuin ensimmäinen oma koti ja tämä nykyinen. Aion esitellä lapsuuden kotini ja mahdollisesti myös miehen lapsuuden kodin. Tämän postauksen "koti" on vähän erikoisempi, enkä oikeastaan asunut siellä kuin yhden kesän ja senkin pienissä pätkissä. Kesällä 2008 olin kesätöissä Kylmäpihlajan majakkasaaren oppaana ja koska matka sinne kestää jonkun aikaa, oppaat olivat saarella myös yötä. Yksin saarella ei joutunut olemaan, sillä majakassa on hotelli ja ravintola, jonka työntekijät tulivat kesän aikana tutuiksi. Jälkeenpäin olemme usein puhuneet edelleen "kotisaaresta", vaikka emme kesiä "Kylmiksessä" olisikaan enää viettäneet.

Siellä se kotisaari siintää

Tutut kalliot ja kivet, joilla on aina yhtä kiva loikkia.

Heti kärkeen täytyy tunnustaa, että minä en asunut kuitenkaan itse majakassa. Se oli varattu hotellin asiakkaille ja työntekijöille. Minun kotimökkini oli aivan vierasvenesataman tuntumassa sijaitseva "opasvaja", jossa minulla oli oma pieni huone. Ei mitään luksusta, mutta kaikki tarvittava. Aika on ehkä kullannut muistot, mutta minusta oli hienoa asua majakkasaarella ja nautin oppaan työstä kovasti. Kesän kohokohtia oli muun muassa italiaksi pidetty opastus (minulla oli lunttilappu) ja saksalaisen tv-kuvausryhmän vierailu saarella.

Vasemman puoleinen valkoinen ikkuna oli minun.

Vapaa-aikaa saarella oli melko paljon, mutta yllättävän hyvin se kului. Samoilin pitkin saarta, istuskelin kallioilla, kävin uimassa ja maalasin vesiväreillä. Teinpä jopa Kylmäpihlajan kasvion, joka on sitomista vaille valmis. Täytyykin kaivaa se jostain esille. Elokuun lopulla kypsyivät tyrnit, joita keräsin pakkaseen talveksi.

Keltamatara - Kylmäpihlajan kasvion yksi suosikkikukkani.

Saari ei ole lainkaan karu, vaan siellä on paljon kasvillisuutta. Tarkkaa kasvimäärää en muista

Olen käynyt majakalla melkein joka kesä vierailemassa. Tämän kertaisen reissun tein miehen kanssa ihan ex-tempore ja lähdin aistimaan nostalgiaa ja raikasta meri-ilmaa. Opaskierrokselle emme kuitenkaan osallistuneet, vaikka en paljon mitään enää muista majakan tai saaren historiasta. Sen sijaan menimme lounastamaan majakan ravintolaan ja kalapöytä oli aivan yhtä hyvää kuin muistin! Muistelen edelleen myös ihania á la carte ruokia, joita söimme pari kertaa kesän aikana, kun minulla oli yö-vieraita (mies tai äiti) saarella.

Nam!

Sen verran muistan opasajoista (ja lunttasin vähän netistä tueksi), että majakka on rakennettu 1953 ja viimeinen, joka rakennettiin miehitetyksi majakaksi. Sen jälkeen rakennetuissa majakoissa siis valo on toiminut automaattisesti. Kylmäpihlajakin automatisoitiin jossain vaiheessa, mutta saarelle jäi kuitenkin vielä luotsiasema. Vuonna 2001 majakka avattiin yleisölle, kun luotsiasemakin oli siirtynyt muualle. 

Tiirailua majakan tornista.

Vähän toisenlaista tiirailua. 

 Majakan suunnittelivat arkkitehdit Antero Pernaja ja Kaarina Tamminen. Sitä on joskus verrattu Bengtskärin majakkaan. Luultavasti vain ja ainoastaan siksi, että molemmissa on torni ja matala sivuosa. Tyyli on kuitenkin melko erilainen - Bengtskär kun on rakennettu jo 1906. Joidenkin mielestä Bengtskär harmaine kiviseinineen on loistokkaampi ilmestys, mutta Kylmis on alkanut miellyttää minua aina enemmän ja enemmän. Tällä reissulla esimerkiksi tajusin, kuinka upea tuo torinin valkoinen kaareva sivuosa onkaan. Majakka on yksinkertainen, eikä yritä jäljitellä vanhaa aikaa vaan on reilusti moderni. 

Punainen ja valkoinen näyttävät hyvältä sinistä taivasta vasten.

Ei sitä ihan joka tyttö voikaan sanoa joskus asuneensa majakkasaarella. En ole mitenkään erityisen merihenkinen, mutta Kylmis oli juuri sopiva sekoitus maata ja merta. On aina yhtä hauska palata saarelle muistelemaan menneitä. Varsinkin, kun aika on kullannut muistot yksinäisistä hetkistä ja loputtomilta tuntuvista öisistä kävelymatkoista rannasta majakalle veneilijöiden wc- ja suihkutiloihin. 

Koti Karkkiksen kadulta

Kesätyöt ovat vieneet veronsa ja blogimaailma tai edes koko internet, Yle Areenaa lukuunottamatta, ei ole maistunut. Rankan työpäivän jälkeen ei ole vaan ollut energiaa. Nyt lauantaina päätin kuitenkin pitkästä aikaa istahtaa kirjoittelemaan blogiakin. Yhtenä päivänä tällä viikolla nimittäin tajusin, että olemme asuneet nyt tässä kodissa vuoden. Saimme asunnon viime kesäkuussa, mutta asumaan muutimme vasta heinäkuussa, joten siitä lasken varsinaisen muuton. Aloin muistella edellistä ja ensimmäistä omaa ja myös yhteistä kotiamme ja kaivoin ennen muuttoa ottamani kuvat esille.

Makuuhuonetta. Valitettavasti kuvanlaatu ei ole paras mahdollinen, sillä kamerassamme oli tuolloin jotain vikaa. 

Jos nykyinen kotimme on unelmien täyttymys, niin niin oli edellinenkin. Olin muuttamassa uusien opintojen vuoksi Turkuun ja olin jo etukäteen naureskellut, että jos pääsisi yhteen tiettyyn taloon tietylle kadulle. Katu oli nimittäin Karkkiksen katu eli siis minun "etunimenkatuni". Lisäksi talo oli kaunis 1928 rakennettu kivitalo. Ja kuinka ollakaan, sinä keväänä talosta vapautui 33 neliön yksiö, joka oli juuri täydellinen. Asuntonäytössä oli valtavasti väkeä ja varmasti moni heistä haki hyvällä paikalla ollutta edullista ja kaunis asuntoa. Tavallisen asuntohakemuksen perään laitoin kuitenkin lauseen: "Kadunnimikin miellyttää..." Lause tehosi: sain asunnon ja aloin innoissani sisustaa sitä. 

Asuntoon mahtuivat juuri ja juuri myös miehen sähkörummut. 

Aluksi muutin asuntoon yksin vajaaksi vuodeksi, sillä mies opiskeli edelleen toisella paikkakunnalla, vaikka olimme jo naimisissa. Molemmissa päissä oli kuitenkin mukava asunto, johon molemmat mahtuivat. Vaikka asunto oli yksiö, mies muutti siihen kun sai opinnot päätökseen. Asunto oli erittäin toimiva ja sinne saatiin jopa molemmille omat työpisteet. Se tuntui niin vahvasti kodilta, ettei tarvinnut muuttaa pelkän tilan vuoksi. 

Olohuonetta. Oikealla oli keittonurkkaus, josta en löytänyt kuvaa. 

 Asunnon hyviä puolia olivat sijainti, korkeat huoneet, "period details" eli aikakauden piirteet ja toimiva pohjaratkaisu. Asunnossa ei ollut yhtään hukkaneliötä ja kylpyhuone oli silti isompi kuin nykyisessä asunnossamme. Lisäneliöitä toi suuri kellarivarasto, johon sai rumputavaraa ja talvivaatetta mielinmäärin säilöön. 

Vanha kylmäkaappi toimi kätevänä lankakaappina.

Peilistä näkyy appiukon tähän vessaan nikkaroima hylly, joka pysyi paikallaan kaakelien reunojen varassa.

 Asia, jota kaipaan edellisestä asunnostamme on erillinen wc. Voi että se oli loistavaa! Kylpyhuoneen ja pyykkien ei tarvinnut olla jatkuvasti tiptopkunnosa, kun vieraat näkivät pelkän vessan. Silti tuntui, että wc ja kylppäri eivät vieneet liikaa neliöitä asunnosta. Lisäksi taloyhtiössä oli upouusi sauna, jota käytimme ahkerasti. Nyt saunomaan pääsee vain kotipaikkakunnalla ja uimahallissa.

Miehen työpiste eteisessä. Vähän siistimpi kuin tavallisesti. 

 Oli asunnossa toki huonoja puolia. Naapureista kuuluivat äänet melko kovaa, säilytystilaa oli niukasti, eikä tiskikonetta ollut. Jääkaappi ei kestänyt kesähelteitä, vaan parhaimmillaan siinä oli 15 astetta lämmintä. Kaipasin myös pakastinta. Lopulta myös tila alkoi tuntua ahtaalta ja puolisentoista vuotta asunnossa asuttuamme, josta reilu puoli vuotta yhdessä, aloimme etsiä aktiivisesti isompaa asuntoa.

Kuva ei ole paras mahdollinen, mutta tuo pyöreä kulma oli yksi suosikki asiani asunnossa.

 Tätä parempaa asuntoa tosin oli vaikea löytää. Yleensä asunnot eivät tuntuneet edes potentiaalisilta kodeilta eikä niissä ollut mitään muuta parempaa kuin lisää tilaa. Kriteerilista oli kova, koska tämä pikkuinen asuntomme oli ollut niin hyvä. Sijainnin piti myös olla lähellä kaikkea tärkeää. Lisäksi mieli teki kovasti päästä asumaan vanhaan taloon, jollaista lähitulevaisuudessa ei ole varaa ostaa. Kolusin läpi 18 asuntonäyttöä. Sattumalta luettuani Turun Tildan edellisistä asunnoista katsoin vapaita asuntoja eräältä tietyltä alueelta, joka oli ennen jäänyt huomiotta. Sieltä, täydelliseltä paikalta, löytyi tämä nykyinen unelmien täyttymys. Lopulta saimme lähes kaiken sen, mitä edellisessä asunnossa oli plus lisätilaa ja vähän enemmänkin. 

Valokuvaustaidot ovat kyllä blogin myötä kehittyneet.

 Muistelen edellistä kotia lämmöllä. Olihan se ensimmäinen oma kotini ja myös ensimmäinen kokonaan yhteinen koti. Toisaalta en kaipaa sitä kotia, mutta silti katselin näitä kuvia haikeudella. Haikeutta lisää se, että tiedän, että jonain päivänä se sama haikeus on edessä tämän nykyisenkin kodin kohdalla. Toisaalta on jännittävä nähdä, millaisen asunnon sitten saamme sisustettavaksi.