torstai 9. toukokuuta 2013

Karkkis ja pavunvarsi

Jokin aika sitten surin kuolleita pelakuitani ja mainitsin, että minulla oli kuitenkin kasvatusprojekti meneillään. Minulla on näköjään kova hinku todistaa itselleni ja blogin lukijoille, etten ole aivan toivoton viherpeukalo. Olen joskus aiemminkin menestyksekkäästi kasvattanut herneenversoja ja niitä pistin pitkästä aikaa itämään. Keksin myös laitaa härkäpavun versoja kasvamaan. Ostin joskus vahingossa kuivattuja härkäpapuja, joista en oikein pidä. Ajattelin, että ehkä pidän niistä versoista kuitenkin.


A few weeks ago I complained that all my geraniums had died during winter. In spite of this, I decided to prove myself and my readers that I do indeed have green fingers. I thought the easiest way to prove this would be to grow some pea sprouts. This turned out to be harder than I thought since I accidentally used peas that had been in the oven (because Michel Roux told me to put them on the pie crust so that it doesn't rise from the center). All that grew was mold. Well, finally I bought new peas and now the sprouts are growing nicely. I also bought some herb seedlings so that I wouldn't have to grow them from scratch. Maybe it's for the best...

Hernetaidetta.
Herneenversojen kasvattaminen on periaatteessa helppoa. Ensin kuivat herneet liotetaan noin kahdeksan tuntia vedessä ja sen jälkeen istutetaan ohuen multakerroksen tai talouspaperin päälle. Aluksi ruukut tai astiat kannattaa peittää jollain, sillä ilmeisesti herneet itävät paremmin varjossa. Ilman tulisi kuitenkin kulkea. Muutaman päivän kuluttua herneet tai pavut alkavat itämään ja siitä edelleen muutaman päivän päästä vihreät versot kasvaa. 

Sieltä niitä kasvaa koko ajan lisää! Kohta saamme salaatteihin vienoa herneen makua.
Aivan ongelmattomasti tämä kasvatusprojekti ei kuitenkaan edennyt. Härkäpavut alkoivat kyllä itää, mutta herneille ei tapahtunut mitään. Vähitellen ne alkoivat vain homehtua homehtumistaan. Aloitin kasvatuksen alusta uusilla herneillä ja taas sama juttu! Ihmettelin missä on vika, kunnes tajusin että olin käyttänyt herneitä, jotka olivat olleet uunissa piirakkapohjan painona esipaistamisen ajan (niiden oli siis tarkoitus estää taikinan kohoaminen keskeltä). Voihan Michel Roux, minkä ohjeen annoit!

Tätä pavunvartta pitkin ei kiivetä taivaaseen.
 Ostin sitten uusia herneitä ja vihdoin niistä on kasvanut sen verran suuria versoja, että niitä kehtaa esitellä blogissa. Kasvatin ne tällä kertaa talouspaperin päällä. Suosittelen kyllä multaa, sillä talouspaperi kuivuu liian nopeasti. Luulen, että ne myös kasvavat siinä vähän hitaammin. Se myös muuttuu ällön näköiseksi, kun se ruskistuu ajan myötä. 

Entä mitä härkäpavuille kävi? No niistä tuli tuo yksi pavuvarsi per ruukku! Eivät olleet mitä taikapapuja nämä. Luulen kyllä, että laakeampi astia olisi ollut parempi, että pavut voi asetella kauemmas toisistaan. Hyvältä tuo verso kyllä maistui, ei siinä mitään. 

Yriti olisi voinut jättää pahvilaatikkoon, ne näyttivät siellä niin herkullisilta!
Koska en ole puutarhuri taidokkaimmasta tai ainakaan viitseliäimmästä päästä, ostin tänä vuonna yrtit taimina. Niitä oli tarjolla Turun yliopiston luomupiirin kautta, joten tilasin sieltä basilikaa, sitruunamelissaa ja persiljaa. Erityisesti persiljaa en ole koskaan onnistunut kasvattamaan siemenestä, mutta en myöskään ole saanut kaupan persiljaa kasvamaan lisää. Ehkä tämä taimiversio onnistuisi tuottamaan hyvän sadon. Ja toivottavasti tänä vuonna eivät iske itikat!

Mitä sitä turhaan koko mattoa peittämään! Olen suurpiirteinen puutarhuri joka asiassa.

Vakkarilukijaltani VE:ltä saamani ruukut pääsivät jälleen käyttöön. Minusta basilika kuului ehdottomasti punaiseen ruukkuun, sitruunamelissa keltaiseen ja persiljalle jäi sininen. Vihreän säästin timjamia varten, jonka ostan ihan kaupasta. Sen olen yleensä saanut menestymään hyvin. 

Siellä ne kasvaa! Olen lopulta päätynyt siihen, etten maalaakaan kukkapöytää, vaikka aluksi suunnittelin.

Enää kukkapöytää ei tarvitse täyttää hedelmillä, vaan se alkaa olla jo melkein täynnä. Pari yrtti ruukkua vielä mahtuu ja uusi yritys kasvattaa härkäpavunversoja. Ehkä tämä riittää minun siirtolapuutarhakseni ja jätän suurempien kasvien viljelemisen muille. Syksyllä voin sitten taas harrastaa sadonkerjuuta. 

Villiviinin ensimmäiset silmut! 

Muukin kasvillisuus alkaa lisääntyä, mikä on ihanaa. Kevät on oikeastaan nyt parhaimmillaan. Ruoho on muuttunut vihreäksi ja ensimmäiset nuput ovat ilmestyneet puihin. Myös rapunpielen minipuutarha on saanut jälleen uusia kasveja. Ensimmäiset narsissit piti jo heittää nuupahtaneina pois. Ostin tilalle orvokkeja. Eräs naapureistamme kysyi mieheltäni tässä eräänä päivänä, että olenko töissä kukkakaupassa, kun meillä on aina niin paljon kukkia! En valitettavasti saa viettää päiviäni kukkien keskellä, mutta olen kyllä erityisesti torin kukkakauppiaiden vakioasiakas. 

Amppelin asukit. Taustalla rehottavat viimeiset narsissit. 

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

WAM!

Kävin lauantaina pitkästä aikaa Wäinö Aaltosen museossa. Saattaa olla että viimeksi kävin siellä abivuoden syksyllä eli 2005. Huh, toivottavasti siitä ei sentään ole niin kauan! Valitettavasti en muista. Sen abivuoden näyttelyn muistan kyllä hyvin, Maika ja Ritva Kovalaisen valokuvanäyttely Kun lapsi lapsi oli. Se käsitteli koskettavasti lapsuutta (kuten voi arvata) ja ostin näyttelystä oikein kirjankin. 

Myös tämän kertainen näyttely teki minuun vaikutuksen. Kyseessä oli Tuula Lehtisen näyttely Kauneudesta. Kiinnostuin näyttelystä jo mainosten perusteella, joten olin tyytyväinen, että sain lähdettyä museoon. Miten se onkin niin vaikeaa, vaikka matkaa Wäinö Aaltoseenkin on niin vähän?

Kortti Tuula Lehtisen teoksesta Leivoksia Viipurista (2012).
Näyttelyn käsitteli sitä, miten kauneus on oikeastaan nykytaiteessa tabu. Nykytaiteessa voidaan repostella melkein millä tahansa järkyttävällä. Mitä shokeeraavampaa, sen uskottavampaa ja kantaaottavampaa. Tietysti tämä ei päde kaikkeen nykytaiteeseen, mutta ainakin tiettyyn "haaraan". 

Ken on heistä kaikkein kaunein... (kuvat eivät liity näyttelyyn mitenkään, vaan ovat peräisin anopilta saadusta muistipelistä)
Taiteilijan mukaan modernismin myötä kauneudesta ja estetiikasta taiteessa on tehty epä-älyllistä ja vähäarvoista.Näyttelyn esittelykirjasessa Tuula Lehtinen kiteytti hyvin sen, mitä yritin joskus kirjoittaa kuvataidekasvatuksen sivuaineopintojen esseesseen. En onnistunut siinä kovin hyvin, mutta nyt sain vahvistusta silloisille ajatuksilleni. Kauneus saa olla yksi taiteen tehtävistä eikä se ole vähempiarvoisempi tehtävä kuin vaikkapa yhteiskunnallinen vaikuttaminen. 

... ken on heistä herttaisin? 
Tietysti kauneuskäsityksetkin muuttuvat ja minä pidän paljon esimerkiksi abstraktista modernista taiteesta, jota ei varmaan joskus ymmärretty ollenkaan. Nykytaiteestakin löytyy muunlaisiakin taiteilijoita kuin niitä shokeeraajia. Silti pidän hienona sitä, että Tuula Lehtonen toi esiin näyttelyssä esimerksiksi ornamentteja, kukkakuvioita ja muita asioita, joita pidetään kauniina, muttei välttämättä taiteena. 

Monenlaista muotokieltä.
Itse teoksista pidin eniten suurista "tilkkutäkeistä", jotka koostuivat useasta topatusta öljyvärityöstä, esimerkiksi tämä. Myös posliinista tehdyt teokset olivat hienoja, kuten tämä. (En viitsi laittaa kuvia suoraan tänne, koska ne eivät kuitenkaan ole ottamiani).

Suosittelen näyttelyä kaikille täällä Turussa liikkuville. Samalla pääsee ihailemaan kaunista museorakennusta, mikä sopii erityisesti kaikille momoon ihastuneille. Onhan rakennus linjakasta 60-luvun arkkitehtuuria. 

Pidätkö sinä nykytaiteesta vai iskeekö klassisempi taide enemmän?

p.s. Koitan ottaa tuon sanavahvistuksen hetkeksi käyttöön, koska minulle on alkanut tulla roskapostia. Otan sen kuitenkin pois taas jossain vaiheessa. Koittakaa kestää!

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Uusia tuulia ja tuoleja

Aurinko paistaa ihanasti ja ankean harmaan ruskea nurmikkokin alkaa jo pikkuisen vihertämää. Kevät alkaa vihdoin edetä ja minä vihdoin täysillä innostua siitä. (Pitkään minua harmitti hiihtokelien loppuminen.) Kevät näkyy myös kuistilla, sillä päätin vähän uudistaa sitä muutenkin kuin kukkien osalta. 

Myös eteinen sai "uudistusta". Sydäntuolin olen ostanut 300 markalla joskus ennen kuin sydäntuolit olivat varsinaisesti muodissa.
Viime vuonna, kun esittelin tampuurimme kodin grand tourilla, haaveilin metallituolista. En kuitenkaan löytänyt sopivaa, sillä ne olivat joko liian simppeleitä, liian kalliita tai liian isoja. Mielessäni kuvittelin sinne jonkun hieman liian koristeellisen tuolin, joka toisi kuistille vähän romantiikkaa. Muuten pidän suhteellisen yksinkertaisista huonekaluista, mutta kuistille romantiikka sopii. 

Juuri sopivan koristeellinen tuoli.
Muutama viikko sitten bongasin Pentikin kesäkuvastosta juuri oikeanlaisen tuolin, joka mahtui budjettiinkin. Ongelmaksi tulikin se, että sitä oli vain rajoitetusti saatavilla. Turun liikkeen kaksi tuolia olivat jo menneet. Myllyssä olisi ollut pari vihreää, mutta sopivasti Raumalla oli vielä yksi valkoinen. En ollut nähnyt tuoleja livenä, mutta ajattelin, että jos tuolissa on sellaista "tekokulutusta" tai "ruostetta", niin se haittaa valkoisessa vähemmän. Niinpä varasin Rauman tuolin ja äitini pääsi sen sieltä hakemaan. Yllätyksekseni hän olikin hakenut sen jo aikaisemmin kuin luulin, joten sain tuolin mukaani jo viime viikonloppuna. 


Lisää kuvakulmia.
Kuisti on vielä hieman tyhjän näköinen, kun kukkia ei ole yhtä paljon kuin kesällä. Tuoli on kuitenkin oikein söpö lisäys. Haaveilen jo juovani kesällä aamukahvit tuossa metallituolilla ihaillen vaahteroiden vehreyttä. Ehkä voisin virkata jonkun ällöromanttisen pitsiliinan tuon rottinlaatikon koristeeksi. Tuoli saattaa kaivata myös istuintyynyn. Silloin tuo kaunis istuinosa kyllä peittyy.

Koristesydänten tilalle tuli sydäntä lämmittäviä asioita.
Muutakin pientä uudistusta kuistilla on tapahtunut. Kyllästyin seinällä olleeseen sydänrivistöön (ks. ylläolevat linkit). Onneksi kaapeista löytyi pieni taulu ja kehys, jotka eivät olleet esillä. Kehykseen sujautin yhden kuplamme virallisista 40-vuotiskuvista. Pieni metallikehyksinen taulu on ylioppilaslahja tokaluokan opettajaltani. Siihen on skannattu kuva, jonka olen piirtänyt opettajalle kiitokseksi kuluneesta vuodesta. 

Aika söpö, vaikka itse sanonkin. Hieno nenä, eikö totta?

Kaipasin kuistille myös vähän väriä. Päätin kääräistä toiset Pauli-serkun blogipalloista kaiteen ympärille. Toimenpide vaati hieman maalarinteippiä, eikä palloja saa päälle, koska töpseli on niin kaukana. Vaan minä en välitä, ne ovat hauskat noinkin! 

Näitä rappusia kelpaa astella! Olen edelleen rakastunut noihin räsymattoihin.
 Valopallojen lisäksi keväästä kertovat vähän toisenlaiset pallot kuistilla. Vaaleansininen entinen torikori on saanut uuden tehtävän: säilytämme siinä pingismailoja ja -palloja. Läheisen koulun pihalla on mahtava metallinen pingispöytä, jota käymme välillä hyödyntämässä. Monet muutkin ovat tosin huomanneet tämän mahdollisuuden (eikä tämän kertominen blogissa auta asiaa). Onneksi vapaita peliaikoja löytyy aina silloin tällöin. Me tosin emme pelaa pisteistä. Mies on minua rutkasi parempi pingiksessä ja lisäksi minä olen huono häviäjä JA ns. pelin polttajan sukua. Taisi olla isoisoisäni (?) joka poltti pelikortit, kun vaimo rupesi voittamaan. Turun kaupunki ei ehkä arvostaisi näitä geenejäni, jos pelaisimme liian vakavasti. 

Ping-pong!

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Hamppari-illallinen ja Karkkiksen vihreää jätskiä

Minulla oli eilen kestittävänä ystäväni Noora. Meillä on ollut muutaman vuoden ajan tapana kutsua toisiamme syntymäpäiväillallisille. Tämä perinne on toteutunut vaihtelevalla menestyksellä. Aina ei synttäreitä ole ehditty viettä ihan oikean vuoden puolella, muttei sillä ole niin väliä. Tärkeintä on kuitenkin ystävän näkeminen eikä orjallinen tapa. 

My friend Noora and I have a tradition to invite each other for a birthday dinnerparty around the time of the actual birthday (give or take ten months). This time I invited Noora and decided to make chickpea burgers and avocado icecream for her. For once I used recipes that are written in English so I can link them here! For the hamburger buns I used the recipe from NY Times which was as amazing as promised. The chickpea burgers could have been a bit more spicy. The Avocado icecream was delicious and the green colour was just right. 

Synttäripöytä kahdelle. 

Tällä kertaa ajattelin tarjota vähän rennomman illallisen ja päätin tehdä kikhernehampurilaisia. Idean sain pinterestistä, jossa törmäsin tähän reseptiin. Pihvien ympärille piti tietysti koittaa vihdoin tehdä Voisilmäpeliä-blogin hampurilaissämpylöitä, joista kuulin Minnalta. Ja todellakin, niistä tuli aivan täydellisiä hampparisämpylöitä! Isoja, pehmeitä ja kuohkeita. Sämpylöiden reseptiä en tänne laita, koska se löytyy kummastakin linkistä.

Pihveistä tuli hyviä, joskin aika mietoja. Paistoin osan pihveistä vasta seuraavana päivänä ja lisäsin reilusti mausteita. Hyviä ne silti olivat, mukavan rapsakoita. Lisäsin toisen kananmunan alkuperäiseen ohjeeseen, jotta pysyivät paremmin koossa. Käytin ekaa kertaa kuivattuja kikherneitä eli ne piti liottaa ja keittää. Olen kerran aiemmin yrittänyt käyttää kuivattuja papuja, mutta poltin ne pohjaan. Tällä kertaa lisäsin tarpeeksi vettä ja mielestäni itse kypsytettyjen kikherneiden maku oli purkitettuja parempi. 

Rucola sopi älyttömän hyvin pihvin kaveriksi. Täytyy kuitenkin myöntää, että pidän vielä enemmän ihan lihapihveistä.

Kikhernepihvit

  • N. 4 dl kuivattuja kikherneitä (tai tuplasti purkitettuja)
  • 1 valkosipulin kynsi
  • 3 rkl ruohosipulia (käytin kuivattua)
  • ½ dl leivinjauhetta
  • ½tl sinappijauhetta
  • ½ tl suolaa
  • 1 rlk limen mehua
  • 1 rkl Woscestershire kastiketta
  • Tabascoa tai chilikastiketta maun mukaan
  • ½ dl seesaminsiemeniä
  • 2 munaa
  • 3 rlk jauhoja


Liota ja keitä kikherneet pakkauksen ohjeen mukaan, jos käytät kuivattuja. Murskaa noin puolet kikherneistä karkeaksi mössöksi sauvasekoittimella tai jollain muulla. Sekoita loput kikherneet mausteiden ja leivinjauheen kanssa ja murskaa sileähköksi massaksi. Lisää karkea kikhernemurska joukkoon. 

Lisää joukkoon seesamin siemenet, munat ja lopuksi jauhot. Sekoita hyvin. Laita taikina hetkeksi jääkaappiin jähmettymään (tai tee siitä ensin pihvit ja laita ne jääkaappiin, kuten alkuperäisessä). Paista pihvit paisinpannulla. Voit myös uppopaistaa ne, jos haluat epäterveellisemmän version.


Hampurilaisten väliin tuli cheddaria, valkosipulimajoneesia ja rucolaa. 
Jälkkäriksi päätin tehdä avokadojätskiä. Se sopi hyvin Nooran synttäri-illalliselle, sillä olen muistaakseni saanut avokadojätskiä ensimmäistä kertaa hänen 18-vuotissynttäreillään. Siinä ohjeessa sekoitettiin avokadoa vaniljajäätelöön, mutta tällä kertaa tein jätskin alusta asti. Reseptejä löytyi monenlaisia ja tämä on munaton mutta maidollinen versio. Löysin myös kookoskermaan valmistettuja reseptejä, mutta minä en niin välitä kookoksesta.

Melko täydellisen kypsiä avokadoja. Nämä olivat esikypsytettyjä. Ready-to-eatit on usein ylikypsiä, mutta esikypsytetyt ei. Halvinta olisi tietty ostaa raakoja, mutta aina ei voi ennakoida. 

Avokadojätski


  • 3 avokadoa
  • 2 dl sokeria
  • 1 purkki ranskankermaa
  • 1 dl kermaa 
  • 1 rkl limetin mehua
  • Ripaus suolaa (jonka unohdin, ei haitannut)


Yksinkertaisuudessaan: mössää ainekset yhteen. Kaada jäätelökoneeseen pyörimään tai pistä pakkaseen pariksi tunniksi ja sekoittele välillä. 

Niin helppoa joo... Ja silti kävi näin! Mmm... green goo. 
Vaikka resepti oli pomminvarma, onnistuin silti sössimään kolmesti. Ensinnäkin massan kaataminen jäätelökoneeseen oli haastavaa, koska se oli paksumpaa kuin tavallinen jätskimassa. Sitten meinasin unohtaa limen ja jouduin puristamaan sen suoraan koneeseen (niin joo ja se suola jäi). Kun sain jätskin koneeseen pyörimään, lähdin vaihtamaan vaatteita. Pompin puolipukeissa keittiön läpi hakemaan jotain tavaraa ja päätin kääntää jäätelökoneen lavan pyörimissuuntaa, jotta se sekoittuisi tasaisemmin. No eikös kone ottanut ja jumittunut kokonaan! Aikani äherrettyäni kaavin jäätelön kippoon ja törkkäsin pakkaseen. Ja vaihdoin vaatteet sillä aikaa, kun mies avasi Nooralle ovea. Onneksi se ei ole niin nuukaa. 

Katsokaa, se on täydellisen vihreää!
Lopulta jäätelö onnistui kuitenkin hyvin. Se oli kuohkeutunut koneessa riittävästi ja oli pakkasesta otettaessa vielä sopivan pehmeää. Ja voi miten ihanan väristä se olikaan! Tai no, väri on sivuseikka, sillä se myös maistui älyttömän hyvältä, suosittelen! Muutenkin ilta sujui mukavasti rupatellessa vähän kaikennäköisistä asioista. Täytyy ottaa pian uusiksi!

Aiheeseen liittyen tuli mieleeni kysyä, että mitä sinä haluat hampurilaisesi väliin? Entä mihin jätskiin päädyt jätskikioskilla? 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Momo-kodin kasvatti

Joko tiedät, mikä on momo-koti? Minä kuulin termistä ensimmäisen kerran jokin aika sitten ja se jäi mieleeni. Paremmin pääsin tutustumaan termiin maaliskuun Glorian koti-lehdestä termin äidin, Katja Lindroosin haastattelusta. Momo tulee siis sanoista modest ja modern ja sillä viitataan 50-70-luvuilla rakennettuihin yksinkertaisiin ja vaatimattoman näköisiin asuintaloihin, joita ovat lähiöt pulloollaan. Termin tarkoituksena on nostaa nämä paljon parjatut talot uuteen valoon ja kunniaan. Tätä tavoitetta osaltaan edistää aiheesta tehty uunituore kirja.

Yksi miehen entisistä kotitaloista on todellista momoa.
Minä ihastuin momo-termiin välittömästi. Miksi ihmeessä vain ennen sotia rakennettu tai vastaavasti huippumoderni olisi hienoa? Ulospäin vaatimattoman näköinen talo voi sisältää lukuisia kodikkaita, tyylikkäitä ja kauniita koteja. Se on kuitenkin tärkeämpää kuin  kerrostalon ulkokuori. Minä pidän vanhojen koristeellisten talojen lisäksi myös hyvin yksinkertaisia taloja kauniina. Oikeastaan se mikä eniten erityisesti 60- ja 70-lukujen taloissa mättää on väritys. Ne ovat usein kovin harmaita verrattuna niitä vanhempiin taloihin. Monet 50-luvun kerrostalot ovat tosin ihanan pastellisävyisiä. 

50-luku alkaa olla jo ihailtujen vuosikymmenten joukossa. Nuo erkkerit ovat ihania! Taustalla vastavärjättyä momoa 60-luvulta.
 Tällä hetkellä asun siinä jokaisen sisustajan unelmassa, jugendtalossa. Aina jugendtalot eivät kuitenkaan ole olleet ihailtuja. Arkkitehdit alkoivat halveksia tyyliä jo 20-luvulla klassismin ja edelleen funktionalismin aikakautena. Myöhemmin 50- ja 60-luvulla jugendrakennuksia purettiin säälimättä, koska niissä ei nähty mitään säilyttämisen arvoista. Nykyihmiselle tämä on kauhistus. Mutta ehkä tuleville sukupolville on kauhistus kuulla, miten 60- ja 70-luvun yksinkertaisia kerrostaloja on joskus halveksittu. Tietysti niissäkin on puutteensa, mutta eipä jugendtaloissakaan ole aina ollut sisävessoja!

Osattiin sitä 60-luvullakin. Ihana punainen klinkkeriseinä!
Momo-kodit voivat tuntua tylsiltä sisustettavilta. On matalaa kattoa, ankeita värejä, pienä huoneita, sokkeloisia käytäviä, panelointia... Eikä ole välttämättä korkeita huoneita, vanhoja puuovia ja muita aikakauden yksityiskohtia. Toisaalta aikakauden yksityiskohtia voi olla liikaakin, jos ei satu pitämään vanhoista kokolattiamatoista tai pohjaltaan ruskeista istuma-ammeista, joiden alla on vuosikymmenten pölyt. 

Tässä kerrostalossa osataan kunnioittaa talon lyhyehköä historiaa.
Toisaalta, momo-kodin voi ottaa myös haasteena. Jugendasunnon saa näyttämään hyvältä vaikka melamiiniin ja mdf:ään verhoiltuna, mutta momo-kodissa joutuu käyttämään enemmän luovuutta. Vaikka nyt haluan asua juuri tässä kodissa, voisin kuvitella tulevaisuudessa koittaa, mitä saisin irti jostain vähän "ankeammasta" asunnosta. Momo-kotien etu on myös se, että ne on tarkoitettu muunneltaviksi. Vanhassa talossa pitää koko ajan pitää mielessä, että kunnioittaa sen henkeä. Momo-asunnolla samanlaista "taakkaa" ei ole, vaan  huonejärjestykset ja sisusturatkaisut on helpompi pistää uusiksi omien mieltymysten mukaan.

Kukat näyttävät yhtä kauniilta jugendtalon rappusilla ja 70-luvun momoa vasten.
Yksi syy siihen, että ihastuin momo-termiin johtuu siitä, että olen itse kasvanut momokodissa. Minusta on ihanaa, että minunkin lapsuudenkotini nostetaan arvoonsa! Lapsuudenkotini on rivitalon pätkä 70-luvun alusta eräässä pikkukaupungin lähiössä. Piha ja sitä ympäröivä  metsikkö olivat ihanteellisia leikkipaikkoja. Talo on ulospäin melko vaatimaton, mutta siinäkin on paljon kauniita yksityiskohtia kun osaa katsoa. Pidän esimerkiksi rapatusta pinnasta ja sinisestä sokkelista, erityisesti yhdistettynä uuteen punaiseen oveen. Myös sisällä on paljon yksityiskohtia, joita olen osannut arvostaa vasta aikuisena.

Lapsuudenkodissani pidän erityisesti suurista ikkunoista ja kiinteästä kirjahyllystä.
Momoon sopivat monenlaiset huonekalut. Vaakalaudoitus ja "matala seinä" ovat kivoja yksityiskohtia.
Tietysti momokotejakin on monenlaisia. Voisin hyvin kuvitella asuvani vaikkapa ennen energiakriisiä rakennetussa suuri-ikkunaisessa rivitalossa. Kaikkein ankein 60-luvun elementtikerrostalo taas ei kuulosta yhtä houkuttelevalta. Saa nähdä millaiseen momo-kotiin joskus vielä päädymme vai päädymmekö ollenkaan. Minun pitää hankkia pian Katja Lindroosin kirja käsiini, jotta pääsen kunnolla haaveilemaan!

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Syyte: surkea käsitöissä

Aina silloin tällöin olen esitellyt blogissa käsitöitä tai askarteluja laidasta laitaan. Olen aina ollut kova askartelija ja erityisesti ala-asteella kaapit täyttyivät milloin mistäkin projekteista. Kun olin yhdeksänvuotiaana viikon sairaalassa, huoneeni täyttyi mitä erilaisimmista mobileista ja muista paperivekottimista. Sittemmin askartelu into kanavoitui esimerkiksi erilaisiin kortteihin. 

Vaikka olenkin ollut aina askartelija en ole kovin pitkään ollut käsityöihminen. Näillä käsitteillä on mielestäni se ero, että askartelija käsittelee pääasiassa paperia, liimaa ja erilaisia kovia materiaaleja ja käsityöihminen puolestaan puikkoja, neulaa, lankaa ja kangasta. Siitä, etten ole aina ollut käsityöihminen, on runsaasti todistusaineista, mutta tärkein todiste tästä on "kissa". 

I have always been quite crafty and enjoyed making things like birthday cards using paper, glue and scissors. However, crocheting and knitting have only been my hobbies for a few years. Especially crocheting was very, very hard for me for many years. I simply could not understand how to put the hook through the right sticthes and what an earth was the difference between single and double crochet. As evindence of my struggles see exibit A, "a cat" I made when I was nine. During the last few years I've managed to improve my crocheting skills. Just this week I finished making a dalmatian for my husband's nephew. 

Exhibit A.
Kolmannella luokalla meillä alkoivat käsityönopettajan vetämät tekstiilityön tunnit. Melkein ensimmäisenä tehtävänämme oli opetella virkkaamaan. Muistan kuinka mukava opettajamme piirsi taululle "jäätelötötteröitä", joista virkattu neulos koostui. Minä en ymmärtänyt niistä hölkäsen pöläystä. Oman mausteensa soppaan toi se, että olen vasenkätinen, jolloin opettajan piti aina vähän miettiä itsekin, että miten se nyt menikään. Lisäksi käsialani oli niin tiukka, että sain runnoa virkkuukoukkua oikein kunnolla silmukoista läpi. Jos siis ylipäätään hahmotin, missä silmukat oikein kulkivat.

Huomaa tasainen käsiala ja suorat rivit.
Tarina kertoo, että virkkasin tuota säälittävän pientä pyyhekumin kokoista olentoa puoli vuotta. Todellisuudessa ehdin syyslukukauden aikana tehdä lisäksi ainakin puolukkakankaisen luistinpussin. Ainakin useamman kuukauden siis väänsin tuota otusta. Korvissa ja silmissä ei liene mennyt kovin pitkään, mutta hännän ja pään tekeminen on kaltaiselleni hiturille ollut varmasti melko aikaa vievää.

Vuosia kului enkä tainnut joutua virkkaamaan oikein mitään (paitsi ehkä yhden koiran pään ja  norsun pään, näkemisenarvoisia nekin). OKL aikoina meidän piti käsityötunneilla virkata mallitilkkuja johonkin portfolioon ja muistan kuinka itku silmässä tungin taas sitä virkkuukoukkua silmukoiden läpi ja ohi. Kevät 2009 muutti tilanteen, sillä päätin vakaasti virkata miehen vastasyntyneelle veljentytötölle Fröbelin ensimmäisen leikkilahjan eli kuusi virkattua palloa. Motivaatio taisi olla riittävän suuri, sillä opin kuin opinkin virkkaamaan kunnolla ja ilman tuskaa. Sen jälkeen olen hänelle virkanut mm. lankakakkua ja muffinsseja.

Vastalause! Todisteena hieman ujosteleva pieni dalmis.

Tänä vuonna virkkasin myös ensimmäisen kerran miehen veljenpojalle, joka täytti keväällä vuoden. Päätin tehdä hänelle dalmatiankoiran, sillä ne ovat söpöjä ja lähellä sydäntäni (meillä oli dalmis elämäni ensimmäiset viisitoista vuotta). Eipä uskoisi, että sama ihminen on virkannut tämän ja tuon "kissan", vaikka sekin on rääpälyydessään aika söpö. 

Uteliaisuus voitti, nyt pitää vähän nuuhkaista kameraa. Kuten oikeistakin dalmiksista, tästä saattaa lähteä vähän karvoja.
Nykyisin virkkaan näitä elukoita käytännössä ilman ojetta silmukoita lisäillen ja kaventaen vähän oman näkemyksen mukaan. Se tekee työstä siinä mielessä hankalaa, ettei koskaan voi oikein tietää lopputulosta ja  voi olla vaikea toistaa työ samanlaisena. Tämän kertainen dalmis näytti todella pitkään täysin keskeneräiseltä, mutta viimeistelyt tekivät siitä oikein eloisan näköisen hauvelin. 

Nyt saa jo rapsuttaa! Huomaa kaulapannan kultainen solki.
Mitäs tuolla sitten on? 
Säälittävistä tuotoksista huolimatta en saanut koskaan erityisen huonoja käsityönumeroita. Ehkä tämä johtui pikemminkin hyvästä käytöksestä kuin taidoista. Ja sitkeydestä, en nimittäin koskaan jättänyt töitä kesken. Hauskaahan se oli istua luokan nurkassa kikattamassa muiden hidastelijoiden kanssa ja viimeistellä milloin mitäkin käsityötä ties kuinka monennetta kuukautta. Äitini sanoi joskus ala-asteen käsityön opettajalleni, ettei Karkkis taida oikein olla käsityöihminen. Tämä opettaja vastasi ponnekkaasti, että "On Karkkis käsityöihminen, hänellä on vain oma tahti!". Nykyisestä käsityöinnostuksestani ehkä näkee kannustavan opetuksen merkityksen. En kyllä edelleenkään ole kovin nopea virkkaamaan tai kutomaan.

Kyllä tässä saikin jo poseerata! Otetaas torkut ennen paketointia.
Onko sinulla karvaita käsityömuistoja tai säälittäviä patalapuntekeleitä kaapeissasi? Vai oletko aina ollut innokas ja taidokas käsitöiden ystävä?

torstai 18. huhtikuuta 2013

Eikä yksikään pelastunut

Dramaattinen otsikko viittaa tietysti Agatha Christien kuuluisaan romaaniin, joka tunnetaan myös vähemmän poliittisesti korrektilla nimellä. Välillä mielessäni väikkyy jo kesä ja minun kesääni kuuluvat yleensä salapoliisiromaanit, yleensä juuri Christien klassikot. Vielä en ole niitä alkanut hamstrata kirjastosta, eivätkä muutkaan, sillä vasta joskus kesäkuun puolen välin jälkeen kirjaston dekkarihyllyt alkavat ammottaa tyhjyyttään.


The title of this blogpost refers to the Finnish translation of Agatha Christie's famous novel And then there were none. The more lileral meaning of the Finnish title is something like "And none of them survived". And neiter did my geraniums (hence the title). I tried to take care of them the right way during winter but apparently I'm not much of a gardener. Or maybe it was just bad luck. Oh well, luckily I can just buy some new flowers if I can't keep the old ones alive. The daffodils I bought last week brought the spring to our doorstep!

Lohduton näky. Sisällä ei ollut enää mitään elävää. 
Viittaan otsikolla myös pelakuihini, jotka kaivelin kellarista päivänvaloon joitakin viikkoja sitten. Ja elvytysyritysten jälkeen jouduin toteamaan, ettei yksikään pelastunut pitkältä talvelta. Ennen kuin laitoin pelakuuni talvehtimaan, luin netistä erilaisia ohjeita. Toisissa sanottiin, että kellari on hyvä paikka ja toisissa taas käskettiin laittaa kukat viileään ja valoisaan. No, meidän ainoa vaihtoehtomme oli kellari, joten siihen päädyin. Kastelin niitä hyvin harvakseltaan, kuten ohjeistettiin. Kellarissa ei pitäisi lämmön laskea alle plus viiden, mutta kovimpina pakkasina näin oli päässyt käymään, sillä matalalla olleet pelakuut olivat jäätyneet. Ylempänä olleet eivät olleet jäätyneet, mutta kuolleet sitten johonkin muuhun. 

Kymmenen pientä pelakuun tainta.
Voihan kökkö. Olen kovasti yrittänyt todistella, etten ole aivan täysin viherpeukaloton, mutta muistatteko, mitä viime vuoden kesäkurpitsaprojektistani tuli satoa? Katsokaa ja ihailkaa! Jep, en taida olla mikään suuri puutarhuri. Onneksi on ihmisiä, jotka kasvattavat kukkia (ja vihanneksia) puolestani! Ne tietty maksavat jonkun verran, mutta kukkiin olen valmis satsaamaan silloin tällöin. 

Huoh... Tässä viimevuotiset pelakuut parhaassa loistossaan!

Ja tässä vielä uuteen loistoon puhjenneet pelargonit loppukesästä! En minä sentään ihan toivoton ole.
En antanut kuolleiden pelargonioiden masentaa minua liikaa. Pihaa piti tietysti alkaa jo talven jäljiltä piristää ja viimein ostin lisää narsisseja rapunpieltä koristamaan. Talven pakkasista kärsineet callunat joutivat roskikseen. 

Hopealanka säästyi vielä roskistuomiolta, sillä se piristyi keltaisesta kaverista. 
Pidän oikein kovasti tästä simppelin sinikeltaisesta kevätlookista. Suurimmalle osalle ihmisistä tämä väriyhdistelmä tuo luultavasti mieleen Ruotsin. Ne ovat kuitenkin myös Rauman värit, joten mikäs sen sopivampaa kuin mainostaa oman lapsuuden kaupunkinsa värejä, vaikkapa eilisen Rauma-päivän kunniaksi. 

Amppelikin pääsi paikoilleen. Talvella roikkuva ketju näyttikin vähän ankealta. 
Vaikka sini-keltainen väriskaala on oikein kaunis, alan pikkuhiljaa jo odottaa kesän väriloistoa. Näin keväällä ja kevättalvella meidän kotimme on valoisimmillaan, kun puut ja villiviini eivät vielä varjosta sitä. Kun katsoin noita kesän pelakuu-kuvia, aloin jo melkein haikaille tuota varjoisaa vehreyttä. Silti aion vielä nauttia keväästä täysin siemauksin!

Ja mitä vihanneksenkasvatusprojekteihini tulee... Tänä vuonna en ehkä yritä kasvattaa mitään kovin suurta. Yksi pienimuotoinen kasvatusprojekti minulla on kyllä jo käynnissä ja siitä kerron täällä aikanaan.