Momo-kodin kasvatti

Joko tiedät, mikä on momo-koti? Minä kuulin termistä ensimmäisen kerran jokin aika sitten ja se jäi mieleeni. Paremmin pääsin tutustumaan termiin maaliskuun Glorian koti-lehdestä termin äidin, Katja Lindroosin haastattelusta. Momo tulee siis sanoista modest ja modern ja sillä viitataan 50-70-luvuilla rakennettuihin yksinkertaisiin ja vaatimattoman näköisiin asuintaloihin, joita ovat lähiöt pulloollaan. Termin tarkoituksena on nostaa nämä paljon parjatut talot uuteen valoon ja kunniaan. Tätä tavoitetta osaltaan edistää aiheesta tehty uunituore kirja.

Yksi miehen entisistä kotitaloista on todellista momoa.

Minä ihastuin momo-termiin välittömästi. Miksi ihmeessä vain ennen sotia rakennettu tai vastaavasti huippumoderni olisi hienoa? Ulospäin vaatimattoman näköinen talo voi sisältää lukuisia kodikkaita, tyylikkäitä ja kauniita koteja. Se on kuitenkin tärkeämpää kuin  kerrostalon ulkokuori. Minä pidän vanhojen koristeellisten talojen lisäksi myös hyvin yksinkertaisia taloja kauniina. Oikeastaan se mikä eniten erityisesti 60- ja 70-lukujen taloissa mättää on väritys. Ne ovat usein kovin harmaita verrattuna niitä vanhempiin taloihin. Monet 50-luvun kerrostalot ovat tosin ihanan pastellisävyisiä. 

50-luku alkaa olla jo ihailtujen vuosikymmenten joukossa. Nuo erkkerit ovat ihania! Taustalla vastavärjättyä momoa 60-luvulta.

 Tällä hetkellä asun siinä jokaisen sisustajan unelmassa, jugendtalossa. Aina jugendtalot eivät kuitenkaan ole olleet ihailtuja. Arkkitehdit alkoivat halveksia tyyliä jo 20-luvulla klassismin ja edelleen funktionalismin aikakautena. Myöhemmin 50- ja 60-luvulla jugendrakennuksia purettiin säälimättä, koska niissä ei nähty mitään säilyttämisen arvoista. Nykyihmiselle tämä on kauhistus. Mutta ehkä tuleville sukupolville on kauhistus kuulla, miten 60- ja 70-luvun yksinkertaisia kerrostaloja on joskus halveksittu. Tietysti niissäkin on puutteensa, mutta eipä jugendtaloissakaan ole aina ollut sisävessoja!

Osattiin sitä 60-luvullakin. Ihana punainen klinkkeriseinä!

Momo-kodit voivat tuntua tylsiltä sisustettavilta. On matalaa kattoa, ankeita värejä, pienä huoneita, sokkeloisia käytäviä, panelointia... Eikä ole välttämättä korkeita huoneita, vanhoja puuovia ja muita aikakauden yksityiskohtia. Toisaalta aikakauden yksityiskohtia voi olla liikaakin, jos ei satu pitämään vanhoista kokolattiamatoista tai pohjaltaan ruskeista istuma-ammeista, joiden alla on vuosikymmenten pölyt. 

Tässä kerrostalossa osataan kunnioittaa talon lyhyehköä historiaa.

Toisaalta, momo-kodin voi ottaa myös haasteena. Jugendasunnon saa näyttämään hyvältä vaikka melamiiniin ja mdf:ään verhoiltuna, mutta momo-kodissa joutuu käyttämään enemmän luovuutta. Vaikka nyt haluan asua juuri tässä kodissa, voisin kuvitella tulevaisuudessa koittaa, mitä saisin irti jostain vähän "ankeammasta" asunnosta. Momo-kotien etu on myös se, että ne on tarkoitettu muunneltaviksi. Vanhassa talossa pitää koko ajan pitää mielessä, että kunnioittaa sen henkeä. Momo-asunnolla samanlaista "taakkaa" ei ole, vaan  huonejärjestykset ja sisusturatkaisut on helpompi pistää uusiksi omien mieltymysten mukaan.

Kukat näyttävät yhtä kauniilta jugendtalon rappusilla ja 70-luvun momoa vasten.

Yksi syy siihen, että ihastuin momo-termiin johtuu siitä, että olen itse kasvanut momokodissa. Minusta on ihanaa, että minunkin lapsuudenkotini nostetaan arvoonsa! Lapsuudenkotini on rivitalon pätkä 70-luvun alusta eräässä pikkukaupungin lähiössä. Piha ja sitä ympäröivä  metsikkö olivat ihanteellisia leikkipaikkoja. Talo on ulospäin melko vaatimaton, mutta siinäkin on paljon kauniita yksityiskohtia kun osaa katsoa. Pidän esimerkiksi rapatusta pinnasta ja sinisestä sokkelista, erityisesti yhdistettynä uuteen punaiseen oveen. Myös sisällä on paljon yksityiskohtia, joita olen osannut arvostaa vasta aikuisena.

Lapsuudenkodissani pidän erityisesti suurista ikkunoista ja kiinteästä kirjahyllystä.

Momoon sopivat monenlaiset huonekalut. Vaakalaudoitus ja "matala seinä" ovat kivoja yksityiskohtia.

Tietysti momokotejakin on monenlaisia. Voisin hyvin kuvitella asuvani vaikkapa ennen energiakriisiä rakennetussa suuri-ikkunaisessa rivitalossa. Kaikkein ankein 60-luvun elementtikerrostalo taas ei kuulosta yhtä houkuttelevalta. Saa nähdä millaiseen momo-kotiin joskus vielä päädymme vai päädymmekö ollenkaan. Minun pitää hankkia pian Katja Lindroosin kirja käsiini, jotta pääsen kunnolla haaveilemaan!