Syyte: surkea käsitöissä

Aina silloin tällöin olen esitellyt blogissa käsitöitä tai askarteluja laidasta laitaan. Olen aina ollut kova askartelija ja erityisesti ala-asteella kaapit täyttyivät milloin mistäkin projekteista. Kun olin yhdeksänvuotiaana viikon sairaalassa, huoneeni täyttyi mitä erilaisimmista mobileista ja muista paperivekottimista. Sittemmin askartelu into kanavoitui esimerkiksi erilaisiin kortteihin. 

Vaikka olenkin ollut aina askartelija en ole kovin pitkään ollut käsityöihminen. Näillä käsitteillä on mielestäni se ero, että askartelija käsittelee pääasiassa paperia, liimaa ja erilaisia kovia materiaaleja ja käsityöihminen puolestaan puikkoja, neulaa, lankaa ja kangasta. Siitä, etten ole aina ollut käsityöihminen, on runsaasti todistusaineista, mutta tärkein todiste tästä on "kissa". 

I have always been quite crafty and enjoyed making things like birthday cards using paper, glue and scissors. However, crocheting and knitting have only been my hobbies for a few years. Especially crocheting was very, very hard for me for many years. I simply could not understand how to put the hook through the right sticthes and what an earth was the difference between single and double crochet. As evindence of my struggles see exibit A, "a cat" I made when I was nine. During the last few years I've managed to improve my crocheting skills. Just this week I finished making a dalmatian for my husband's nephew. 

Exhibit A.

Kolmannella luokalla meillä alkoivat käsityönopettajan vetämät tekstiilityön tunnit. Melkein ensimmäisenä tehtävänämme oli opetella virkkaamaan. Muistan kuinka mukava opettajamme piirsi taululle "jäätelötötteröitä", joista virkattu neulos koostui. Minä en ymmärtänyt niistä hölkäsen pöläystä. Oman mausteensa soppaan toi se, että olen vasenkätinen, jolloin opettajan piti aina vähän miettiä itsekin, että miten se nyt menikään. Lisäksi käsialani oli niin tiukka, että sain runnoa virkkuukoukkua oikein kunnolla silmukoista läpi. Jos siis ylipäätään hahmotin, missä silmukat oikein kulkivat.

Huomaa tasainen käsiala ja suorat rivit.

Tarina kertoo, että virkkasin tuota säälittävän pientä pyyhekumin kokoista olentoa puoli vuotta. Todellisuudessa ehdin syyslukukauden aikana tehdä lisäksi ainakin puolukkakankaisen luistinpussin. Ainakin useamman kuukauden siis väänsin tuota otusta. Korvissa ja silmissä ei liene mennyt kovin pitkään, mutta hännän ja pään tekeminen on kaltaiselleni hiturille ollut varmasti melko aikaa vievää.

Vuosia kului enkä tainnut joutua virkkaamaan oikein mitään (paitsi ehkä yhden koiran pään ja  norsun pään, näkemisenarvoisia nekin). OKL aikoina meidän piti käsityötunneilla virkata mallitilkkuja johonkin portfolioon ja muistan kuinka itku silmässä tungin taas sitä virkkuukoukkua silmukoiden läpi ja ohi. Kevät 2009 muutti tilanteen, sillä päätin vakaasti virkata miehen vastasyntyneelle veljentytötölle Fröbelin ensimmäisen leikkilahjan eli kuusi virkattua palloa. Motivaatio taisi olla riittävän suuri, sillä opin kuin opinkin virkkaamaan kunnolla ja ilman tuskaa. Sen jälkeen olen hänelle virkanut mm. lankakakkua ja muffinsseja.

Vastalause! Todisteena hieman ujosteleva pieni dalmis.

Tänä vuonna virkkasin myös ensimmäisen kerran miehen veljenpojalle, joka täytti keväällä vuoden. Päätin tehdä hänelle dalmatiankoiran, sillä ne ovat söpöjä ja lähellä sydäntäni (meillä oli dalmis elämäni ensimmäiset viisitoista vuotta). Eipä uskoisi, että sama ihminen on virkannut tämän ja tuon "kissan", vaikka sekin on rääpälyydessään aika söpö. 

Uteliaisuus voitti, nyt pitää vähän nuuhkaista kameraa. Kuten oikeistakin dalmiksista, tästä saattaa lähteä vähän karvoja.

Nykyisin virkkaan näitä elukoita käytännössä ilman ojetta silmukoita lisäillen ja kaventaen vähän oman näkemyksen mukaan. Se tekee työstä siinä mielessä hankalaa, ettei koskaan voi oikein tietää lopputulosta ja  voi olla vaikea toistaa työ samanlaisena. Tämän kertainen dalmis näytti todella pitkään täysin keskeneräiseltä, mutta viimeistelyt tekivät siitä oikein eloisan näköisen hauvelin. 

Nyt saa jo rapsuttaa! Huomaa kaulapannan kultainen solki.

Mitäs tuolla sitten on? 

Säälittävistä tuotoksista huolimatta en saanut koskaan erityisen huonoja käsityönumeroita. Ehkä tämä johtui pikemminkin hyvästä käytöksestä kuin taidoista. Ja sitkeydestä, en nimittäin koskaan jättänyt töitä kesken. Hauskaahan se oli istua luokan nurkassa kikattamassa muiden hidastelijoiden kanssa ja viimeistellä milloin mitäkin käsityötä ties kuinka monennetta kuukautta. Äitini sanoi joskus ala-asteen käsityön opettajalleni, ettei Karkkis taida oikein olla käsityöihminen. Tämä opettaja vastasi ponnekkaasti, että "On Karkkis käsityöihminen, hänellä on vain oma tahti!". Nykyisestä käsityöinnostuksestani ehkä näkee kannustavan opetuksen merkityksen. En kyllä edelleenkään ole kovin nopea virkkaamaan tai kutomaan.

Kyllä tässä saikin jo poseerata! Otetaas torkut ennen paketointia.

Onko sinulla karvaita käsityömuistoja tai säälittäviä patalapuntekeleitä kaapeissasi? Vai oletko aina ollut innokas ja taidokas käsitöiden ystävä?