sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Kruukmaakarin jälkeläinen

Tästä saippuakiposta olen pohjaa myöten erityisen iloinen. 

Kuulin äidiltäni, että vanhin tunnettu esi-isäni oli kruukmaakari eli ruukuntekijä. Tämä varmasti selittää uusimman harrastusvillitykseni eli savityöt. Totesin tässä keväällä, että meillä ei ole yhtään saippuakuppia. Aikani etsin sopivia, mutta tuloksetta. Niinpä päätin selvittää, missä voisin tehdä niitä itse - ja jäin koukkuun. 


Emme varmaan kokonaan luovu nestemäisestä saippuasta, mutta zero waste -hengessä haluaisin lisätä palasaippuoiden käyttöä. 
Tältä kupit näyttivät lasituksen jälkeen ennen polttoa. On jännittävää, kun lopputulos on aina vähän yllätys. 


Halusin kokeilla savitöitä matalalla kynnyksellä ja varsinainen kurssi tuntui liian hankalalta järjestää lastenhoidollisesti. Onneksi Turussa on tarjolla ihanat Vimman avoimet keramiikkapajat, joihin voi mennä kuka vaan. Yli 29-vuotiailta maksu on 6 euroa, nuoremmilta 2,5. Nuoremmat ovat siitäkin onnekkaita, että heille on suunnattu myös toisena päivänä oma pajansa, mutta minä tietysti joudun tyytymään tähän vanhemman ikäluokan pajaan. Oli ikä mikä tahansa, aivan mahtavaa, että tällaisia kädentaitopajoja järjestetään! Ohjaajat osasivat hyvin auttaa kokemattomampaakin ja pääsi keramiikkatöiden makuun helposti. Vimmassa järjestetään myös kankaanpaino- ja huovutuspajoja sekä kausittain myös muita kädentaitopajoja.

Vaaleanpuna-sininen painoleimasimin koristeltu kippo tuli kasvosaippuaa varten. Hiukan harmittaa, etten lasittanut kokonaan tuolla vaaleansinisellä, sillä vaaleanpunainen jäi turhan hailuksi. 

Tästä ei tullut saippuakuppi, vaan pieni kulho, jonka nimesin "Kuplamuovikulhoksi". Kulho on muodostettu savipyörylöistä. 

Menin taidepajaan ystäväni kanssa, kumpikin olimme aika aloittelijoita. En oikein tarkkaan muista, olenko viimeksi koskenut saveen lukiossa vai OKL-aikoina. Yli kymmenen vuotta siitä joka tapauksessa on. Aluksi olimme kääntyä kannoillamme, kun Vimman ala-aulassa oli lappu, että savipaja on täynnä. Tätä ei kuitenkaan kannattanut pelästyä, sillä meille kerrottiin, että jonottamalla pajaan pääsee, kun paikka vapautuu. Pajaan otetaan kerrallaan vain 15 ihmistä, mutta jonkun lähtiessä toinen voi tulla tilalle. Koska pajan aikajänne on kello 14-20, vapautuu paikkoja tasaiseen tahtiin.

Sininen saippuakuppi pääsi alakerran pikkuvessaan. 
Lasite valui hauskasti kuvioiden pinnalta pois. Rakastan tuota tummansinistä lasiteta, vaikka muuten en sinisen ystävä olekaan. 


Ja ei kun saippuakuppeja muovaamaan! Alkuun kesti hetken, että saven kanssa toimiminen alkoi sujua, mutta nopeasti siitä tuli oikein nautinnollista hommaa. Oli ihanaa uppoutua käden savessa muutamaksi tunniksi toteuttamaan itseään. Siinä unohtuivat arjen murheet kyllä kokonaan. Puhelintakaan ei voinut vilkuilla likaisilla käsillä. Pääsin kokeilemaan erilaisia tekniikoita ja saippuakupeista tuli minusta oikein onnistuneita. Ei löydy kaupoista näin hienoja! Tiettyinä päivinä työt pääsi myös lasittamaan ja sekin oli hauskaa hommaa. Muistan lukiossa lasittaneeni, mutta silloin kuviksen opettajani taisi hoitaa esivalmistelut, sillä lasitteiden käsittelystä ei kyllä ollut jäänyt mitään muistikuvaa. 

Annoin äidilleni synttärilahjaksi toisen salmiakkisaippuakulhon. 

Värit sointuvat täydellisesti siniseen kylpyhuoneeseen. 

Viimeisimmällä keramiikkapajakerralla pääsin myös kokeilemaan dreijausta. Se oli todella hauskaa, mutta myös haastavaa! Ja aika koukuttavaa, sillä siinä vasta joutuikin keskittymään saveen ja työstäminen oli yllättävän fyysistä. Ilokseni sain kuitenkin aikaan kolme pientä kulhoa, joista yhden aivan ilman ohjaajan apua. Sain vähän kiinni dreijaamisen perusteista ja varmasti haluan kokeilla myöhemmin uudestaan. Kulhot täytyy vielä käydä viimeistelemässä ensi viikolla ja syksyllä sitten taas lasitetaan. 

Ensimmäiset dreijatut kulhoni. Saa nähdä paljonko tulee lisää. 

Saa nähdä kuinka kauan tämä harrastushurahdus taas kestää. Ehkä siihen asti, että sukulaisilla ja minulla alkaa olla kippoja ja kuppeja kaapit täynnä!

Oletko sinä kokeillut keramiikkaa?


perjantai 7. kesäkuuta 2019

Haluan riippumattomammaksi.

Alakerrassamme olevaan hukkatilaan haaveilin jostain helposti siirrettävästä ja kevyestä, mutta mukavasta lökötuolista. Minä tykkään iltaisin venytellä ja katsella ohjelmia alakerrassa rauhassa, mutta sieltä on puuttunut paikka, johon lösähtää, kun venyttelyt on hoidettu ja ihan vielä ei tee mieli siirtyä nukkumaan. Pohdin lepakkotuolia, sillä sillä se olisi kevytrakenteinen siirtää, kun mies roudaa rummut keikoilleen alakerran läpi ja varaston ovesta ulos. Se kuitenkin on melko iso ja vähän ehkä tiellä. Pohdin myös Futon-nojatuolia, joka taittuisi sekä patjaksi että nojatuoliksi, mutta ne vasta isoja ovatkin. Mutta sattumalta löysin täydellisen ratkaisun: riipputuolin! Eli otsikko hieman kyllä valehtelee, oikeasti haluaan riipputuolimammaksi. 

Tadaa! Lähes täydellinen ratkaisu lökötuoliksi. 

Bongasin riipputuolin Granitista ja pohdiskelin hetken olisiko siitä ratkaisuksi. Mitä enemmän pohdin, sitä paremmalta idea tuntui. Helposti pois tieltä, kevyt muutenkin, eikä lainkaan lattialla tilaa vievä. Itse tuoli oli edullinen, sillä muutamaa vaihtoehtoa googlailtuani päädyin kuitenkin Granitin mustaan riipputuoliin, sillä se sopi muuten hieman levottomaan tilaan. Tuolin lisäksi piti vielä ostaa kiinnitysvempele, jollaisen tilasin Riippumattoshopista

Kiinnityssysteemi on ollut oikein toimiva. Tuoli otetaan 

Pienten alkuvaikeuksien jälkeen riipputuolin kiinnittäminen oli helppoa (pitää vaan muistaa porata alkureiät, eikä vaan survaista ruuvia kattopalkkiin, hups). Tuoli on myös näppärä ottaa pois ja laittaa takaisin. Ei tuoli roikkuessaan nyt ehkä ole maailman kaunein, mutta kohtalaisen tyylikäs kuitenkin. Musta oli hyvä valinta värikkäiden rumpulaatikoiden, tapetin ja pyykkien rinnalla. 

Kokeilin tuolissa tyynyjä, mutta ne olivat oikeastaan vain huono juttu asennon ja käyttömukavuuden kannalta. Hauskan näköiset kyllä olisi. 
Eikä siinä vielä kaikki: riipputuoli on aivan äärimmäisen mukava! Siinä kölliminen tuntuu varmasti melkein samalta kuin pienellä vauvalla kantoliinassa. Pieni keinuminen ja täydellinen mukautuvuus selälle! Nyt helteillä alakerta on myös täydellisen viileä ja sinne voi paeta juomaan vaikka iltapäiväkahvia, jos porotus käy liialliseksi. Aiomme muuten yöpyäkin alakerrassa nyt, kun yläkerta on helteen vuoksi lämmennyt tukalaksi. Silloinkin on kiva, että tuolin saa napattua pois tieltä. Bonsku on myös rakastunut tuoliin ja leikkii siinä laskuvarjohyppääjää. Välillä on vaikea muistaa, että silloin ei voi keinua, kun pikkuveli on alla. Myös tällöin tuolin helppo siirtäminen on ollut hyvä ominaisuus. 

Näin onnelliselta sitä näyttää ihminen riipputuolissa, vaikka selän takana olisi telineellinen kuivuvaa pyykkiä. 

Yksi huono puoli riipputuolissa on. Kun siinä jatkaa Gilmoren tyttöjen katselua iltajumpan jälkeen, ei ohjelmaa ehdi kauaa katsoa, sillä silmät alkavat painua liian helposti kiinni.. Ja toinen huono puoli on, ettei alla oleva näky aina nappaa...

Jaahas, pitänee kääntyä ympäri...

Tykkäätkö sinä lököillä riippukeinussa tai -tuolissa?

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Voihan kirppis!

Puolet toukokuusta on mennyt kirppistelyyn, sillä olen odottanut huomenna alkavaa kirppisjaksoa tavallisella kirppiksellä ja varasin vielä ex tempore lastenkirppisjakson sitä edeltävälle viikolle. Muuton myötä pistin paljon tavaraa sivuun ajatuksena myydä ne kirppiksellä sitten joskus. Ja kyllä sitä riittääkin! On edelliseltä kirppisjaksolta myymättä jääneitä, on uusia poistettavia vaatteita ja lisäksi lasten vaatteita. Miten minä joskus kirjoitinkaan, ettei sitä ylimääräistä tavaraa niin hirveästi ole?


Tinttiä eivät ylimääräiset vaatekasat häiritse. Hän tykkää painaa päätä pyykkikasoihin (tai kirppiskasoihin) ja sanoa "Aaaai". 

Eniten ärsyttää se, että tavara ei liikukaan eteenpäin. En haluaisi heittää ehjää tavaraa pois, mutta sen myymisessä ja lahjoittamisessa pitää välillä nähdä niin paljon vaivaa, että mieli tekisi. Tuo tavara kannattaa myydä lastenkirppiksellä, tuo tavallisella, tuo yhdessä facebook ryhmässä ja tuo toisessa, tuo tavara taas Toriin. Tällä hetkellä tuntuu, että muut kotityöt seisovat, kun on pitänyt hinnoitella, viedä tavaraa ja käydä järjestelemässä pöytää. Olenkin päättänyt jatkossa olla entistä harkitsevampi siinä, mitä tavaraa päästän kotiini. Vaikka olen tavaraan kiintyjä, siitä pitää olla myös kohtuullisen helppo päästä eroon. 

Vaatetta ja krääsää. Toisen krääsä, toisen aarre? 
Mutta ehkä toivoa on näkyvissä, sillä nyt kun kävin läpi vaatteitani, en löytänyt enää kovin montaa uutta myytävää. Kaikki ovat joko oikeasti aktiivikäytössä oikeana sesonkina tai sitten sellaisia klassikoita, jotka haluan säästää mahdollista uutta käyttöä varten. Vaikka kaikkea ei kannata säästää, on minusta kiva että omassa vaatekaapissaan voi käydä shoppailemassa jotain "uutta vanhaa" silloin tällöin. Lisäksi se tuo kivaa vaihtelua, että pistän aina sesonkiin sopimattomat vaatteet syrjään kokonaan, jolloin niihin ei ala kyllästyä vaatekaapissa. 

Lastenvaatteet liikkuvat yllättävän nihkeästi. Ehkä pitäsi olla minirodinia, joten nämä ovat ehkä liian "tavallisia".

Vaikka täytyy ihmetellä nyt pari päivää kirppismyyntiä seuranneena, että jälleen kerran ihmiset ostavat aivan käsittämätöntä tavaraa. Niitä kivoja, mutta sopimattoman kokoisia vaatteitani ei ole juuri kukaan ostanut, mutta sen sijaan ne kaikki sinne viemäni omituiset kipot ja kupit ja krääsät tuntuvat myyvän! Ehkä ihmisillä on tarpeeksi vaatteita, mutta ei krääsää? Varmaan näin mökkisesongin edellä on kiva ostella mökille kaikkea uutta. 

Kesävaatekaappi. Vain hieman pursuaa, mutta lähinnä huolimattomuudesta. Sopiva yhdistelmä vintagea ja modernia. 

Palkintona näistä myynneistä annoin itselleni luvan ostaa myös yhden uuden vaatteen eli toiset uikkarit, jotka odottelevat kaapissa sitä, että kirppisrumba on saatettu loppuun. Todellisuudessa ostin kyllä jo toisenkin vaatteen. Hups. Nosh-kutsuilla meinasin jo pysyä kovana, mutta esittelijä tarjosi mallikappaletta, josta oli koot loppu ja sehän on melkein kuin käytettynä ostaisi. Mekko on niin ajaton, että päätynee vaatekaapin klassikko-osastolle. Välillä mietin, että voisin pukeutua lähes pelkkään vintageen, mutta tykkään kyllä myös moderneista lookeista, joten varmaan jatkossakin sekoittelen vanhaa ja uutta. 

Palkinnot siitä, että saan tavaraa eteenpäin. Kengät ja koru ovat vanhoja, mutta yhdistin kevään valmistujaisjuhlissa tähän uuteen klassikkomekkoon. Bikinit ovat Halla hallan, sillä olen ollut viime vuonna ostamaani uikkariin niin tyytyväinen. 

Pidetään peukkuja, että mahdollisimman paljon tavaraa menisi ja vielä enemmän sille, ettei uutta tavaraa tulisi!

lauantai 25. toukokuuta 2019

Harrastuslusmu ja sunnuntaimaalari



Minä olen aina ollut vähän sellainen harrastuslusmu. Koulussa ja töissä tykkään hoitaa asiat täsmällisesti ja hyvin, joten harrastusten pitää olla oikeasti rentouttavia eikä liian sitovia. Olen minä silti "sitovia" harrastuksiakin harrastanut, esimerkiksi orkesterisoittoa, mutta olen hoitanut ne aina vähän sillä tavalla "oikealla kädellä" (eli vasurilla, mutta kun olen vasuri, niin ei voi oikein vasemmalla kädelläkään hoitaa). Ja onhan tämä blogi tavallaan sitova, mutta kuitenNyt arki ei vaadi varsinaista täsmällisyyttä, mutta muuten on melko kuluttavaakin välillä, joten nytkin kaipaan harrastuksilta rentoutusta. 


Leinikit ovat lempikukkiani. Nämä eivät ehkä kaikkein omimman värisiä, mutta niitä on hauska maalata. Malliltaan ne ovat hauskan epäsäännöllisen-säännöllisiä. 

Kotona harrastettavat asiat ovat suosikkejani, sillä ne on helppo aloittaa ja jättää kesken oman mielen mukaan. Erilaiset käsityöt, kokkailu, sisustusprojektit. En ole kovin pitkäjänteinen harrastaja ja tykkään kokeilla eri käsityötekniikoita, mutta en ehkä jaksa syventyä niihin kovin pitkäksi aikaa. Esimerkiksi koruja tein yhdessä vaiheessa ja sitten kyllästyin. Välillä kudon (neulon), välillä virkkaan, välillä kudon (kangaspuilla, en tosin enää kotona). Mutta ei se haittaa. Tykkään olla tällainen renessanssinainen tai jokapaikanhöylä, joka tekee paljon kaikkea, mutta ei mitään välttämättä kovin syvällisesti. Se on minusta tavallaan rentouttavaa, kun ei tarvitse hioa mitään huippuunsa. Voi vaan nauttia tekemisestä ja pienistä onnistumisista. 

Omenapuun oksat ovat niin kauniita! Näistä tuli vähän punertavia kyllä. Oli aika vaikea saada kukat lehtien lomasta esiin. 

Tämän monipuolisen harrastuskavalkadin ansiosta on helppo tarttua uudestaan johonkin vanhaan harrastukseen, esimerkiksi tällä kertaa maalaamiseen. Viime viikon helteillä innostuimme Bonskun kanssa maalaamaan ulkosalla ja inspiraatioksi valikoituivat minulla mitkä muutkaan kuin pihan ja ympäristön kukat. Oli rentouttavaa pitkästä aikaa maalata akvarelleilla. Pidän siitä, miten ne eivät ole täysin kontrolloitavissa, vaan vesi tekee välillä arvoituksellisia temppuja. Tai ehkä joku osaa ne kesyttää, mutta tällainen sunnuntaimaalari ei ja minusta se on hauskaa. 

Näihin syreeneihin olen aika tyytyväinen. Kysyin Bonskulta, miltä nämä näyttää. "Hianoilta!" oli vastaus, kun tarkoitin kysyä, miltä kukilta nämä näyttävät. Tunnisti kyllä nekin. 

Maalaaminen ja piirtäminenkin on oikeastaan aikamoista ongelmanratkaisua. Huomasin, että etenkin valkoiset kukat oli haastava saada oikealla tavalla esiin, kun väri meinaa levitä kukan puolelle. Entä miten kukintojen lomasta saa näkymään hieman vihreää? Miten sekoitan hyvän syreenin violetin? Onko omenapuun oksa lähempänä mustaa kuin ruskeaa? En yhtään muuten ihmettele, että kukat ovat suosittuja asetelmamaalauksissa. Niissä on paljon haastetta, mutta toisaalta vähän pienemmälläkin tarkkuudella tulee kaunista. 

Kielo on vielä keskeneräinen. Nämä ehdin laittaa paperille, kun Tintti sitten heräsi päiväuniltaan. 

Olen aika tyytyväinen näihin maalauksiini. Niistä osa tulee varmaankin kevään valmistujaislahjoiksi toisen lahjan kylkeen. Mutta ennenkaikkea tämä oli todella rentouttavaa harrastamista! Aion jatkaa vesiväreillä maalausta, kunnes taas kyllästyn. Ehkä sitten kaivan matonkudeprojektin naftaliinista. 

Lopuksi vielä Bonskun töitä. Hän malttoi kerrankin maalata oikein kauan. Nuo siniset ympyrät hän maalasi minun aloittamani työn viereen (nuo keltaiset leinikit) ja sanoi "maalasin sen valmiiksi". Mitä siihen voi enää sanoa? 

Oletko sinä harrastuksiin paneutuja vai vaihteletko harrastuksesta toiseen? Tai jotain siltä väliltä?

lauantai 18. toukokuuta 2019

Vehreyttä aidan tällä puolen


Tykkään ihan hirveästi meidän pihasta. Se ei ole "oma piha", kuten omakotitalossa, mutta oikeastaan pidän siitä juuri siksi. Sitä ei tarvitse yksin hoitaa, ei ole paineita tehdä suuria istutussuunnitelmia, mutta siihenkin on pienessä määrin mahdollisuus, jos niin haluaa. Tämä yhteinen piha sopii ainakin tähän elämäntilanteeseen täydellisesti, sillä en ole kovin suuressa määrin puutarhaihminen. Nautin kuitenkin siitä, että saan laittaa kausikukkasia rapunpieleen, kuten ennenkin. Minipuutarha sopii minulle parhaiten. 

Oven talvikranssi sai pääsiäisilmeen, kun kieputin sen ympärille rautalankaan kiinnitettyjä höyheniä. Pitänee kuitenkin vielä päivittää se kesällä. 
Istutuksissani on aina pientä vaihtelua vuodesta toiseen, mutta ikisuosikit säilyvät. Pelakuut laitoin keittiön ikkunan alle ilahduttamaan, orvokit seuraavat aina narsisseja ja hortensian aion vielä ostaa yhden paleltuneen tilalle. Tämän vuoden erikoisuuksiin kuuluvat upea, pyöreä marketta, anopilta äitienpäiväksi saatu ruusu sekä yksi ihana jaloleinikki ja . Näistä syntyi jo todella runsas kevätpuutarha portaille ja ikkunan alle.

Pelakuut saavat toivottavasti riittävästi valoa tässä ikkunan alla. 
Leinikit, äitienpäiväruusut, orvokit ja mysteerikukka suolostuttavat portailla. 
Taloyhtiössä jokaisella on pieni pätkä laatoitusta, johon voi halutessaan laittaa vaikka puutarhakalusteita. Minäkin aion laittaa meille oman pöydän ja pari tuolia, kunhan löydän sopivat. Pöydän saan vanhemmiltani ja tuolitkin haluaisin löytää käytettyinä. Rottinkiset tuolit olisivat ihanat, mutta taitavat olla hinnoissaan, kun rottinki on muotia. Voi olla, että päädyn kuitenkin puisiin klaffituoleihin tai siihen, mitä sattuu löytymään.

Tämä on ehkä suosikkiasetelmani tällä hetkellä. Ei haittaa edes, että hortensian kukat kuolivat yöpakkasissa. 

On ollut ihana seurata miten tämä meidän piha ja myös naapuruston pihat puhkeavat kukkaan. Koko kaupunginosa on todella vehreä ja kaunis. En malta odottaa syreenien kukkimista! On hauska kurkkia naapuruston pihoille ja vähän vertailla. Meillä on kaunis, hoidettu ja huoliteltu piha istutuksineen, mutta yhtä kauniita ovat myös vähän villimmät pihat, joissa kasvaa vaikka sun mitä. Ehkä välillä mietin, että ruoho näyttää vähän vihreämmältä jossain muualla, mutta ainakin piha on ihan täydellinen Bonskun jalkapalloilua ja potkupyöräilyä ajatellen. Osassa pihoista on myös lapsille leikkipaikkoja, mutta meidän talossa asuu sen verran vähän lapsia, ettei sellaista varmaankaan ole luvassa. Onneksi puisto on lähellä ja pihassa keksii muutakin tekemistä. Piha on sen verran suojaisa, että Bonsku on saanut siinä hetken olla itsekseenkin, kun on ollut riittävän lämmin pitää ovea auki. Kesäisin pihalla ei pidetä autoja, joten sikälikin piha on turvallinen.

Tuo metallituoli on kaunis, mutta käy vain koristeeksi, sillä se on ehkä maailman epämukavin tuoli. 

En malta odottaa, että syreenit kukkivat! Nämä kuvat ovat alkuviikosta ja nyt jo on hieman edennyt kukinta. 
"Takapihamme" on hieman ankea, sillä siinä ei juuri kasva mitään. Voi tietysti olla, että naapurin ruusupensas kaunistaa sen aikanaan ja onneksi sitä ei hirveästi tarvitse katsella. Ikkunat ovat sen verran korkealla, ettei siihen juuri näy. Olen myös kaavaillut, että siinä on hyvä kesällä laittaa pulikointipaikka lapsille, kun alakerran ikkunasta saa helpohkosti laitettua lämmintä vettä altaaseen.

Takapiha on hieman ankea. Pitää seurata, mitä siinä kasvaa ja miettiä voisiko sitä kohentaa. 

Pohjolan kauniisin pihoihin pääsee muuten kurkkimaan ja tutustumaan Pohjolan pihat -tapahtumassa, joka on 26.5. klo 11-16. En tiedä ehdinkö itse osallistua ohjelmaa järjestämään, mutta joillain toisilla taloyhtiöstä taisi olla suunnitelmissa ainakin jotain pienimuotoista. Jos näet minut pihalla ja tunnistat, niin tule tervehtimään!

Millaisia pihasuunnitelmia sinulla on kesän varalle?

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Äitiys on älytöntä

Äitienpäivän kunniaksi ajattelin kirjoitella hajanaisia ajatuksia äitiydestä. Olen nyt ollut kohta nelisen vuotta äiti, jos lasketaan aika siitä, kun Bonsku syntyi. Ei vielä kovin pitkää kokemusta, mutta kyllä tähän kaikenlaista on jo mahtunut. Ja vieläkin tuntuu välillä hassulta, että tässä ollaan ihan kahden lapsen äitejä. Tässä mahdollisesti elellään niitä äitiyden hektisimpiä vuosia monessa mielessä. Näissä ajatuksissa voisi varmaan melkein joka kohdassa korvata sanan äitiys sanalla "vanhemmuus", mutta koska nyt on äitienpäivä, niin kirjoitan äitiydestä.

Juhlistimme äitienpäivää Logomon äitienpäivälounaalla kuten parina aiempanakin vuonna. Oli herkullista! 

Äitiys on älyttömän suuri lahja. Siitä on pakko aloittaa, koska niin monella eri tavalla voi elämässä käydä niin, ettei lapsia saakaan, vaikka haluaisi. Meillekään lasten saaminen ei ole ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka emme kaikkein kivikkoisinta tietä olekaan joutuneet kulkemaan. Silti pistää nöyräksi, kun tietää että joku on tahattomasti lapseton. Ja kaiken sen harmin keskellä, jota äitiys myös aiheuttaa, muistaa olla kiitollinen. Äitiys ei ole ansaittua. 

Tintti tykkää painaa otsat yhteen ja sanoa "aiaiaaii". Niin söpöä! 
Äitiys on yhtä aikaa älyttömän arkista ja kuitenkin älyttömän paljon arjen yläpuolella. Se on täynnä arkista puurtamista, toistoa, toistoa, toistoa. Samat rutiinit toistuvat, hyvässä ja pahassa. Samat asiat vaan pitää tehdä, jotta arki sujuu. Välillä puuduttavaa ja tylsääkin. Ja niin monelle ihan samanlaista. Ei äitiydessä tai vanhemmuudessa ole mitään erityistä. Joka perheessä tehdään nämä samat asiat ja taistellaan samat taistelut uhmaikäisen kanssa. Ja silti äitiys on yhtä aikaa elämässä osa-alue, joka on täynnä elämää mullistavia edistysaskeleita lasten kehittyessä, pusertavan ihania halihetkiä, suloisia ja nokkelia lausahduksia, joita muistellaan vielä vuosikymmenten päästäkin. Kaikissa perheessä samankaltaisia, mutta silti jokaiselle aivan erityisiä. 

Piiloon! Saatiin kyllä muunlaisiakin kuvia, mutta tämä oli näppärästi somekelpo. 
Äitiys on älytöntä tunnevuoristorataa. Lapset tuovat elämään onnea, mutta varmasti ne samat tunnehuiput ja aallonpohjat löytyisivät elämässä ilman lapsiakin. Mutta ainakin oman kokemukseni mukaan tunteet muuttuvat loivasta vuoristosta varsinaiseksi siksakiksi. Yhtenä hetkenä voi olla pakahtuneen onnellinen suloisista lapsistaan ja hyvin menevästä leikkihetkestä ja seuraavassa olla vähintään sisäisesti täynnä punaista vihaa, kun eräskin 3-vuotias on jälleen istumassa erään vauvan päällä, vaikka tietää sen olevan kiellettyä. Äitiys on lisännyt arkeen tunteiden kirjoa molemmista päistä. Onneksi positiiviset voittavat, viimeistän siinä vaiheessa kun lapset nukkuvat. Se on muuten joku biologinen juttu varmaan, että siinä samassa sekunnissa, kun lapsi nukahtaa, hän muuttuu maailman suloisimmaksi olennoksi, vaikka vielä hetki sitten unta vastaan taistellessaan olisi ollut maailman ärsyttävin.


Kantaminen ja kantoliinat - yksi asia joka pääsi äitiydessä yllättämään. Miten hauskaa tämä hurahtaminen onkaan ollut! Ja miten ihanaa pitää lapsia lähellä. 

Äitiys on älyttömän opettavaista. Väkisinkin samalla oppii itsestään uusia puolia, jotka kyllä ovat persoonassa mukana, mutta jonka äitiys ja juuri nämä lapset tuovat esiin. Voi oppia sen, ettei olekaan niin pitkäpinnainen kuin kuvitteli, mutta toisaalta sitten sitä on opeteltava myös uudenlaista itsehillintää. Ja voi oppia myös sen, että monessa mielessä sitä onkin enemmän äiti kuin oli kuvitellut ennen lapsia. Äitiys on älyttömän palkitsevaa. Kun huomaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta olevansa tärkeä näille pikkuisille. Kun vauva nauraa kihertää sinut nähdessään tai kuinka onnelliselta isompi näyttää, kun tehdään satuhierontaa, jossa häntä kehutaan päästä varpaisiin. Kun onnistuu pitämään malttinsa hankalassa tilanteessa ja ratkaisemaan sen hermostumisen sijaan jotenkin positiivisesti. 

Äitienpäivälounaalta puiston kautta kotiin, kuinkas muuten. 

Äitiys on älyttömän totaalista ja toisaalta vain yksi osa minua. Etenkin nyt pikkulapsivaiheessa sitä kokee kyllä ansaitsevansa ne äitienpäivän juhlinnat, sillä tällä hetkellä lasten kanssa kotona olen melkein jatkuvasti äiti. Niin haluankin olla, mutta on se myös raskasta, etenkin se miten paljon sekä fyysistä että henkistä läsnäoloa se vaatii. Tiedän kuintenkin, että tämä on vain lyhytaikaista ja ei aikaakaan kun muut roolit ja tehtävät korostuvat arjessa äitiyttä enemmän. Ja nyt nautitaan tästä intensiivisestä äitiyden vaiheesta, sillä siinä on rankkuudesta huolimatta paljon, paljon kaikkea ihanaa.

Ja ne lahjat. Kortti on Bonskun puistokerhossa tekemä kukkaketo. Lahjaksi pyysin ja sain söpön Blounin suupuhallettun Otuksen. Koska se on niin älytön, etten olisi sitä raaskinut itse ostaa. 

Älyttömän hyvää äitienpäivää!

maanantai 6. toukokuuta 2019

Hyllyvää historiaa

Kirjat piti saada hyllyyn tässäkin kodissa. Suoritin pientä karsintaa, tosin en ole saanut niitä varastoa pidemmälle. 

Edellisen kodin jättimäinen kirjahylly oli minusta sekä ihana että viime vuosina myös kamala. Kun muutimme vanhaan kotiin, oli ihanaa, kun kirjat sai parin vuoden kirjahyllyttömyyden jälkeen laittaa esille, oli ihanaa järjestellä ne värijärjestykseen ja vielä jäi tilaa kaikkien niiden kirjojen jälkeen vielä koriste-esineille, langoille ja viime vuosina kantoliinoille ja leluille. Hylly imi aivan valtavasti tavaraa ja muutossa tuntui, että hyllyn tavarat eivät lopu koskaan. Aina sinne oli eksynyt vielä yksi laatikollinen tavaraa. Hylly oli siis myös siitä kamala, että sinne tuli nostettua kaikki, mitä ei halunnut Bonskun saavan käsiinsä. Ylemmäs, ja yhä ylemmäs. Poikittain kirjojen päälle, taakse ja sikin sokin. Lopulta hylly suorastaan pursui tavaraa. Ja kaiken kukkuraksi Bonsku veti säännöllisesti KAIKKI omat kirjansa alas hyllystä pitkin lattiaa. Uudessa kodissa tavaroille oli onneksi paremmat tilat ja omat paikat, mutta kirjoille piti löytää uudet säilyttimet.

Kirjojen lisäksi hyllyyn piti mahduttaa stereot. Tuo tyhjä paikka ylähyllyllä on yleensä kameran paikka. 

Tai uudet ja uudet, isovanhempieni entinen talo pelasti jälleen, sillä sinne on vuosien saatossa kertynyt paljon huonekaluja, jotka eivät ole oikein kenenkään. Kun serkkuni sitten osti talon perikunnalta, sain luvan korvamerkitä pari hyllyä itselleni. Olisin halunnut ja saanut kauniin funkis-kirjoituspöydänkin, mutta sille ei löytynyt kodistamme tilaa. Kaksi kirjahyllyä löysi meiltä paikan ja sai uuden elämän. Otsikko syntyi siitä, kun kysyin äidiltäni whatsapissa, miltä vuosikymmeniltä "hyllyvät" suunnilleen ovat...

Tämä koristeli on minusta niin kaunis! En ole krumeluurin ystävä, mutta pientä koristetta saa olla. Kaapissa säilytetään albumeja ja muita muistoja. 

Isompi hyllyistä on ollut isovanhempieni talon vintillä niin kauan kuin muistan. Siellä se oli täynnä kirjoja, joita kukaan ei ollut lukenut vuosikymmeniin. Se on ilmeisesti alunperin isosetäni kaappi, sillä talo kuului ensin hänelle. Olen aina pitänyt etenkin pienestä sivukaapista, jossa on art deco -tyylinen koristelu. Todennäköisesti se on peräisin 40-50-luvulta, jolloin talo on rakennettu ja kalustettu. Lapsuudessa olin tyhjentänyt kaapin ja täyttänyt omilla leikeilläni. Kun kirjahylly saapui meille, piti 90-luvun lopun aikakapseli  lopulta purkaa. Vähän haikeaa, mutta tärkeämpää on saada kaappi uudestaan arvoiseensa käyttöön.

Tähän hyllyyn on mahdutettu lastenkirjoja, askartelukirjoja ja esiteinivaiheen kirjoja. Sen päällä on pino itse kutomiani kantoliinoja. 

Hylly sopii kauniisti tummaan lattiaan. 
Pienempi hylly on niin sanotun "Aukusti-vitriinin" mallinen, mutta ilman laseja. Siinäkin on pieni kaappi, mutta kaapissa ei ole vielä hyllyjä. Se on ollut alunperin isoisäni ja hankittu 30 tai 40-luvulla. Hauska ajatella, että isoisäni on hankkinut sen ehkä suunnilleen minun ikäisenäni, tai ehkä hieman vanhempana. Hyllyn takana kerrotaan, että hyllyn on tehnyt "Arkku ja puuhuonekalutehdas" ja lähtöasemana Lahti. Muut merkinnät ovat kuluneet pois. Hylly on yksinkertainen ja kaunis. Sen paikkaa piti hetki hakea, mutta kun se nostettiin tuohon yläkerran kaiteen viereen, se löysi paikkansa siitä.

Rappujen kaiteen välistä voi kurkkia, missä hylly on tehty. 
Hyllyt ovat kuitenkin auttamatta pienemmät kuin edellisen kodin kirjahylly. Vaikka siinä oli paljon muutakin tavaraa, oli hyllymetrejä pelkille kirjoille enemmän kuin näissä nykyisissä. "Uusissa" hyllyissä oli myös se ongelma, että hyllyt olivat vuosikymmenten saatossa niin jämähtäneet paikoilleen, ettei kaikkien korkeutta pystynyt säätämään. Värijärjestyksen sijaan kirjat piti laittaa osittain pituusjärjestykseen. Voi mikä sisustuksen tappio! Osan kirjoista laitoin sitten teemoittain tätä harmia hälventääkseni. Alakerran hyllyyn laitoin aikuisten kirjat ja yläkertaan lasten kirjoja, askartelukirjoja, lasten tietokirjoja ja (esi)teinivuosien kirjasarjan, joista en malta luopua. Osa kirjoista sai paikkansa sen perusteella, mihin sattui mahtumaan. Lisäksi tein kirjakarsinnan, mutta epäilen, että vanhoja kirjoja on vaikea myydä eteenpäin. Lastenkirjat sijoitin lastenhuoneeseen. Nyt ne jäävät hieman piiloon, kun laitoin ne laatikoihin lelusenkkiin, mutta toisaalta eivätpähän ole pitkin lattiaa, kuten vanhassa kodissa. Nyt tosin Bonsku on keksinyt, että hyllyssä olevat kirjat on kiva työntää ihan hyllyn perälle saakka, jolloin ne ovat hyllyssä hetken päästä ihan sikin sokin. Huoh.

"Työn alla" olevia lastenkirjoja ja lehtiä säilytetään näin. Usein kori täyttyy kyllä yli äyräiden.

Bonskun kirjat ovat senkissä laatikoissa. Sieltä niitä kaivetaan aina välillä esiin ja unohtuneet kirjat ovat kuin uusia. 

Olen pienistä haasteista huolimatta erittäin tyytyväinen perintöhyllyihini. Vanhojen huonekalujen ostaminen on kiehtovaa, mutta minusta vielä parempaa on saada huonekaluja omasta suvusta. On hauska kuvitella, miten huonekalut ovat olleet isovanhemmillani käytössä. Mitä tavaroita on pidetty kaapeissa? Miten juuri nämä kirjahyllyt ovat heille valikoituneet? Ja nyt ne saavat jatkaa tarinaansa minun kodissani. 

Onko sinulla tärkeitä perintöhuonekaluja?