Karhurouva Paddington kotoilee

Niin, sitä minäkin kai harrastan. Kotoilua nimittäin. Viihdyn kotona, olen kiinnostunut kotini laittamisesta ja sisustamisesa, ja minulla on usein meneillään monta pientä projektia. Ne saattavat olla käsitöitä, ruuanlaittoa tai jotain muuta usein kotiin liittyvää. Toisaalta pidän termistä kotoilu, mutta toisaalta en. En oikein tiedä mikä siinä on. Ehkä se on vaan se, että kun sillä on termi ja se on trendikästä, niin olen menossa valtavirran mukana enkä ole kovin omaperäinen. Onneksi tämä ei ole kovin vakavaa ja yhtä hyvin voi myös mennä virran mukana, kunhan se on hauskaa!

Ajattelin nyt esitellä kaksi kotoilu-projektiani, joista toisesta jo tiedättekin, eli siitä ruusutyynystä makuuhuoneeseen. Aloitetaanpa siitä.

Tyynyn tarina alkoi jo edellisessä kodissamme. Se oli keltaisen nojatuolin päällä alkuperäisessä Ikea-kuosissaan. 

Viime talvena näin jossain blogissa ja myös kaupossa ihania neulottuja tyynyjä. Minäkin halusin sellaisen! Minulla oli sopivaa lankaa ja lisäksi tyyny oli kätevä projekti opetella tekemään palmikkoja. Mutta hups... lanka loppuikin kesken, eikä sitä saanutkaan enää. Olin jo aivan kyllästynyt tekemään tyynyä, joten tartuin vaan nopeasti johonkin lankaan, tuohon valkoiseen, joka näkyy reunassa. Kuvittelin nimittäin, ettei se näkyisi. Vaikka tyyny oli ihan kiva, en lopultakaan enää tykästynyt siihen kunnolla.

Kun muutimme, tyyny joutui varastoon. Aina välillä mietin, mitä siitä voisi saada, mutta mihinkään ei tarvittu ylimääräistä tyynyä. Kunnes sitten törmäsin marimekossa Vihkiruusu-kankaaseen (isokukallisempi olikin maalaisruusu ja pienikukallinen vihkiruusu) ja lopun te tiedättekin.

 Tyyny ei kuitenkaan valmistunut vielä, sillä ensin piti vaivautua Eurokankaaseen ostamaan lakanakangasta peittämään alkuperäinen räikeä kuosi. Se näkyi hennon puuvillakankaan läpi. Koska olen laiska, prosessi kesti kauemmin kuin voisi kuvitella...

Ja tadaa! Tässä lopputulos! Olen tosi tyytyväinen kankaaseen. Mutta omalla paikallaan tyyny näyttäytyy vasta seuraavassa postauksessani. Toivottavasti jaksatte odottaa sinne asti!

Sitten seuraavaan projektiini, joka liittyy otsikkoon. Kuinka moni muistaa Karhuherra Paddingtonin? No, minä ainakin ja minulla on jotain yhteistä hänen kanssaan. Pidän nimittäin marmeladipaahtoleivistä ja syön joka aamu marmeladipaahtoleipiä. Äitini oppi tavan ollessaan au pairina Englannissa ja minä olen jatkanut tapaa. Olen pitkään käyttänyt äidin tekemää mustaherukkahilloa, mutta kaipasin vaihtelua. Kerran katsoin telkkarista James Martinin kokkausohjelmaa, jossa hän teki appelsiinimarmeladia ja eilen päätin kokeilla tehdä sitä itse. Säilöminen ja hilloaminenhan on kotoilun ytimessä!

Karkkiksen keittiövälineetkin ovat sävysävyyn. (Tunnistitko sisustuskielen?)  

Tein marmeladin yhdistelemällä kahta ohjetta: James Martinin ja Dan Sukkerin. Kuoren pilkkomisen tikuiksi otin Jamesilta ja suhteet puolestaan Danilta (tajuan kyllä, ettei kyseessä ole henkilö). Jamesin ohjeella olisi tullut niin valtava annos, tuon Dansukkerinkin puolitin. 

Googlasin vahingossa reseptiä oranssi marmeladille.

Tein myös sen James Martinin mukaan, että sörssäsin sauvasekoittimella appelsiinit kalvoineen päivineen mössöksi ja pistin siivilän läpi. Mukaan lisäsin yhden sitruunan mehun. Sitten keitin noin 20 minuuttia, jotta kuorenpalat pehmenivät kunnolla.

 Jännitin vähän saanko purkkeihin tyhjiön, mutta korkki napsahti nätisti , kun avasin purkin. Maku oli aivan täydellinen! Sitäkin vähän jännitin, sillä valmistusvaiheessa seos haisi välillä halvalta appelsiinimehutiivisteeltä. 

Korkit valehtelee. 

Alin kuva on lavastusta. Kyseessä nimittäin ei ole aamiainen, vaan välipala ja todellisuudessa en koskaan syö marmeladipaahtoa muulloin kuin aamulla. Lisäksi se antaa ymmärtää, että meillä syödään välipalatkin värikoordinoituina...

Aamulla kärsivällisyys ei riittäisi greipin syömiseen. Lisäksi paahto ehti jäähtyä kuvaamisen aikana. Aamulla en olisi sitä kestänyt!