sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Keittiön design-turhakkeita ja miten niitä voi hyödyntää

Värikkäiden astioiden hylly ja design-turhakkeiden (?) hylly
Vuosien varrella keittiööni on kertynyt jos jonkinlaisia design-klassikoita ja vähemmän klassikoita. Olen usein  pohtinut onko niissä "form over function" vai ei, eli ovatko ne saavuttaneet klassikon aseman vain ulkonäöllään (tai brändillä) vai ovatko ne myös käytännöllisiä ja toimivia. Täytyy tunnustaa, että suurimman osan olen halunnut pelkän ulkomuodon perusteella ja osan myös klassikko-statuksen takia, mutta kaikki eivät ole lainkaan pelkkiä turhakkeita, kuten otsikko väittää. Toki saman funktion saisi halvammallakin, mutta ei ehkä niin tyylikkäästi. Esittelyn lisäksi kerron myös, miten osaa näistä tuhakkeista voi hyödyntää esimerkiksi tekemällä sitruunaleivoksia.

Juicy Salif ja vanhempieni häälahjaksi saatu Opa-nekka ja -sokerikko (ja minä tuplana).

Design-turhakkaitteni esittelyn saa aloittaa itseoikeutetusti Alessin Juicy Salif -sitruspuserrin. Sen on suunnitellut Philippe Starck vuonna 1990 ja se on noussut lähes kulttiesineeksi. Vaikka Philippe Starck onkin  kuulemma sanonut puristimesta, että sitä ei ole tarkoitettu sitruunoiden puristamiseen, vaan keskustelujen herättämiseen, olen kokeillut sitä sen nimensä mukaisessa käytössä niin sanotusti paremman (?) puutteessa. Itse puristinosan malli on toimiva ja puristaa hyvin, mutta ongelmana on puristimen kolme jalkaa: se ei pysy tukevasti pystyssä! Silti se on minulle vähän sellainen "must have" esine, enkä kadu sen hankkimista (ts. lahjaksi saamista).

Jos haluat tehdä sitruunaleivoksia, älä käytä Juicy Salifia, vaan tyydy esimerkiksi Orthexin muoviversioon. 
Yhdessä vaiheessa olin varsinainen Alessi-fani, kuten tästä postauksesta ja kuvista voi päätellä. Toinen mieluisa designesine on Alessin parmesaaniraastin, joka on hankittu yo-lahjakorttirahoilla. Raastin on seinonut  pitkään hyllyllä, vaikka olen sitä joskus oikeasti käyttänytkin. Viime viikolla otin sen jälleen käyttöön jostain päähänpistosta. Ja voi miten sulavasti parmesaani siinä liukuikaan! Hieman kalteva muoto antaa täydellisen tuen ja puuosasta saa hyvin otteen. Päätin ottaa sen jälleen vakikäyttöön, vaikka sen peseminen onkin hieman hankalaa.
Tässä kuvassa ei ole yhtään turhaketta: Momasta ostettu nekka toimii, Nooralta saatu kannu toimii ja raastinkin toimii!

Jos haluat tehdä sitruunaleivoksia, parmesaaniraastimella voi raastaa myös sitruunankuoret. Lisäksi voit asetella keittiövälineitä jälleen värikoodatusti. 
Kotikaupungissani oli joskus muutama vuosi sitten aivan ihana pieni sisustusliike, joka myi juuri tämän tyyppistä tavaraa, kuin tässä postauksessa esittelen. Erään joulu alla äkkäsin sieltä niin veikeän pannunalusen, että oli pakko pyytää sitä joulupukilta. Onneksi pukilla on silmää hyvälle designille ja paketista paljastui alla oleva pannunalunen, sekin Alessin. Se koostuu siis neljästä kuusisakaraisesta häkkyrästä ja niitä yhdistävästä ketjusta ja sitä voi asetella suureksi tai pieneksi astian koon mukaan. Se on kyllä toimiva, mutta asettelu vaatii hieman viiteliäisyyttä, eikä sitä voi vaan iskeä nopeasti keittiötasolle ja kuumaa peltiä sen päälle. Se on silti ihana, myös koristeena. 

Jos haluat tehdä sitruunaleivoksia, pannunalustaa voi viitsiessään hyödyntää, kun otat vuoan pois uunista. Halutessasi voit myös pyykiä hyllyltä pölyt samalla kun otat alusen esiin.

Vaikka menimmekin naimisiin muista syistä kuin häälahjojen toivossa, niin täytyy myöntää, että olihan se kiva listata jos jonkinnäköisiä toiveitaan häälahjalistaan. Sinne päätyivät myös Alessin Il Conico -teepannu ja Steltonin klassikko termoskannu. Il Conico on muodostaan ja merkistään huolimatta niin "peruspannu", ettei se voi muuta kuin toimia (no jos se on ihan täysi, niin kaataminen voi olla vähän vaikeaa) ja se onkin ollut monesti juhlissa käytössä. Steltonin pirteän kannun pelkäsin yhdessä vaiheessa jäävän hyllynkoristeeksi, vaikka sen halusinkin. Mutta kun kerran huomasin ottaa sen käyttöön eräissä isommissa juhlissa, huomasin sen laadun. Kahvi pysyi kuumana monta tuntia kestäneiden juhlien ajan ja vielä aamullakin se oli höyryävän kuumaa! Loistava kapistus siis.

Jos haluat tarjota sitruunaleivosten kanssa kahvia tai teetä isommallekin vierasjoukolle, niin voit  hyödyntää näitä. 
Viimeinen design-turhake ei  löydy keittiön hyllyltä, vaikka vakituisesti keittiössä sijaitseekin. Se on Eva Solon lattiaharja ja sihveli, joista oli äärimmäisen vaikea saada fiksua kuvaa. Ideana siis on, että harja on ontto, jolloin sen saa sihvelin varteen pystyyn. Tämäkään ei itseasiassa ole turhake, vaan ihan käyttökelopoinen esine. Plussaa se saa siitä, että harjan saa irti, jolloin se on helppo pestä. Valitettavasti näinkään tyylikäs harja ei ole alkuinnostuksen jälkeen parantanut laiskuuttani putsata keittiön lattiaa... Tämä ei tosin ole oikeastaan tuotteen vika.

Jos haluat (ja et ole laiska) voit sitruunaleivosten leipomisen jälkeen siivota keittiön lattian lattiaharjalla. 
Kaikki design-tuotteet eivät siis ole täysin turhia hyllynkoristeita, vaikka osassa onkin ehkä tärkeämpää ulkonäkö, kuin käyttötarkoitus. On silti hyvä suhtautua kriittisesti siihen, mitä tarvitsee ja mitä voi oikeasti käyttää. Olen kuitenkin äidiltäni oppinut, että esineen funktio voi myös olla kauneus ja siihen funktioon nämä kaikki esineet ainakin omasta mielestäni yltävät! Mutta, jos haluat oikeasti tehdä sitruunaleivoksia, niin tässä vielä resepti. Alkuperäinen resepti on täältä, mutta itse hyödynsin tuttavani kääntämää ja desilitroiksi muuttamaansa reseptiä. Kiitos Kaum tästä!


Sitruunaleivokset

2 sitruunaa
noin 1,8 dl jauhoja
noin 1,8 dl sokeria 
1/4 tl suolaa
Reilu 100g voita
2 isoa munaa
1,2 dl tomusokeria

Ota voi/margariinit lämpenemään huonelämpöön. Raasta sitruunoiden kuoret ja purista mehut.  Kuoriraaste ja mehu jäävät tässä vaiheessa odottamaan.

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen ja voitele noin 20 x 20 cm uunivuoka tms (itse käytin isompaa, noin 30x30). 

Sekoita jauhot, sokeri, suola ja pehmennyt rasva joko koneella tai käsin (itse käytin sähkövatkaimen taikinakoukkuja). Sekoita toisessa astiassa munat, 2.5 tl sitruunan kuorta ja 2 rkl sitruunan mehua ja lisää tämä seos jauhoseokseen. Sekoita esim. yleiskoneen medium-tehoilla tai taikinakoukuilla pari minuuttia, kunnes on tasaista.

Kippaa ja levitä seos voideltuun uunivuokaan. Laita uuniin, paista 25 minuuttia. Lopputulos on reunoilta vähän ruskeampi, muuten vaalea (voi kokeilla tulitikulla keskeltä, jääkö siihen kiinni jotain). Anna jäähtyä kunnolla. 

Kuorrutteeseen sekoita 1 rkl sitruunan mehua ja 2 tl kuorta tomusokeriin. Koostumusta voi muokata oman mielen mukaan. Minä esimerkiksi laitoin enemmän sitruunamehua, jolloin jähmettyminen kesti jopa seuraavaan päivään. Parhaita olivat silloin, mutta hyviä myös tuoreempana. 



No viimein niitä sitruunaleivoksia!

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Kassillinen nostalgiaa

Olen joskus maininnut, että viime aikoina minut on vallannut suuri nostalgian huuma. Lapsuuteni 90-luku alkaa jo olla sopivan kaukana, että sitä voi kaiholla muistella. "Ai niin silloin tuli telkkarista Tinytoons ja leikittiin trolleilla!" Nostalgian janoani olen saanut sammutettua esimerkiksi täällä, mutta se ei taida kyllä kokonaan koskaan sammua. Ja se taitaa olla nostalgian ideakin, että aina voi vähän haikailla, mutta kuitenkin pysyä tässä päivässä.

Viime viikolla kotiimme saapui tuulahdus nostalgiaa, kun isäni löysi työpaikkansa varastosta ryppyisen paperikassin. Paljastui, että se sisälsi kasan vanhoja laukkujani 90-luvulta ja 2000-luvun alusta. Äiti kysyi tuovatko he minulle vanhoja laukkujani säilöön. Kuvittelin, että ne olisivat jotain muutaman vuoden takaisia, jotka voisin ottaa uudestaan käyttöön. Yllätys oli melkoinen, kun sainkin ihasteltavaksi vanhoja aarteita. Nyt pääsette katsomaan laukkujen kautta, millainen tyylilyyli minä olen ollut noin 4-13-vuotiaana.

Nämä voisi vaikka ottaa käyttöönkin. 
Ylläolevat punaiset laukut ovat vanhimmasta ja tyylikkäimmästä päästä. Kirjekuorilaukku on äidin vanha ja sain sen jossain vaiheessa leikkeihini mukaan. Huomaa tyylikkäät, abstraktia taidetta muistuttavat kontaktimuovin palat. Liimasin laukkuun aikoinaan Tiku ja Taku -kohotarran, mutta revin sen irti. Laukkuun jäi komea jälki, jota yrittettiin paikata tuolla upealla asetelmalla. Pyöreämmän laukun sain mammalta joskus pienenä ja se on ihan "oikea" laukku, jonka hihna on lyhennetty. Jos vain minun käsilaukkuni pakollinen tavaramäärä olisi pienempi, niin voisin jopa käyttää sitä.

Tästä laukusta suorastaan huokuvat pallomeret ja seisovanpöydän lihapullat ja ranskikset.
En tiedä onko Viking linen "merimieslaukku" ollut jokin ilmaislahja vai onko se ihan ostettu. Jostain syystä sitä on säilytetty kaikki nämä vuodet, vaikken muista käyttäneeni sitä kovin paljon. Onko muuten jollain nuoremilla lukijoilla ollut tämmöinen? Jotenkin minulla on sellainen mielikuva, että tällaisia olisi ollut monella.

Ti-Ti-Ti-Tiku ja Taku
Sitten päästäänkin tyylikkyyden ytimeen -vyölaukkuihin! Ne olivat jossain vaiheessa hienointa, mitä tiesin. Ylläoleva punainen vyölaukku taisi olla ihan ensimmäinen. Kaikki tärkeä kätevästi vyötärön ympärillä ja käden ulottuvilla. Ah, mikä käytännöllisyyden riemuvoitto! Valitettavasti tämä ei enää mahtunut vyötäröni ympäri. 

Minni-hiiri, lapsuuteni ihanne. Mikkikin on aika cool. 
Vihreä-oranssi Mikki ja Minni -vyölaukku sen sijaan mahtui ympärilleni! Pitäisiköhän ihan ottaa käyttöön? Muistikuvieni mukaan minä ihan oikeasti käytin näitä vyölaukkuja. Muistaakseni tämä laukku oli mukana jollain ulkomaanmatkalla, joko Italiassa tai Ranskassa (ne ainoat, jotka teimme 90-luvulla Ruotsin reissujen lisäksi).

Tämä yksilö on varsin käytännöllisen kokoinen. Kai sinne jotain pennosia ja markkoja mahtui, eikä tuolloin ollut edes kännyköitä. 
Käytännöllisistä laukuista puheen ollen, toinen Mikki-aiheinen laukkuni on, jos mahdollista, vielä käytännöllisempi kuin Mikki-vyölaukkuni. Pyöreä "olkalaukku" mahtuu kämmenelle. Se on varmaan ostettu kotikaupunkini eräästä laukkukaupasta. Se on näistä laukuista yksi suosikeistani söpöydessään.

Ensimmäinen koulureppuni oli tätä samaa Mikki-sarjaa.
Suurin osa 90-luvulla eläneistä varmasti muistaa niin sanotut pikkureput. Ne olivat ihan tavallisen repun näköisiä, mutta pienempiä. (Pienin reppuni taisi olla joku suunnilleen lompakon kokoinen pehmolelu, mutta sitä ei tässä laukkusatsissa ollut). Pikkureppujen epäkäytännöllisyyttä on jälkeenpäin parjattu, mutta noin 10-vuotiaalle diabeetikkotytölle ne olivat pelastus. Ne olivat muodissa ennen kuin olin "käsilaukkuiässä" ja kun lähti jonnekin, insuliinit ja eväät sai kätevästi matkaan. 

Soljessa on kiinni nimilappu. Tämä laukku taisi matkata ainakin Särkänniemessä.
Paperikassista löytyi myös omia tekeleitäni. Oi, niitä muistoja! Punainen puolukkapussi taidettiin tehdä kolmannella luokalla luistinpussiksi. Jäin tekemään sitä koulun jälkeen niin myöhään, että äiti ehti jo huolestua ja lähteä vastaan. Musta, äärettömän tyylikäs pussi on tehty partioleirillä. Kiinalainen merkki tarkoittaa muistakseni koiraa.

Olisi nämä voinut silittääkin valokuvaavarten, mutta olin laiska.
Askartelin innokkaasti myös vapaa-ajalla ja alla-olevan kassin olen tehnyt erään huopa-askartelukirjan ohjeen mukaan. Kyseinen kirja löytyy edelleen hyllystäni ja kaivoin sen huvikseni esille. Noh, on tuo minunkin laukkuni aika siististi tehty, mutta ei se ihan samalta näytä kuin kirjassa. 

Vastavärien lumoa. Olin varmaan juuri oppinut koulussa, että keltainen on violetin vastaväri. 
Sokerina pohjalla on todellinen helmi: ensimmäiseltä kunnon ulkomaanmatkalta, Italiasta, ostettu neonoranssi, muovinen, läpinäkyvä pikkureppu. "Quanto costa questa borsa?" muistan kysyneeni (ehkä) opaskirjan ohjeiden mukaan. Vastaukseksi sain jotain, mitä en enää ymmärtänytkään. Äiti varmaan klaarasi tilanteen lopulta enkuksi. Reppu oli silloin niin hieno ja onhan se älyttömyydessään aika upea edelleen. Se sai jopa jäädä näkyville. Jospa sille keksisi jonkin käyttötarkoituksen. Muovi on kovettunut sen verran, että laukkuna sitä ei voi käyttää. Kuva ei tee laukun upeudelle oikeutta!

Näitä oli myös neonkeltaisina ja -pinkkeinä, mutta oranssi vei voiton. 

Tämä oli juuri sopiva annos nostalgiaa kerralla minulle. Ei tullut ähkyä. Mikä saa sinut nostalgisoimaan? 

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Triffidien kapina ja muuta kasvillisuutta

Sain vihdoin kameran takaisin reissussa ollelta mieheltäni ja pääsin taas kuvaamaan ja bloggaamaan! Tällä kertaa kuvasin kasveja, joita on viime viikkoina kertynyt kotiimme. Lisäksi esittelen vähän tambuurin eli kuistin kesäilmettä, sillä se on viimein saanut vähän piristystä sisustukseensa.

Yrttejä ja Karkkiksen värisiä purkkeja.
Aloitan tuoreimmasta lisäyksestä kotimme kasveihin. Sain tällä viikolla vakiolukijaltani Virpiltä ihania yrttejä mahtavissa kirkkaissa ruukuissa! Olen myös itse aloittanut yrttien kasvatuksen, mutta ne ovat vielä niin aluillaan, että oli mahtava saada vähän pidemmälle edenneitä. Kiitos vielä näistä Virpi! Purkit ilahduttavat nyt keittiön pöydällä, vaikka ne oli tarkoitettu tambuuriin. Pöydällä on kuitenkin otollisemmat aurinko-olosuhteet ja lisäksi tambuuri alkaa olla täynnä, kuten kohta näette.

Mutta ensin triffidien kapinaan. Vanhempani ovat kertoneet elokuvasta ja tv-sarjasta, joka kertoo triffidi-kasveista. Triffidit ovat verenhimoisia lihansyöjä kasveja, jotka syövät myös ihmisiä. Tarina perustuu näemmä johonkin Scifi-kirjaan ja siitä on tehty nyt nelosella näyttettävä uusi versiokin. No, sarjan/elokuvan seuraksena, meillä kotona sanottiin aina vuorenkilpiä triffideiksi, koska ne olivat isoja ja ottivat paljon tilaa pihalla. No, aasinsiltana päätin ristiä myös vähän aikaa sitten istuttamani kesäkurpitsan taimet myös triffidien alalajiksi. Ne nimittäin ainakin alkoivat kapinoida ja kävi näin:

Vedenhimoiset triffidini järjestivät nälkälakon. Tiedä sitten onko syynä väärä multa vai mikä. (Tässä vaiheessa olin kyllä jo lakannut näiden hoitamisen jo vähän aikaa sitten).
En lannistunut, vaan ostin valmiit taimet torilta. Nämä triffidit ovatkin jo alkaneet villiintyä purkeissaan ja edessä taitaa olla isoihin purkkeihin siirtäminen jahka saan sopivat purkit ja sopivaa multaa. Toivottavasti saisin näistä edes muutaman valmiin kesäkurpitsan!

Näitä alkoi olla vähän vaikea kuvata, kun lehdet sojottavat joka suuntaan. 
Toinen triffidin taimi hyökkäsi kättäni kohti, mutta viime hetkessä sain vedettyä sen pois.
Mainitsin jo aikaisemmin, että tambuuri on saanut uutta ilmettä. Italiassa näin niin paljon kauniita pelargoni istutuksia, että päätin ottaa riskin ja ostaa kuistillekin pelakuita. Ne kaiketi tykkäisivät vähän aurinkoisemmasta, siksi sanoin ottaneeni riskin. Ehkä niille riittää, että aina ne nähdessäni kukat saavat osakseen aurinkoisen hymyni! ;D Pienenä en pitänyt pelakuiden hajusta enkä oikein edelleenkään, mutta nyt siihen kiteytyy niin paljon puutaloidylliä, että kestän sen. 

Halusin pelakuita eri vaaleanpunaisen ja pinkin sävyissä. Ikean pitsipurkit ovat suorikkejani. 
Kukkien lisäksi kuisti on saanut harmaan kuramaton tilalle kaksi vanhaa räsymattoa. Nyt portaita ei ehkä tarvitsekaan maalata, kun kuluneimmat kohdat peittyvät niiden alle. Matot on kutonut äitini lapsuudenkodin naapurin Fanni-täti 60-luvulla. Kyllä kelpaa rampata nyt rappusia!

Kuva on hieman epätarkka, mutta idea näkyy kuitenkin.


Lisää kuistin... eikun tambuurin kesälookia. 

Tällä hetkellä Hesarin välissä tullut Jaffa-juliste koristaa varmaan monen seinää. Meillä se löysi paikkansa kuistin tyhjältä seinältä. Värit menee muuten täydellisesti yksiin maton kanssa!
Kuisti alkaa minusta olla valmis. En halua sinne liikaa tavaraa. Mitä mieltä olet? Vieläkö jotain puuttuu?


p.s. Äiti, koita kestää. Kohta tulee nostalgia-postaukset.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Syökööt lankakakkua!

 Nyt kun lopulta matkapostauksiltani ehdin, pääsen esittelemään pitkästä aikaa vähän käsitöitä. Kovin paljon aiemmin en niitä olisi muutenkaan voinut esitellä, sillä annoin tekemäni käsityöt lahjoiksi. Eihän niin saa käydä, että lahjan saaja näkeekin täältä blogista tulevan lahjansa! Tosin lahjojen varsinaiset vastaanottajat olivat 3-vuotias ja 2 kuukauden ikäinen, mutta ei näistä nykylapsista tiedä. Mahtavatko syntyäkin älypuhelin kädessään?

Piece of yarncake
Olin päättänyt, etten tekisi vähän aikaan käsitöitä, koska olin tehnyt niitä niin paljon ennen joulua ja alkuvuodesta. Miehen veljentyttären syntymäpäivät kuitenkin alkoivat lähestyä ja olin ajatellut ostaa hänelle leikkiastiaston. Siitä inspiroituneena minuun iski valtava virkkaushimo, ja päätin alkaa tehdä hänelle kakkua tarjottavaksi mielikuvitus teen- tai kahvin kera. Päädyin tähän ohjeeseen, mutta muokkasin sitä jonkun verran, joten laitan tähän oman versioni. En ole koskaan kirjoittanut virkkausohjeita, joten katsotaan tuleeko tästä ymmärrettävä. Kysy kommenteissa, jos et ymmärrä ohjetta ja minä koitan auttaa.

Kakku koko komeudessaan. Onko se sinusta mansikka-, kirsikka- vai vadelmakakku? Tai piiras? Vai jotain ihan muuta?
Kakkupalat (ohje yksittäiseen palaan)


Pohja:

Rivi 1: 2 ketjusilmukkaa (kjs)
Rivi 2: 2 kiinteääsilmukkaa (ks) ensimmäiseen kjs:n (yht. 2) 1 kjs
Rivi 3: 2 ks jokaiseen silmukkaan (yht 4), 1kjs
Rivi 4: 1 ks jokaiseen silmukkaan, 1 kjs
Rivi 5: 2 ks ensimmäiseen ja viimeiseen, 1 ks muihin
Rivi 6: 1 ks jokaiseen silmukkaan, 1kjs

Jatka niin, että parillisilla riveillä virkkaa 1 ks jokaiseen silmukkaan ja parittomilla muihin 1 ks paitsi ensimmäiseen ja viimeiseen silmukkaan 2 (eli joka toisella kerroksessa tulee kaksi silmukkaa lisää). Käännä tekemällä yksi ketjusilmukka rivin päässä. Jatka niin kauan, että silmukoita rivillä on 16 (tai enemmän jos haluat isomman kakun).

Rivi 17: Tee 1 ks jokaisen silmukan takareunaan (siten se reuna kääntyy "ylöspäin").
Rivi 18-20: 1ks jokaiseen silmukkaan.
Rivi 21:  *Tee 5 puolipylvästä (½-p) 1 ks:aan, hyppää yhden ks yli, 1 ks seur. ks:aan*.  Toista *- *. Lopeta kerros kiinteään silmukkaan.

Täyte:
Rivi 1: 20 kjs (tai niin monta, että reuna yltää pohjapalan reunan pitkien sivujen ympäri)
Rivi 2-4: 1 ks jokaiseen silmukkaan.

Marjat ja "kiille":


marja = tee 5 puolipylvästä, mutta älä vedä koukkua viimeiden lankalenkin läpi vaan jätä se koukulle. Kun olet tehnyt kaikki 5 ½-p, vedä koukku kaikkien koukulle jääneiden lenkkien läpi.

Rivi 1:  2 kjs
Rivi 2:  2 ks  ensimmäiseen kjs:aan (yht 2 ks).  1 kjs.Rivi 3:  2 ks molempiin silmukoihin (yht 4).  1 kjs.Rivi 4:  virkkaa kerros kiinteillä silmukoilla, mutta tee marja  toiseen tai kolmanteen ks:aan. 1 kjs.
Rivi 5: 2 ks ensimmäiseen ja viimeiseen, 1 ks muihin.  1 kjs.
Rivi 6:  virkkaa kerros kiinteillä silmukoilla, mutta tee kaksi marjaa edellisen marjan kummallekin puolelle. 1 kjs.
Rivit 7-16: Jatka työtä niin, että joka toisella kerroksella lisää yksi silmukka työn kumpaankin reunaan ja joka toisella tee marjoja edellisten marjojen ympärille. Sommittele marjat haluamallasi tavalla. Kuvasta näet, miten itse niitä laitoin. 
Rivi 17: Virkkaa kerros kiinteillä silmukoilla. 



Ompele osat lopuksi yhteen ja täytä piirakan palat. Minä kiinnitin ensin täytteen pohjaan, sitten päällisen täytteeseen. Sitten täytin palan ja lopuksi ompelin päällisen kiinni piirakan reunaan.

Päivän paras kahvihetki.
Huh! Oli suurempi vaiva kirjoittaa tuo ohje, kuin valmistaa tuo kakku. Vaikka sen kanssa meinasi kyllä tulla kiire. Otin työn jopa ystäväni läksiäisiin... Onneksi tapahtuma oli hyvin vapaamuotoinen, joten yksi virkkaava vieras ei haitannut. Voin kertoa, että ainakin lahjanantopäivänä saatiin hyvät kakkukekkerit aikaiseksi lahjan saajan kanssa.

Toinen tekemäni lahja oli osa kastelahjaa. Tein pienelle pojalle suloiset siilisukat. Olen tehnyt myös kummipojallemme aiemmin samanlaiset ja halusin tehdä toiset samanlaiset, koska ne onnistuivat niin hyvin. Näihin minulla ei ollut varsinaisesti ohjetta, mutta sovelsin tavallista Marttojen vauvasukkaohjetta. Lopuksi ompelin silmät mustasta langasta ja tein niihin valkoiset pilkut elävöittämiseksi.

"... olen hyvä, kiltti, hellä. Kenelläpä kellä ois vastaansanomista?"

En kyllä millään muista mitä lankaa käytin, mutta jotain tämmöistä pörrölankaa kuitenkin. Lanka on erittäin hankala purkaa, joten kannattaa olla tarkka, ettei tule mitään virheitä. Sen opin kantapään kautta, että kaksinkertaisella langassa ei todellakaan kannata tehdä, vaan pörröisyys tekee ohuen tuntuisesta langasta yllättävän paksun. Nämä on myös aika isot, mutta onneksi vauvat tuppaa kasvamaan.

"Oi, sanoi siili, olen surullinen siili, niin yksinäinen jotta!" Näiden siilien ei onneksi tarvitse olla yksin!
En ole vielä nähnyt siilisukkien omistajaa, sillä emme päässeet ristiäisiin, mutta toivottavasti ovat sopivat ainakin jossain vaiheessa. Koska vauvanvaatteet ovat vaan niin söpöjä, niin ostin hänelle myös limen vihreät sortit ja siihen sopivan ruutupaidan. Väreihin sopi myös miehen ostama Hyvän yön rukoukset -kirja.  Ajattelimme antaa ihan kokonaan vauvaisan lahjan, sillä kummeilta saa yleensä niitä aikuisuuteen kestäviä juttuja. Siilisukat sopivat kokonaisuuteen kuin nakutettu!

Lahja ja paperit sävysävyyn. 

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Perugiassa ja vähän muuallakin, osa 2

Matkakertomus jatkukoon! Onneksi sentään reissusta ei ole vielä niin kauaa, että olisi ehtinyt unohtaa yksityiskohtia (ainakana toivottavasti). Tämä postaus sopii tähän väliin mainiosti, sillä mies vei kameran Tanskaan viikoksi, enkä voisi ottaa uusiakaan kuvia. Tästä postauksesta tulikin aika pitkä, mutta jos haluatte jännitystä, niin kannattaa lukea ainakin lauantai ja sunnuntai. Erityisesti suosittelen lukemaan jätkikuvan alapuolisen kappaleen, sillä se sisältää erityisen suosituksen.

Perjantai 18.5.


Kuten jo matkakertomuksen edellisessä osassa paljastin, perjantai oli kokonaan Perugia päivä. Noora oli luvannut kierrellä meidän kanssa ja pääsimme myös tutustumaan lisää opiskelijaelämään.

Eko-tapahtuman kaunis muovi-iglu keskellä Piazza IV Novembrea... Iso rakennus oikealla on Umbrian kansallisgalleria.
Aamupäivällä Nooralla oli luentoja ja me kiertelimme keskenämme. Suuntasimme kulkumme Galleria nazionale dell'Umbriaan. Perugiahan on Umbrian pääkaupunki. Siellä ei valitettavasti saanut kuvata, mutta nettisivuilla on joitain kuvia. Paikka oli täynnä upeaa uskonnollista taidetta ja se oli juuri sopivan kokoinen kokonaan kierrettäväksi. (Lisäksi se oli pakko kävellä kokonaan läpi, koska kulku oli ohjattu niin). Galleria oli myös hyvä taidehistorian oppitunti ja opin myös jotain omasta taidemaustani. Keskiajan ihmiskuvaukset ovat mielestäni vaan, noh, ei kovin kauniita. Renessansin tuulahdus oli tervetullut museon lähes viimeisissä huoneissa. Kyllä keskiajankin teoksissa riitti ihasteltavaa. Esimerkiksi monta melkein-kaima Pyhimystä, hauskasti "vauhtiviivojen" kanssa syöksyvänä kyyhkynä kuvattu Pyhä Henki ja upeat kirkkaat värit.

Mitäköhän tässä tuijotan?
Museon jälkeen kävimme kävelyllä. Harmikseni emme tajunneet mennä sisään 400-luvulla J.Kr. rakennettuun Tempio di San Michele Arcangeloon. Näimme sen kuitenkin ulkoa ja ihastelimme maisemia. Ostimme myös kortteja Suomeen lähetettäväksi ja kirjoittelimme niitä kaikessa rauhassa, kun pulu kakkasi mieheni niskaan. Tieto tästä päätyi toki kortteihin. Armottoman putsausoperaationkin jälkeen pelkäsin silti hiukan salmonellaa... Noh, italialaisten mukaan linnun läjät tuottavat onnea,vaikka en minä sitä sirpaleistakaan ole koskaan saanut. Salmonellaa ei kyllä ainakaan saatu.

Kerroksellisuutta. Huomaa erikoinen satelliittilautanen. Niitä oli paljon. Tuskin kuitenkaan evankeliointi tarkoituksiin? 
Tapasimme Nooran yliopiston edessä ja menimme syömään opiskelijaruokala Mensaan. Oli kyllä aikamoista hyperkarppausta, kuten Noora on kertonutkin! Söimme valtavan annoksen pastaa, joka ei todellakaan ollut sellaista paisunutta ja löysää, kuten Suomen ruokaloissa. Oli mielenkiintoista nähdä toisen maan opiskelijaruokailu systeemi. Salaatin puolesta tykkään kyllä edelleen enemmän suomalaisesta, mutta hyvän pastan voisin kyllä ottaa tänne.

Università per stranieri di Perugian julkisivu. Kelpais mullekin.
Lounaan jälkeen oli luvassa musiikin tunti yliopistolla. Katsoimme videolta pätkiä Puccinin oopperasta Turandot ja välillä opettaja kertoi tarinasta yksityiskohtia. Voin ylpeillä, että ymmärsin melkein kaiken, mitä opettaja puhui! Ja ne luokkahuoneet... Vaikka pidän myös modernista arkkitehtuurista, niin täytyy sanoa, että voittivat kyllä suuren osan meidän luentosaleista!

Kuva musiikinluokasta. Jos opiskelukaverini lukeva tätä, niin aikamoinen ero Publicumin ikkunattomiin koppeihin eikö vaan?
Vähän vaatimattomat rappukäytävät ja happamat punaiset marjat.
Rankan koulu yliopistopäivän jälkeen vähän rentouduimme ja sen jälkeen päästiinkin shoppailemaan. Ostoksistani olenkin kertonut jo aiemmin. Oli niin kivaa, kun kerrankin oli matkalla shoppailuseuraa (joka ei istu tai seisoskele kaupan ulkopuolella odottamassa)! Kävimme Nooran kanssa jopa parissa kaupassa, jossa hän ei ollut vielä käynyt. Ehdimme myös vähän kultturoida ja kävimme Chiesa di San Ercolanossa, joka on nimetty Perugian suojelupyhimuksen mukaan.

Chiesa di San Ercolano jännästi kahdeksankulmainen.

Koska ruoka oli yksi reissun parhaista asioista, menimme myös syömään Nooran kanssa Al Mangiar benessä. Muut ottivat pizzaa, minä otin pastaa, jossa oli kermaa, tuoremakkaraa ja tryffelikastiketta. Nam!

Jos kuva näyttää vihreältä, se johtuu vain siitä, että olet kade.
Lauantai 19.5.

Päätimme suunnata lauantaina Firenzeen, joka on noin parin tunnin junamatkan päässä Perugiasta. Odotukset olivat kovat, sillä minä olin jo pitkään haaveillut muun muassa Uffizin gallerian näkemisestä. Noh, sanotaanko että päivä oli vähintäänkin ikimuistoinen. Alku oli lupaava, sillä sää suosi ja pystyi laittamaan ihan kesävaatteet päälle.

Duomo nähty ja kaikki hyvin.
Sitten alkoi alamäki. Olimme nälkäisiä ja ruokaa oli saatava melko nopeasti. Saimme kylmät, äärimmäisen ankeat ja kokoon ja laatuun nähden kalliit lasagnet ravintolassa, jonka terassilla saikin polttaa tupakkaa. Ei hyvä valinta. Pian huomasimme, että väkimäärä Firenzessä oli aivan valtava. Koko ajan sai väistellä ihmisiä, eikä nähtävyyksiäkään oikein ollut kiva pysähtyä katselemaan. Olemme ennenkin olleet isoissa kaupungeissa, mutta tämä oli jotain aivan omaa luokkaansa! Pian selvisi, että keskustan tukkoisuusjohtui siitä, että siellä oli jotkut vanhojen autojen kisat. Suurimmat kadut oli aidattu autoja varten, eikä esimerkiksi Ponte Vecchiolle meinannut päästä millään. Illalla kaupungissa oli myös musoiden yö, jolloin useat museot olivat ilmaisia, mikä varmasti lisäsi ihmisten määrää. Riidoiltakaan ei täysin vältytty kaiken katarsofaalisuuden ja ihmismassojen keskellä. Uffizin galleriaankaan en lopulta päässyt, kun alkoi sataa ja jonot kasvoivat sen myötä huikean pitkiksi.

Tuli kisoista sentään kivoja kuvia. Kuvan mini muuten ei ollut kisassa mukana.
Aivan hukkareissu Firenze-päivä ei sentään ollut. Pääsyimme lasagnen jäljiltä edelleen nälkäisinä Perchè no! -jäätelöbaariin, jonka minä tunnistin heti. Kyseisestä jätsibaarista oli tehty syvästi mieleeni painunut juttu Koululais-lehteen joskus kultaisella 90-luvulla! Minun piti tietysti ottaa Nocciolosaa, pähkinäjäätelö, jonka muistin että jutussa mainitaan. Miten olinkaan haaveillut noiden jätskien maistelusta ala-asteella. Mikä sattuma!

Perchè no!:sta löytyi myös matkan suosikkimaku, Crema dell'arancia -appelsiinijäätelö.
Toinen erittäin hieno kokemus oli Nooran suosittelema Gucci-museo. En seuraa mitenkään aktiivisesti muotia, mutta voi että tuo museo oli oikea elämys! Astuin museoon räjähtäneen opiskelija-turistin näköisenä, ja sain silti sellaisen vastaanoton, kuin olisin voinut ostaa koko museon eksklusiivisen Gucci-kaupan tyhjäksi. Lisäksi minulle puhuttiin koko ajan italiaa, eikä sitä vaihdettu englantiin, vaikka kommunikointini ei ollut täydellistä. Narikkalappukin oli nahkaa.Tässäkään museossa ei saanut kuvata, mutta joka osastolta sai ottaa mukaansa kortin, joka keroi kyseisen näyttelyn sisällöstä. Ne kerättiin alussa annettuun pieneen kansioon. Nettisivuilta saa hyvän kuvan museosta. Museo oli tyylikkäin mueso, jossa olen koskaan vieraillut!  

Mies ehti sillä välin kuvata vähän nähtävyyksiä ja nautti aukion tyhjyydestä ja ilmeisesti myös musiikista. 
Palasimme Perugiaan aiemmin, mitä oli tarkoitus ja junamatkan jälkeen pystyimme jo vähän naureskelemaan Firenzen kauheuksille. Menimme vielä illalla lohtupizzoille hyväksi havaittuun Mediterraneaan ja Nooran kanssa istuskelemaan ja juttelemaan. Hauska ilta pelasti loputkin päivästä! Päällimmäiseksi reissusta jäi mahtavat kokemukset, vaikka viimeinen päivä ei mennytkään ihan putkeen.

Valitsimme (alkoholittomat) drinkkimme nimen perusteella: Muppet show! Ajatus valkoviinilasillisesta sai jäädä luettuani nimeen.
Sunnuntai 20.5.

Lupasin jännitystä myös sunnuntaille. Heräsimme jo muistaakseni kuuden seitsemän aikaan, jotta ehdimme Rooman junaan kunnolla. Ja onneksi varasimme kunnolla aikaa, sillä Minimetro, jolla meidän oli tarkoitus kulkea asemalle, ei kulkenutkaan sunnuntaina! Lähdimme siis juoksujalkaa asemalle. Yhtään taksiakaan ei osunut matkan varrelle, mutta onneksi matka oli alamäkeä! Ehdimme ajoissa ja onneksi liput oli ostettu jo edellisenä päivänä.

Rooman asemalla huomasimme, että liput eivät olleetkaan lentoasemalle asti, joten meidän piti ostaa asemalta lisää lippuja. Hintaan tuli tietysti Rooma-lisää, mutta se ei siinä konkurssissa juuri tuntunut. Ehdimme kuitenkin hyvin junaan. Syötävää emme ehtineet ostaa, mutta ajattelimme, että kentällä sitten.

Lähtöselvityksessä jono eteni aivan älyttömän hitaasti, vaikka jono ei kovin pitkä ollutkaan. Virkailija soitteli koko ajan jonnekin ja näytti hieman hermostuneelta, joten varmaan oli aika tuore tapaus. Päästyämme eteenpäin tajusimme kauhuksemme, että käsimatkatavaroiden tarkistusjono oli aivan huikean pitkä. Emme edes etsineet jonon päätä, vaan tungimme vaan johonkin väliin, sillä aikaa ei ollut kovin paljon. Jono mutkitteli ja mutkitteli, en edes osaa kuvailla sen pituutta. Kansallisuuksia jonossa riitti ja en tiedä oliko se sitten italialaista organisointi kykyä (ts. sen puutetta) vai mitä, mutta tuntui aivan käsittämättömältä, että niin mon jonotti yhtä aikaa. Mies on kuitenkin ollut Roomassa pariinkin otteeseen, eikä muistanut vastaavaa. Lopulta meidät ja kourallinen muita ihmisiä kuljetettiin viimeisinä lähes täyteen lentokoneeseen. Emme tietenkään ehtineet missään välissä ostaa syötävää tai käydä vessassa, joten koneessa piti ensin odotella turvavyölampun sammumista jaostaa ruokaa.

Helsinki-Vantaalta pääsimme ulos noin minuutissa. Hektisen matkustuspäivän jälkeen tuntui kyllä ihan hyvältä olla taas kotona ja osasi arvostaa suomalaista tehokkuutta. Italia on silti aivan ihana maa ja reissu kannatti todella! Ja oli niin ihana käydä katsomassa Nooraa ja hänen Perugiaansa. Jos haluaa rauhallisen ja silti monipuolisen matkakohteen, niin Perugiaa voi suositella! Sieltä on myös helppo tehdä päiväretkiä moniin paikkoihin, vaikka sitten Firenzeen (suosittelen viikonpäiväksi esimerkiksi tiistaita).

Lukijoille rentouttava maisemakuva vielä vaiherikkaan matkakertomuksen päätteeksi.

tiistai 29. toukokuuta 2012

Viiliintykää ihmiset!

Ennen kuin jatkan matkakertomusta, ajattelin tehdä pienen välipalapostauksen. Kirjaimellisesti. Innostuin nimittäin eilen pitkästä aikaa tekemään viiliä. Se on maailman helpointa. Taisin innostua siitä pari vuotta sitten ja aina kausittain pistän viilitehtaan pystyyn.

Siihen ei tarvita muuta kuin vähän kaupan viiliä ja maitoa. Kuulemma luomutuotteet toimii paremmin, joten ostin varoiksi niitä. Söin ensin puolipurkkia viiliä ja käytin loput uuden tekemiseen. Maitoa meni vajaa litra. Pieni määrä viiliä siis sekoitetaan maitoon, kulhot peitetään ja jätetään noin vuorokaudeksi huoneenlämpöön. Tuntuu hurjalta, mutta näin se viili vaan syntyy!

Laitoin Koko-kulhojen pohjalle teelusikallisen viiliä. 

Kaadoin maitoa päälle ja vähän sekoitin haarukalla. 

Peitin kulhot elmukelmulla. 

Vajaan vuorokauden (joskus voi mennä pidempään) jälkeen tulos oli tämä: hyvin jähmettynyt viili!

Annoin viilien jäähtyä jääkaapissa ja sitten söin kanelin ja sokerin kanssa. NAM!

Ja toinen syy välipalapostaukselle oli tämä:


Sain Susannalta ensimmäisen blogipalkintoni! Kiitos! Oli tosi hienoa saada tämä noin suositulta bloggaajalta.

Kiertopalkintoon kuuluu kiittää antajaa ja laittaa linkki hänen blogiinsa ja laittaa tämä palkinto näkyviin omaan blogiin. Sitten pitää valita 5 lemppariblogia, jolla on alle 200 lukijaa ja pyytää jakamaan palkintoa eteenpäin.

Laitan tämän eteenpäin Nooralle, Minnalle, Nuoruusdiskolle, Turun Tildalle ja Ronjalle. Osalla varmaan todellisuudessa on tuo 200 lukijaa, mutta laitoin lukijapaneelin perusteella.

(P.S. Mikäli ette halua laittaa tätä eteenpäin, ei ole pakko. Olen itsekin tämmöisissä laiska, mutta halusin kuitenkin laittaa teille tämän. Ottakaa tämä silti kiitoksena laadukkaista blogeista, vaikkette laittaisikaan tätä omaan blogiinne).